Suruaika eron jälkeen...

Ajattelen, ettei ole "oikeaa" aikaa, kauanko toipuminen kenelläkin kestää. Jos olitte viisi vuotta yhdessä, minusta on luonnollista ettei puolen vuoden kuluessa ole vielä päässyt asiasta kunnolla yli.

Erottua ainakin itse huomasin että toipuminen on aaltoilevaa, välillä kun oli jo helpompaa, sitten huomasikin että suree vielä. Ja joskus tuskastui, milloin tästä pääsee eteenpäin. Kiirehtiä ei kuitenkaan kannata, uskoisin. Riippuu siitäkin, millaisin mielin ero tapahtui. Anteeksianto on tärkeää.

Hyvä käydä asioita läpi mielessään tai jonkun toisen kanssa mutta myös patistaa itseään uusiin ajatuksiin. Ulkoilu on ainakin itselleni toimiva mielen virkistäjä. Tee jotakin mistä nautit, oli se sitten liikuntaa tai lukemista, jotakin mihin keskittyä ja mistä saa itselle mielihyvää.

Lähde liikkeelle tapaa ihmisiä älä käperry itseesi,et sinä ei hän ole kuollut saattaa käydä niin että exäsi näkee sinut uusin silmin, ja tapaatte uudelleen kaikki on mahdollista tässä elämässä.

Puoli vuotta ei ole pitkä aika särkyneelle sydämelle.

Se, miten selviät päivä päivältä mahdollisimman hyvin -on henkilökohtaista.

Joillekkin ehkä tuo uloslähteminen jne toimii, itselleni ei.

Ensin yritin vaan hukuttaa kaiken sen kivun tekemiseen. Oli hyvä että oli työ, jotain mikä piti pakollisen säännönmukaisuuden elämässä. Vapaa-ajalla tein kaikkea liikaa. Rääkkäsin itseäni fyysisesti liikkumalla niin että välillä pimeni vintti, join liikaa, puhuin liikaa, harrastin yhdenyönjuttuja. Elin kuin sumussa. Kunnes vain katkesin. Lopetin kaiken tuon. Vetäydyin erilleen suurimmasta osasta ihmisistä. Oikeastaan vain parin ihmisen kanssa juttelin asiasta muutamaan kertaan ja silloinkin aika pinnallisesti. Toinen heistä sanoi: ehkä sun pitää nyt vaan oikein velloa siinä surussa. Antaa sen tulla.

Hoidin perusasiat, liikuin, luin artikkeleita joiden ajattelin edistävän toipumistani, tein asioita jotka tuottivat mulle mielihyää -mutten enää pakonomaisesti.

Joka kerta kun ex otti muhun yhteyttä eron jälkeen, mä jotenkin otin takapakkia. Se sai mun elämän taas sekaisin joksikin aikaa.

Sitten jossain vaiheessa mä huomasin että mä aloin silloin tällöin taas tuntea iloa asioista. Ja se oli hienoa. Ja sitten hän otti taas yhteyttä. Ei korjatakseen mitään tai muuttaakseen mitään. Puhui suuria sanoja. Tyhjiä sanoja.
Katkaisin kaikki yhteydet.

Koin että vedin siihen rajan. En anna hänen enää tehdä minulle niin.
Tuossa vaiheessa aikaa oli kulunut noin vuosi.

Sen jälkeen mä olen selkeästi menny eteenpäin ja jalkojen alla alkaa olla kantavaa maata. Välillä suren vieläkin, olen vihainenkin, pettynyt. Mutta näen myös teot tekoina ja sanat sanoina. Mutta suurimman osan aikaa ja päivä päivältä kaikki on paremmin.

Oikeastaan nyt kun olen ihan sattumalta törmännyt ihmiseen jonka kanssa viihdyn mahtavasti -jonka kanssa yhdessäolo muistuttaa alkuaikoja exän kanssa, jotenkin tunteet on tulleet taas pintaan. Huomaan siitä että en ole vieläkään ihan valmis, mutta hyvällä tolalla jo.

Kaiken tämän jorinan tarkoitus oli vaan kertoa sulle yksi tarina muiden joukosta. Ei ole yhtä tietä, ei yhtä tapaa. Unohda kaikki hokemat ja ohjeet -etsi omasi sitten kun jaksat.

Puolen vuoden kuluttua kaikki on vielä raakaa, liian lähellä. Jos sä olisit murtanut jotain isoja luita kropastasi -sä et olettaisi olevasi maratonkunnossa puolen vuoden kuluttua vai mitä.
Sydänkin tarvitsee aikaa.

Surkeimpanakin päivänä yritä kohdella itseäsi niin hyvin mahdollista ja anna itsellesi lupa surra juuri niinkuin sinun pitää. Ensin selvitäksesi ja sitten eheytyäksesi.

Kaikkea hyvää elämääsi.

Eipä tuohon ole oikeaa vastausta. Ex-vaimo pyyhälsi naimisiin ja hankkiutui raskaaksi alle vuoden eron jälkeen. Toisilla on pakonomainen tarve löytää perhe, joten he toimivat nopeasti. Kyllä tiedät, kun aika on täynnä. Anna itsellesi aikaa, ei tuohon ole vastausta, koska se on äärimmäisen yksilöllistä.

Itse erosin lähes kymmenen vuoden avoliitosta kohta puoli vuotta sitten.. välillä jo tuntui että hyvinhän tästä selviää, mutta jossain vaiheessa alkoi olotila menemään taas takapakkia ja nyt ahdistus aivan kamala, TAAS..:( todellakin, erittäin yksilöllistä, oikeaa aikaa ei ole.
Minulla, jolla on todella herkkä luonne, menee varmastikin vuosi, parikin, ehkä enemmänkin ennen kuin ihan oikeasti olen "selvillä vesillä".. :(

Edelleen sisältä ja ulkoa kuin kuollut, mikään ei tunnu miltään..enkä usko löytäväni enää ketään hänen kaltaistaan..sehän se paskin juttu, kun vei kaikki tunteet ja koko elämän mennessään.

Mettinyt, että olisi kiva koota kotiinsa pieni joukko samoja kokeneita, joiden kanssa purkaa näitä tuntoja..sellainen " koti eroseminaari" jossa saisi kaikki tunteensa tuoda julki ja saisi vertaistukea. Uskon että vertaistuki on ainut, joka todella auttaa.

Itsellä menee aaltoillen se olo. Välillä parempi ja kohta taas pahempi. Erosta vasta noin reilu kuukausi. Itsellä on kyllä jo sellainen olo, että milloin tämä kipu loppuu. Ehkä siksi, että tuntemani kipu on niin intenssiivistä. Välillä itken niin rajusti, että sydämeen sattuu ja tuntuu että sydän pettää. Nyt olen vielä alkanut näkemään hänestä unia joka yö. Edes yöllä en voi unohtaa:( Mietin vain miltä hän tuntui, hänen ääntään, meidän suhteen alkua, kaikkea. Olen yrittänyt tutustua uusiin ihmisiin ja täyttää elämäni yrityksellä tutustua heihin. Minusta tuntuu vaan niin pahalta sekin, tuntuu niinkuin pettäisin häntä, vaikka hän jätti minut ja sanoi ettei minua rakasta eikä välitä vaikka olisin jonkun toisen kanssa. Ihan sama miten mukavalta uusi henkilö tuntuu, niin mietin vaan ettei kukaan voi korvata häntä. EN kylläkään edes tunne haluavani uuteen suhteeseen, koska sydämeni on hänen, mutta ajattelin, että tutustumalla uusiin ihmisiin saisin uutta sisältöä elämään, Välillä mietin vain, että menen junaraiteelle makaamaan ja katson jäänkö eloon vai en:(. En ymmärrä miten toisen rakastaminen voi sattua näin paljon.

Aikaa se vie, enkä usko että puolessa vuodessa tai vielä vuodessakaan pääsee yli, jos on oikeasti toista rakastanut. Kipu on kovaa, mutta siitä selviää ajan kanssa. Itse en ole vielä selvillä vesillä ja erosta kulunut vähän vajaa kaksi vuotta.

Toipuminen on aaltoliikettä; välillä kahlaan syvissä vesissä, toisinaan on päiviä jolloin on hieman helpompi hengittää. Rakastin ja rakastan edelleenkin. En halua mitään laastarisuhdetta, vaan olen luvannut itselleni antaa aikaa niin kauan kuin toipuminen vaatii.

Yritä tehdä niitä asioita joista nautit (vaikka tällä hetkellä tuntuisi siltä ettet nauti mistään), rajoita yhteydenpito minimiin tai katkaise kokonaan.

Minä menin terapiaan, kun erosta oli kulunut vuosi ja tuntui, että oloni vaan pahenee. Se auttoi jonkin verran, mutta nyt taas on otettu takapakkia.

Rakkaus ei sammu käskemällä, eikä rakas ihminen unohdu pakottamalla. Ei siihen taida olla muuta keinoa kuin vaan yrittää ajan tehdä tehtävänsä.

Voimia sinulle ja kaikille muillekin asian kanssa kamppaileville!

Minun erosta kaksi vuotta ja vieläkin mielessä. Ei enää päivittäin, mutta aina välillä. Oltiin yhdessä yli 20 vuotta. Joskus tulee ikävä, ikävä sitä, mitä meillä oli. Kaipuu tuttuun kainaloon. Sitten muistaa teot ja ikävä kaikkoaa. Surra saa niin pitkään kuin haluaa. Ei toiselle voi sanoa, että sinä saat ikävöidä vuoden tai kaksi. Omalta kohdaltani voisin sanoa, että hautaani asti kannan sydämessäni muistoa. Ja ehkä sitä ikävääkin...

Erosta 10 vuotta ja vielä rakastan joiltakin osin. En kuitenkaan ole antanut sen lamauttaa itseäni. On uusi parisuhde, kumppanille olen kertonut avoimesti asian ja hän ymmärtää. Meillä on aika hyvä olla yhdessä. Pitää vain hyväksyä vanha rakkaus osaksi elämää. Varmasti toisilla menee ohi, luulen että minä en pääse lopullisesti koskaan. En kuitenkaan ole onneton koska olen hyväksynyt asian.

Surkein kaipuu kesti pari vuotta.

Mun suhde kesti vaan vuoden, ja nyt on toinen samanmoinen mennyt surressa. Ei se aina katso sitä suhteen pituutta kauan suru kestää, vaan sen rakkauden intensiivisyyttä. Olen eronnut pitemmistäkin suhteista ja se on ollut erilailla vaikeaa. Lyhyemmässä en minä ainakaan ollut ehtinyt vielä elää tunteitani tasannevaiheeseen vaan olin vielä ihan hullun rakastunut - sellaisessa tilanteessa ero tulee tunnetasolla todella iskuna vasten kasvoja. Pitemmässä suhteessa kyse on kiintymyksestä ehkä enemmän ja tottumuksestakin vielä, toki petetystä rakkaudestakin.

Mäkään en oikeesti tiedä mitään kaavaa tai vastausta siihen miten pääsee eteenpäin. Mulla ei toimi se että yrittäs hukuttaa surunsa johonkin toiseen ihmiseen kun kaikki muut tietää vain halvaksi lohduksi eikä kehenkään pysty oikeasti kiintymään. Olen yrittänyt märehtiä suruani läpi, antaa itkulle aikansa ja lohduttanut itseäni kuin lasta, koittanut olla itselleni lempeä ja ihana - kun se toinen ei sitä enää tee. Ne tunteet on vaan kahlattava läpi tiettyyn pisteeseen, ei niitä pakoon pääse. Sitä mennään aika syvissä vesissä ja ehkä tässä myllerryksessä koko minäkuva ja elämänkatsomus muuttuu. Ei se helppoa ole, mutta onneksi mikään ei ole niin varmaa kuin muutos - jonain päivänä se tuska ja paska on ohi, sinullakin.

Odota sitä ihanaa vapautumisen tunnetta, sillä se odottaa sua ja saat sen tuntea joku päivä. Kuinka ihanaa kun ei enää satu, voi henkäistä syvään ja vapautuneesti ja ottaa taas elämän vastaan hyvällä mielellä ja uskoen että tulevaisuudessa on sua odottamassa varmasti vielä vaikka mitä hyvää ja ihanaa. Ala aktiivisesti odottaa sitä, ihanaa tulevaisuutta, ettei mene pelkän menneen märehtimiseksi. Nuku paljon, syö hyvin, liiku ja ulkoile, juttele ihmisten kanssa, lähde lomareissulle tai irtaudu muuten siitä tavallisesta arjesta. Äläkä pelkää ja keillä sitä surua, se on nyt se sun kaveri niin kauan kun täytyy olla, ja lähtee pois kun olet sinut sen kanssa. Voimia!