sopeutuminen seurustelemaan

Minulla on vähän sama ongelma ja miesystäväni ei näe tässä ongelmaa.Uskoisin että olemme molemmat niin erilaisia ja vaikka kuinka yritän ajatella että "olen perillä" niin ei auta, haluan yhteisen elämän. Muutoin suhteemme on loistava ja kemiamme kohtaavat. Seurustelua on takana pian 3 vuotta.

Tämän olen myös miesystävälleni sanonut ja sanonut myös, että mikäli hän ei halua yhteistä arkea ja kotia, on hän vapaa lähtemään ja kunnioitan hänen tahtoaan samoin kuin hänen tulee kunnioittaa minun tahtoani. Joten vähän ikävästikin heitin pallon miehelle.

Nyt hän on muuttamassa luokseni asumaan. En vaan saa päästäni sitä ajatusta että hän tuntee olonsa painostetuksi. Mielestäni en ole painostanut mutta toisinaan hän on antaa ymmärtää että haluaa asua yksin, että hänelle riittää kun tavataan viikonloppuisin ja toisinaan arki-iltana. Minulle se ei riitä ja mielestäni me molemmat olemme oikeassa ja molempien pitää tulla vastaan. Koko ajan meidän ei tarvitse olla yhdessä eikä tietää toisen menoja ja tuloja. Haluan vain jakaa arkeni ja elämäni jonkun kanssa.

Katsotaan nyt mihin tämä menee, hän vuokrasi asuntona sukulaispojalleen kesäksi. Meillä on siis kesän kestävä koeaika ja mikäli se ei toimi tai hän selvästikin haikailee "oman aikansa" ja asuntonsa perään niin lopetan suhteen, päästän hänet menemään ja etsimään jonkun sopivamman. Kipeää se tulisi tekemään mutta rakkaudesta... Sen hänkin myös tietää.

Anna miehelle aikaa ja nauti yhteisesti hetkistä jos tosiaan on takana kovin lyhyt suhde. Toi kolme vuotta taas on jo ehkä se raja jolloin voi jo toisen mietteitä vakavissaan kyselläkkin. Mutta kun me kaikki olemme niin kovin erilaisia.
Itse koen niin että yhteenmuuttaminen on iso askel. Tottakai sitä haluaa ensin tutustua ja varmistella, että kyseessä on ihminen jonka kanssa haluaa myös sen arjen jakaa. Arki on kuitenkin täysin muuta kuin se satunnainen tapailu. Jotkut toki muuttavat yhteen jo muutaman kuukauden tapailun jälkeen mutta sitten siinä kyllä pitäisin minulla ainakin olla jo suuret tunteet mukana. Oon itse nainen ja jotenkin itseäni alkaa ahdistaa jo alkutapaamisilla se liika into ja höpötys yhteisestä tulevaisuudesta. Se alkaa tuntua painostavalta ja otan yleensä pakkia ja reippaasti, joten yleensä juttu tyssää siihen. Minulla on oma koti ja arki ja yksi lapsi. Eihän sitä nyt voi koko palettia pistää uusiksi ihan tosta noin vaan jo sen pelkästään lapsenkin takia. Haluan rauhassa tutustua. Kukaan ei ole vielä vienyt niin jalkoja alta että tilaisin muuttoautoa pihaan kuukauden seurustelun perusteella. Ja kun osaa olla yksin ja nauttia omasta seurastaan, on sitten helpompaa olla myös siinä parisuhteessa.