Anteeksi sitten jo heti näin alkuun niille, joita tämä mahdollisesti loukkaa tai ärsyttää. En kaipaa moralisointia, vaan ennemminkin vertaistukea jos sellaista löytyy.
Olemme yrittäneet lasta jo 3 vuotta ja selväksi on tullut, ettei raskaus välttämättä ja ilmeisesti todennäköisemminkään tule alkamaan omilla soluillani. Asia on TODELLA raskas ja en kovista yrityksistä huolimatta pysty sitä ainakan toistaiseksi hyväksymään. 2 ivf:ää takana, kolmas ja lääkärin mukaan viimeinen alkaa kuukauden päästä. Edes siirtoon asti ei olla koskaan päästy, alkiot aina niin viallisia.
Olemme sen ikäisiä, että kaveripiiri sikiää minkä ehtii (yrityksemme aikana 14 hyvää ystävää kummankin opiskelupiireistä tai lapsuudenystäviä päälle vielä lukuisia tuttavia). Kenelläkään ei ole mennyt pitkään, pikemminkin paria poikkeusta lukuunottamatta raskaus on tärpännyt heti ekalla yrityksellä, lopuillakin max. 3kk aikana. Tuntuu niin kohtuuttoman epäreilulta ja turhauttavalta. Kolmella on menossa jo toinen kierros!
Ensin sitä jaksoi olla iloinen muiden puolesta. Ei tuntunut niin pahalta kun itsellä oli vielä ns. oljenkorsia käyttämättä ja kohtalaisen toiveikas olo. Nyt tuntuu, että jokainen uutinen musertaa ja tuo aina vain enemmän oman epäonnistumisen pintaan. Jokainen uusi raskaus vähentää auttamatta jäljelle jäävien pariskunta- ja ystävävaihtoehtojen määrää... siis tarkoitan, että aina vain on vähemmän niitä, joita vielä kiinnostaa illanistumiset, harrastukset, yhdessä matkailu, ravintolaillat, mökkiviikonloput ja vastaavat, joita ennen tehtiin isolla iloisella porukalla säännöllisesti. Nyt perhekunnat tapaavat keskenään ja ilta pyörii lasten leikin ja kakan koostumuksen ympärillä. Äidit puhuvat äitiydestä ja isät omia juttujaan. Facebook täynnä erilaisia lapsitapaamiskuvia ja perheillallisia. Sitten niitä tapaamisen päätteeksi vielä puidaan kommentoimalla ja tykkäämällä. Ja meillä ulkopuolisuuden tunne sen kuin vain lisääntyy.
Tuntuu liian raskaalta nähdä näitä mammakerholaisia ja nyt huomaan, että tapaamisten välit vain lykkääntyvät ja lykkääntyvät, entisten hyvien ja parhaiden ystävieni kanssa! Jokainen kahvittelu on edellistä vaivaantuneempi. Itsellä elämä pyörii hoitojen, epäonnistumisten ja työn ympärillä ja tietysti satunnaisten matkojen, illanviettojen jne. Toisilla taas koko aktiivinen elämä on yhtäkkiä pelkkää äiti-lapsi-tapaamista, vaunukahvittelua, vauvauintia, välikausihaalareita, pottaharjoittelua jne. Mitään yhteistä ei tunnu enää löytyvän. Aina pitäisi nähdä päiväaikaan kun lapsi sitä ja lapsi tätä ja kun ne meidän rutiinit, vauvamuskarit ja uinnit... Aina nähdään lapsiperheen aikataulun mukaan. Minulta kyllä kysellään kuulumisia, mutta tuntuu kuin ne olisi niin eri maailmasta, että ei ne oikeasti oikein kiinnosta tai aukea edes muille kuin toisille lapsettomille. Hämmentyneenä kuuntelevat ja eivät tiedä mitä sanoa, kohteliaisuudesta kuitenkin kyselevät.
Mammaystävät kyllä tietävät lapsettomuudestamme ja vaivaantuneina yrittävät sitten olla hehkuttamatta seurasani näitä mussukoitaan. Se tietty johtaa siihen, että puhuttavaa ei ole senkään vertaa, kun se oma elämä ei paljonkaan muuta ole sisältänyt raskauden jälkeen. Pattitilanne.
Pahinta on se sääli ja voivottelu, jota näiltä perheellisiltä heruu. "Voi kun mä niin toivoisin, että teillekin", "Kyllä teilläkin vielä tärppää...", "Voi että, tosi kurjaa...."
Pääni hajoaa näissä tapaamisissa! Tiedän, että ehdottoman vilpittömästi toivovat meille onnistumista, mutta en aina jaksaisi tätä iänikuista sääliä ja vatvomista. Lopulta se päätyy aina siihen, että minä epäonnistuneiden hoitojen jälkeen päädyn rauhoittelemaan ja lohduttelemaan ystäviäni, että älä nyt, kyllä kai tämä tästä joskus meilläkin vielä tärppää. että älä nyt stressaa ja murehdi. Lopulta olen tapaamisen jälkeen aivan uupunut ja epätoivon partaalla, kaikki kipeät asiat taas mieleen palanneena.
Onko kellään muulla näin? Mietin, että olisiko oman mielenterveyden kannalta parempi vain hiivuttaa lopullisesti tapaamiset perheellisiin ystäviin? Vai onko sitä yksinkään sitten parempi? Onneksi on vielä muutama sinkku ja pari lapsetontakin uraparia jäljellä. Niin loputtoman kurjalta vain tuntuu, kun entisten hyvien ystävien kanssa homma on edennyt tähän pisteeseen. En vaan enää tiedä mitä tekisin. Onko kellään muulla näin?
perheelliset ystävät rasittaa
49
3638
Vastaukset
- EmmaSothas
En halua ilkeillä mutta ota myös huomioon että useimmat vanhemmista haluavat kyllä puhua muustakin kuin kakaroistaan ja paskavaipoista, vaikka susta tuntuiskin ettei muusta juteltaiskaan.
Puhumattakaan että haluaisivat irrotella kodin ulkopuolella silloin tällöin - ei ehkä niin usein kuin lapsettomana käytännön syistä.- ap.
Käsittääkseni juuri tuonne ylös kirjoitin, että tuntuu ettei puhuttavaa ole. Minä kyllä kyselen pakkokuulumiset ja he kyselevät pakkokuulumiset minulta, mutta siihen se sitten jää kun kummallakaan osapuolella ei ole paljonkaan kokemusta tai sanottavaa toisen nykyarkeen. Mitään yhteisiä kokemuksia, tapahtumia, tekemisiä, harrastuksia, matkoja, arjen riemuja tai murheita ei enää ole. Heillä kaikki liittyy jollain tapaa lapseen, meillä esim. työhön. Elämät ja arjen asiat ovat tosi kaukana toisistaan ja siihen se kai ihan väkisinkin ainakin esikoisen saamisen kohdalla ajautuu. Kyse ei ollutkaan nyt siitä että haluaisivatko vai eivätkö he haluaisi tehdä lapsen hoidon sijaan muutakin, mutta jos sitä muuta elämää ei vain ole, on puheenaiheet perheellisten ja lapsettomien välillä väkisinkin aika nollissa. Se taas ei ole kummankaan syytä, vaan kurja tilanne johon ollaan ajauduttu.
Olen niin ulkopuolinen lapsiperheasioissa, että niistä ei kai haluta puhua kanssani. Myöskään lasten synttäreille, ristiäisiin, illanviettoihin yms. ei pyydetä mukaan, ovat niitä lapsiperhetapahtumia (en ehkä aina edes jaksaisi mennä ja nähdä sitä onnea, mutta olisihan se joskus kiva nähdä ystäväporukkaa noissakin merkeissä). En tiedä mitä ihmeen suojelua se sitten mammojen taholta on, mutta ainakin saa olon vaivaantuneeksi selkeästi puolin ja toisin. No kun nämä mammat arkailevat ja välttelevät lapsiaihetta kanssani (olen kyllä sanonut ettei tarvitse sensuroida ollenkaan) , ei puhuttavaa heidän puoleltaan juurikaan jää. Jos elämä on vaan sitä lasta, ei kai sitä voi olettaakaan, että löytyisi enää yhteisiä puheenaiheita. Yhtäkkiä tuntuu, kun se tuttu rakas ystävä olisi pyyhkäisty pois maailmankartalta ja jäljelle olisi jäänyt pelkkä äiti, joka elää elämäänsä lapsen kautta. Entiset puheenaiheet ja kiinnostuksenkohteet ovat hävinneet, ei näitä mammoja oikein edes enää tunnista samoiksi ihmisiksi. KAIKKI tekeminen, puhuminen, oleminen, haluaminen jne. liittyvät nyt lapseen, oma entinen elämä on kadonnut kuin tuhka tuuleen, ihan kuin mikään muu ei olisi koskaan kiinnostanutkaan.
Tuntuu, että kun puheenaiheista sitten tapaamisissa vetäistään pois lapsettomuus ja vauva-arki, mitä yhteistä meille jää enää jäljelle? Niinpä, ei mitään. jotain 5 vuoden takaisia asioita, mutta kuka niitä nyt jaksaa viikosta toiseen jauhaa.
Jos sitten lapsettomuus tulee puheeksi, on se taas ilmaa jäädyttävä aihe. Lopulta kilpaa voivottelevat ja säälivät, tippa linssissä meidän kurjuutta. Lopputulos on se,että odotin meneväni kahville/kävelylle/tms. tapaamaan ystävääni, nauttimaan mukavasta seurasta, vaihtamaan kuulumisia ja saamaan pienen piristyksen arjen keskelle. Kotiin tallustan aina energiat nollissa, kyyneleet silmissä ja niin ulkopuolisena kuin vain voi.
- Erityisenäiti
Hei. Olen kirjoittanut oman aloitukseni ylemmäs. Tarkoitukseni ei ole pelotella ketään, tai aiheuttaa pahaa mieltä omilla huolillani.
Tiedän tasan mistä puhut! Olen elänyt vuosia samassa tilanteessa, kun sinä tällä hetkellä. Kaverit ja sukulaiset pullauttelevat vauvoja suunnitelmallisesti ja jopa vahingossa itselle ei vaan pitkään tuntunut sitä onnea tulevan kohdalle.
Nykyään ahdistaa kaveri perheet hieman eri syystä. Mistään muusta ei tunnuta puhuvan, kun että "voi meidän muru oppi jo 9kuukautisena kävelemään ja nyt 10 vuotiaana kirjoittaa romaania..." Samaa mussutusta.
Itseäni siis ärsyttää terveiden lasten vanhemmat. Oma lapseni tulee kaikessa piiiiitkällä jäljessä, jos tulee kaikkea oppimaan ollenkaan. Muiden vanhempien kuulee haaveilevan siitä, kun lapsi tuo ensimmäisen poika/tyttöystävänsä kotiin ja keskustelevan siitä "millainen hurmuri se meidän Jaakko on, kun tytöt vaan käy ovella pyytämässä ulos" Tietysti hymyilyttää ja koitan ajatella positiivisesti, mutta en tiedä osaanko olla onnellinen toisten puolesta. Omasta lapsestani on vaikea mitään koulun teiniprinsessaa toivoa, sillä hän saattaa olla vaikeasti kehitysvammainen. Diagnoosia kehitysvammaisuudesta emme ole vielä saaneet, mutta olo on epätoivoinen.
Aina tuntuu olevan jotain ahdistavia asioita. Voi olla, että kateus on niistä vaikein kestää.- hhhhhhhhhh
Sekä nimim. Erityisen äiti että aloittajalle, niin lukekaa Voima-kirja by Rhonda Byrne..
- laajempikuvakulma
Hassua että aloittaja kritisoi perheellisiä ystäviään kun itse haluaisi olla samassa tilanteessa?
Minulla itselläni on yksi puolivuotias lapsi ja voin kertoa että perheellisen elämä on menevämpää kuin sinkun ja iltaan mennessä vanhemmat ovat jo puhki. Kyllä niitä illanistujaisia on, mutta silloin melkeinpä jätän isän ja vauvan kotiin. Vauvaa on hankala ottaa illalla mukaan mihinkään koska ei nukahda vieraassa paikassa, varsinkin jos on paljon ihmisiä ympärillä. Tietyssä iässä lasten "rutiinit" ovat tärkeät koska muuten kaikkien elämä hankaloituu. Esim. jos jotkut päikkärit jää välistä tms vauva/lapsi on kiukkuinen koko loppupäivän tai jopa seuraavaan päivään ja jos siinä tilanteessa pitää valita näkeekö kaveriaan hänen vai lapsen aikataululla, valinta on aika selvä. Se ei tarkoita etteikö ystävä olisi edelleen rakas, vaan että näkeminen ei sillä kertaa ole sen arvoista koska siitä seuraa liikaa "jälkipyykkiä".
Minulla ei tosin koskaan ole ollut sitä ongelmaa koska voin tavata ystäviäni myös ilman vauvaa niin että isä hoitaa, mutta ymmärrän jos joku valitsee niin. Joillakin on miehiä jotka eivät osallistu ollenkaan a silloin äidin on vielä vaikeampi tavata ystäviään iltaisin.
On myös todella vaikea tietää miten kohdata ystäviä jotka eivät yrittämisen ja hoitojenkaan jälkeen saa lapsia. Monet ovat erittäin surullisia ja on vaikea olla niin onnellinen omastaan kun tietää ystävän surun. Mutta ainakin minä lapsettomana ollessani joustin perheen aikatalun mukaan koska tiesin ettei perheellisellä ole hirveästi varaa joustaa. Ei ole mukava vatsa pystyssä hehkua onnea kun ekalla yrityksellä tärppäsi ja toisella 10vuotta yritystä vyön alla. Jos olet onnesi kukkuloilla teet väärin ja jos yrität olla välinpitämätön ja välttelet aihetta sekin on väärin. Mukava olisi kuulla miten pitää olla?
Ihmettelen myös miksi väheksyt perheellisiä ystäviäsi varsinkin kun itse haluaisit olla heidän asemassaan? "kaveripiiri sikiää minkä ehtii", "ilta pyötii lasten leikin ja kakan koostumuksen ympärillä". Ehkä ystäväsi huomaavat ettei sinua kiinnosta heidän elämänsä? Silloin on aika vaikea pyytää ihmstä esim päivälliselle kun tietää ettei vieras kuitenkaan viihdy kiljuvien lasten keskellä. Minusta ystävien pitää ottaa huomioon toisten elämäntilanne-en minäkään ehdottaisi yövuoroa tekevälle ystävälle treffejä esim klo.10 aamulla, sehän on naurettavaa.
Minua kiinnostaa myös muut asiat kuin äitinä oleminen. Mökkireisulle lähden erittäin mielelläni mutta silloin pitää lapsettoman myös ymmärtää etten voi vaan laittaa vauvaa nukkumaan ja lähteä saunomaan ja ryyppäämään ja viettää mökki-iltoja niin kuin ennen vanhaan. Minusta o myös ärsyttävää etten voi laittaa kuvia lapsistani ja meidän menoistamme facebookiin jos tekee mieli koska heti on joku lapseton ottamassa niistä nokkinsa.
On todella vaikeaa keskustella lapsettomuudesta kun itse ei tiedä siitä mitään. Hoidot on ihan vieraita käsitteitä eikä ikinöä tiedä haluaako ystävä edes puhua niistä. Ei ole mukava potea syyllisyyttä siitä että toinen ei voi saada sitä onnea mikä itsellä on etkä voi häntä auttaakaan.
Sitten kun sinulla itsellä on lapsia ymmärrät että sitä vauvaa vaan kääritä vilttiin ja laiteta taskuun ja eletään kuin ennen. Sitten kun saat sen toivomasi vauvan tulet varmasti olemaan tuplasti ärsyttävämpi äiti kun kaikki ystäväsi yhteensä ja sitten vasta huomaat ettei sua häiritse vaikka muut olisivat sitä mieltä!- Why me
Ihan asiallinen teksti omalla tavallaan, mutta miksi kirjoitit sen tänne? Aloittaja kaipasi vertaistukea. Sanoit itse, että "On todella vaikeaa keskustella lapsettomuudesta kun itse ei tiedä siitä mitään". Lapsettomuus onkin asia, jota ei kerta kaikkiaan voi ymmärtää, jos sitä ei ole kokenut. Kommenttisi "Ihmettelen myös miksi väheksyt perheellisiä ystäviäsi varsinkin kun itse haluaisit olla heidän asemassaan? "kaveripiiri sikiää minkä ehtii", "ilta pyötii lasten leikin ja kakan koostumuksen ympärillä"." Aloittaja ei mielestäni väheksy perheellisiä. Se on vaan todella rasittavaa seurata vierestä ko. aktiviteetteja, jos ei itse saa yrityksistä huolimatta lapsia. Lapsettomalla on oikeus kokea erilaisia tunteita, ja on myös aika ajattelematonta, että onnellisesti lapsia saanut koettaa moralisoida niitä järjellä. Lapsettomuus on kriisi, jonka myötä löytää omasta itsestään syövereitä, joiden olemassaolosta ei välttämättä edes tiennyt. Tahattoman ja ei-itseaiheutetun lapsettomuuden synnyttämä syvä kokemus epäoikeudenmukaisuudesta aiheuttaa vihaa, katkeruuta, kateutta ja vastareaktioita, joita on vaikea kuvitellakaan, jollei niitä ole itse kokenut. Ymmärrän silti, että et ymmärrä, en itsekään nuorempana käsittänyt lapsettomien ahdinkoa.
"Sitten kun sinulla itsellä on lapsia ymmärrät että sitä vauvaa vaan kääritä vilttiin ja laiteta taskuun ja eletään kuin ennen. Sitten kun saat sen toivomasi vauvan tulet varmasti olemaan tuplasti ärsyttävämpi äiti kun kaikki ystäväsi yhteensä ja sitten vasta huomaat ettei sua häiritse vaikka muut olisivat sitä mieltä! "
Fakta on valitettavasti se, että moni lapsettomuudesta kärsivä myös jää lapsettomaksi. Mitään "sitten kunia" ei ole olemassakaan. - ap
Why me kirjoitti:
Ihan asiallinen teksti omalla tavallaan, mutta miksi kirjoitit sen tänne? Aloittaja kaipasi vertaistukea. Sanoit itse, että "On todella vaikeaa keskustella lapsettomuudesta kun itse ei tiedä siitä mitään". Lapsettomuus onkin asia, jota ei kerta kaikkiaan voi ymmärtää, jos sitä ei ole kokenut. Kommenttisi "Ihmettelen myös miksi väheksyt perheellisiä ystäviäsi varsinkin kun itse haluaisit olla heidän asemassaan? "kaveripiiri sikiää minkä ehtii", "ilta pyötii lasten leikin ja kakan koostumuksen ympärillä"." Aloittaja ei mielestäni väheksy perheellisiä. Se on vaan todella rasittavaa seurata vierestä ko. aktiviteetteja, jos ei itse saa yrityksistä huolimatta lapsia. Lapsettomalla on oikeus kokea erilaisia tunteita, ja on myös aika ajattelematonta, että onnellisesti lapsia saanut koettaa moralisoida niitä järjellä. Lapsettomuus on kriisi, jonka myötä löytää omasta itsestään syövereitä, joiden olemassaolosta ei välttämättä edes tiennyt. Tahattoman ja ei-itseaiheutetun lapsettomuuden synnyttämä syvä kokemus epäoikeudenmukaisuudesta aiheuttaa vihaa, katkeruuta, kateutta ja vastareaktioita, joita on vaikea kuvitellakaan, jollei niitä ole itse kokenut. Ymmärrän silti, että et ymmärrä, en itsekään nuorempana käsittänyt lapsettomien ahdinkoa.
"Sitten kun sinulla itsellä on lapsia ymmärrät että sitä vauvaa vaan kääritä vilttiin ja laiteta taskuun ja eletään kuin ennen. Sitten kun saat sen toivomasi vauvan tulet varmasti olemaan tuplasti ärsyttävämpi äiti kun kaikki ystäväsi yhteensä ja sitten vasta huomaat ettei sua häiritse vaikka muut olisivat sitä mieltä! "
Fakta on valitettavasti se, että moni lapsettomuudesta kärsivä myös jää lapsettomaksi. Mitään "sitten kunia" ei ole olemassakaan.Kiitos, juuri näin. Osasit muotoilla sen paremmin kuin minä aloituksessani :)
- haikaraa odotettu 8v
Mitä ylipäätän hääräät täällä lapsettomien palstalla kun sinulla kerran se lapsi jo on? Selvästi et koskaan ole kärsinytkään lapsettomuudesta. Aloittaja kyseli kokemuksia lapsettomilta heidän ystävyyssuhteistaan. Eiköhän perheellisten kanta ole tullut aikojen saatossa selväksi kaikille lapsettomille. Siitä asiasta tuskin tarvitsee täällä päteä ja päätä aukoa.
Ei millään pahalla, mutta olet juuri sellainen lapsettomien kammoksuva kauhuäiti, joka pätee näillä mahtavilla viisauksillaani. "Sitten kun sinulla itsellä on lapsia ymmärrät että...." Tämä on ehkä pahin, loukkaavin ja alentavin lausahdus, mitä voit lapsettomalle sanoa. Osoitat sillä kyllä typeryytesi ja moukkamaisuutesi oikein kympin arvoisesti. Käy kyllä selväksi, että et todella tajua lapsettomuudesta edes alkeellisimpia asioita. Ei ihme, että olet kokenut vaikeaksi lähestyä lapsettomia ystäviäsi. Vinkiksi vastaisuuden varalle, että lapsettomuuden koko vaikeus, tuska ja katkeruus perustuu nimenomaan siihen ajatukseen ja tietoon, että kun sitä lasta ei tosiaan välttämättä koskaan kuulu. Siis ei koskaan. Ei voi turvautua ajatukseen, että "sitten kun". Se, että siitä vielä huomautellaan varmaan aika harvan kohdalla auttaa asiaa.
Ja jos niin suuri onni osuu kohdalle, että lapseton sen vauvan syliinsä saa, osaa hän varmasti olla sinua hienotunteisempi kanssaihmisiä kohtaan. Kyllä on sen verran kova koulu, ettei sitä hevillä unohda miten raskaalta loputon odottaminen ja toiveiden nousu ja lätsähtäminen tuntui. Huolesi siitä, että me lapsettomat tulemme tärpin tapahtuessa olemaan kansakunnan rasittavimpia äitejä on sikäli vähän ylimitoitettu. Keskity sinä sen oman napasi tuijotteluun ja siihen mainostamaasi sinkkuja vilkkaampaan perhe-elämään ja jätä tämän palstan murheet ja niiden kommentointi sellaisille, jotka niistä jotain ymmärtävät.
- ap.
Kiitos, olipa kannustava vastaus!
Mukavaa kun paasaat tästä rutiinista ja siitä ettei vauvaa vain kääritä vilttiin ja jätetä jonnekin. Hm, meinaatko että oli uutta tietoa tällaiselle lapsettomalle. Käsittääkseni en siitä mitään sanonutkaan?
Tiedän varsin hyvin, että vauva sitoo ja niin sen kuuluu ollakin. Joskus kuitenkin olisi ihan kiva nähdä sitä vanhaa ystävää, eikä aina lapsen kera. Olen kiinnostunut ensisijaisesti ystäväni tapaamisesta, en vauvan. Mutta se nyt on toissijainen asia tässä koko ekskustelussa.
Lähinnä ihmettelin vain, että mikä siinä on kun ihminen muuttuu täysin tunnistamattomaksi vauvahuuruissaan? Silloin on aika vaikea repiä mitään yhteistä keskusteltavaa kun sellaista ei ole enää. Mistä se näkemisen ilo sitten tulisi repiä? Mitä ne tapaamiset enää antaa jos minun kanssani ei voi enää olla mitenkään luontevasti, lapsettomuudesta tulee joku tabu ja kanssani ei voi puhua rentoutuneesti niistä vauva-arjen asioista. Sen oikein näkee naamasta, miten pääkopassa joka lausetta punnitaan (edelleen toistan, olen sanonut ettei mitään tarvetta ole sensuroida minulta vauva-asioita!) ja sitten väkinäisesti jaaritellaan tyyliin säästä. Tai voivotellaan meidän tilannetta, heidän aloitteestaan.
Mutta ehkä se vastaus tuli jo tältä perheelliseltä. On liian vaikea suhtautua lapsettomaan kun itsellä elämä on lähinnä sitä kuuluisaa kiireistä perhe-elämää. Lapsettomuudesta on tullut joku muuri siihen väliin ja kukaan ei oikein tiedä miten päin olla ja mitä sanoa, vaiko jättää sanomatta. Liian vaivaannuttavaa kaikille osapuolille. Onko sellaisessa ystävyyssuhteessa järkeä, että aina joutuu puolin ja toisin miettimään käyttäytymistään, sanomisiaan, ketä ottaa mukaan tapaamisiin jne. Taitaa olla parasta ja huojentavinta kaikkien kannalta ottaa aikalisä ja katsoa ajan kanssa miten kävi.
Sanottakoon vielä, että muutama hyvä ystävä sitten taas on osoittautunut kultaakin kalliimmaksi. Molemmilla on useampia lapsia, joten siitä ei ole kiinni. Kumpikaan ei arkaile ja kiertele ja kaartele lapsettomuuttamme. Ovat kiinnostuneita, mutta eivät koskaan sääli tai voivottele, mun ei tarvitse rauhotella ja lohduttaa heitä meidän lapsettomuuden takia. Eivät oma-aloitteisesti utele missä mennään, kuuntelevat ja tarjoavat olkapäätä jos joskus tarvetta on. Lapset ovat välillä mukana, välillä nähdään ilman. Siitä ei tehdä mitään numeroa, eikä sitä ahdistuneena ja ääni väristen kysellä, että "voisinkohan mä ottaa vauvan mukaan vai tuleeko sulle paha mieli". Korkeintaan pieleen menneen hoidon jälkeisellä viikolla saatetaan kysäistä, että nähdäänkö lasten kera vai onko sellainen olo, että olisi aikuisten juteltavaa. Kun nähdään, puhutaan heidän ja meidän arjesta, työstä, opiskeluista, molemmat paimentaa välillä lapsia, lähdetään shoppailemaan jne. Tehdään ihan kaikkea normaalia ilman, että koko ajan ollaan vaivaantuneita ja mietitään mitä tolle lapsettomalle uskaltaa nyt sanoa ja uskaltaako tästä kadunkulmasta edes kulkea sen kanssa kun siinä on se VAUNUKAUPPA, apua! Parasta on se,että näillä on muutakin elämää lasten lisäksi. kaikkeen tekemiseen ja ajatuksiin ei liity lapsi. Aina ei heillä ole aikaa tehdä, lähteä tai harrastaa, mutta ainakin aito kiinnostus siihen vielä on, toisin kuin osalla. Sujuvasti sujuu juttu siis myös muusta, vastaavasti täysin luontevasti voidaan jutella korvatulehduksista yms. mitä heillä nyt sattuu olemaan arjessa milloinkin meneillään. Kaikkien on rentoa, mukavaa ja luontevaa olla, tapaamisia odottaa ja niistä jää hyvä ja piristynyt olo! Ehkä viisautta on jatkaa niiden ihmisten kanssa, joilla on tämä vaikutus omaankin olemiseen ja unohtaa loput suosiolla:) - laajempinäkökulma
Ymmärrän toki että jotkut muuttuva eri ihmisiksi kun saavat lapsen. Tarkoitkseni ei tietenkään ollut että ap on ymmärtämätön kitisjiä ja pyydän aplta anteeksi jos tekstini antoi sellaisen kuvan.
Uskon hieman ymmärtäväni lapsettomuutta vaikka en todellakaan voi mitenkään kokonaisvaltaisesti tajuta sitä surua. Ja tämä on todellakin vähäpätöistä apn lapsettomuuteen verrattuna enkä halua mitenkään väheksyä sitä. Meillä kesti 9kk saada lapsi aikaan ja siinä ajassa jo ehti kokea hieman surua siihen pisteeseen etten halunnut mennä esim kauppaan kun se oli täys äitejä joilla oli pieni nyytti turvakaukalossa. Tuntui ettemme koskaan tule saamaan lasta ja pienet vauvat muistuttivat siitä. Sitten annoin periksi ja ihmettelin kun menkkoja ei enää kuulunutkaan. Pointtini siis tässä on että ymmärrän edes hieman millainen lapsettoman suru on.
Minulla ei ole läheistä lapsettomuudesta kärsivää ystävää, tuttuja vain. Mutta heidän seurassaan hieman "häpean" koska he ovat pian 40 vuotiaita lapsettomuushoidoissa ravaava ihana pariskunta ja tunnen itse olevani kakara jolta se muksu tuli helposti. Mutta uskon että jos lapston olisi läheinen ystäväni voisin puhua avoimesti hänen lapsettomuudestaan.
Osa sinun ystäväsi sitten vaan taitavat olla näitä muuttujia. Itse en koe muuttuneeni niin ettei itseäni enää ole. Käyn itse shoppailemassa, kaupungilla kahvilla, salilla ja baareissakin joskus. Minusta tilanne on itselläni vähän toisin päin. Puhumme, shoppilemme, juoruamme sinkkuystävieni kanssa ja puhumme heidän opiskeluistaan ja töistään mutta harvemmin kukaan on kiinnostunut (tai kyselisi) miten minulla tai lapsellani menee "koska olen vaan kotona eikä minulla varmasti silloin ole kerrottavaa". Luulen että sinulla on sellainen tilanne että tämä lapsettomuus paljastikin OIKEEAT YSTÄVÄT. Ihana kuulla ettei jokainen ole sinua hylännyt vaan sinulla on ystäviä jotka osaavat jättää ne muksut kotiin ja tulla jutteleemaan oikeista asioista. Itse olen huomannut myös, että oikeat ystävät astuvat esiin kun niitä lapsia tulee. Toiset ovat niin kiinni sinkkuelämissä ja baareissa ettei oikein enää pidä minkäänlaista yhteyttä kun olettavat ettei minua kiinnosta vaikka kiinnostaisikin.
Itse en ikinä vaipuisi sellaiseen äitiyteen ettei muuta olisi, mitä muka tekee sitten kun lapset ovat muuttaneet pois? Ehkä jotkut vaan ottaa sen vanhemmuuden vähän liian vakavasti. Itse en haluaisi antaa lapselleni sellaista esikuvaa että äiti on se marttyyri kaiken antava työntekijä jonka elämä on pyhitetty muiden tarpeille. Elämää se vaan on ja siitä pitää nauttia!
Olen myös pahoillani "sitten kunista", olen vain ollut siinä ymmärryksessä että kuitenkin suurin osa hyötyy hoidoista. Toivottavasti ymmärrätte että olen vaan juntti perheellinen joka ei tiedä näistä asioista paljoakaan.
Ymmärrän toki että lapsettomuus on kriisi ja varmasti pitkä ja moniulotteinen sellainen ja myös sen ettei minulla voi olla aavistustakaan kuinka monia tunteita, ajatuksia ja vaikeutta se tuo mukanaan. Minulta aplle oikein paljon voimia ja jaksamista ja toivon että sinullakin tärppää! Itse olen jättänyt nämän "turhat" kaverit pois laskuista, koska se ystävyys mitattiin jo eikä se riittänyt. Ympäröi sinäkin itsesi ihmisillä joiden kanssa ei ole sitä epämiellyttävää tunnelmaa ja jotka välittävät aidosti ja koko sydämellä, oli sitten lapsia tai ei!
Ja vielä why me: Ymmärrän että ap nyt kaipasi vertaistukea, jokin teksissä sai kuitenkin ihmettelemään ymmärtääkö ap ettei lapsen kanssa voi tehdä ihan mitä vaan silloin kun huvittaa ja ymmärrän nyt ettei asia ole niin. Lapsettomuus on myöskin aihe mikä kiinnostaa minua, vaikkei se minua koskekaan ja kiitos kun myöskin valistit mitkä asiat mielipiteissäni oli ilman pohjaa. Minun korvaani vaan tuo "sikiäminen" kuulostaa kovin ikävältä. Saa lapsen saaneena tuntemaan itsensä parituslehmältä ja jotenkin alempiarvoisena koska lissäntyy. - laajempi
haikaralle vielä: en ollut lapsettomien palstalla häärämässä vaan aloitus oli etusivulla ja siksi ajauduin tänne. Olen pahoillani jos teksitini aiheutti mielipahaa sinulle tai kenellekään muulle. Muista myös ettei aina ole helppo kohdata ihmisiä joilla on suuri suru, johtuipa se sitten mistä tahansa. Sitäpaitsi jokainen on erilainen ja toivoo ehkä täysin erilaista kohtelua samaan tilanteeseen. Vaikka vaikeinta on sinulla niin ei ole minullekaan helppoa tietää mitä haluat koska en ole ajatustenlukija. Tämän sanon kaikella ystävyydellä, ja ymmärrän että osa kirjoituksestani oli naiivi.
- ehkä joskus
Mulla vähän samaa ongelmaa. Aika monella meidän ennen niin tiiviistä tyttöporukasta on nyt alle 2v. lapsi. Ovat jääneet äitiyslomalle ja hoitovapaalle samoihin aikoihin. Nyt näkevät päivisin lasten kera paljon, mikä on tietty hieno homma, että seuraa on!
Itselle vaan vähän kurja kun lasta yritetty pian kaksi vuotta ja sitten joutuu läheltä katsomaan tätä perhekerhoilua. Pidetään kyllä edelleen tyttöjen iltoja säännöllisesti, mutta aika helposti se juttu luiskahtaa lapsiin, tulevaan päiväkotiin siirtymiseen yms. Eipä siihen ole paljon sanottavaa ja kyllähän se surettaa kun toiset suunnittelevat avoimesti jo toista kun itselle ei sinä aikana ole edes ensimmäistä suotu. Sitten aina joku yhtäkkiä muistaa lapsettomuuteni, tulee sitä katseiden vaihtoa ja puheenaihe vaihtuu kauheella kiireellä. Tai kun tulen huoneeseen, innokas puheensorina lakkaa. Tulee vähän sellainen olo, että on kauheaksi riesaksi vain toisille. Haluaisivat jutella ihan muista asioista, mutta minun takia eivät jostain syystä uskalla.
Nyt huomasin facebookista, että yhdellä lapsella oli 1v. synttärit pidetty ja tuttuja naamoja vilahti kuvissa. Ok, tiedän että tuntuu tyhmältä tämmöisestä pahoittaa mieltä, mutta tuntuu se silti vähän oudolta ja kurjalta. Minua ja toista tyttöä (sinkku) ei sitten vissiin oltu kutsuttu, olemme ainoat lapsettomat. Eipä siinä mitään, en väitä että välttämättä olisin halunnut viettääkään lauantaita lastenkutsuilla pikkuipanoiden ja tuoreiden äitien ympäröimänä, mutta kai kohteliasta olisi ollut kuitenkin kysäistä. Näin se ulkopuolelle jääminen lapsettomilla alkaa... pikkuhiljaa jätetään pyytämättä kun oletetaan, että pahoittaa mielensä tai ei ole kiinnostunut vauvaseurasta. Se on silti vähän sama, kun pitäisi pikkujoulut ja jättäisi ilmoittamatta kaverille, jolla on pieni lapsi. Toteaisi sitten vain,että ajattelin ettei sua kiinnosta kun on lapsi tai kun et voi kuitenkaan imettämisen takia juoda mitään. Kurjaa, eikö? - ätä
Itse olen kärsinyt lapsettomuudesta (3 keskenmenoa ennen ekaa lasta) ja kyllä hyvin ymmärrän tunteesi.
Nyt minulla on kolme lasta ja olen ollut pitkään kotiäitinä. Tämä elämänvaihe vain on sellainen, että vaikka kuinka yrittäisi kertoa ei lapsiin liittyviä kuulumisia, niin niitä vain ei paljon ole. - laajempi
Kaipa se menee molempiin suuntiin tuo elämästään poisjättäminen niin perheellisillä kuin lapsettomillakin.
- so empty
AP, älä kiduta itseäsi pakkotapaamisilla lapsia saaneiden kanssa. Luonnollisesti ystävyyssuhteet muuttuvat, et voi koskaan samaistua heihin eivätkä he sinuun..valitettavasti.
Lapsia saanut ei voi koskaan tosiaan samaistua siihen tuskaan ja tyhjään syliin, jota ikuisesti lapseton tuntee. On eri asia menettää läheinen kuin sellainen, jota ei koskaan ollutkaan. Sitä niin toivoo, että tärppäisi, mutta kun ei niin ei..Lakkaa kiusaamasta itseäsi ja lapselliset lakatkaa kiusaamasta sitä lapsetonta.
Kukaan muu kuin toinen lapseton, ei voi ymmärtää sitä tyhjyyttä, jonka tyhjä syli aiheuttaa. Lapsellisten puheet onnellisesta perhe-elämästä, lasten kasvusta ja lasten teoista jää ikuisiksi ajoiksi lapsettomalta kokematta. Lapsen saanut, hän se vasta itsekäs onkin. Ymmärrän kyllä, että lapsen saaneen elämä pyörii lasten ympärillä, onhan se niin kokonaisvaltainen tapahtuma. Lapsettomalle ei tarvitse tehdä tiettäväksi sitä, miten ihanaa vanhemmuus on ja kuinka äitiys on se elämän elämisen arvoiseksi tekevä asia - lapseton tietää sen ihan sanomattakin..Häneltä se jää kokematta, eikä teillä näin ollen voi olla yhdistäviä tekijöitä enää lapsen tultua.
Lapseton - yhteiskunnan hylkäämä - kärsii ikuisesti siitä mitä olisi voinut olla, mutta mitä ei koskaan tule. Hän kadehtii salaa tai julkisesti niitä, jotka perheonnen saavat osakseen. Hän on katkera niitä narkkareita ja juoppoja ja lasten pahoinpitelijöitä kohtaan, jotka saavat lapsia kun ei pitäisi. Hänen päänsä täyttää vain kysymys - miksi minä en saa? Enkö ansaitse? Mitä tein väärin?
Ystävilleen lapseton ei voi puhua asiasta, jos heillä on lapsia. Kukaan ei koskaan voi täysin ymmärtää. On hän toki ystäviensä puolesta ikionnellinen, jos he saavat lapsia, mutta se tuska omasta lapsettomuudesta menee kaiken muun edelle. Jopa sellaiset, jotka olivat lapsettomia ja yhtäkkiä ovatkin raskautuneet, unohtavat lapsettomien ystäviensä tuskan - hehän pääsivät siitä kun se kaiken täyttävä lapsi vihdoin saapui maailmaan. Kummallisesti unohdetaan se tuska, joka itselläkin oli. Näin lapsettomasta tulee taas vain säälittävä hylkiö, joka ei osaa ottaa osaa toisten onneen!
Ap, voimia sinulle ja kaikille lapsettomuudesta kärsiville. Ymmärrän ja myötäelän tuskanne. - JK
EI OLE
- Miesnäkökulmaa
Mun kaveri- ja työporukassa on kyllä ihan sama onko lapsia vai ei.
Ehkä miehet heittää läppää vähän eri tavalla - vaikka lapsistakin puhutaan se ei kuiteskaan ole läheskään pääasia.
Olen ollut samassa porukoissa sekä lapsettomana että lapsellisena eikä mikään mielestäni oleellisesti muuttunut.
Myös lapsettomuus tai lastensaantivaikeustapauksia on osunut kohdalle mutta voi olla että miehet käsittelee asiaa eri tavalla. Hyvät kaverit erottanee siitä ettei ne nyt ihan suoraan tuhkamunaksi hauku. - kohtalotoveri
Hei lopen uupunut! Minä täällä kyynelehdin lukiessani sinun kirjoitusta! Aivan kuin joku olisi kirjoittanut tuohon minun ajatukseni! Olen 26v. lasta toivottu jo 8v. takana 1 hoito-kokonaisuus, mutta siitäkin on jo muutama vuosi aikaa. Aluksi ihmettelin, kun hoitojen rankkuudesta puhuttiin, mutta sitten kerta kaikkiaan loppui voimat siihen touhuun enkä vieläkään sinne ehkä pysty menemään.. Välillä olen uskotellut itselle ja muille, että lapsettomuus on ihan ok asia ja olen sen kanssa sinut, mutta ei! Se ei ole niin, se on vain pakko myöntää! Ja tuo sinun kirjoittamasi aihe ettei jaksaisi nähdä nuota ystäviä lapsien kera niin siitä on tullut enemmänkin kuin tuttua. Aluksi kauhistuin aivan nuota tunteita itsessäni ja en ehkä aluksi niin tiedostanutkaan että minähän koitan paljolti vältellä heidän näkemistään. Enää ei vain tahdo jaksaa juuri tuota, että kaikki puheet liittyvät juurikin lapsiin ja kukaan ei voi enää tulla mihinkään, kun on juuri päikkärit ym. Ja kun kysellään minun kuulumisia, niin oma elämä kuulostaa niin vähäpätöiseltä sen kaiken lapsiperheen arkeen liittyvien asioiden rinnalla! Ja sitten työmaalle, jossa sama jauhanta lapsista jatkuu ja kaikki vertailevat omien lastensa tekemisiä ym. Tekisi mieli välillä vajota maan alle! Voiko ulkopuolisempi olo enää olla! Ja olen jopa useamman kerran saanut kuulla, että voi sitten sitä vasta ymmärtää elämää kun on niitä lapsia. Ja eikö teilläkin jo pian ole vauvakuumetta kun on niin ihana uusi talokin jne.. Että siis ymmärrän erittäin hyvin tuskasi ja juttusi pointtin tai ainakin tunnistin tekstin lähes omakseni. Paljon voimia sinulle!! :)
- oikea älynväläys
Miten joku voi sanoa tuolla tavalla lapsettomalle ihmiselle että vasta äitinä tai isänä ymmärtää elämää!!! Jestas minkäläisia ihmisiä on olemassa...
- Tunteet ovat ok
Osa 1.
Hei ap!
Ensiksikin, voimia sinulle oikein sylin täydeltä. Olen itse äiti, mutta yllätys, yllätys, monessa asiassa kanssasi samaa mieltä :). Älä siis turhaan syyllistä itseäsi tunteistasi meitä lapsellisia kohtaan. Ne ovat osa sinua ja sinulla on niihin oikeus.
Taustaa: Olen 2 lapsen äiti ja lapset ovat olleet tottakai erittäin haluttuja ja toivottuja. Meillä puhutaan, pussataan, halitaan, kannustetaan, mutta myös puututaan tiukalla kädellä kurittomuuteen. Olemme normaali työssäkäyvä pariskunta, jolla on vielä kaiken lisäksi 2 koiraa, joiden kanssa harrastetaan ja lapsetkin harrastavat omiaan.
En ole ikinä kokenut minkäänlaista tarvetta julistaa raskauttani enkä äitiyttäni koko maailmalle. Raskauteni, neuvolakäyntini, imetykset, yövalvomiset sun muut lapsielämään liittyvät statuspäivitykset olen jostain "kumman syystä" onnistunut täysin pitämään Facebookin ulkopuolella. Eikä ole sinne tarvinnut myöskään jokaisesta hampaanpuhkeamisesta kuvia laittaa.
Kirjoitan tämän siksi, että tietäisit, että me kaikki äidit emme ole mainitsemiesi ystävien kaltaisia. Meillä on lähipiirissä 2 lapsetonta (siis pysyvästi lääketieteellisistä syistä) ja myös lapsellisia pariskuntia (perhekohtainen lapsiluku 1-5 välillä). Ja kas kummaa, viihdymme hyvin kaikki yhdessä tilaisuuksista ja aikatauluista riippuen eri kokoonpanoissa.
Ja miksi näin:
- vaikka meidän lapsellisten lapset ovat ihan helkutin tärkeitä meille, ei elämämme pyöri heidän ympärillään/ehdoillaan
- osaamme ja ennen kaikkea haluamme puhua muustakin kuin lapsiarjestamme, kun tapaamme
- raskauksiamme emme ole pitäneet itsestäänselvyytenä, mutta emme ole aikanaan kokeneet tarvetta tehdä niistä myöskään maailman tärkeintä asiaa ympärillämme oleville ihmisille
- lähdemme mielellämme kyläilemään lapsiemme kanssa tai ilman toistemme luokse (lapset jäävät isien kanssa, kun äiteet harrastavat, kaffittelevat, shoppailevat ja kun isät haluavat välillä touhuta omiaan, niin silloin me naisväki vietetään koti-iltaa)
- me kaikki lapselliset osataan arvostaa ja kaivataankin sitä, että ystäväpiirissämme on myös ihmisiä, joiden kanssa voi tehdä muutakin kuin analysoida sitä ulosteen laatua tai vertailla, että mitä kunkin muksu on oppinut
- en muista, että kenenkään meistä kotona olisi "ming-maljakot" jouduttu nostelemaan ylös lasten vierailujen vuoksi, muksuille on kodeissaan opetettu, että siellä tai kylässä ei kosketa tavaroihin eikä auota laatikoita/kaappeja ilman lupaa.
- meille äideille on saanut ja vastaisuudessakin vuodattaa pahat olonsa(myös lapsettomuudesta), niinhän mekin teemme; asiat vaan ovat erilaisia, mutta sitähän varten ystävät ovat :).
- meidän porukassa ei me lapsellisetkaan jakseta todellakaan koko ajan keskustella siitä meidän ah niin tapahtumarikkaasta arjesta
- kun hoidamme lapsia välillä ristiin rastiin (siis myös nuo lapsettomat myös), meillä ei ole tarvetta viedä jotain lastenhoidon käsikirjaa mukana tai hukuttaa ketään juuri meidän perheen niin täydellisiin lastenhoito-ohjeisiin. Oletamme, että kaikki ovat täysjärkisiä ja maalaisjärjellä varustettuja ihmisiä ja joka kodissa ollaan sen kodin tavoilla. Meidän lapsia saa komentaa ja pitää komentaa/opastaa myös kylässä, jos tulee tarvetta :).
- emme pidä äitiyttämme minään "saavutuksena" emmekä oleta, etteivät lapsettomat voi mitään lapsellisten asioista ymmärtää. Kyllä voivat, sillä varsinkin, mitä käytöstapoihin tulee, sitä on joskus vaan niin sokea omalle mukulalleen.- tunteet ovat ok
osa 2 kun ei mahtunut yhteen viestiin
Jos ystäväsi ovat lapsensaannin myötä kaikonneet, voit aika raadollisesti kyseenalaistaa, olivatko edes ystäviä. Kun minun lapsettomat ystävät haluavat tavata, järjestän/järjestämme aikaa. Soittelemme viikottain puolin ja toisin. Harrastamme yhdessä lasten kanssa ja ilman. Ei ole tullut mieleenkään jättää yhteydenpitoa lapsettomiin ystäviini lastensaannin jälkeen. Sain ensimmäiseni vasta kolmekymppisenä ja ehkä siksi osaan katsoa maailmaa jo vähän toistenkin silmin. Jos tapaamme esim. jonkun vähän vieraamman yhdessä pidempään olleen lapsettoman pariskunnan, en todellakaan ala keskustelemaan vain lapsistani. Kerron toki, jos toinen kysyy. On sääli, jos ihmisillä ei olisi muuta puhuttavaa. Tahdikkuus, hienotunteisuus ja toisen tunnetilojen aistiminen vain tuntuu valitettavasti olevan katoava luonnonvara. Kaikki eivät vain satu olemaan kiinnostuneita lapsista, oli syy sitten mikä tahansa. Tämän olemme meidän porukassa hyväksyneet ja siksi meillä ei ole vaikeuksia tulla toimeen/olla tekemisissä lapsettomien kanssa.
Ja voin vielä paljastaa yhden salaisuuden, joka varmasti saa muutaman "kauhukakaran" äidin takajaloilleen. Yksi tarkennus vielä ;) siis ei kauhukakaran vaan sivistyneesti "vapaan kasvatuksen tuotoksen". En henkilökohtaisesti jaksa yhtään seuraavanlaisia mukuloita: (tai oikeammin en jaksa sellaisia vanhempia, jotka antavat lastensa tehdä seuraavia asioita puuttumatta niihin mitenkään)
- kylässä ollessaan ottavat lupia kysymättä tavaroita, aukovat kaapit ja laatikot
- roikkuvat koko ajan vanhempiensa lahkeessa huomiota kerjäten eli et voi vaihtaa lyhintäkään lausetta toisen aikuisen kanssa ilman, että joku koko ajan kitisee siinä vieressä
- pilaavat toisten tärkeimmät juhlatilaisuudet (häät, hautajaiset etc) huutamalla, kiukuttelemalla, juoksemalla ympäri kirkkoa, niin, ettei siltä viralliselta häävideolta kuulu sitten juuri muuta kuin sitä melua
- leikkivät jatkuvasti ruuan kanssa eivätkä kuitenkaan syö mitään ja lähinnä yökkivät kaikelle, kun kotona ei ole opetettu syömään kaikkea (allergiat ovat eri asia)
- eivät osaa sanoa kiitos, ole hyvä ja anteeksi, kun pitäisi
Eli kyllä meitäkin on, joille lapset ovat äärimmäisen rakkaita, mutta maailmaamme mahtuu muitakin/muutakin. Osaamme ottaa lapsettomuuden tuskan huomioon emmekä ota nokkiimme, jos puoli maailmaa ei kertakaikkiaan tajua, kuinka ihmeellinen juuri se meidän lapsi on. :D :D :D Ihan tuikitavallisia naperoita meillä on, joista voi aikanaan kasvaa ties mitä kauheita murkkuikäisiä tiuskijoita. Toivon, että saat lohtua, kun on paha päivä ja vastapainoksi löydät lapsellisia ystäviä ja surustasi huolimatta opit nauttimaan myös lasten seurasta luontevasti.
PS. Me äidit ei tosiaankaan tiedetä kaikesta kaikkea vain sillä perusteella, että ollaan äitejä ja ollaan varmasti vähän itsekkäitäkin ja omissa kiireissämme myös ajattelemattomia niin sanoissamme, teoissamme kuin tekemättäjättämisissämmekin. Voimia sinulle!
- lapsia ei tehdä
Vaikea tilanne,
varsinkin jos itse otat sen niin raskaasti. En ole perehtynyt ko. hoitoihin. Haluatko välttämättä itse synnyttää lapsen?
Tiedätkö, että maailmassa ,Suomessakin, on paljon vastuuntuntoisia aikuisia tarvitsevia lapsia?
Lue Gibran : Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi...
Toivon kaikkea hyvää Sinulle! - lapsetonehkäaina84
En jaksanut lukea kaikkia viestejä...
Mutta aloittajalle sen verran että kirjoittamasi viesti oli kuin suoraan minun arjestani. En vaan osaa noin hyvin kirjoittaa. Painin samojen asioiden kanssa, eikä tämä helppoa ole :( En löydä enää muutamien ystävien kanssa enää mitää puhuttavaa.
Kun yritän JOSTAIN muusta puhua kun heidän lapsistaan, menee 2min ja taas palataan siihen minkä pituinen pikku juuso oli neuvolassa...... :(
Toivon sulle kaikkea hyvää elämääsi ja jaksuja ERITTÄIN paljon :) - banskuliini
Hei sinulle ketjun aloittaja,
olemme lapsettomuushoidoissa oleva kolmikymppinen pariskunta. Ystäväpiiristämme suurin osa on perheellisiä. Pari parasta ystävääni ovat siis äitejä ja elävät lapsiperheen elämää mutta ovat läheisimpiä minulle. Lapsettomuushoidot ovat henkisesti raskaampia kuin osasin kuvitella. Soitto ystävälle auttaa jaksamaan ja purkamaan murheita. Jotenkin minua ei ole vaivannut että ystäväni ei pysty ymmärtämään miltä minusta tuntuu ja näin ovat sanoneetkin. Kaipaa vaan että joku kuuntelee ja on siellä. Onneksi ystäväni eivät kysele "liikaa" minulta hoidoista ym. koska ei niistä aina jaksa tai halua puhua alkaa vaan itkettään. Lisäksi ystäväni on saattanut järjestää jotain mukavaa tekemistä meille kun mieli on ihan maassa ja olemme pitäneet illanistujaisia joissa ei todellakaan puhuta vain lapsiperheen arjesta. Toki niistäkin asioista tulee puhuttua koska ne ovat taas ystäväni elämän keskiössä. Elämässäni on tällä hetkellä monia muitakin murheita ja menetyksiä ja ystävistä on todella karsiutuneet pelkät tuttavat pois. Aidot ihmissuhteet tuntuvat kestävän ja toiset suhteet sitten "hiipuvat". Ehkä lapsettomuuskriisini on jossain uudessa vaiheessa kun tuntuu ettei tämä aivan koko ajatusmaailmaani täytä. Jokin aika sitten en pystynyt esim vierailemaan mieheni veljen luona kun he saivat vauvan, en halunnut vauvoja syliini, en onnittelemaan työpaikallani vauvauutisista kertovia, en jaksanut antaa ihailevia kommentteja vauvoista vaan olin hiljaa. Vieläkin saatan alkaa vaikka kesken työpäivän itkemään kun on ollut polikäynti ja tuntuu raskaalta ja yksinäiseltä ja niin epäoikeudenmukaiselta. Ehkä tämä on tällaista vuoristorataa tunteiden suhteen.. Sukulaisten ym huomautteluihin lapsettomuudestamme sanoin jo jokin aika niin selvät sävelet että loppui samantien kommentit ja kyselyt ja saa olla rauhassa. Koitan ajatella että muut eivät voi tietää lapsettomuuteen liittyvistä tunteistani eikä tarvitsekaan mutta minun ei myöskään tarvitse kuunnella mitään tahdittomia muka viisaita lohdutuskommentteja ja päätän ketä haluan tavata ja ketä en. Lapsettomuudesta kertovan elokuvan Hijaa toivotut nimi on mielestäni osuva koska sitähän tämä on. Ei tätä pysty jakamaan aina vaan toivoo vaan hiljaa ja välillä on aika yksinäinen olo.
Toivon sinulle jaksamista ja ystäviä jotka ovat hienotunteisia ja arvostavat sinua, rakastavat sinua ja pitävät huolta sinusta ja joiden kanssa teillä olisi yhteisiä asioita ja mukavaa tekemistä.- Melli
Ymmärrän hyvin ketjun aloittajaa. Itse olin juuri eronnut vaikeasta parisuhteesta, kun koko kaveripiiri täytti 30 ja lapsia alkoi tulla ovista ja ikkunoista. Seuraavat noin 2 vuotta olivat hankalia, koska ihan pienten lasten äidit ovat niin kiinni vauvoissaan, että useilla muu elämä loppuu kuin seinään. Onneksi poikkeuksiakin on. Kärsin asiasta ja "normaaliseuran" puutteesta noin kaksi vuotta, ja nyt, kun kummilapset ym alkavat olla kouluun menossa, asia ei vaivaa oikeastaan yhtään. Eli useimmilla se höyrypäisyys menee kyllä ohi vuodessa tai kahdessa, ja he alkavat nähdä elämässä taas muutakin kuin kestovaippoja ja kantoliinoja. Monet myös tajuavat jo alusta asti, että heidän lapsensa ulosteet ja niiden paketointi eivät ole puheenaiheina niin kiinnostavia, että niistä kannattaisi oikeastaan hirveästi puhua. Ajattelen kuitenkin, että asia on niin iso, että se sekoittaa pään jokaiselta, toisilta vähän enemmän. Jos itse olen vielä samassa tilanteessa, odotan pelonsekaisella mielenkiinnolla, minkäläinen luomusosekonttauskypäräfanaatikko minusta kuoriutuu. Olen löytänyt uuden kumppanin ja nyt lapsettomuushoidoissa. Katsotaan miten käy, mutta loputtomiin ei jatketa. Mielestäni äärettömän surullisia ovat ne ihmiskohtalot, jotka eivät näe elämälleen mitään muuta vaihtoehtoja kuin vanhemmuuden. Elämässä mahdollisuuksien määrä on kuitenkin rajaton.
- jhjhj
Melli kirjoitti:
Ymmärrän hyvin ketjun aloittajaa. Itse olin juuri eronnut vaikeasta parisuhteesta, kun koko kaveripiiri täytti 30 ja lapsia alkoi tulla ovista ja ikkunoista. Seuraavat noin 2 vuotta olivat hankalia, koska ihan pienten lasten äidit ovat niin kiinni vauvoissaan, että useilla muu elämä loppuu kuin seinään. Onneksi poikkeuksiakin on. Kärsin asiasta ja "normaaliseuran" puutteesta noin kaksi vuotta, ja nyt, kun kummilapset ym alkavat olla kouluun menossa, asia ei vaivaa oikeastaan yhtään. Eli useimmilla se höyrypäisyys menee kyllä ohi vuodessa tai kahdessa, ja he alkavat nähdä elämässä taas muutakin kuin kestovaippoja ja kantoliinoja. Monet myös tajuavat jo alusta asti, että heidän lapsensa ulosteet ja niiden paketointi eivät ole puheenaiheina niin kiinnostavia, että niistä kannattaisi oikeastaan hirveästi puhua. Ajattelen kuitenkin, että asia on niin iso, että se sekoittaa pään jokaiselta, toisilta vähän enemmän. Jos itse olen vielä samassa tilanteessa, odotan pelonsekaisella mielenkiinnolla, minkäläinen luomusosekonttauskypäräfanaatikko minusta kuoriutuu. Olen löytänyt uuden kumppanin ja nyt lapsettomuushoidoissa. Katsotaan miten käy, mutta loputtomiin ei jatketa. Mielestäni äärettömän surullisia ovat ne ihmiskohtalot, jotka eivät näe elämälleen mitään muuta vaihtoehtoja kuin vanhemmuuden. Elämässä mahdollisuuksien määrä on kuitenkin rajaton.
lapsettomille on pahinta ne vuodet kun on ns. lastentekoaika. Nyt kun itse olen yli nelikymppinen alkaa kavereiden kanssa olla taas yhtä hauskaa kuin joskus ennenkin, ja puheenaiheet ovat taas ihmissuhteissa ym. hauskassa eikä vaan lapsien asioissa. Myöskin alkaa olla muita murheita kaikilla esim. omat vanhemmat vanhenee ja sairastaa. Ei tämä lohduta, mutta jos jää lapsettomaksi voi elämä kuitenkin vähän vanhempana hymyillä taas, mahdollisuudet kannattaa käyttää kaikki mitä voi lapsettomana tehdä, esim. matkustaa vaikka koko maailma ympäri :) , mutta minä en voi lohduttaa teitä koska käytte vielä ihan eri elämänvaihetta läpi, itseni kohdalla juna on jo mennyt ohi aika päivää sitten.
- Da silvatar
"Sitten kun sinulla itsellä on lapsia ymmärrät että...." Tämä on ehkä pahin, loukkaavin ja alentavin lausahdus, mitä voit lapsettomalle sanoa.
Totuus sattuu, sillä tässä se kuilun perimmäinen pohja juuri on. Ymmärryksen puute.
Ei ole helppoa ystävilläsikään, ja heille toivoinkin sinua parempia ystäviä, sellaisia jotka jaksavat olla elämäntilanteessa mukana. Aloittajalle toivon parempia aikoja ja sellaisia ystäviä, jotka eivät tahtomattaankin satuta.
Aikansa kutakin, varsinkin tämän aiheen parissa. - :(
Lapseton ystävä kokee menettäneensä ystävänsä - niin minäkin, siskoni ja yhden parhaan kavereistani, koska minulla on kaksi lasta ja he kärsivät lapsettomuudesta. Elämä on villiä - sain kaksi maailman ihaninta kääröä, paljon rakkautta - ja menetin samalla siskoni ja ystäväni. On todella, kuin elämä olisi antanut lahjan, yhen kauneimmista, ja samalla vaatinut kovalla kädellä veronsa. Jotain piti ottaa pois. Aihe on kipeä. Emme ole voineet puhua tästä avoimesti, siskoni ei puhu siitä ollenkaan. Hän käytännöllisesti katosi elämästämme. Asui lähellä ja muutti pian ulkomaille lasten syntymän jälkeen. Yritän ymmärtää. Välillä se sujuu paremmin, välillä huonommin. Hyvinä päivinä ymmärrän, miksi hän ei halua olla meihin yhteydessä, miksi ei kysy kuulumisia, miksi puhuimme toisesta raskaudesta yhden kerran 9 kuukauden aikana. Huonoina päivinä ajattelen, ettei noin katkerille ihmisille lapsia pitäisi antaakaan. Luen lapsettomuudesta kärsivien palstoja yrittäen ymmärtää siskoani, ja poimin teksteistä nuo loukkaavat kommentit, "sikiävät ystävät", yms. ja mietin, että lapsettomiksi jäätte, kun olette noin katkeria. Ajattelen, että tässä heidän hyvyytensä mitataan: jos osaa olla toisen puolesta onnellinen, voi itse saada jotain. Hyvinä päivinä kadun ajatuksiani. Tiedän, ettei siitä ole kyse. Koen tunteita vihasta ja raivosta toiseen ääripäähän - minunhan pitäisi olla onnellinen, odotan heiltä kuulevani - mitä sinä valitat, sinulla on lapset. Silti en ikinä uskonut lasten saannin vievän minulta siskon ja hyvän ystävän. Pitääkö meidän elämässä kaikki olla puntarissa, tasan - eikö hyvää voi saada menettämättä jotain? Voin hyväksyä tämän, se vie aikaa. En osannut tällaista odottaa, siksi olen surullinen. Hyvinä päivinä uskon, että joskus siskoni on minulle yhtä läheinen kuin on aina ollut, hänellä on lapsia, ja välimme palaavat ennalleen. Nyt se näyttää niin kaukaiselta, voi olla ettei hänellä ikinä tule olemaan perhettä. Jääkö tämä miedän välillemme lopun elämäksi? Tällainen suru, joka varjostaa joka ikinen päivä, joka ikinen kerta, kun ajattelen siskoani, ja näen hänen yrityksiään olla meidän perheemme lähellä?
- keittiöpsykologi
Ikävä tilanne, mutta....
Jokaisella on kyllä oikeus valita seuransa sen mukaan, mikä itselle tuntuu parhaalta. Jos sinun näkeminen satuttaa ja muistuttaa lapsettumuudesta ja perheonnesta jatkuvasti, ei sisko ehkä jaksa sitä taakkaa. Lapsettomalta tavallaan revitään pois koko elämän perusta, ainakin siltä se tuntuu jos on jo pienestä asti tiennyt haluavansa aikuisena lapsia ja perheen. jos on koko elämänsä perustanut sille ajatukselle, on elämästä kovin vaikeaa koittaa saada enää irti merkityksellisiä asioita jos ei se onnistukaan. Jos tuollainen perusasia, kuten lisääntyminen, ei onnistu, on se suru yksin tai kaksin jäämisestä miehen kanssa todella katkera ja kova paikka. Toisten perheonnen seuraaminen läheltä ei auta pääsemään asiasta ikinä yli. Aina on katsottava ulkopuolisena sitä ilmoa ja onnea, jonka lapset tuovat.
Täällä eletään niin lyhyt aika, että minusta jokainen valitkoon itselleen sellaista seuraa, jonka kanssa viihtyy tai jonka seura ei ainakaan aiheuta välitöntä surua, menettämisen pelkoa, itkua jälkeenpäin jne. Jos se tarkoittaa joidenkin suhteiden katkaisua, se sitten tarkoittaa sitä. Ei sekään ole reilua, että pitäisi oman surun lisäksi vielä pakottautua velvollisuudesta näkemään ihmistä, jonka itsensä tai hänen tilanteensa näkeminen repii joka kerta haavat auki. Kyllä saa olla myös itsekäs. Luulisi senkin olevan kaikille ok, jos tilanteeseensa onneton ikisinkku ei halua viettää iltaa kolmisin vastarakastuneen pariskunnan kanssa vaikka kuinka lupaisivat olla kuhertelematta? Miksi lapseton ei sitten saisi valita seuraansa? Jos välit menevät poikki, tarkoittaa se, ettei teillä ollut toisen osapuolen mielestä enää kivaa yhdessä. Se pitää vain yrittää niellä.
Joidenkin perheellisten kanssa oleminen vain on ihan luontevaa, toisten kanssa ei sitten millään. Eikä sillä ole väliä ollaanko lapsista hys hys, vaikka niistä ei puhuta, voi se vaivaantuneisuus ja yltiövarovaisuus olla ärsyttävämpää ja kiusallisempaa. Toisten kanssa taas ei ole enää mitään yhteistä, oma maailma matelee eteenpäin samaa vanhaa rataa ja toinen ei tee enää muuta kuin asioita, joihin liittyy aina lapsi. Mistäs sitä puhuttavaa sitten repisi? Itse olen huomannut, että tällaiset elämän kriisit erottelevat ystävistä jyvät akanoista. Jäljelle jää ne, joiden kanssa ihan vaivatta ja ilman mitään eforttia menee hyvin, kummatkin osapuolet pystyvät melkeinpä alitajuisesti tukemaan toista tilanteessa kuin tilanteessa. Sitten on ne, joita luuli ystävikseen, mutta joiden kanssa tosipaikan tullen on vain vaivaannuttavaa puolin ja toisin ja tapaamiset ovat ponnisteluja molemmille. he sitten jäävät.
Ajattele asiaa myös joskus näin päin... tienne erosivat siskon kanssa, koska teidän perheonnen seuraaminen niin läheltä oli ehkä liian kuormittavaa ja tuntui,e ttei hän pääse koskaan surstaan yli jos jää ns. tuleen makaamaan. Sinä jäit nuolemaan haavojasi, mutta perheesi on sentään vierelläsi. Sisko jäi yksin. Vaikka omasta halustaan jäikin, ei se suru varmasti sen pienempi ole kuin sinunkaan. Joskus vain ei ole vaihtoehtoja ja pitää valita se vähiten raskain. Mitä enemmän syyllistät jne. sitä varmempaa on, ettei tilanne enää koskaan korjaannu. Anna syyllistämättä aikaa päästä yli. - päästä irti jo
Siskosi kärsii lapsettomuudesta ja sinä kiukuttelet kun hän ei jaksa ihastella perhettäsi? Kai siskolla nyt sentään on oikeus muuttaa ulkomaille, vaikka sinä lapsia saitkin?! Vai meinaatko, että olisi pitänyt jäädä tänne sinun ja lastesi vuoksi? Tuskinpa he nyt pelkästään teidän vuoksi maasta lähtivät, vähän on suuret luulot nyt :D. Kyllä jokaisella on oikeus elää omaa elämäänsä niin kuin parhaaksi kokee.
Entäs jos lapsesi olisivat siskosi ja sinä jäisit ilman. Kiinnostaisiko olla jatkuavsti tekemisissä? Enpä usko. Katkeroituisitko? Kyllä vain. Entä jos siskosi voittaisi lotossa tuplapotin ja teillä olisi ulosottomies perässä? Siskosi nauttisi rahoistaan täysin siemauksin lomaillen, ostellen, hyvissä ravintoloissa törsäten ja valittaisi vielä päälle kun on niin vaikeaa ja rankkaa yrittää löytää hyviä sijoituskohteita, samaan aikaan teillä olisi tuskin leipää pöydässä? Olisitko kateellinen, ärsyttäisikö ja ennen kaikkea, haluisitko jatkuvasti tavata ja kysellä siskosi leppoisia kuulumisia? Tuskin. Koska välillä lapsettomuus tuntuu juuri noin epäreilulta. Perheelliset muka valittavat ja kauhistelevat yöheräämisiä, syöttöjä, lapsen sitovuutta, käskevät nauttimaan elämästä nyt kun vielä voi jne. Minä antaisin vaikka molemmat jalkani siitä, että saisin lapsen ja valvoisin ilomielin yöt jos se olisi hinta lapsesta. En jaksa kuunnella muiden puheita perhe-elämästä, en jaksa osallistua lasten synttäreille kun ne aina muistuttavat että taas meni yksi vuosi ilman lasta, en vain jaksa. Ja siksi on joskus pakko vain hiivuttaa välit, jotta olisi edes jotain mahdollisuuksia päästä taas jaloilleen. Jos pitää valita, että olenko loppupeleissä kiinnostunut omasta mielenterveydestäni ja siten loppuelämästäni vai siitä,että ystäväni mahdollisesti pahoittaa mielensä, valitsen kyllä itseni. Oli kuinka itsekästä tahansa. Jokainen on oman onnensa seppä, ei täällä voi elää aina vain muita ajatellen.
- :(
"Siskosi kärsii lapsettomuudesta ja sinä kiukuttelet kun hän ei jaksa ihastella perhettäsi?". Hehee. Olipa hyvin sanottu. OIkeasti ymmärrän, että tilanne on siskoni kannalta juuri tuo kuvailemasi, toivoton ja ahdistava (ja minulla on ilmeisesti tuo tuplapottitilanne..). Tiedän, että olen onnellisemmassa asemassa, eikä minun pitäisi edes valittaa, oikeastaan kyse on vain muuttuneesta tilanteesta jota hämmästelen, puhumattomuudesta, siitä, että jotain on menetettävä lasten myötä. Jos joku olisi ennen lastentuloa sanonut, että lapset muuttavat tullessaan koko elinympäristön kaverisuhteita myöten, en olisi mitenkään osannut tällaista odottaa. Jotain syntyy, ja jotain kuolee. Eihän se tosiaan auta kuin hyväksyä tämä sillä ajatuksella, että olen siis jotenkin "parempiosainen", siskollani ei ole elämässäni enää mitään merkitystä. Minun pitäis opetella vain pyyhkäisemään hänet pois.. Surullista se on silti, sillä siskoni on ollut minulle hyvin rakas. Luulen, että kun asiasta ei voida puhua, se myös jättää niin paljon asioita auki, vailla vastausta. Huonoina päivinä (eli kun vituttaa miksi tämän elämän piti mennä näin) mietin syitä siihen, miksi tuntemani lapsettomat ihmiset ovat lapsettomia, jos lääketieteellistä syytä lapsettomuuteen ei ole löydetty, Hetkinä, kun ärsyttää ettei perhettäni olla ihailemassa (!!) (eli hetkinä, kun kerron olevani raskaana, ja siitä puhutaan seuraavan kerran synnytyssalille mentäessä). Mietin, että ehkä lapsettomuuden syyt ovat henkisellä puolella. Puhumattomuus, vaikeus olla avoin siinä kohtaa kun pitäisi olla avoin. Lasten kanssa tulee eteen vaikeita asioita, jolloin puolisoiden on pystyttävä niistä keskustelemaan ja mentävä eteenpäin. Päättääkö joku, ettei näille "tuppisuille" lapsia anneta? Siskoni ei avoimuudessa ole ollut vahvimmillaan, hänen parhaat ystävänsä ovat minulta tulleet hänen kuulumisiaan ja ajatuksiaan kyselemään. Avoimimmillaan hän on ollut vain humalassa, mikä on oikeasti mielestäni aika surullista, lasten kanssa pitäisi pystyä muutenkin asioista kertomaan ja selvittelemään. Huonoina päivinä ajattelen, että tässä puhumattomuudessa ja asioiden kiertelyssä on juuri ne ongelmat, ettei lapsia tule.
- lapseton nyyyyhhh
aloittaja itkee kun saa sääliä tai surkuttelua kohdalleen "voi kyllä teilläkin tärppää,koittakaa jaksaa ymym".. haluaisin kuulla mitä /mitkä lauseet tossa kannattaa sanoa?? voi voi,shit happends? paska homma. aina ei voi voittaa. ostakaa koira. totako haluat kuulla?
ikinä ei ole hyvä,sanoo kuka mitä tahansa. - huhhuh
Surunaamalle;
olet miettinyt, että puhumattomuus ja avoimettomuus aiheuttaa lapsettomuuden niille, joille ei löydy lapsettomuuteen lääketieteellistä syytä! No enpä ole paksumpaa vielä kuullut. Ja ihan totta, kappas vaan, lasten kanssa tulee eteen vaikeita asioita!
Voin kertoa sinulle, että lapsettomuus on vaikea asia, niin vaikea, että myös siitä on pakko keskustella puolison kanssa, jos aikoo elämää jatkaa tämän kriisin jälkeen. Siitä keskustellaan joskus niin paljon, ettei asiaa enää jaksa vatvoa lapsellisten siskojen tai ystävien kanssa. Väitän, että tätä kriisiä läpikäyvänä pystyn puhumaan puolisoni kanssa myös myöhemmin asiasta kuin asiasta. Ja nimen omaan niistä muista, kuin lapsiin liittyvistä asioista. Pystytkö sinä? Ja jos sinä olet kerran niin avoin ja hyvä keskustelija, niin oletko edes yrittänyt läpikäydä tätä asiaa siskosi ja ystäväsi kanssa? Ja mitä tulee katkeruuteen, niin alat kuulostaa katkeralta itsekin.
Aloittajalle voimahaleja!- vika vika vika
samaa mieltä! Tätä asiaa käydään läpi ainakin meillä kotona niin paljon, että en todellakaan jaksaisi siitä jutella enää jokaisen kaverin ja sukulaisen kanssa. Osa kavereista tietää kuitenkina asiasta, koska tuntui,että niin olisi helpompaa. Loppuisi se utelu ja kysely jne. ja ajateltiin, että saisimme olla rauhassa. paskan marjat. Siitä se utelu ja kuiskuttelu vasta alkoi, kun jokainen halusi osansa uusimmista käänteistä ja mielellään heti. Vähän tuntuu kuin olisi jotain yhteistä omaisuutta, osa jotain draamasarjaa. Moni ystävä ei ole ollenkaan ymmärtänyt, vaikka ollaan sanottu, ettei haluttaisi lainkaan asiasta keskustella. Silloin asiat tulevat mieleen vielä kodin ulkopuolellakin, eli koskaan ei voi unohtaa. Mutta kun ei mene jakeluun vaikka kuinka suoraan töksäyttää päin näköä. Paasaavat vaan, että puhuminen ja avautuminen auttavat (luonnollisesti erityisesti juuri heille avautuminen). Juu auttavat kyllä kotona ja lisäksi asioita puidaan tämän tästä klinikalla. Ongelmaa on kyllä puitu sanallisesti aivan riittämiin kolmen vuoden aikana. Blogiagin kirjoitin kaksi vuotta, anonyymisti ja se kirjoittaminen ja vertaistuki helpotti todella paljon.
Siksi kaveripiiri on ikävä kyllä kutistunut samalla näiden vuosien aikana. Ne ovat jääneet, joiden kanssa oleminen ei satuta ja joiden kanssa voi unohtaa joskus kokonaankin jopa tämän meidän murheen kun on niin paljon muuta puhuttavaa ja juteltavaa. He myös ymmärtävät, että me päätämme milloin meidän arkaluontoisimmista asioista puhutaan ja puhutaanko ollenkaan. Siinä ehkä se niksi onkin. Eivät utele ja tyrkytä omaa uteliaisuuttaan neuvoja ja kysymyksiä, tilannepäivityksiä jne. Antavat meidän määrätä tahdin ja tyylin tässä MEIDÄN asiassa.
Ottaisiko aloittajan lapsetonta siskoa päähän se jatkuva ilmassa leijuva syyllistäminen siitä, että pitäisi siskon mielestä puhua, puhua ja puhua. Kun Kaikki eivät jaksa enää kodin ulkopuolella jauhaa tästä!!!!! Eikä varsinkaan lapsellisten kanssa. Mistä aloittaja tiedät, ettei siskosi miehineen puhu asiasta joka päivä? Se ettei sinulle puhuta ei tarkoita, että hän kieltäisi faktat ja tilanteensa ja olisi niin lukossa, ettei pystyisi kenellekään puhumaan. Se tarkoittaa vain, ettei hän katso haluavansa tai voivansa avautua sinulle. kannattaa miettiä miksi.... - vika vika vika
vika vika vika kirjoitti:
samaa mieltä! Tätä asiaa käydään läpi ainakin meillä kotona niin paljon, että en todellakaan jaksaisi siitä jutella enää jokaisen kaverin ja sukulaisen kanssa. Osa kavereista tietää kuitenkina asiasta, koska tuntui,että niin olisi helpompaa. Loppuisi se utelu ja kysely jne. ja ajateltiin, että saisimme olla rauhassa. paskan marjat. Siitä se utelu ja kuiskuttelu vasta alkoi, kun jokainen halusi osansa uusimmista käänteistä ja mielellään heti. Vähän tuntuu kuin olisi jotain yhteistä omaisuutta, osa jotain draamasarjaa. Moni ystävä ei ole ollenkaan ymmärtänyt, vaikka ollaan sanottu, ettei haluttaisi lainkaan asiasta keskustella. Silloin asiat tulevat mieleen vielä kodin ulkopuolellakin, eli koskaan ei voi unohtaa. Mutta kun ei mene jakeluun vaikka kuinka suoraan töksäyttää päin näköä. Paasaavat vaan, että puhuminen ja avautuminen auttavat (luonnollisesti erityisesti juuri heille avautuminen). Juu auttavat kyllä kotona ja lisäksi asioita puidaan tämän tästä klinikalla. Ongelmaa on kyllä puitu sanallisesti aivan riittämiin kolmen vuoden aikana. Blogiagin kirjoitin kaksi vuotta, anonyymisti ja se kirjoittaminen ja vertaistuki helpotti todella paljon.
Siksi kaveripiiri on ikävä kyllä kutistunut samalla näiden vuosien aikana. Ne ovat jääneet, joiden kanssa oleminen ei satuta ja joiden kanssa voi unohtaa joskus kokonaankin jopa tämän meidän murheen kun on niin paljon muuta puhuttavaa ja juteltavaa. He myös ymmärtävät, että me päätämme milloin meidän arkaluontoisimmista asioista puhutaan ja puhutaanko ollenkaan. Siinä ehkä se niksi onkin. Eivät utele ja tyrkytä omaa uteliaisuuttaan neuvoja ja kysymyksiä, tilannepäivityksiä jne. Antavat meidän määrätä tahdin ja tyylin tässä MEIDÄN asiassa.
Ottaisiko aloittajan lapsetonta siskoa päähän se jatkuva ilmassa leijuva syyllistäminen siitä, että pitäisi siskon mielestä puhua, puhua ja puhua. Kun Kaikki eivät jaksa enää kodin ulkopuolella jauhaa tästä!!!!! Eikä varsinkaan lapsellisten kanssa. Mistä aloittaja tiedät, ettei siskosi miehineen puhu asiasta joka päivä? Se ettei sinulle puhuta ei tarkoita, että hän kieltäisi faktat ja tilanteensa ja olisi niin lukossa, ettei pystyisi kenellekään puhumaan. Se tarkoittaa vain, ettei hän katso haluavansa tai voivansa avautua sinulle. kannattaa miettiä miksi....Hups, siis tämä vastaus ei ollut tarkoitettu suoranaisesti aloittajalle, vaan sille joka ruikutti lapsettomasta siskostaan ja tämän mykkäkoulusta.
- :(
"Huhhuh" - itse asiassa kyllä olen yrittänyt ottaa asiaa puheeksi monta kertaa, mutten todellakaan tuputtaen, ehkä kolmen vuoden aikana kaksi kertaa. Lasten syntymän jälkeen näemme enää harvoin ja olemme yhteydessä todella harvakseltaan. En oleta että olisinkaan enää siskoni lähipiirissä se, jolle hän puhuisi. En tosin usko, että hän puhuu muillekaan. Näilläkin palstoilla jotkut lapsettomat kertoo vastaavansa näin: "kerron sitten kun on kerrottavaa", näin siskonikin minulle on nämä muutamat kerrat sanonut. Luen näitä palstoja, jotta ymmärtäisin miltä siskostani ehkä tuntuu, hänkun ei itse sitä minulle kerro. Hienoa, että puhutte asiasta puolisosi kanssa. Siskoni mies on lähestulkoon mykkä, sulkeutunut, kaiken on aina saanut kaivaa hänestä ulos. Ei ota mihinkään mitään kontaktia, on omassa maailmassaan. Humalassa on hänelläkin puheliammat hetket. Ja jos sinua sieppaa nuo kommentit siitä, että "ai lasten kanssa tulee eteen vaikeita asioita" - kerroppa nyt vielä, onko sinulla siis lapsia? Tekstistäsi saan sen kuvan ,että ei. Tuollaisia lauseita on varmasti valitettavaa kuulla, kuten luen täältä palstalta teitä lapsettomia ärsyttävän tämä että "sitten sinä ymmärrät"-tyyppisiä kommentteja, mutta näin se vaan todellakin on. Vasta kun omasta lihastasi ja verestäsi jotain syntyy, sitten sitä todellakin ymmärtää mistä on kyse. Se, että lapsettomien kaveripiiri supistuu kaverien "sikiessä lapsia", on minusta harmillista. Ja luulisi tuon katkeruuden jo vaikuttavan henkisellä puolella tuohon raskaaksi tulemiseen: jos te lapsettomat niin kovin vihaatte ympärillä sikiäviä kavereitanne ja heidän raskausvatsojaan ja raskausuutisiaan, ja samalla itse toivotte itsellenne samaa, eikös se ole aika ristiriitaista? Nyt siis puhun lapsettomuudesta, johon ei ole mitään lääketieteellistä syytä. Jos ei periaatteessa kummassakaan osapuolessa ole mitään vikaa niin mistä v... tusta se on kiinni?? !!!!!
- :(
Ja vielä tuosta katkeruudesta: kyllä, olen katkera. Pettynyt. Eihän tämän elämän pitänyt mennä näin. MIkseivät siskoni ja ystäväni saaneet lapsia, vaikka niitä niin kovasti toivoivat? Kyllä minä olisin onnellisempi, jos siskoni ja ystäväni olisivat saaneet tämän onnen, ja olisin voinut tämän kaiken jakaa heidän kanssaan. Olisimme olleet samaan aikaan raskaina, ja jakaneet tämän elämämme suurimman kokemuksen yhdessä. Vaikka joku ehdotti vain pyyhkimään siskon elämästäni, ei se niin mene ainakaan ilman surua. Katkera olen siitä, että jotain täytyy menettää saadessaan jotain. "Väitän, että tätä kriisiä läpikäyvänä pystyn puhumaan puolisoni kanssa myös myöhemmin asiasta kuin asiasta. Ja nimen omaan niistä muista, kuin lapsiin liittyvistä asioista. Pystytkö sinä?". Näitä palstoja nyt lukeneena, haistanko tässä iänikuisen lapsettomien v..tutuksen siitä, että me lapselliset puhumme vain lapsistamme? Toivottavasti en. Ja kyllä, kyllä pystyn puhumaan kaikesta muustakin. Usko tai älä. Olen ollut mielestäni siinä ihan lahjakas jo ennen lastentuloa, mutta -siihenkin- lastentulo vain auttaa enemmän. Sitä nimittäin on valmis ihan erilailla selvittelemään parisuhteen haasteita, ja on avoin keskustelemaan mistä vain, koska nyt puntarissa on jotain vielä itseä tärkeämpää.
- two miracles
asia nyt vaan on niin ettei lapsen saamista voita mikään.odotan ivf hoidoilla toista. nyt loppuu mun lapsettomuus kun olen kaksi saanut maailmaan.tähän asti siitä karsin ja n.10v olen odottanut ekaakin. tiedän mistä siis on kyse. ei sellaisten kannata vastailla täällä jotka ei ole tietoisia lapsettomuudesta. se ei vaan pelkästään ole lapsen puute,se on paljon enempi. siihen loppui mun kohdalla kaikki huumori mikä millään tapaa liittyi lapsensaantiin,tekotapaan tms. kiva kuunnella niitä "takaapäin tulee poikia"-vitsejä vielkin. ei se haava mihinkään tuu häviämään.haalenee muttei katoa koskaan.
toivon että aloittaja saisi mahdollisuuden kokea tän minkä minäkin sain,ja nyt vielä toisen kerran. joka ilta rukoilen tästä lahjasta,vaikken ole tod uskovainen millään tapaa.
lähetän voimia sinulle. - NuttyKitty
"Näin se ulkopuolelle jääminen lapsettomilla alkaa... pikkuhiljaa jätetään pyytämättä kun oletetaan, että pahoittaa mielensä tai ei ole kiinnostunut vauvaseurasta."
Ja ihan samalla tavalla tosin päin eli jo raskausaikana jätetään kutsumatta, kun ajatellaan ettei se halua mihinkään lähteä kun ei se voi juoda mitään ja tämähän vain pahenee kun lapsi syntyy. Sitten aatellaan että ei ne varmaan pysty mihinkään nyt lähtemään kun niillä on se vauva.
Ja sitten tää toinen moralisointi jota aina lapsettomilta kuulee, "kukaan joka ei ole lapsettomuutta kokenut ei voi sitä ymmärtää" No daaa, tää pätee joka ikiseen muuhunkin asiaan. Ja toimii taas myös toisin päin niille jotak ihmettelee, että ei ymmärrä miten se ystävä muuttuu täysin tunnistamattomaksi... koska et voi ymnmärtää miten vanhemmuus ja äitiys sinua muuttaa jos et ole sitä itse kokenut.- toivottomuus
Entäpä, jos on synnyttänyt esikoisensa kuolleena ja kärsii kahdeksatta vuotta lapsettomuudesta, tietääkö silloin mitä on äitinä olo, huoli lapsesta, lapsen menettäminen ja lapsettomuus?!
Menkää nyt oikeasti helvettiin lapselliset ihmiset näistä ketjuista!
- näin täällä
mulla onneks pari sinkkuystävää,joiden kanssa tulee aikaa vietettyä ja baarielämäänkin on taas herännyt yli 30 ikäisenä uudestaan...ihanaa ettei ihan yksin tarvi olla :) perheelliset ovat pikkuhiljaa kaikonneet ystäväpiiristä ja pitävät yhtä tiiviisti muiden perheellisten kanssa....kyllähän siinä välillä on ulkopuolinen olo ....mut olen hyväksynyt tilanteen...joskus paha olo iskee kun näkee jossain kaupassa onnellisen äidin pikkuisensa kanssa..mut tullu semmonen tunne,et se tulee sit jos ja kun tulee...ku ei oo sitä ukkoakaan nyt ....
- näin mulla
Mä olen kohta 50-vuotias, ja käynyt läpi osan aloittajan tuntemuksista. Olen tosin melko varmasti tiennyt lapsettomuuteni jo nuoresta pitäen, joten sopeutuminen siihen on ollut helpompaa. Oljenkorsia ei ole juuri ollut.
Suuri osa lähimmästä ystäväpiiristäni sai lapsensa vasta yli kolmikymppisinä. Lähipiirin noin viidelle vuodelle ajoittunut beibiboomi laittoi kyllä ystävyyssuhteet uusiksi - perheytyneet alkoivat viettää enemmän aikaa lasten syntymäpäivillä, lapsiperheretkillä ja -matkoilla, jonne ei lapsetonta paria sitten enää juuri edes pyydetty mukaan. Ihan normaalia kehitystä, sinänsä, mutta kyllä mä nyt huomaan olevani tuosta porukasta melko lailla ulkona.
Toisaalta on sitten tullut uusia ystäviä, lapsettomia, perheellisiä ja niitä, joilla on jo lastenlapsiakin. Yhdessä vaiheessa tunsin itseni aika yksinäiseksi, mutta tilanne korjaantui ajan myötä.
Lapsettomuuteen suhtautuminen on kyllä ilmeisen vaikeaa - siis suhtautuminen siihen, että joku muu ei voi saada lapsia. Viimeksi pari viikkoa sitten jouduin vakuuttelemaan työterveyshoitajalle, että kyllä mä pärjään, vaikka muksuja ei ole, ja asiasta voidaan puhua ihan normaalisti, ei tarvitse kakistella. - nevereveragain
Täälläkin samanlaisista tuntemuksista kärsivä :/ Olin muutenkin aika löyhästä ja pienestä kaveripiiristämme (kaikki kaverini eivät siis kavereita keskenään) ensimmäinen, joka tapasi miehen, muutti yhteen, osti omakotitalon... ja kaikki alkoivat kysellä että milloin tulee vauva. Oltiin jo ryhdytty yrittämään. Jätin siis alkoholin ja tupakan pois, ja tuntui kuin musta olisi tullut kavereiden silmissä "tylsä". Oltiin muutettu toiselle paikkakunnalle, joten nähtiin muutenkin harvemmin. Huomasin, että mua ei enää oikein pyydetty mukaan. "No me ajateltiin et sä et kuitenkaan pääse, ja kun et juo niin sulla ois niin tylsää."
Neljä vuotta yritettiin. Ihan tosissaan yritettiin.
Ei mitään. Ei edes keskenmenoa.
Rumaa, tiedän, mutta kadehdin jopa keskenmenon saaneita. Heillä on sentään enkelinsä. Minulla ei ole mitään. Pelkkä tyhjyys.
Pahinta kaikessa se, että äitiys on ainoa asia josta olen aina haaveillut, jossa tiedän olevani oikeasti hyvä. Kun minulta lapsena kysyttiin, mikä minusta tulee isona, vastasin äiti. Kun lukiossa pohdittiin uskontotunnilla elämän tarkoitusta, ajattelin:oma perhe ja lapset. Olen aina rakastanut lapsia, hoitanut ja hoivannut. Tulen aina rakastamaan. Se tekee tyhjästä sylistä vielä tyhjemmän. Ja vieläkin kipeämmän niistä kerroista, kun joku sanoo, että "en mä oikeastaan koskaan edes halunnut lapsia, niitä vaan tuli" tai kun joku kertoo tulleensa vahingossa raskaaksi. Tai tehneensä abortin. En syyllistä ketään. Jokaisella on omat syynsä. Yhtään se ei silti vähennä kokemaani tuskaa.
Kuinka onnellinen minä olisinkaan yhdestä vahingosta?!?
Ystäväni alkoivat saada lapsia. Mieheni ystävät alkoivat saada lapsia. Neljän vuoden aikana varmasti yli 30 "iloista uutista", osa aivan lähipiiristä. Ja jäimme yhä enemmän ulkopuolelle, yhä enemmän yksin. Lopulta huomasin, että ainoat "kaverini" löytyivät enää työpaikalta, ja hekin kovin nuoria, alle parikymppisiä. Heidänkin seuraansa olin liian vanha. Porukan kanaemo. Tapasimme siis lähinnä töissä. Heidän kanssaan saatoin kuitenkin puhua muustakin kuin lapsettomuudesta tai toisten lapsista.
Aloin hiljalleen vihata miestäni ja hän minua. Lapsettomuutemme syy ei koskaan selvinnyt. Kuulen jatkuvasti ihmisiltä, että onhan minulla vielä mahdollisuus, kun minussa ei ole todettu mitään vikaa. Haloo! Olen vasta eronnut, yli kolmekymppinen nainen, jolla ei ole enää kavereita, joiden kanssa pyöriä baareissa pokaamassa miehiä (ei sillä että baareista miehiä haluaisinkaan pokata). Asun pienellä paikkakunnalla, jossa kaikki varteenotettavat miehet ovat a) naimisissa tai b) tietoisia lapsettomuudestani. Juoppoja ja peräkamarinpoikia en sentään aio edes harkita. Ja luulevatko ihmiset ihan tosissaan, että olen valmis kestämään kaikki ne pettymykset uudelleen? Tai niin julma, että olisin valmis asettamaan vielä jonkun muunkin kärsimään samaa kohtaloa kanssani?
Erottuamme ajattelin, että minulla olisi nyt tilaisuus irrotella, käydä baareissa ja harrastaa ja reissata. Mutta yksin? Ei.
Kavereillani on nyt kaikilla pieniä lapsia. Ja juuri tänä keväänä varsinainen vauvabuumi. Kolmen kuukauden sisällä entiseen kaveripiiriini on syntynyt/syntymässä kuusi lasta. Kummiksikin on pyydetty. Suostuin. Joku kehtasi jo onnitella, että nythän munkin elämässä on sitten lapsi, jota rakastaa ja hemmotella, eikä tarvitse edes valvoa sen kanssa öitä. Joo kiitos muistutuksesta.
Sehän onkin ihan sama asia. Paitsi ettei ole.
En tiedä haluanko enää edes yrittää löytää uutta miestä rinnalleni. Edes lapsetonta miestä, tai sellaista joka ei halua lapsia. Olisi ahdistavaa aloittaa treffit lauseella: "Olen lapseton enkä jaksa enää yrittää, ethän vaan halua isäksi?" Pelkään rakastuvani mieheen, joka haluaakin lapsia. Adoptiojonot ovat pitkiä ja aina vain pitenevät. Sijaisvanhemmaksikaan minua tuskin huolitaan, sillä olen joutunut käymään terapiassa ja syönyt masennuslääkkeitä lapsettomuuden ja eron aiheuttamaan masennukseen, stressiin ja paniikkikohtauksiin.
Ja vaikka kuinka olen päättänyt, etten halua enää yrittää... silti en voi olla kaipaamatta lasta syliini.
Mätänen nyt siis kotiini, yksin. Elän kuin kahdeksankymppinen mummoni, vaikka olen vasta kolmissakymmenissä.- Kiitos tästä!
Oli tosi koskettavaa lukea tämä. Voisi melkein arvata, että kirijoitat työksesi.
Jos et vielä sitä tee, niin siinä ainakin ura urkenisi. Niin voimakkaan tunnelatauksen sait aikaiseksi sanoin. - Lionels
Upea kirjoitus, kiitos
- Lapsia ei kiitos!
On se kumma kun ei osaa omasta elämästään nauttia niin kauan kun on vielä terve ja nuori.
Kamalaa kun ei sitä onnea löydä omasta itsestään vaan siihen tarvitaan joku toinen ihminen.
Paljon on yksinäisiä ja yksin eläviä ihmisiä eivätkä he ruikuta ettei ole saanut sitä tai tätä.
Kannattaa keksiä joku intohimoinen harrastus itselleen ettei alinomaa märehdi sitä mikä puuttuu. Vapaaehtoistyökin on hyvä jossa sekä auttaa itseään että muita. Pääasia että pääsee tyhjyyden tunteesta paremmalle puolelle. Ei tämä elämä ole helpoksi luotu kenellekkään.
Ei siinäkään mitään pahaa ole vaikka eläisitkin kuin vanha muori niinhän minäkin elän kasvimaatani nyppien ja sukkia kutoen keski- ikäisenä ja mikään muu ei ole ihanampaa kuin nauttia työnsä tuloksista. Kymmenen vuotta sitten jätin viihde- elämän kokonaan. Kaikkia haaveita en ole saanut toteutetuiksi niin että niitä kyllä vielä riittää vain rahan ollessa esteenä. - murdis
Lapsia ei kiitos! kirjoitti:
On se kumma kun ei osaa omasta elämästään nauttia niin kauan kun on vielä terve ja nuori.
Kamalaa kun ei sitä onnea löydä omasta itsestään vaan siihen tarvitaan joku toinen ihminen.
Paljon on yksinäisiä ja yksin eläviä ihmisiä eivätkä he ruikuta ettei ole saanut sitä tai tätä.
Kannattaa keksiä joku intohimoinen harrastus itselleen ettei alinomaa märehdi sitä mikä puuttuu. Vapaaehtoistyökin on hyvä jossa sekä auttaa itseään että muita. Pääasia että pääsee tyhjyyden tunteesta paremmalle puolelle. Ei tämä elämä ole helpoksi luotu kenellekkään.
Ei siinäkään mitään pahaa ole vaikka eläisitkin kuin vanha muori niinhän minäkin elän kasvimaatani nyppien ja sukkia kutoen keski- ikäisenä ja mikään muu ei ole ihanampaa kuin nauttia työnsä tuloksista. Kymmenen vuotta sitten jätin viihde- elämän kokonaan. Kaikkia haaveita en ole saanut toteutetuiksi niin että niitä kyllä vielä riittää vain rahan ollessa esteenä.Jospa kaikki eivät halua juuttua kotiin nyhräämään sukkaa ja raastamaan rikkaruohoja. Jospa kaikki eivät halua jäädä yksin. Jospa kaikille ei löydy sitä intohimoista harrastusta? Jospa joku olisi oikeasti halunnut PERHEEN?
Aika tunnekylmä kirjoitus, mutta taidatkin olla VELA.
Nevereveragainin kirjoitus osui ainakin minulla juri siihen kipupisteeseen, jonka kuvittelin jo haudanneeni. Kiitos siitä. Kerrankin tuntuu siltä, että joku ymmärtää.
- Ikävää juttua
Kuule, jos olet vasta 3-kybänen, mielesi muuttuu vielä moneen kertaan ja suuntaan. Aloita siitä, että hoidat itseäsi! Etsi mieluinen liikuntaharrastus itsellesi. Syö hyvin ja nuku tarpeeksi. Jossakin vaiheessa alat hyvin todennäköisesti taas hymyillä jonkun miehen suuntaan. Nimim. been there, done that. Nykyisin 2 lasta uuden miehen kanssa.
Se, että lapsiperheelliset eivät pääse enää iltamenoihin, on ihan tavallinen juttu. Kaikilla ei ole olemassa lapsenvahteja joille muksut voisi lykätä aina halutessaan. Voi olla vuorotöitä yms. asioita. Lisäksi yksinhuoltajuus on yhä yleisempää ja se yhdistettynä turvaverkkojen puutteeseen, melkoinen ahdinko monella tasolla.
Itselläni on lapseton sisko, eikä hän ole ikinä sekuntiakaan vahtinut mun lapsia 11 vuoden aikana :). Vaikka niistä mukamas tykkääkin. Se katkeruus ja kateus on vaan niin iso pala kurkussa, ettei pysty siihen. Mun pitää nyt vaan tyytyä hoitamaan yksin 24/7, kun olen näin siunatussa asemassa että on useita lapsia. Muistakaa, ettei se ole myöskään niiden lapsia saaneiden vika, että lapsettomat ovat lapsettomia. - Anonyymi
Minä en tapaa enää ketään, koska lapsettomuushoidot eivät tuottaneet tulosta eikä adoptioon ole mahdollisuutta. Lapsettomuuden takia avioliittomme myös päättyi. Nyt elän yksi ilman ystäviä loppu elämän. En todellakaan halua kuunnella mammakerholaisten juttuja.
Ketjusta on poistettu 3 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 575630
Tappo Kokkolassa
Päivitetty tänään Iltalehti 17.04.2024 Klo: 15:23..Mikähän tämä tapaus nyt sitten taas on.? Henkirikos Kokkolassa on tap233567Poliisit vaikenee ja paikallinen lehti
Poliisit vaikenee ja paikallinen lehti ei kerro taposta taaskaan mitään. Mitä hyötyä on koko paikallislehdestä kun ei281692Miksi tytöt feikkavat saaneensa orgasmin, vaikka eivät ole saaneet?
Eräs ideologia itsepintaisesti väittää, että miehet haluavat työntää kikkelinsä vaikka oksanreikään, mutta tämä väite ei2071690- 911156
MAKEN REMPAT
Tietääkö kukaan missä tämmöisen firman pyörittäjä majailee? Jäi pojalla hommat pahasti kesken ja rahat muisti ottaa enna281119Kuntoutus osasto Ähtärin tk vuode osasto suljetaan
5 viikkoa ja mihin työntekijät, mihin potilaat. Mikon sairaalan lopetukset saivat nyt jatkoa. Alavudelle Liisalle tulee49917Itämaisesta filosofiasta kiinnostuneille
Itämaisesta filosofiasta kiinnostuneille. Nämä linkit voivat auttaa pääsemään niin sanotusti alkuun. https://keskustel259846Välillä käy mielessä
olisiko sittenkin ollut parempi, että emme koskaan olisi edes tavanneet. Olisi säästynyt monilta kyyneleiltä.71829Mulla on kyllä
Järkyttävä ikävä sua. Enkä yhtään tykkää tästä olotilastani. Levoton olo. Ja vähän pelottaa..35828