Kuulisin mielelläni kokemuksia siitä, miten helposti/vaikeasti pääsee eläkkeelle?
Jälleen kerran kunto on romahtanut ja tajuan liiankin selvästi, että vaikka työpaikka olisikin, en pystyisi töitä tekemään. En pysty olemaan neljän kuukauden koeaikaa niin, ettei sairaus näkyisi (edes silloin, kun olen "kunnossa"), joten työtä en luultavasti pystyisi pitämään, vaikka sellaisen saisinkin :(
Olin melkein koko viime vuoden sairaslomalla - pitkä masennuskausi. Lopetin kun korvauspäivät alkoivat tulla täyteen ja vaihdoin työttömän statukselle. Nyt on sairauslomasta yli 3 kk, eikös Kelan korvauspäivät ala taas alusta???
Mulla on 2-tyypin bipo, diagnosoitu 90-luvulla, sairaalassa olen ollut neljä kertaa, viimeisestä reissusta on jo kuusi vuotta. Maniaa en ole kokenut, hypoja kylläkin. Psykoosiltakin olen välttynyt vaikka lähellä käynyt.
Miten sairas pitää olla? Riittääkö 2-tyypin sairaus? Joskus on diagnosoitu epävakaa persoonallisuus, onko sillä diagnoosilla merkitystä tässä (jos on enää voimassakaan...)?
Miten työttömyys ja pitkät sairauslomat vaikuttavat eläkkeen määrään? Kannattaako sinnitellä mahdollisimman pitkään vuorotellen sairauslomilla ja työttömyyskorvauksilla, vai hakea eläkkeelle mahdollisimman pian?
Voi kun tämän sairauden voisi antaa pois ja elää normaalia elämää. Elämä tuntuu niin kovin turhalta. Kaikki menee hukkaan.
Vaihtoehtona eläke?
15 Vastausta 727 Lukukertaa
F31.8 taitaa sittenkin olla II-tyypin kaksisuuntainen mielialahäiriön diagnoosi, vai mikä sinulla lukee? Hitsi tollasia numerosarjoja.
Mulla on F31.1 eli kaksisuuntaisen mielialahäriön maaninen jakso ilman psykoosia.
Hoitava lääkäri kyseli jotakin eläkkeestä, mutta sanoin, että tahdon takaisin työelämään.
Onko teillä muilla muuten kelakortissa YE 112 ?
Pelkät oireet tai huonot kokemukset eivät riitä riitä siihen, että bipolaari-diagnoosin saanut pääsisi työkyvyttömyyseläkkeelle, kuten itse toivoisi. On muistettava, että mielialavaihteluiden lisäksi sairauteen voi liittyä merkittävää toimintakyvyn heikkenemistä, mikä on oleellisinta kun haetaan eläkettä. Minulta on usein kysytty, miksi pääsin eläkkeelle, kun muille bipoille se on vaikeaa ?
Jotta voisi harkita eläkettä, on kysyttävä mikä on sinun/puolisosi kohdalla merkittävä vaje toimintakunnossa ?
Koitan vastata kysymykseen, millä perustein hakea bipolle eläkettä. Viittaan allaolevaan bipojen kaksostutkimukseen, joista tuloksista löysin samat syyt, miksi itsekin jouduin työstäni ennenaikaisesti eläkkeelle. Toimintakuntoni vajeet eivät liittyneet mielialavaihteluihin, mitä yleensä bipoista luullaan. (ja mitä oireitten kuvauksia lääkärinlausunnot pursuaa). Oman työ- ja toimintakuntoni puutteet liittyi selkeästi - tiedon käsittelyn hitauteen ja huonoon muistiini, varsinkin kun työni edellytti jatkuvaa uusien työtapojen omaksumista. Käytännössä en enää pärjännyt työssäni koska nopeudelle määrättiin suurempi painoarvo, mitä ennen oli ollut. Näin ollen työpaineet aiheutti suurta stressiä, mitä en bipo-häiriöisenä kyennyt hallitsemaan. Älykkyystesteissä pärjäsin hyvin, mutta nopeutta ja muistia vaativista tehtävistä en selvinnyt, kuten olisi pitänyt.
Viite - kaksoistutkimus:
Oli siis tehty laaja kaksoistutkimus, missä toinen kaksosista oli normaali ja toinen bipo. Potilaat tai heidän terveet sisaruksensa eivät erottuneet älykyydessä tai sanastotestissä, joka on yksi älyllisen perustason mittareista. Bipolaarihäiriötä sairastavat selviytyivät kuitenkin selvästi verrokkeja huonommin informaation käsittelyn nopeutta mittaavassa tehtävässä. Myös kaikissa muistitehtävissä he menestyivät verrokkeja heikommin. Lisäksi kävi ilmi, että bipoilla opitun aineksen uudelleen mieleen palauttamisessa taso oli verrokkeja heikompaa.
Jotta bipolle olisi perusteltua hakea työkyvyttömyyseläkettä, on potilaan työn stressitekijät ja toimintavajeet selvitettävä juurta jaksain, kirjoitettavaa B-lääkärinlausuntoa varten. Psykiatriset testit ei riitä mittaamaan työkuntoa omassa työorganisaatiossa, jos kyse on esim nopeudesta tai työmääristä, mistä potilas ei selviä. On parasta jos esimies työnkuvauksen yhteydessä selvittää, ettei potilas kykene samaan työtahtiin, mitä muut.
Ihanne tietenkin olisi, että työnantaja joustaisi vaatimuksissaan. Jos näin ei kuitenkaan ole, on bipoilla työstressiin liittyvät syyt huomattava mainita erityisen huolella eläkehakemuksessa. Toivon, että neuvostani on apua jollekulle.
Oma lääkärini ei ota todesta, kun valitan muistini huonontuneen ja keskittymiskyvyn olevan olematon. ÄO-testissä pärjään hyvin. Älykkyydellä pystyy kompensoimaan tiettyyn pisteeseen noita muita puutteita eli jos ei muista, voi olemassaolevista seikoista päätellä asioita, mutta nippelitiedon puutetta ei voi peittää. Stressiä en kestä lainkaan. Eli jos/kun eläkelausunnot tulevat ajankohtaiseksi, pitää noita painottaa.
Mun hoitaja sanoi, että sitten kun/jos aletaan hakea eläkettä, ammutaan kovilla panoksilla. Eli itseäni melkein pelottaa, miten sairas musta saadaan paperilla...
Olin juuri haastattelussa osa-aikaiseen työhön. Pitäkää peukkuja, että tärppää. Olisi kuitenkin mukava vielä olla mukana työelämässä. Näitä muita vaihtoehtoja on vaan pakko pitää auki eli miettiä kaiken varalta.
Sterssiä en siedä minäkään, heti tulee kovaa ahdistusta ja lamaantumista ja pakko jäädä saikulle, pelkään että musta ole työelämään koskaan kunnolla... Nyt uudet lääkkeet ja saa nähdä miten ne alkaa puremaan.
En myöskään kestä kritiikkiä (luulosairasko?) Saan heti käsityksen että olen huono enkä kelpaa, lisäksi olen perfektionisti. Onko muilla samaa?
Työpaikkaa en saanut. Se oliskin ollut liian hyvää, kun kaikki muukin on mennyt pieleen. Miksi siihen tulisi muutos?
Tuo vaativa persoonallisuus oli hyvä pointti. Itsekin vaadin itseltäni töissä 100 % suoritusta ja aina pitää olla vähintään yhtä hyvä kun paras porukasta. Stressi tulee myös ihan normipäivänä kun pitää olla täydellinen. Ja sitten kun oikeasti on stressiä, ei pää kestä yhtään.
Kun samalla huomaa oman toimintakykynsä huonontuneen, tulevaisuus ei todellakaan näytä hyvältä. Vaikea keskittyä ja muistaa asioita ja stressinsietokyky on laskenut. Olotila lienee pudonnut pysyvään vaihtelevantasoiseen masennukseen.
Jossakin toisessa ketjussa muutamakin valitteli sitä, ettei vastaanotolla oteta vakavasti. Sama kokemus täälläkin. Onkohan hoitohenkilöstö paatunut meihin psyykkisesti sairaisiin niin, että kaikkea vähätellään, eikä omia huomioita oteta todesta? Lausunto esim. eläkettä varten on kuitenkin tultava omalta lääkäriltä.
Vai onko todella niin, että meidän bipojen harkintakyky ja omien oireiden analysointi on todella harhainen... Maniassa varmasti on niin, mutta muuten? Kuitenkin meistäkin moni on korkeakoulutettu tai muuten älykäs. Ei ole mukavaa tulla kohdelluksi tyhmänä ja asenteen olevan holhoava.