Tarvitaanko suruaikaa? Minkä vuoksi? Lesken itsensä menetyksestä selviämisen vuoksi, ettei etsi hädissään uutta suhdetta tasapainottomana? Vai naapureiden ja sukulaisten vaatimusten vuoksi, jotta näkevät, että suree ja että on rakastanut?
Olen kohdannut leskimiehen, joka syöpää sairastavan vaimon viimeisinä elinkuukaisina oli laittanut profiilin nettitreffeihin ja alkanut siellä katsastella uutta naista. Toinen leski - mies tämäkin - aloitti surunsa vaikertamisen ohessa aktiivisen vaimokandidaattien pisteytyksen netissä ja naisia näyttää riittävän.
Netissä voi touhuta mahdolisilta paheksuvilta naapureilta ja sukulaisilta salaa.
Minua itseäni tuollainen noin nopea toiminta kylmää.
Sanotaan, että suruajan pituudesta näkee kuinka tärkeä se entinen suhde on ollut. Vaan joku määrä suremisessakin.
Ei koko loppuelämänsä tarvitse olla sureva. Pitää selvitä ja selviääkin, jos on terve ihminen. Saada rauha. Antaa periksi eikä kapinoida kuolemaa vastaan, vaikka se rakkaan ihmisen veikin. On lupa vielä elää, kun kerran elossa on.
Avioeronkin jälkeen on samantapaisessa tilanteessa. Puolisonhan siinäkin menettää. Moni puolison, jota vielä rakastaa.
Suruaika | Miten pitkä pitää olla minimissään? Entä maksimissaan
186
13939
Vastaukset
- Lorena*
Kun perhe menettää isän tai äidin, kokemuksen syvällä rintaäänellä voin todeta, aikamoinen sählinki uudessa elämän tilanteeseen pullahtaa.
Ensin menee virallisten asioiden hoitamisessa perunkirjoituksineen muutama kuukausi, sitten alkaa sopeutuminen uuteen tilanteeseen.
Omana onnenani totean olin paljon voimavaroja vievässä virkasuhteessa jon ka totean olleen hyvää lääkettä suruun. Perheen huolto ja hoiva, lapset olivat jo opiskelemassa ulkopaikkakunnalla. Monen monet asiat autonhuollosta budjettiin saakka oli hallittava.
Näin liki 30v jälkeen näen elämän kuitenkin kulkeneen omaa rataansa eteenpäin ihan hyvin.
Ne rakkaus asiat, ne ovat luku erikseen. Olihan josskin vaiheessa eteen tupsahtaneita tapauksia, mallikkaitakin. Kun kummallakin osapuolella on takana entinen elämän jälkikasvuineen ei sitoutuminen olekaan niin yksikertaista että se olisi läpihuuto juttu.
On otettava huomioon kummankin elämän olosuhteet jälkikasvuineen. Kun näitä asioita on mietitty, kiinteä sitoutuminen on todettu liian haastavaksi, mitä ottaa lisää huolia elämään. Ja ne testamentit houkuttimena, totean vain niitähän aina voidaan tehdä aina uusia malliin " tämä on minun viimeinen tahto!"Puolin ja toisin.
On muistettava vanhaa vihkikaavaa "...kunnes kuolema teidät erottaa....", silloin mennyt on mennyttä ja uusi puhdas lehti elämässä on kääntynyt.Erään tapauksen kanssa pohdittiin Raamatusta esiintulevia ohjeita malliin "...Parempi naida kun palaa.." Mutta miksi naisleskiä sielläkin paheksuttiin mutta mies leskillä oli toiset oikeudet kuten edellä mainitsin.
Ne jotka kaipaavat rinnalla kulkijaa, vihjaan pitäkää silmänne auki, osallistukaa yhdistys-, tms toimintaan, aina sieltä joku samanhenkinen tapaus esiin tulee, Ei kantsi hyökkäillä kaikkien virityksien perään.- 1.1947
Onhan Raamatussa naisellakin leskeydyttyään lupa mennä naimisiin, jopa kehoitetaan siihen alle 60-vuotiaita! Muuten jäävät juoruamaan yms. turhaa tekemään. Kullakin on oltava puolisonsa hauruuden syntien välttämiseksi.
Kaikilla ei ole yksinolon armoa. Katolisilla papeilla onkin outo ja Raamattuun perustumaton tyyli elää selibaatissa. Sitten on juuri sitä syntielämää...
Suruaika on ollut vuosi. Kaikki eivät enää varmaan sitä tiedä edes. Maalla on se voimissaan. Leski pukeutuukin sen vuoden tummiin. Raskasta se varmaan on, kun muutenkin on mieli maassa, todennäköisesti.
Itse arvelen olevani muutaman kuukauden tummissa, mutta sitten värit voittaisivat. Punaista ehkä välttäisin.
Toisaalta afrikan maita miettiessä, heillä on väriä aina vaatteissa. Kai sekin menee omien perinteiden mukaan.
Jumala on värit luonut, joten.. nautitaan niistä!
Miestä en enää kaipaisi. - s-taka*
1.1947 kirjoitti:
Onhan Raamatussa naisellakin leskeydyttyään lupa mennä naimisiin, jopa kehoitetaan siihen alle 60-vuotiaita! Muuten jäävät juoruamaan yms. turhaa tekemään. Kullakin on oltava puolisonsa hauruuden syntien välttämiseksi.
Kaikilla ei ole yksinolon armoa. Katolisilla papeilla onkin outo ja Raamattuun perustumaton tyyli elää selibaatissa. Sitten on juuri sitä syntielämää...
Suruaika on ollut vuosi. Kaikki eivät enää varmaan sitä tiedä edes. Maalla on se voimissaan. Leski pukeutuukin sen vuoden tummiin. Raskasta se varmaan on, kun muutenkin on mieli maassa, todennäköisesti.
Itse arvelen olevani muutaman kuukauden tummissa, mutta sitten värit voittaisivat. Punaista ehkä välttäisin.
Toisaalta afrikan maita miettiessä, heillä on väriä aina vaatteissa. Kai sekin menee omien perinteiden mukaan.
Jumala on värit luonut, joten.. nautitaan niistä!
Miestä en enää kaipaisi.Muistaakseni Suomessa (ainakin jossain päin Suomea) leskelle piti jättää puoli vuotta ns. suruaikaa leskeksi jäätyään. Sen jälkeen vasta oli uusien seuralaisten ja sitä kautta mahdollisesti myös tulevien puolisoiden "lupa" ottaa yhteyttä.
Tämä oli kaiketi ko. ympäristössä lakiin kirjoittamaton hyvä tapa. Todella asiallista, minusta ainakin. - Ei uudelleen...
1.1947 kirjoitti:
Onhan Raamatussa naisellakin leskeydyttyään lupa mennä naimisiin, jopa kehoitetaan siihen alle 60-vuotiaita! Muuten jäävät juoruamaan yms. turhaa tekemään. Kullakin on oltava puolisonsa hauruuden syntien välttämiseksi.
Kaikilla ei ole yksinolon armoa. Katolisilla papeilla onkin outo ja Raamattuun perustumaton tyyli elää selibaatissa. Sitten on juuri sitä syntielämää...
Suruaika on ollut vuosi. Kaikki eivät enää varmaan sitä tiedä edes. Maalla on se voimissaan. Leski pukeutuukin sen vuoden tummiin. Raskasta se varmaan on, kun muutenkin on mieli maassa, todennäköisesti.
Itse arvelen olevani muutaman kuukauden tummissa, mutta sitten värit voittaisivat. Punaista ehkä välttäisin.
Toisaalta afrikan maita miettiessä, heillä on väriä aina vaatteissa. Kai sekin menee omien perinteiden mukaan.
Jumala on värit luonut, joten.. nautitaan niistä!
Miestä en enää kaipaisi.Raamatussa ei todellakaan kehoteta menemään uudelleen naimisiin. Tämä tiedoksi nimimerkille 1.1947.
- Tunnottomat
Lorena ei nyt tunnu ymmärtävän aloittajan kysymystä. Hän EI kysynyt, mitä asioita pitää toimittaa sen jälkeen kun joku kuolee. Vaan hän kysyi, onko oikein, että mies häärii netissä uusien naisen limpussa, vaikka entinenkin tekee vielä kuolemaa.
Eli. Kykeneekö mies lainkaan suremaan vaimoaan. Eli, onko rakastanut häntä ollenkaan? Onko miehellä edes MITÄÄN tunteita? Ja, mitä nainen tällaiselle miehelle edes merkitsee? Pelkkää p****a?
Karmeaa luettavaa minusta. - dam nim sjom
s-taka* kirjoitti:
Muistaakseni Suomessa (ainakin jossain päin Suomea) leskelle piti jättää puoli vuotta ns. suruaikaa leskeksi jäätyään. Sen jälkeen vasta oli uusien seuralaisten ja sitä kautta mahdollisesti myös tulevien puolisoiden "lupa" ottaa yhteyttä.
Tämä oli kaiketi ko. ympäristössä lakiin kirjoittamaton hyvä tapa. Todella asiallista, minusta ainakin.Miehillä 1/2v ja naisilla 9kk oli vanhan sääntö.Syyn 9kk ehkä arvaakin...
- kalina2
dam nim sjom kirjoitti:
Miehillä 1/2v ja naisilla 9kk oli vanhan sääntö.Syyn 9kk ehkä arvaakin...
Aivan upea yhtälö
- surua soi, kitara..
Niin! Monihan hakee uutta suhdetta jo aviossa ollessaan. Tiedän useita, jotka ovat kymmeniä vuosia pitäneet tällaista salasuhdetta, kuten nykyisin sanotaan, salarakasta.
Äitini ehti olla aviossa yli 40-v, kun isäni kuoli. Koskaan hän ei solminut edes salarakasta, vaan eleli veljeni kanssa melkein 20-v leskenä. Ilmeisesti oli saanut ns. opikseen, koska isäni kuolemaa hän kuvaili, että tuntuu vain, kuin joku tuoli olisi siirretty pois.
Itselleni tulee jouluna 50-v aviota, mutta olen asunut jo erillään aika kauan. Toki tapailemme harvakseltaan lapseni ja hänen lastensa luona ja on hän yöpynyt luonani, mutta yhteiselo on loppuun käyty. Ei onnistu enää. Kummallakaan ei ole uutta suhdetta.
Voihan se olla, että toisen kuoltua tulee hieman ikävä, mutta tuskin mitään pitkää suruaikaa? Tiedä häntä...ketunhäntä...,sillä...??? Itse en pitänyt mitään suruaikaa vanhempieni ja veljeni kuoltua, siis oli vain se tyypillinen suru, jota ennen hautajaisia itketään. Äitiä on joskus ikävä,...ei kun katumus, miksi en ollut kiltimpi häntä kohtaan. Nuorena kun sitä kaiken tietää!!!
Siitä olen varma, että toisten ihmisten ei pitäisi sekaantua kenenkään suruun ja suruaikaan, mutta kiva kun kannat huolta toisten suruista. - Mitä silmät ei nää
Kirjoitin
Toinen leski - mies tämäkin - aloitti surunsa vaikertamisen ohessa aktiivisen vaimokandidaattien pisteytyksen netissä ja naisia näyttää riittävän.
Tämä lähti liikkeelle kuukausi vaimonsa ennalta-arvaamattoman äkillisen kuoleman jälkeen.- suru on myös kaunis
Ajattelen että ihmiselle itselleen on hyväksi pysähtyä suremaan ja selkeyttämään omia ajatuksiaan, onpa suhde ollut sitten hyvä tai huono. Monesti juuri huonosti sujunut ihmissuhde jättää kipeimmät suruntunteet.
Puheissa keskitytään ehkä liikaa puolison kuolemaan, jokainen merkittävä ihmissuhde on kuoleman kohdatessa yhtälailla suruisa. Mikään ihmissuhde ei kuitenkaan pääty kuolemaan, vaan kuollut ihminen "jatkaa" elämäänsä ajatuksissamme ja muistoissamme ja jättää jälkeensä monta asiaa, jotka vaikuttavat omaan tulevaisuuteemme, tahdommepa tai emme.
Kun läheinen ihminen kuolee, me eloonjäävät olemme usein myös suurten syyllisyydentunteitten ja jossittelun vallassa. Vainajaa voi ihannoida tai häntä kohtaan tuntea katkeruutta ja kiukkua jäädessään lopullisesti vaille vastausta
monissa yhteistä elämää koskevissa asioissa, jotka ovat jääneet kesken tai selvittämättä. Se on tuskallista aikaa. Ehkä ihminen tavoittelee unohdusta ja mielenrauhaa heittäytymällä kiivaasti uuteen elämään ja uusiin suhteisiin? Tai ehkä hän haluaa korvata menettämänsä ihmisen toisella, jonka kanssa jatkaa elämää siitä mihin se jäänyt? Surua voi torjua, mutta uskon että jossakin vaiheessa se aina murtautuu esiin ja vaatii työstämistä. Suru on taakka, tekemätön työ?
Uusi nopea suhde on tavallista yksinjäämisen suuressa murroksessa, puhutaankin usein laastarisuhteesta, jossa uusi ihminen on ikäänkuin surutyön työväline, silta yli yksinäisyyden, kuuleva korva, lohduttava syli. Onko se miehille tavallisempaa, onko heille asioiden purkaminen muulla tavoin vaikeampaa?
Naisille puhuminen ja jakaminen jotenkin luonteenomaisempaa, ihmispiiri ympärillä herkempää, suruntunteet sallitumpia? Ken tietää.
Jokaisen on surussaan löydettävä oma tapansa avata oma tulevaisuutensa? Jokaisen on myös päätettävä, alkaako toisen ihmisen surun työvälineeksi. On jotenkin hyvin ymmärrettävää, että juuri niinä vaikeina aikoina ennen toisen lopullista lähtemistä ahdistus on suuri: kuinka minä jatkan kun häntä ei enää ole?
Ajattelen että ihminen sisimmässään erottaa aina oikean ja väärän. Pyrkii valitsemaan oikean tavan, kärsii jos tietää tekevänsä väärän valinnan. Asiat vain ovat erilaisia riippuen näkökulmasta. Eikö lopullinen tavoite kuitenkin ole tasapainon, mielenrauhan, hyväksymisen saaminen? Eikö todellinen onni koostukin niistä, yksin tai yhdessä? - 1237*
suru on myös kaunis kirjoitti:
Ajattelen että ihmiselle itselleen on hyväksi pysähtyä suremaan ja selkeyttämään omia ajatuksiaan, onpa suhde ollut sitten hyvä tai huono. Monesti juuri huonosti sujunut ihmissuhde jättää kipeimmät suruntunteet.
Puheissa keskitytään ehkä liikaa puolison kuolemaan, jokainen merkittävä ihmissuhde on kuoleman kohdatessa yhtälailla suruisa. Mikään ihmissuhde ei kuitenkaan pääty kuolemaan, vaan kuollut ihminen "jatkaa" elämäänsä ajatuksissamme ja muistoissamme ja jättää jälkeensä monta asiaa, jotka vaikuttavat omaan tulevaisuuteemme, tahdommepa tai emme.
Kun läheinen ihminen kuolee, me eloonjäävät olemme usein myös suurten syyllisyydentunteitten ja jossittelun vallassa. Vainajaa voi ihannoida tai häntä kohtaan tuntea katkeruutta ja kiukkua jäädessään lopullisesti vaille vastausta
monissa yhteistä elämää koskevissa asioissa, jotka ovat jääneet kesken tai selvittämättä. Se on tuskallista aikaa. Ehkä ihminen tavoittelee unohdusta ja mielenrauhaa heittäytymällä kiivaasti uuteen elämään ja uusiin suhteisiin? Tai ehkä hän haluaa korvata menettämänsä ihmisen toisella, jonka kanssa jatkaa elämää siitä mihin se jäänyt? Surua voi torjua, mutta uskon että jossakin vaiheessa se aina murtautuu esiin ja vaatii työstämistä. Suru on taakka, tekemätön työ?
Uusi nopea suhde on tavallista yksinjäämisen suuressa murroksessa, puhutaankin usein laastarisuhteesta, jossa uusi ihminen on ikäänkuin surutyön työväline, silta yli yksinäisyyden, kuuleva korva, lohduttava syli. Onko se miehille tavallisempaa, onko heille asioiden purkaminen muulla tavoin vaikeampaa?
Naisille puhuminen ja jakaminen jotenkin luonteenomaisempaa, ihmispiiri ympärillä herkempää, suruntunteet sallitumpia? Ken tietää.
Jokaisen on surussaan löydettävä oma tapansa avata oma tulevaisuutensa? Jokaisen on myös päätettävä, alkaako toisen ihmisen surun työvälineeksi. On jotenkin hyvin ymmärrettävää, että juuri niinä vaikeina aikoina ennen toisen lopullista lähtemistä ahdistus on suuri: kuinka minä jatkan kun häntä ei enää ole?
Ajattelen että ihminen sisimmässään erottaa aina oikean ja väärän. Pyrkii valitsemaan oikean tavan, kärsii jos tietää tekevänsä väärän valinnan. Asiat vain ovat erilaisia riippuen näkökulmasta. Eikö lopullinen tavoite kuitenkin ole tasapainon, mielenrauhan, hyväksymisen saaminen? Eikö todellinen onni koostukin niistä, yksin tai yhdessä?Pitkä ja viisas kommentti, kiitos!
- kuinka suru loppuu
suru on myös kaunis kirjoitti:
Ajattelen että ihmiselle itselleen on hyväksi pysähtyä suremaan ja selkeyttämään omia ajatuksiaan, onpa suhde ollut sitten hyvä tai huono. Monesti juuri huonosti sujunut ihmissuhde jättää kipeimmät suruntunteet.
Puheissa keskitytään ehkä liikaa puolison kuolemaan, jokainen merkittävä ihmissuhde on kuoleman kohdatessa yhtälailla suruisa. Mikään ihmissuhde ei kuitenkaan pääty kuolemaan, vaan kuollut ihminen "jatkaa" elämäänsä ajatuksissamme ja muistoissamme ja jättää jälkeensä monta asiaa, jotka vaikuttavat omaan tulevaisuuteemme, tahdommepa tai emme.
Kun läheinen ihminen kuolee, me eloonjäävät olemme usein myös suurten syyllisyydentunteitten ja jossittelun vallassa. Vainajaa voi ihannoida tai häntä kohtaan tuntea katkeruutta ja kiukkua jäädessään lopullisesti vaille vastausta
monissa yhteistä elämää koskevissa asioissa, jotka ovat jääneet kesken tai selvittämättä. Se on tuskallista aikaa. Ehkä ihminen tavoittelee unohdusta ja mielenrauhaa heittäytymällä kiivaasti uuteen elämään ja uusiin suhteisiin? Tai ehkä hän haluaa korvata menettämänsä ihmisen toisella, jonka kanssa jatkaa elämää siitä mihin se jäänyt? Surua voi torjua, mutta uskon että jossakin vaiheessa se aina murtautuu esiin ja vaatii työstämistä. Suru on taakka, tekemätön työ?
Uusi nopea suhde on tavallista yksinjäämisen suuressa murroksessa, puhutaankin usein laastarisuhteesta, jossa uusi ihminen on ikäänkuin surutyön työväline, silta yli yksinäisyyden, kuuleva korva, lohduttava syli. Onko se miehille tavallisempaa, onko heille asioiden purkaminen muulla tavoin vaikeampaa?
Naisille puhuminen ja jakaminen jotenkin luonteenomaisempaa, ihmispiiri ympärillä herkempää, suruntunteet sallitumpia? Ken tietää.
Jokaisen on surussaan löydettävä oma tapansa avata oma tulevaisuutensa? Jokaisen on myös päätettävä, alkaako toisen ihmisen surun työvälineeksi. On jotenkin hyvin ymmärrettävää, että juuri niinä vaikeina aikoina ennen toisen lopullista lähtemistä ahdistus on suuri: kuinka minä jatkan kun häntä ei enää ole?
Ajattelen että ihminen sisimmässään erottaa aina oikean ja väärän. Pyrkii valitsemaan oikean tavan, kärsii jos tietää tekevänsä väärän valinnan. Asiat vain ovat erilaisia riippuen näkökulmasta. Eikö lopullinen tavoite kuitenkin ole tasapainon, mielenrauhan, hyväksymisen saaminen? Eikö todellinen onni koostukin niistä, yksin tai yhdessä?yksin ei ole hyvä olla, suru jatkuu vaan
kauheeta nähdä pariskuntia ku oma on kuollu, - Anonyymi
suru on myös kaunis kirjoitti:
Ajattelen että ihmiselle itselleen on hyväksi pysähtyä suremaan ja selkeyttämään omia ajatuksiaan, onpa suhde ollut sitten hyvä tai huono. Monesti juuri huonosti sujunut ihmissuhde jättää kipeimmät suruntunteet.
Puheissa keskitytään ehkä liikaa puolison kuolemaan, jokainen merkittävä ihmissuhde on kuoleman kohdatessa yhtälailla suruisa. Mikään ihmissuhde ei kuitenkaan pääty kuolemaan, vaan kuollut ihminen "jatkaa" elämäänsä ajatuksissamme ja muistoissamme ja jättää jälkeensä monta asiaa, jotka vaikuttavat omaan tulevaisuuteemme, tahdommepa tai emme.
Kun läheinen ihminen kuolee, me eloonjäävät olemme usein myös suurten syyllisyydentunteitten ja jossittelun vallassa. Vainajaa voi ihannoida tai häntä kohtaan tuntea katkeruutta ja kiukkua jäädessään lopullisesti vaille vastausta
monissa yhteistä elämää koskevissa asioissa, jotka ovat jääneet kesken tai selvittämättä. Se on tuskallista aikaa. Ehkä ihminen tavoittelee unohdusta ja mielenrauhaa heittäytymällä kiivaasti uuteen elämään ja uusiin suhteisiin? Tai ehkä hän haluaa korvata menettämänsä ihmisen toisella, jonka kanssa jatkaa elämää siitä mihin se jäänyt? Surua voi torjua, mutta uskon että jossakin vaiheessa se aina murtautuu esiin ja vaatii työstämistä. Suru on taakka, tekemätön työ?
Uusi nopea suhde on tavallista yksinjäämisen suuressa murroksessa, puhutaankin usein laastarisuhteesta, jossa uusi ihminen on ikäänkuin surutyön työväline, silta yli yksinäisyyden, kuuleva korva, lohduttava syli. Onko se miehille tavallisempaa, onko heille asioiden purkaminen muulla tavoin vaikeampaa?
Naisille puhuminen ja jakaminen jotenkin luonteenomaisempaa, ihmispiiri ympärillä herkempää, suruntunteet sallitumpia? Ken tietää.
Jokaisen on surussaan löydettävä oma tapansa avata oma tulevaisuutensa? Jokaisen on myös päätettävä, alkaako toisen ihmisen surun työvälineeksi. On jotenkin hyvin ymmärrettävää, että juuri niinä vaikeina aikoina ennen toisen lopullista lähtemistä ahdistus on suuri: kuinka minä jatkan kun häntä ei enää ole?
Ajattelen että ihminen sisimmässään erottaa aina oikean ja väärän. Pyrkii valitsemaan oikean tavan, kärsii jos tietää tekevänsä väärän valinnan. Asiat vain ovat erilaisia riippuen näkökulmasta. Eikö lopullinen tavoite kuitenkin ole tasapainon, mielenrauhan, hyväksymisen saaminen? Eikö todellinen onni koostukin niistä, yksin tai yhdessä?„Suru on myös kaunis „
Hyvä kirjoittaja! Vuoden 15.04.2013 tekstisi osui kohdalleni juuri nyt elokuussa 2020, kun vaimoni siirtyi pois 50 vuoden käsi kädessä vaeltamisen jälkeen. Mennyt puolivuosi oli pitkä ja tuskallinen prosessi, mutta en aavistanut tulevan surun olevan vielä voimakkaamman. Kirjoituksessasi on kauniita ja syvällisiä mielipiteitä - ne ovat varmaan lähtöisin naisen kynästä... Ne ovat auttaneet minua suuresti , lämmin kiitos! John - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
„Suru on myös kaunis „
Hyvä kirjoittaja! Vuoden 15.04.2013 tekstisi osui kohdalleni juuri nyt elokuussa 2020, kun vaimoni siirtyi pois 50 vuoden käsi kädessä vaeltamisen jälkeen. Mennyt puolivuosi oli pitkä ja tuskallinen prosessi, mutta en aavistanut tulevan surun olevan vielä voimakkaamman. Kirjoituksessasi on kauniita ja syvällisiä mielipiteitä - ne ovat varmaan lähtöisin naisen kynästä... Ne ovat auttaneet minua suuresti , lämmin kiitos! JohnLeski viettää kohta rakkaan puolisonsa yksivuotiskuolinpäivää. Olen yrittänyt olla tukena, enkä ole häirinnyt, jos haluaa yksin viettää aikaa suuren menetyksen jälkeen. Olivat vuosikymmeniä onnellisesti aviossa.
En kyllä ole yhtään kateellinen, niin omituista elämää elivät. Elinolosuhteet selvisivät minulle vasta toisen kuoleman jälkeen. Jotain kummallista olin kyllä aavistellut, mutten mitään niin ällöä kuitenkaan. En voi oikein vakavasti ottaa ja naurattamaan alkaa, kun elämäänsä ajattelenkin.
Täällä on runsaasti tietoa,
Taitaapi olla kaikki mahdollinen.
Siellä on monta mielipidettä jotka minäkin allekirjoitan,
Uskoisin sen auttavan monia epätietoisia elämässään eteenpäin.
Ainakin kannattaa lukaista.
http://keskustelu.suomi24.fi/node/11333751
H.- Eteenpäin lesket!
Avoliitojen etuja!
Ei ole pakko hoitaa kuolleen puolison asioita, levittää vaan kätensä ja sanoo, että hänen omaisensahan kaiken perivät, sen kuin hoitavat hommat.
Jos kyseessä olisi todellinen rakkaus ja sitoutuminen, olisi asiat kunnossa, ja menetys tuntuisi raskaana, jos vaikka olisi lapsiakin perheessä. Silloin sopeutuminen veisi aikansa.
Nykyisin vain ollaan niin pinnallisia, ettei ole aikaa sureksimiseen, pitää löytää uusi kumppani nopeasti.- hhuohh
Niin, ja sitten lennetään pihalle, kun ei avoliitossa sitä samaa elinikäistä asumisoikeutta yhteiseen asuntoon saa, minkä saa naimisiin mennessä.
Ja perintökin on huomattavasti pienempi, ellei ole testamenttiä, jota tuskin on, jos kuolee yllättäen/nuorena.
Niin, älkää toki menkö naimisiin. - Ei kannata
hhuohh kirjoitti:
Niin, ja sitten lennetään pihalle, kun ei avoliitossa sitä samaa elinikäistä asumisoikeutta yhteiseen asuntoon saa, minkä saa naimisiin mennessä.
Ja perintökin on huomattavasti pienempi, ellei ole testamenttiä, jota tuskin on, jos kuolee yllättäen/nuorena.
Niin, älkää toki menkö naimisiin."Niin, ja sitten lennetään pihalle, kun ei avoliitossa sitä samaa elinikäistä asumisoikeutta yhteiseen asuntoon saa, minkä saa naimisiin mennessä. "
A) pariskunta asuu vuokralla, joten asumisoikeus jatkuu kuten ennekin
B) jos lapset ovat mukavia, he antavat kyllä äitinsä/isänsä asua omistamassaa asunnossa myös leskeytymisen jälkeen. Jos eivät anna, niin syyttäköön vanhempi itseään lapsensa kasvattamisesta.
C) Avioliitto on ihan hyvä rahasopimus, mutta niin kauan kun siihen sotketaan jotain soopaa ikuisesta rakkaudesta, niin ymmärrän, etteivät kaikki halua ruveta tällaisista asioista valehtelemaan. Kukaan kun ei tulevia tunnetilojaan voi mennä vannomaan, ei ainakaan rehellinen ihminen. - wishlzaa
Toki kandee mennä naimisiin jos puoliso itseään varakkaampi. Ei jää tyhjän päälle. Saa myös nk leskeseläkkeen. Järjestelykysymys.
- a-liitossa
Ei kannata kirjoitti:
"Niin, ja sitten lennetään pihalle, kun ei avoliitossa sitä samaa elinikäistä asumisoikeutta yhteiseen asuntoon saa, minkä saa naimisiin mennessä. "
A) pariskunta asuu vuokralla, joten asumisoikeus jatkuu kuten ennekin
B) jos lapset ovat mukavia, he antavat kyllä äitinsä/isänsä asua omistamassaa asunnossa myös leskeytymisen jälkeen. Jos eivät anna, niin syyttäköön vanhempi itseään lapsensa kasvattamisesta.
C) Avioliitto on ihan hyvä rahasopimus, mutta niin kauan kun siihen sotketaan jotain soopaa ikuisesta rakkaudesta, niin ymmärrän, etteivät kaikki halua ruveta tällaisista asioista valehtelemaan. Kukaan kun ei tulevia tunnetilojaan voi mennä vannomaan, ei ainakaan rehellinen ihminen.Totta puhut, ei kukaan voi tulevia tunnetilojaan mennä arvaamaan.
Mutta eihän avioliitto olekaan sitä - joku arvaamisleikki! Sehän on sitoutumista yhteiseen elämään, yhteiseen kasvamiseen, yhteiseen yhteen hiileen puhaltamiseen, kuitenkin ilman toisen omistamista, siis tasavertaisina kumppaneina, aikuisina.
Tosin aika harva on tuota hoksannut, kenties monet menevät, iästään huolimatta, henkisesti murrosikäisinä avioon, Valehtelua tulee kuvaan mukaan silloin, kun ei ole halua / osaamista / vaivannäköä yhteisen suhteen kehittämiseen, eikö vain!
Sitten, kun ei ole yhteistä ponnistelua, liitto, jos se jatkuu - muuttuu esim ns kulissiliitoksi. Miksi sitten meistä jotkut ei halua nähdä vaivaa yhteisen päämäärän eteen - niin siihenkin lienee lukemattomia syitä. Mutta ei sekään tila ole sen rehellisempi kuin se, että yhdessä ponnistellaan. - menkää menkää
hhuohh kirjoitti:
Niin, ja sitten lennetään pihalle, kun ei avoliitossa sitä samaa elinikäistä asumisoikeutta yhteiseen asuntoon saa, minkä saa naimisiin mennessä.
Ja perintökin on huomattavasti pienempi, ellei ole testamenttiä, jota tuskin on, jos kuolee yllättäen/nuorena.
Niin, älkää toki menkö naimisiin.Menkää vaan varakkaat miehet naimisiin, jos haluatte, että nainen vie omaisuudestanne puolet, kun päättää lähteä katsomaan uutta miestä.
- KALLE KELLO
"Ei ole pakko hoitaa kuolleen puolison asioita, levittää vaan kätensä ja sanoo, että hänen omaisensahan kaiken perivät, sen kuin hoitavat hommat". Tota, nyt en ymmärtänyt. Kuka ne kuolleen puolison asiat hoitaa, jos leski ei sitä tee? Oletan siis, että on naimisissa sama pätee siihen, jos on ollut avoliitossa vuosikaudet, kyllä se avopuoliso on tietoinen kaikista lipuista ja lapuista -ei ne sukulaiset. Ikävä kyllä, se jää siltikin sille puolisolle etsiä ne kaikki liput ja laput perunkirjoituksia varten, muuten on valtiovalta kaikkinensa kimpussasi, jos perunkirjoituksia ei hoideta, oliko aika peräti ruhtinaalliset kaksi kuukautta? Ei tunne armo meidän armas verottajamme.
- Tiukka mummo
menkää menkää kirjoitti:
Menkää vaan varakkaat miehet naimisiin, jos haluatte, että nainen vie omaisuudestanne puolet, kun päättää lähteä katsomaan uutta miestä.
No joo, kaksi p-aukista aikonaan mentiin avioliittoon ja yksi lapsikin saatiin, toista en edes halunnut, syy työpaikka ja toimeentulo ja sitten tämä mieheni otti ja kuoli 48 vuotiaana, kivaa olla yrittäjä, siinäpä sitten lapseni olen yksin hoidellut aikuiseksi ja nyt on kolmannen lapsenlapsen ristiäiset lauantain, tosin mieskin on vaihtunut, mutta näille asioille minä en voi mitään, otan vastaan mitä tuleman pitää.
- rajat-on----
wishlzaa kirjoitti:
Toki kandee mennä naimisiin jos puoliso itseään varakkaampi. Ei jää tyhjän päälle. Saa myös nk leskeseläkkeen. Järjestelykysymys.
Siinäkin on ikäraja.
- nimimkokemustaomaava
KALLE KELLO kirjoitti:
"Ei ole pakko hoitaa kuolleen puolison asioita, levittää vaan kätensä ja sanoo, että hänen omaisensahan kaiken perivät, sen kuin hoitavat hommat". Tota, nyt en ymmärtänyt. Kuka ne kuolleen puolison asiat hoitaa, jos leski ei sitä tee? Oletan siis, että on naimisissa sama pätee siihen, jos on ollut avoliitossa vuosikaudet, kyllä se avopuoliso on tietoinen kaikista lipuista ja lapuista -ei ne sukulaiset. Ikävä kyllä, se jää siltikin sille puolisolle etsiä ne kaikki liput ja laput perunkirjoituksia varten, muuten on valtiovalta kaikkinensa kimpussasi, jos perunkirjoituksia ei hoideta, oliko aika peräti ruhtinaalliset kaksi kuukautta? Ei tunne armo meidän armas verottajamme.
Perukirjoitus ja pesänjako on perin yksinkertaista, kun on vain yksi perijä.
- Kaupunkilainen
Miten niin "pitää"? Kenen mielestä? Ei sitä missään laissa ole säädetty, eikä minusta ulkopuolisten pidä sekaantua kenenkään rakkauselämään. Jokainen sen itse mielessään tietää, sureeko ja jos niin miten.
Mistä sinä tiedät vieraan ihmisen surun määrän? "Suruajan pituudesta näkee kuinka tärkeä se entinen suhde oli." Että niillä, jotka eivät koko loppuikänään enää löydä kumppania, on syynä vain se, että he eivät ole halunneet uutta suhdetta, kun entinen oli niin mahtava?
Höpsistä, sanon minä. Aika monille miehille yksin eläminen on vaikeaa, varsinkin jos eivät ole oppineet hoitamaan taloutta. Se voi myös pelottaa, jos ei ole koskaan asunut yksin.
Jos minä nyt yhtäkkiä sattuisin potkaisemaan tyhjää, en todellakaan haluaisi, että mieheni pyhittäisi koko loppuelämänsä minun muistoni vaalimiselle, vaan toivoisin, että hän olisi elämässään onnellinen. Jos hän haluaisi rinnalleen naisen, toivoisin kovasti, että hän löytäisi kumppanin. - -----
Voihan surra vaikka loppuikänsä, mutta jos suree sisimmässään, millä sitä pitää näyttää, ja miksi pitäisi? En ymmärrä ollenkaan.
Ennen vanhaan, mummollani oli suruhuntu päässään, en muista, kuinka kauan.
Millä nyt pitää surua viestittää, ei nähdäkseni sellaista olekaan.
Monilla, ainakin miessukupuoleen kuuluvilla näyttää olevan varakappalenainen jo hyvissä ajoin ennen entisen poistumista muonavahvuudesta. - mie muistan
Ei mitään aikoja, kuitenkin 3 vuotta kesti kun tuli virtaa....
- 1943
Eiköhän asia nykyään ole yksityinen ja yksilöllinen. Mieheni kuoltua en pariin vuoteen edes ajatellut, että minulla voisi olla joku toinen. Elämä sujui työssä ja surutyössä. Mutta niin se elämä vain yllätti, että olen saanut saattaa yli rajan kaksi seuraajaa. Kaipausta on, mutta elämä jatkuu. Miesystäväni tytär oli sanonut äidin kuoltua isälleen, että tämän pitää liikkua ihmisen ilmoilla. Niinpä hän tekikin ja sai näin tutustua moneen mielenkiintoiseen henkilöön. Joku muu toimii toisin, kukin tyylillään.
- 1.1947
Juuri noin. Itse arvelen olevani sitten yksin, jos leskeksi jään. Kunnioituksesta lähinnä, osin mukavuuden halustakin.
Ei elämää voi etukäteen paljoa ohjailla. Joitakin ratkaisuja voi tehdä, mutta paljon tulee yllättäen eteen. Pidän sitä johdatuksena.
Ystävyyttä voisi olla.
Sellaista hiljaista tyytymistä tämä jo on. Päivä kerrallaan vaan. Koetusta on edessä miehen sairauden myötä. Odotellaan kolmatta kantasolusiirtoa, sukulaiselta tai joltakin toiselta ne saadaan. Raskas hoito se on. Osa kuoleekin, viidennes. Kolmannes selviää terveiden kirjaan. Enin osa pärjää muutaman vuoden ja taas hoidot jatkuvat, kunnes tulee loppu solujen tultua resistenteiksi myrkyille. Kaksi ensimmäistä siirtoa oli omilla soluilla.
Ihmeesti on hoidot kehittyneet muutamassa vuodessa. Sikäli eletään hyvinvointivaltiossa.
- tiinaex...
mun sisko jäi neljäysinä leskeksi miehen äkillisen kuoleman seurauksena ja hän tapasi tulevan miehensä melko pian entisen kuoleman jälkeen hänen avioliittonsa oli tosi onnellinen ja he olivat miehensä kanssa olleet yhdessä neljätoistavuotiaasta asti ja tämä edesmennyt mies seuraa mukana elämässä lasten isänä ja rakkaana puolisona vaikka hän jakaakin elämänsä uuden miehensä kanssa mun mielestä uusi tää vaatii uudeltakin puolisolta tosi paljon että joutuu tavallaan niinkun toiseksi mieheksi äitini jäätyä leskeksi isäni kuoleman jälkeen hän ei taas halunnutkaan elämäänsä uutta miestä vaikka ei ollut sillon vielä kuuttakymmentä.
- ???
jaaaa, outoa, taisi olla uskoton miehelleen jo vuosia ennen kuin mies kuoli,
ei oikeasti sureva ihminen voi yksinkertasesti heti mennä uuteen suhteeseen
siskosi suhteessa täytyi olla jotain outoa, - uusi vaimo
??? kirjoitti:
jaaaa, outoa, taisi olla uskoton miehelleen jo vuosia ennen kuin mies kuoli,
ei oikeasti sureva ihminen voi yksinkertasesti heti mennä uuteen suhteeseen
siskosi suhteessa täytyi olla jotain outoa,Uusi kumppani löytyy monellakin aikapian jo siksi ettei enää osata elää ilman toista ihmistä. Ei se silti tarkoita sitä etteikö edesmennyttä puolisoaan kaipaisi tai olisi hänestä välittänyt taikka kunnioittanut. Oma mieheni löysin jo heti muutaman kuukauden jälkeen tämän jäätyä leskeksi. Silti molemmat kunnioitimme ja arvostimme/arvostamme edelleen edes menneen vaimon muistoa. Vaaditaan siinä uudeltakin kumppanilta pitkää pinnaa ja ymmärrystä. Miehelläni suruaika kesti ainakin vuoden, vaikka siinä jo yhdessä eleltiinkin. Alussa ei todellakaan ollut helppoa, mutta lopussa kiitos seisoo.
- tiinaex...
uusi vaimo kirjoitti:
Uusi kumppani löytyy monellakin aikapian jo siksi ettei enää osata elää ilman toista ihmistä. Ei se silti tarkoita sitä etteikö edesmennyttä puolisoaan kaipaisi tai olisi hänestä välittänyt taikka kunnioittanut. Oma mieheni löysin jo heti muutaman kuukauden jälkeen tämän jäätyä leskeksi. Silti molemmat kunnioitimme ja arvostimme/arvostamme edelleen edes menneen vaimon muistoa. Vaaditaan siinä uudeltakin kumppanilta pitkää pinnaa ja ymmärrystä. Miehelläni suruaika kesti ainakin vuoden, vaikka siinä jo yhdessä eleltiinkin. Alussa ei todellakaan ollut helppoa, mutta lopussa kiitos seisoo.
näin se on ettei osata elää ilman kumppania ja näin käy varsinkin sillon kun on ollut hyvä avioliitto edesmenneen kumppaninsa kanssa ja täytyy sanoo tolle edelliselle epäilijälle että harvemmin olen nähnyt niin puolisolleen uhrautuvaa ihmistä kun siskoni oli ja on edelleenkin ja uskon että sureminenkin on helpompaa kun on ihminen jonka kanssa jakaa se asia ja uudelle vaimolle sanon että sisareni suruaika jatkuu edelleen vaikka tänä vuonna tulee kuluneeksi kaksikymmentä vuotta hänellä on edelleen miehensä kuva pöydällä muiden perheenjäsenten kuvien kanssa ja takkahuoneessa taulu heidän perheestään sillon kun lapset oli vielä koluikäisiä mun mielestä se on hienoo kun uusi puoliso hyväksyy sen rakkauden ja kaipauksen jota hän edelleenkin tuntee ensimmäistä miestään kohtaan.
- ja så är
Suomi pirulla miinusta piisaa.
Miksi suomalainen on aina paha?
Luulen venäjä ja ruotsalainen peru tekee sen. Mitä olisi suomalainen ilman ruotsia joka johti saksalaisia... . - näin se vaan on
mun suru aika on kestäny tasan tarkkaan jo 54 vuotta, en tiedä kuinka kauan vielä pitää surra,,
- Mitä silmät ei nää
Näinhän se on, ettei nykyään ole suruaikaa miltään taholta määritelty. Eikä toisen surua voi ulkopuolinen tietää.
Kiitos vastaajille!
Omien vanhempieni menetys koski hyvinkin kovasti muttei se mitenkään etäisemmille tutuilleni näkynyt, kun asun kaukana kotiseudultani.
Torjuva tunne tuli aloituksessa mainitsemiani herroja kohtaan parisuhdemielessä. Toinen siis laittanut treffi-ilmoituksen ennen puolison kuolemaa, josta ei vieläkään vuotta ole. Toinen taas kuukausi puolisonsa äkillisen menetyksen jälkeen pisteyttää naisia ja tutkailee naisten taustoja.
Jos lesken kanssa alan parisuhdetta yrittelemään, niin haluan, ettei puolison menetys ole aivan tuore ja että hän on käsitellyt surunsa ja päässyt jaloilleen itsenäisenä. Avioeron olen kokenut ja tiedän ja tunsin jo silloin, että olin niin rikki, että ei ollut viisasta heti syöksyä jonkun uuden syliin. Jollekin toiselle se voi onnistua, en sitä kiellä.
Itse kuitenkin haluan miehen, jolla entinen on taakse jäänyttä kuten minullakin eroni, ja jolle en ole kenenkään vielä tuoreessa muistissa olevan puolison korvike ja jonka kanssa voimme yhteistä omaa, entisiä suhteita erilaista, rakentaa avoimin mielin.
@Lorena*:n kirjoittama kiinteään 24/7-yhteiselämään sitoutumisen vaikeus on totta enkä aio edes sellaista yrittää. - Suruton(kin)
Suruaika on ihmisten keksintöä, kulttuuri- ja moraaliperintöä ja taakkaa. Siksi sillä voi heittää vesilintua ja tehdä ja elää niin kuin oma sisin, sydän ja mieli, sanoo.
Tästä maasta lähteneitä läheisiä voi kaivata, ajatella ja muistella siitä huolimatta, että jatkaa elämää täysipainoisesti, kun kerran on vielä elävien kirjoissa. Eikä tätäkään asiaa tarvitse kysellä muilta, naapurista tai 'viisaammilta', vastaus asuu oman mielen mutkassa, mutta vain harva uskaltaa sen sieltä esiin kaivaa.- bessie*
Tiedä tuosta taakasta...enkä vesilintuakaan lähtisi heittämään.
Suremattahan voi olla jos ei kerran tunne surua. Mitä tarkoitat tuolla täysipainoisesti elämisellä? Voihan elää täysipainoista elämää vaikka käyttäytyisikin sovinnaisesti.
Leskeksi jäävillä usein on muitakin surevia ympärillään, yhteisiä lapsia mm.. On otettava heidänkin tunteensa huomioon ja vähintäänkin toimittava hyvin hienotunteisesti. Ellei muiden huomioon ottaminen motivoi säädylliseen käyttäytymiseen, niin voihan sen tehdä itsekkäistäkin syistä.
Vielä tänä päivänäkin on mielestäni hedelmällisessä iässä olevan leskeksi jääneen naisen pidettävä tarpeeksi pitkä "suruaika", itse pitäisin reippaasti yli 9 kk.. bessie* kirjoitti:
Tiedä tuosta taakasta...enkä vesilintuakaan lähtisi heittämään.
Suremattahan voi olla jos ei kerran tunne surua. Mitä tarkoitat tuolla täysipainoisesti elämisellä? Voihan elää täysipainoista elämää vaikka käyttäytyisikin sovinnaisesti.
Leskeksi jäävillä usein on muitakin surevia ympärillään, yhteisiä lapsia mm.. On otettava heidänkin tunteensa huomioon ja vähintäänkin toimittava hyvin hienotunteisesti. Ellei muiden huomioon ottaminen motivoi säädylliseen käyttäytymiseen, niin voihan sen tehdä itsekkäistäkin syistä.
Vielä tänä päivänäkin on mielestäni hedelmällisessä iässä olevan leskeksi jääneen naisen pidettävä tarpeeksi pitkä "suruaika", itse pitäisin reippaasti yli 9 kk..Vuosikaan ei tuntunut riittävän....
- Omat polut
bessie* kirjoitti:
Tiedä tuosta taakasta...enkä vesilintuakaan lähtisi heittämään.
Suremattahan voi olla jos ei kerran tunne surua. Mitä tarkoitat tuolla täysipainoisesti elämisellä? Voihan elää täysipainoista elämää vaikka käyttäytyisikin sovinnaisesti.
Leskeksi jäävillä usein on muitakin surevia ympärillään, yhteisiä lapsia mm.. On otettava heidänkin tunteensa huomioon ja vähintäänkin toimittava hyvin hienotunteisesti. Ellei muiden huomioon ottaminen motivoi säädylliseen käyttäytymiseen, niin voihan sen tehdä itsekkäistäkin syistä.
Vielä tänä päivänäkin on mielestäni hedelmällisessä iässä olevan leskeksi jääneen naisen pidettävä tarpeeksi pitkä "suruaika", itse pitäisin reippaasti yli 9 kk.."Murhe on lähes aina merkki väärästä elämäntulkinnasta." (H. de Montherlant)
Sureminen ja murehtiminen sitä varten, että se kuuluu tapoihin ja / tai kulttuuriin on tekopyhyyttä. Sovinnaisuus tarkoittaa useimmiten sitä, että ei uskalla olla ja elää niin kuin itse tahtoo ja haluaa, vaan pelkää muitten arvostelua ja sitä, mitä muut asiasta ajattelevat. - Maration
Omat polut kirjoitti:
"Murhe on lähes aina merkki väärästä elämäntulkinnasta." (H. de Montherlant)
Sureminen ja murehtiminen sitä varten, että se kuuluu tapoihin ja / tai kulttuuriin on tekopyhyyttä. Sovinnaisuus tarkoittaa useimmiten sitä, että ei uskalla olla ja elää niin kuin itse tahtoo ja haluaa, vaan pelkää muitten arvostelua ja sitä, mitä muut asiasta ajattelevat.Kun rakastaa vain itseään, niin ei tarvitse surrakaan ketään.
- bessie*
Omat polut kirjoitti:
"Murhe on lähes aina merkki väärästä elämäntulkinnasta." (H. de Montherlant)
Sureminen ja murehtiminen sitä varten, että se kuuluu tapoihin ja / tai kulttuuriin on tekopyhyyttä. Sovinnaisuus tarkoittaa useimmiten sitä, että ei uskalla olla ja elää niin kuin itse tahtoo ja haluaa, vaan pelkää muitten arvostelua ja sitä, mitä muut asiasta ajattelevat.Vastasit ilmeisesti minulle, "Omat polut"?
En viitsi kirjoittaa sitaattia tukemaan omaa kantaani. Olisihan noita joka lähtöön.
"Suremattahan voi olla jos ei kerran tunne surua."
Teeskenteleminen on aivan eri asia kuin yhteisten, hyväksi havaittujen ? tapojen noudattaminen. Teeskentelykin tietysti voi olla hyvää käytöstä, ja myös sovinnaisuus usemmiten kai tarkoittaa hyviä tapoja.
Luulisin, että valtaosa meistä käyttäytyy sovinnaisesti koska HALUAA niin tehdä, ei siksi että pelkäisi muiden arvostelua.
Se, että ottaa huomioon mitä muut asiasta ajattelevat on mielestäni ehdottomasti suotavaa (ja onneksi aivan tavallista) käyttäytymistä; ei siis haluta ehdoin tahdoin loukata, nolata, väheksyä, pahoittaa kenenkään mieltä, aiheuttaa kiusaantuneisuutta ja epävarmuutta jne., käyttäytymällä vastoin yleisiä oletuksia ja odotuksia. - Oletko pöhkö?
Maration kirjoitti:
Kun rakastaa vain itseään, niin ei tarvitse surrakaan ketään.
Jos puhut meikästä, niin minä rakastan montaa, montaa ... juttua - itseni lisäksi. Jos ei rakasta itseään, ei rakasta yhtään mitään eikä yhtään ketään muutakaan.
Aukaisepa nyt vaikkapa silmät ekaksi ja ala hahmottaa kuinka monta omaan elämäänsä kyllästynyttä tiedät. Kyllästyminen johtuu no. liiasta suremisesta ja murehtimisesta, niin kuin ne jotain elämässä auttaisivat, ja aiheuttaa kaiken rakkaudellisuuden katoamisen omasta sisällöstä. Omat polut kirjoitti:
"Murhe on lähes aina merkki väärästä elämäntulkinnasta." (H. de Montherlant)
Sureminen ja murehtiminen sitä varten, että se kuuluu tapoihin ja / tai kulttuuriin on tekopyhyyttä. Sovinnaisuus tarkoittaa useimmiten sitä, että ei uskalla olla ja elää niin kuin itse tahtoo ja haluaa, vaan pelkää muitten arvostelua ja sitä, mitä muut asiasta ajattelevat.En usko että on montaakaan niin paatunutta ihmistä joka ei läheisen kuoltua tunne surua, tai sitten pitää olla jo jotenkin tunne elämältään sairas yksilö.
- kerronpa minäkin
pirmiina kirjoitti:
En usko että on montaakaan niin paatunutta ihmistä joka ei läheisen kuoltua tunne surua, tai sitten pitää olla jo jotenkin tunne elämältään sairas yksilö.
"pirmiinan" ajatukseen kommentti:
Jos sattuu olemaan oikein kenkku kaveri, niin kyllä hänen kuoltuaan on vaan helpottunnu, nim. kokemusta on.
- RosaLiiin
Vuodenkierto oli pahinta aikaa, kaipaus tosi suurta. Oli koettu yhdessä kolmenkymmenen vuoden ajan joulut ja juhannukset, muistoja riitti.
Siinä vaiheessa kun suru pikku hiljaa muuttui kiitollisuudeksi sitä jotenkin oli valmis kaikkeen uuteen.
Varsinkin jos aikoinaan on ollut hyvä parisuhde on hyvä jos uusi suhde ymmärtää, ettei muistoja niin vain pyyhitä pois mielestä. Muistot menneestä sukteesta voi olla myös rasittavia.
Ympäristöstäni olen myös huomannut, että mieslesket ajautuvat uuteen suhteeseen melko pian. yksin ei ole niin mukava olla.
"Laasterisuhteet" saattavat estää oman surun läpikäymistä. - kukanenki tyylillään
MIKSI pitäisi heti luoda uusi suhde ?????
minä en haaveilekkaan uudesta suhteesta enään koskaan,
olen realisti,
ikä jo kertoo ettei uudet suhteet ole mahdollisia,
suhteitten muodostaminen kuuluu nuoruuteen,
en tuomitse niitä ijäkkäitä jotka hinkuvat heti uutta suhdetta,
heillä varmaan on jääny elämä kokematta,
mulla on lapset ja lapsenlapset , en kaipaa kuvitelmaa saada vielä lapsia, hah,
en usko että yli kuusikympiset todellisuudessa pystyvät luomaa oikeita ihmis-suhteita, ehkä niinsanottuja " kevytkenkäisiä " suhteita kyllä,
neki voi olla tosi työlästä muodostaa,
harva mies näin ijäkkäänä pystyy enään oikeesti pystyy kestäviä seksisuhteita muodostaa,
jo ikä panee esteitä, tietenki viakralla voi jotain saavuttaa , mutta onko se sen arvoista,
empä usko,
koen naurettavaksi jos yli kuusikympinen kikattaa kuin teini höpertäessään seksi vitsejä, hah,
eiköhän vanhat ole tosi höperöitä , demettian runtelemia, jos luulevat vielä olevansa teinejä ja naimaijässä, - mummi ja ukki
Jos ei osaa olla yksin, pitää etsiä kumppani, aika vaikeaa on tällä iällä löytää sopivaa.
Jos nyt jään yksin, en enää halua uutta kumppania. Mieheni on ollut vuosikausia huonossa kunnossa, alkaa olla kohta omaishoito tai laitospaikka edessä.
Arkea eletään, sairauksia on molemmilla.
Minulle olisi ylellisyyttä saada elää itsekseni, lapset käyvät silloin tällöin, asuvat kaukana.- Ilo irti!!!!!!!!!!!!
Mikään ei ole vaikeaa kun vain ite asennoituu hommaan kybällä....Äitini jäi leskeksi 63v...ikinä ei kulkenut missään riennoissa...kannustimme joka paikkaan...kampaajalle,kasvohoitoon...eläkeläisten rientoihin..hän nauttii elämästään täysin rinnoin...käy tansseissa,retkillä...jne...ei elämä saa kaatua puolison kuolemaan.
- hatarat tiedot
Oli aikaisemmin sääntöjä liekö lakipykälöiden vaan puhuttiin leskenvuodesta joka piti viettää. Olihan joku sakkokin jos sen ajan rikkoo.
Muistelen että miehellä oli lyhyempi aika uudelleen avioitua kuin naisella.
Tämä selittyy mahdollisen vauvayllätyksen pois sulkemiseksi.
Kai vierailevat yli 70v nyt jotain ovat tallentaneet, nyt voisi meitä nuorempia valaista.- historiaa
Miten entis aikaan elettiin ja oltiin, parhaat tiedot löytyvät Kustaa Vilkunan kirjasta Vuotuinen ajantieto. Voi vaikka harmaita aivosolujaan ravita sanoilla salavuoteus, salarakas, nuoret makasivat jumissa elokuulla siis etsittiin kumppania. MItä jumissa makaaminen tarkoittaa ei löytynyt teoksesta. Se kyllä löytyi miten seuraavan vuoden kevätpuolella isättömiä lapsia syntyi.
Kuulema aivan yleistä oli, isännät pitelivät piikojaan, huusholliin jäi piika sitten lopuksi elämäänsä asumaan.
Mieslesket varsinkin olivat halukkaita etsimään uutta emäntää.Maan teollistuttua naisille tuli uusia työmarkkinoita tehtaissa ja omaa rahaa.
järjestää oma yksityiselämä sellaiseksi kun sen haluaa.
Sukututkimukset ovat verraton aarreaitta tutustua entisajan tapoihin.
Kyllä muistaaksen oli leskenvuosi. Tummiin pukeutuminen myös.
Mieheni jo eläessään sanoi, et punaiset vaatteet päälle kun hän kuolee.
Olen hänen toivettaan pyrkinyt noudattamaan.
Tosin hautajaisissa oli tummaa vaatetta, ei mustaa. Mutta mielestäni vaatteilla sureminen on tekopyhää. Ajatuksiahan se ei muuta olkoon vaatteiden väri mikä tahansa.- Ihana uusi suhde
Minusta tuollanen suruajan määrittäminen on perseestä.Jokainen elää suhteensa ja kun puoliso delaa niin sitte jokainen kokee menetyksen tavallaan. Jos joku haluaa olla yksin ja selibaatissa lopun ikää ...niin ok..jos joku haluaa nuzzia siunaamisen jälkeisenä päivänä niin ok....Annetaan jokaisen tehdä surutyö omalla tavalla.
- Entä.
Jamaikalla ja muissa lämpimissä maissa, joissa otetaan ilo irti jo hautajaispäivänä. Siellä kun ei vietetä suruaikaa, vaan aletaan heti katsastamaan uutta suhdetta.
- ,.-,.-
Täällä usein aletaan ennen sen alkamista.
- pokll
nijkkö
- MIlitantti Antti
Eihän se sinulle mitään kuulu, koska naapuri uuden suhteen aloittaa ? Ja- sivullinen on muutenkin väärä arvioimaan toisten tekemisiä. Ethän voi tietää kuinka huonoissa väleissä tuokin pari on ollut jo vaikka vuosia ! Joten- jokaiselle luulisi riittävän hommaa oman pesänsä puhtaana pitämisessä! Älä suotta huolehdi muiten asioista, keskity itseesi ja omaan perheeseesi.
- jiji1
Suruajasta puheenollen.
Minulla on 65-vuotias isoäiti,joka jäi leskeksi 4-vuotta sitten. Isoisäni kuoli äkillisesti. He olivat naimisissa reilu 45-vuotta.
Heillä oli mielestäni onnellinen avioliitto ja hän edelleen ikävöi häntä. Muistan,kun hautajaisten jälkeen menimme mummoni luokse.
Mummoni sanoi,että hän hankkii itselleen kaverin. Minä ja äiti tietysti järkytyimme hänen puheistaan.
Kului ehkä reilu pari kuukautta,kun hän tapasi miehen. Hän oli erittäin ilkeä ja valehteli mummolle. Noh puolen vuoden jälkeen he "erosivat". Mummo on tapaillut muutamia miehiä,mutta heistä ei ole ollut mihinkään enkä ole heistä koskaan tykännyt. Mikään mies ei ikinä korvaa isoisääni.
Mummoni asuu omakotitalossa ja lämmittää yksin taloa. Hän harrastaa uimista ja sauvakävelyä. Siskonsa asuu reilu 20 kilometrin päässä.
Minun mummoni on ollut erittäin rakas ja tärkeä meille,vaikka hän välillä vaikuttaa oudolta ja haluaa juttukaveria. Siskoni toivoo,että hän löytäisi jonkun juttukaverin,mutta minä en.
Jokainen on kuitenkin oman onnensa seppä ja kenenkään elämää ei pitäisi tuomita.
Jos minun mieheni kuolisi johonkin sairauteen niin ei tulisi mieleenkään hankkia toista elämänkumppania. Kerran,kun on oikeasti rakastunut ainutlaatuisesti niin toista kertaa ei tule.- <3<3
Luulisi, että päinvastoin. Kun äitini erosi isästäni, hän vannoi, ettei koskaan enää löisi kättään pas*aan. Niin myös teki.
Jos on onnen kokenut, voi uskoa sen uudelleenkin löytävänsä. - KALLE KELLO
Hei kuule, Mummosi on VASTA 65. Haluaisitko sinä 65-vuotiaana viettää lopun elämääsi yksin? Et varmasti. Olet todella lapsekas. Mummosi on vielä nuori, toivottavasti hän käy tansseissa, matkoilla jne.. Toivottavasti et pilaa mummosi elämää. Miksi mukamas et halua, että mummosi ei saisi seurustella, elää, nauttia elämästään? Pelkäätkö, että perintörahasi katoaa taivaan tuuliin? Olet todella lapsekas ja ANNA MUMMOSI ELÄÄ JA NAUTTIA ELÄMÄSTÄÄN JA MYÖS HANKKIA SE MIESYSTÄVÄ. MUMMOSI ELÄMÄ JA TEKEMISET EI KUULU SINULLE.
HÄPEÄ SINÄ TYHMÄ KAKARA!!!!!!!!!! - KALLE KELLO
Lisäys vielä alla kirjoittamaasi:
"Jos minun mieheni kuolisi johonkin sairauteen niin ei tulisi mieleenkään hankkia toista elämänkumppania. Kerran,kun on oikeasti rakastunut ainutlaatuisesti niin toista kertaa ei tule".
Kerros nyt typykkä, minkä ikäinen olet? Koska kirjoituksesi on niin naaivi, että oksettaa. Ei ukkosi kuolla tarvitse, mutta älä nyt typerys noin tyhmä ole. Miehesihän voi löytää uuden pimun ja sinä jäät kun nalli kalliolle. Mikään elämässä ei ole varmaa. Alahan pentu ajatella vähän laajemmin ja mieti vaikka mitä tekisit, kun (ei jos) miehesi jättää sinut? Mikään elämässä ei ole niin varmaa kun epävarma. Voi miten lapsekas olet. - Virtaa riittää. mutt
KALLE KELLO kirjoitti:
Hei kuule, Mummosi on VASTA 65. Haluaisitko sinä 65-vuotiaana viettää lopun elämääsi yksin? Et varmasti. Olet todella lapsekas. Mummosi on vielä nuori, toivottavasti hän käy tansseissa, matkoilla jne.. Toivottavasti et pilaa mummosi elämää. Miksi mukamas et halua, että mummosi ei saisi seurustella, elää, nauttia elämästään? Pelkäätkö, että perintörahasi katoaa taivaan tuuliin? Olet todella lapsekas ja ANNA MUMMOSI ELÄÄ JA NAUTTIA ELÄMÄSTÄÄN JA MYÖS HANKKIA SE MIESYSTÄVÄ. MUMMOSI ELÄMÄ JA TEKEMISET EI KUULU SINULLE.
HÄPEÄ SINÄ TYHMÄ KAKARA!!!!!!!!!!Jumalialauta. ole 66 ja leskenä 20 vuotta, uusia suhetita on tullut kokeiltua ei nistä ole kun on ex.-vaimo olemassa ja loppuelämäni aion pysyä erossa koko ukkolaumasta ja tehdä just mitä itse haluan.
- äkäinen mummo!!!!
KALLE KELLO kirjoitti:
Lisäys vielä alla kirjoittamaasi:
"Jos minun mieheni kuolisi johonkin sairauteen niin ei tulisi mieleenkään hankkia toista elämänkumppania. Kerran,kun on oikeasti rakastunut ainutlaatuisesti niin toista kertaa ei tule".
Kerros nyt typykkä, minkä ikäinen olet? Koska kirjoituksesi on niin naaivi, että oksettaa. Ei ukkosi kuolla tarvitse, mutta älä nyt typerys noin tyhmä ole. Miehesihän voi löytää uuden pimun ja sinä jäät kun nalli kalliolle. Mikään elämässä ei ole varmaa. Alahan pentu ajatella vähän laajemmin ja mieti vaikka mitä tekisit, kun (ei jos) miehesi jättää sinut? Mikään elämässä ei ole niin varmaa kun epävarma. Voi miten lapsekas olet.Niin. Ja luulee kai itseään Jumalaksi, kun tietää (muka) mikä olisi oikein isoäitinsä elämässä. Yrittää kieltää isoäitiään elämästä. Kamala ihminen!!!! Jos heittäytyy ilkeäksi isoäitiään kohtaan, toivon, että hän joutuu aikanaan itse "maksamaan" siitä.
Hiivatti, ku, pistää vihaksi! Mummon pitäisi vaan odotella nuoria hölmöjä sukulaisiaan, ei saisi edes juttuseuraa kaivata. EI aikuinen mitään isoisän korviketta tarvitse, mutta itsekkäitten hölmöjen ympäröimä isoäiti todella TARVITSISI myös muuta seuraa.
- _*^`??=)_:^`
Kukin suree tavallaan. Entisvanhaan pidettiin että suruaika on 1v. Aika moni tuttavistani pitää tuota aikaa vieläkin ennekuin on valmis menemään toisten joukkoon esim tansseihin.
Suruaikaa pidän jokaisen henkilökohtaisena asiana. Ei kait sitä toinen osaa tai voi sanoa että nyt on se on ohi, lakkaa suremasta. - ,,,.,,
Ei tietenkään kenenkään ole pakko surra, mutta kyllä se ihmisestä kertoo jotakin, jos heti oman puolison kuoltua on pakko ravata muita nussimassa.
Itse en kelpuuttaisi sellaista, joka tulisi minua yrittämään ja sanoisi kumppanin juuri kuolleen. Eiköhän olisi aikaa selvää, että jos minusta tulisi hänelle uusi puoliso ja yllättäen kuolisin, että hän tekisi taas aivan samalla tavalla ja itse en ainakaan pidä ajatuksesta. että minut unohdettaisiin saman tien ja korvattaisiin toisella.
Tottakai saa etsiä uuden puolison, mutta kannattaa käyttää jonkun aikaa siihen, että käy läpi menetyksensä ja suree surun pois. - Leski vm07
Jäin leskeksi 5 vuotta sitten mieheni äkillisen kuoleman kautta. Mulla meni 2 vuotta ennenkuin heräsin surustani. Läheisen sukulaisen kuolema ja minun turhat elvytysyritykset tekivät herätyksen, mutta vasta kolmisen kuukautta sukulaisnaisen kuoleman jälkeen. Aivan kuin olisi halolla päähän lyöty, että sinähän elät, ei se miehesi tuu takaisin vaikka kuina itkisit. Kait minulle näytettiin se, että kaikki voi päättyä hetkessä, sinä elät, älä käperry suruusi.
Uutta kaveria ei vain vielä ole kohdalle osunut. Kait seuraan isääni, joka jäi leskeksi 42 vuotiaana eikä löytänyt uutta naiskaveria. Kun toisaalta seuraa erittäin riitaisia eroja tai juovia puolisoita, niin eipä oikein hinkuakaan ole etsimiseen. Saattaahan sitä käydä tanssimassa ja juhlimassa, ja jos oikea osuu tielle, niin kyllä se kolahtaa. Mieheni oli minulle se oikea, tiesin kun eka kerran näin hänet. Yli 30 vuotta yhteiseloa, siihen mahtuu jo paljon. Muistan häntä lähes päivittäin vieläkin. Viha ja katkeruus on kuitenkin jo pois pyyhitty, on vain hiljainen ikävä.
Olen nyt sanonut, että jokaisella suru on hänen omansa näköinen, ei sitä toinen voi tietää eikä ohjata, miten pitää surra. - miesnormaalia
Miehillä nyt ei tunnetusti ole kiintymyssuhdetta kehenkään, ei edes omiin lapsiinsa, joten tuon nettimiehen toiminta ei yllätä. Miehet tunnetusti ajattelevat vain omaa tyydytystään ja siihen käyttötarkoitukseen kuolemansairas ei enää sovi. Ei siis yllätä, normaalia toimintaa.
- 12345.
Samaa mieltä. Siltä alkaa vaikuttamaan.
- Ei auta jäädä surema
Kenenkään ei kuulu viettää suruaikaa. Vaikka se kyllä kertoo jotain ihmisestä, jos hyppää puskasta toiseen vaikka ensimmäisessä puskassa olisi vielä marjoja... Toiset saattavat ajatella että se "seuraava puska" auttaa unohtamaan edellisen puskan homeiset antimet... Itse en kyllä pystyisi heti nauttimaan muiden marjoista, jos edellisessä suhteessa olisi ollut kyse rakkaudesta... Pari kuukautta ja sitten mentiin..
- mp_sepi1
Hei,jäin leskeksi n.6kk:sit,muutin asuinpaikkakuntaa,myin yhteisestä asunnosta kaikki huonekalut että eivät muistuttaisivat uudessa kodissani,nyt uudet,en tunne niin synkkää surua että en vois tutustua johonkin leskirouvaan,olis varmaan paljon kerrottavaa,,kesää odotellen,,,
- onelife100
Yksilön elämisen keinot ovat erilasia! Ei pidä väheksyä ihmistä joka on jonkun tekemän mittapuun mukaan "nopeasti uudessa suhteessa". Elossa olemisen mahdollinen edellytys kyseessä!!!
Miksi ulkopuoliset arvioivat aina yksilön omat päätökset mikä tässä ainoassa elämässä on kyseiselle ihmiselle ok? Olisiko tärkeämpää asettua vain siihen oman elämisensä arviointiin???- Rimmir tänään
Entinen työkaverini jäi leskeksi syksyllä ja löysi uuden kumppanin jo keväällä. Oma ainokainen lapsensakin käänsi melkein äidilleensa selän tämän takia. Ja monet moralisoivat tätä nopeaa toimintaa. Mutta asiahan ei ollutkaan niin yksinkertainen.
Hän leskirouva oli ollut onnellisessa suhteessa miehensä kanssa yli 25 vuotta ja sitten mies sairastui syöpään. Viimeisen vuoden vaimo oli omaishoitajana kotona miehelleen ja tämä sai myös kuolla kotonaan. Varmasti rankkaa kun näkee rakkaansa kipuilevan tuskissaan ja tietää että menettää tämän eikä paluuta entiseen koskaan ole.
Itsekseni tässä ajattelin että vaimo varmaankin koki surunsa jo siinä viimeisenä vuotena ja antoi itselleen luvan jatkaa elämäänsä uuden kumppanin kera kun sellaisen hyvän kaverin löysi netistä. Uuden kumppanin kanssa he eivät kuitenkaan asu yhdessä vaan tapailevat viikonloppuisin ja lomillaan.
- kylmää
Suru on yksityinen tunnetila, jokainen suree omalla tavallaan. Elämä on lyhyt, kuten puolison kuolema voi osoittaa. Kaipuussa räytyminen ei ole pitkän päälle kannattavaa sekään. Monilla kuitenkin menee se vuosi helposti surussa, ensimmäinen joulu yksin, ensimmäinen juhannus yksin jne.
Kanssaihmiset joskus tuovat esiin omaa käsitystään soveliaisuudesta mutta eipä tietämättömien puheet ole tärkeitä. Suru tuntuu vaikka elämä jatkuu. - mies L 2 v
jokaisen lesken täytyy surra se aika kun itsestä tuntuu sopivalta,ei sitä muut voi määrittää olemme tunne puolella niin erilaisia. Eikä se että käy ravintolassa tai tanssimassa tarkoita sitä että siitä nauttii, ei sitä vuosi tolkulla voi kotonakaan olla
- turistiii
jos todella on rakastanut ja välittänyt niin se suruaika voi olla vaikka kuinka pitkä. se joka on heti valmis uuteen suhteeseen, en usko että hänellä on ollut paljoa tunteita jäljellä vaimoaan tai aviomiestään kohtaan. ei sitä voi uutta aloittaa jos se rakkain on poistunut. kyse on tunteista ei niihin tarvi määrättyä aikaa surra.
- Tilanteen kokenut
Sellaiset jotka eivät ole leskeyttä kokeneet eivät voi ymmärtää tilannetta.
Itse jäin leskeksi 9 vuotta sitten alle 40 vuotiaana.
Pari kuukautta myöhemmin tuli tarve saada rinnalle joku aikuinen, lapsethan tietenkin olivat.
Sukulaiset myös patistelivat liikkeelle.
Löysin toiselta paikkakunnalta myös leskeksi jääneen henkilön.
Nyt aikaa on kulunut ja ollaan lähinnä viikonloppuisin ja loma.aikoina tekemisissä.
Kumppanin lapset toivovat yhteenmuuttoa, omani ovat jo muuttaneet maailmalle.
Mielestäni oma suruaikani kesti reilu vuoden vaikka tapasin uuden muutaman kuukauden päästä.
Yhdessä itkettiin ja surtiin, myös kumppanillani oli suru jäänyt arjen jalkoihin, joku jonka kansaa sai jakaa sen helpotti.
Käymme toisten puolioiden haudoilla laittamassa ne kuntoon joten olemme sinut edesmenneiden kanssa.
Yhteinen elämä on vain odotuttanut pitkään, ehkäparin vuoden päästä tilanteet ovat sellaiset että voidaan muuttaa yhteen.
Mielestäni suruaika ei ole se aika mitä "teeskennellään" ulkopuolisille surevan, suruaika on se aika mitä ottaa käsitellä menetys, suruaikaa ei tarvitse surra yksin vaan siinä voi olla mukana uusi kumppani.
Pahin moralisoija oli anoppini joka leskeytyi vuotta minua myöhemmin, seuraavana päivänä oli jo ravintolassa ryyppäämässä ja pian oli uusi äijä kainalossa.
Moraalisaarnat unohtuivat kun sattui omalle kohdalle, taisi olla jo valmiiksi katsottu kaveri kun apen sairastelu kesti muutaman kuukauden.
joten moraalisointi on todellakin turhaa jollei itse ole kokenut tilannetta.
- heränyt narsismi
http://www.hs.fi/sunnuntai/Puolison kuolema Ei surusta toivu sitä oppii sietämään/a1356149852125
Miehet ja naiset käsittävät koko pari suhteen eri lailla.
Suruaika on naiselle se loppuelämän Joutsen laulu.
Mies hakee uuden kumppanin ja jatkaa elämäänsä.
Olen ikäluokkaa, jossa tuttavissa on leskiä ja eronneita, kyllä leski on puolijumala, jota pitää jokaisen kumartaa ymmärtää ja lohduttaa. Se suru on uusi puoliso, joka korvaan edes menee, jättäen sädekehän palvottavaksi.. - miettijä
lohtu
älä sano mimulle sanoja
kaiun tyhjäksi puhumia
eivät ne korviani tavoita
minua lohduta
tuskani en sitä sallisi
silti
anna sen ikääntyä
kunnes sen vanhaksi tunnen
jos sinulla ei sanoja
istahda hetkeksi viereeni
sulje minut syliisi
että edes hetkeksi lohtua
paljoksi siltikin - elämä on lyhyt
Ei suru ole mustia vaatteita eikä julkisilla paikoilla parkumista. Äitini on huolissaan tuosta asiasta; pitäisikö pukeutua mustaan ja tummiin että näkevät minun välittäneen? Mitä jos naapurit katsovat että tuokin tuossa ja on muka suruaika?
Ei se mene niin. Kannustan kovasti äitiäni pukeutumaan iloisiin väreihin, hankkimaan kotiin uutta, soittelemaan vanhoille tuttavilleen, harrastamaan. Jokaisen surijan pitää saada olla oman näköisensä, elää omanlaistaan elämää niin kauan kuin kykenee. He, vanhempani, ehtivät olla naimissa kauan. Isä tunsi ja tiesi puolisonsa kuten myöskin sen millä tavoin tämä häntä rakasti. Hän ei ikimaailmassa olisi välittänyt siitä, miten yhteisö kokee lesken vaatetuksen tai elämäntavat. Isä oli viisas mies ja jätti hirvittävän tyhjän kolon jälkeensä. Kaipaamme häntä todella paljon, ikävöimme päivittäin, niin äiti kuin me muukin perhe. Suru on kaipausta ja se kaipaus sattuu. Jos sitä kipua voi millään pienillä asioilla helpottaa niin siitä vaan. Uuteen ihmissuhteeseen äiti ei mene.- kallan kukka
Isäni kuoli vuosia sitten ja lähdimme äitini kanssa katsomaan arkkua hautaustoimistosta. Äidilläni päällänsä mustat vaatteet, minulla ne olivat siinä vaiheessa vielä kaupan tangolla. Päälläni tumman vihreä asiallinen jakkupuku, pahoittelin äidilleni, että ei ollut siihen hätään mustia vaatteita päälle, vaan joutuisin vaateostoksille vielä ennen hautajaisia. Äitini siihen viisaasti, että ei sitä vaatteilla surra!
- Kullan kakka
kallan kukka kirjoitti:
Isäni kuoli vuosia sitten ja lähdimme äitini kanssa katsomaan arkkua hautaustoimistosta. Äidilläni päällänsä mustat vaatteet, minulla ne olivat siinä vaiheessa vielä kaupan tangolla. Päälläni tumman vihreä asiallinen jakkupuku, pahoittelin äidilleni, että ei ollut siihen hätään mustia vaatteita päälle, vaan joutuisin vaateostoksille vielä ennen hautajaisia. Äitini siihen viisaasti, että ei sitä vaatteilla surra!
Jooo, totta. Anna anteeksi, että en voi vastustaa kiusausta ...
- surulle tilaa
Pikemminkin tuntuu ettei nykyään saisi enää surra. Pitäisi vaan olla heti takaisin jaloillaan, jatkamassa elämään niin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Uutta matoa koukkuun jne.
- vm 1956
On, niin se on. Uskon siihen, että suhteen sisältö vaikuttaa siihen, kuinka eoprosessi ete´nee.
Itse olin lähes 25 v parisuhteessa ihmiseen, jota rakastin paljon. Tyttäremme syntyivät ja elämä näytti aurinkoiselta. Kotia rakennettiin, rakkaudella (ainakin minun osalta).
Yksi aamu muutti kaiken. Erottiin ja minä jäin tyttärieni kanssa yksin. Ystävä löytyi, lohduttamaan. Muuton jälkeen, kun ex mieheni lähti emme ole vaihtaneet sanakaan. Olisin kyllä halunnut mutta hänellä on jokin este, en tiedä mikä se on. Mutta vuosien jälkeen olen onnellinen siitä, että tyttäremme ovat saaneet yhteyden isäänsä. Vaikeinta oli ero, isän häipyminen Karibialle ja ties minne. Mikään ei pelannu. Onneksi nyt kaikki on toisin ja voin vain haaveilla tulevasta, keväästä ja kesästä.
Vuosimallia 1956 - Monta näkökanttia
Huomaa että et ole joutunut hoitamaan sairasta ihmistä vuorokaudet ympäri ja vuosikaudet ilman tukea ja lepoa. Ymmärtäisit, ettei sellainen ihminen ole enää ollut kahden aikuisen suhteessa, vaan hoitajana parantumattomasti sairaalle, kärsivälle, usein hyvin rasittavalle potilaalle. Päällisin puolin näitä on helppoa tuomita, kun ei mitään tiedä.
Toisaalta voit kyllä tuumia, että mitäs kun itse tulet vanhaksi ja kenties vakavasti sairaaksikin, hoitaisiko tämä mies sinut hautaan saakka? Jos olet tuntuvasti nuorempi, niin voit todellakin jäädä yksin kun ensin olet hoitanut miehesi loppuelämän. Ehkä hän nyt ei myös enää halua ruveta toiselle kierrokselle vaan ajatella itseäänkin vaihteeksi. - teeeeeeeeeeee
Minä olen surrut jokaista koiraani enemmän kuin exiä.
- eileski
niin ja joku treffipalstallakin aina vain sama ilmoitus että juuri jäänyt leskeksi ??ajatteleeko saavansa paremmin naisia kun ilmoittaa aloittavansa uutta elämää eli parivuotta olen sitä ilmoitusta seurannut.Voi teitä miehiä!
- Pirre*
Eiköhän se ole ihan jokaisella leskeksi jääneellä omanlaisensa, tuskin sitä tointaa ruveta tyypittämään näin ulkopuolisena..
- tuota noin
Joo mutta kun jotkut katselee ennen toisen kuolemaa uutta jo.
- Pirre*
tuota noin kirjoitti:
Joo mutta kun jotkut katselee ennen toisen kuolemaa uutta jo.
Niin varmaan, ja ihan ihmeen elävätkin puolisot katselee uutta, jos erotilastoista on mitään merkkiä..
- lesliäiti <3
Aloittajalle. Itse menetin mieheni 1,7v sitten, en voi vielä kuvitellakkaan että alkaisin katsoa miehiä sillä silmällä. Meillä oli mieheni kanssa 31 vuotta kestänyt liitto, joka päättyi asivan yllättäin mieheni menehtymiseen selkä leikkauksessa. Liitossa oli niin ylämäkeä kuin alamäkeäkin...Olen nyt 50-vuotias ja ehkä sekin vaikuttaa siihen uuden puolison etsimisen tärkeyteen. Nuoret lesket ehkä nopeastikin alkaa etsiä uutta puolisoa...itse en voisi niin tehdä. Rakastin miestäni paljon. Minun mielestäni surulle ei voi laittaa aikaa, mutta pitää surra se suru ja käsitellä ne asiat niin ettei niitä vie siihen uuteen liittoon. Voi olla ikävää sille uudelle puolisolle jos toinen jatkuvasti esim. itkeskelee sitä menetettyä puolisoa...tai muuten paljon puhuu hänestä. On jollain tasolla päästävä yli menneestä ja päästettävä irti surusta. Kun kokee olevansa valmis antamaan itsensä kokonaan toiselle, niin kuka siihen voi aikaa määrätä.
Tuo kyllä kuulosti aika karulta että toisen sairastaessa vakavasti mies jo etsii uutta naista. Ehkä tuo on miehille jotenkin yleisempää...en tiedä, mutta miestä ehkä pelottaa enemmän se yksin jääminen ja se kuoleman kohtaaminen ja hän siten koittaa helpottaa sitä tulevaa tilannetta.IHMEELLINEN keskustelu! Mielestäni.
Olen viiskymppinen mies, kantanut maan poveen noin kolmekymmentä läheistä. Sattuu, mut silti on pakko jatkaa.- Miehellä 1 ystävä
Miehillä on yleensä vain yksi hyvä, läheinen ystävä ja se on oma vaimo. Jos vaimo kuolee rynnätään silloin paniikissa, vaikkakin vielä surun murtamana ja täydellisessä kriisissä valitsemaan uusi kumppani. Naisilla on yleensä muitakin läheisiä ystäviä, joten heillä ei välttämättä ole tarvetta etsiä itselleen uutta kumppania.
- ttuutuu
Avomieheni sairasti imusolmuke syöpää kahdeksan vuotta. Hänen kuolema oli minulle todella raskas . Masentusin ja kesti päästä jaloilleen 5 vuotta . Kymmenen vuotta myöhemmin ,rakastuin mieheen joka nyt on aviomieheni. Nyt jokainen päivä pelkään , että aviomieheni sairastuu .
Oli hyvin raskasta katsoa rakkaan ihmisen päivä päivältä menevän huonompaan suuntaan. - hgft
Ei kait siihen mitään yleistä sääntöä tai suositusta ole, että kuinka pitkä suruaika pitää olla kun on leskeksi jäänyt, ja että kuinka pian uutta kumppania voi alkaa etsimään. Mielestäni uutta kumppania puolison kuoleman jälkeen voi alkaa etsimään heti kun itse siihen on valmis. Itsellehän se uusi kumppani otetaan, ei muille, ja omasta elämästähän siinä on kysymys, ei muiden elämästä, eli muiden moralisoinnit voi heittää omaan arvoonsa. Toisilla voi kestää pitkäänkin että ovat valmiita uuteen suhteeseen leskeksi jäätyään, kun taas toiset voivat toipua ja olla valmiita melko piankin. Tässä minun mielipiteeni lyhyesti.
- Kriisi kestää 2v
Kuolema ja avioero ovat molemmat varsin merkittäviä tapahtumia, joista toipuminen vie kauan aikaa, vähintään 2 vuotta. Väitän, että kahteen vuoteen ei kannata tehdä mitään suuria päätöksiä elämässään, koska ihminen ei ole silloin oma itsensä, vaikka hän voi itse niin kuvitellakin. Kriisissä oleva ihminen arvioi asioita väärin ja näkee asiat toisin toivuttuaan kriisistä. Kaksi vuottakin on vielä lyhyt aika toipumiseen, mutta silloin on jo ainakin pahin vaihe ohitettu. Jos uusi kumppani tulee kuvioihin aikaisemmin eikä surutyötä ole vielä tehty siinä käy niin, että uusi kummani joutuu terapeutiksi kriisissä olevalle. Se on väärä lähtökohta uudelle suhteelle.
Olen itse eronnut kauan sitten ja silloin oli oltava kaksi vuotta asumuserossa ennenkuin sai avioeron (jos ei halunnut syyttää puolisoa jostakin). Jo silloin katsottiin, että kahteen vuoteen ihminen ei ole kyvykäs päättämään realistisesti asiasta, kun on kriisissä. Tuo aika osoittautui silloin minimiajaksi ainakin minun kohdallani, mutta toipuminen vei tuplasti kauemman aikaa. Vasta silloin pystyin ajattelemaan realistisesti uuden kumppanin valintaa.
Joku palstalla kirjoitti, että suruaika kestää vuoden. Niin kai muodollisesti on, mutta järkeviä päätöksiä leski ei pysty tekemään kahteen vuoteen kumppanin valinnan suhteen, koska hän ei ajattele niin kuin normaalissa mielentilassa ajattelisi. Hän on silloin vielä täysin surun murtama ja ajattelee epärealistisesti, joten päätöksiä ei kannata tehdä pariin vuoteen. Monet mieslesket saattavat kuitenkin joutua aivan paniikkiin, koska heillä on yleensä vain yksi ystävä, joka on ollut oma vaimo, joten uusi on saatava heti tilalle. Naisilla sen sijaan on yleensä muitakin ystäviä, joten he suhtautuvat maltillisemmin asiaan ja saattavat jäädä elämään yksinkin. - Leskeksi jäänyt.
Kriisi kestää 2v kirjoitti:
Kuolema ja avioero ovat molemmat varsin merkittäviä tapahtumia, joista toipuminen vie kauan aikaa, vähintään 2 vuotta. Väitän, että kahteen vuoteen ei kannata tehdä mitään suuria päätöksiä elämässään, koska ihminen ei ole silloin oma itsensä, vaikka hän voi itse niin kuvitellakin. Kriisissä oleva ihminen arvioi asioita väärin ja näkee asiat toisin toivuttuaan kriisistä. Kaksi vuottakin on vielä lyhyt aika toipumiseen, mutta silloin on jo ainakin pahin vaihe ohitettu. Jos uusi kumppani tulee kuvioihin aikaisemmin eikä surutyötä ole vielä tehty siinä käy niin, että uusi kummani joutuu terapeutiksi kriisissä olevalle. Se on väärä lähtökohta uudelle suhteelle.
Olen itse eronnut kauan sitten ja silloin oli oltava kaksi vuotta asumuserossa ennenkuin sai avioeron (jos ei halunnut syyttää puolisoa jostakin). Jo silloin katsottiin, että kahteen vuoteen ihminen ei ole kyvykäs päättämään realistisesti asiasta, kun on kriisissä. Tuo aika osoittautui silloin minimiajaksi ainakin minun kohdallani, mutta toipuminen vei tuplasti kauemman aikaa. Vasta silloin pystyin ajattelemaan realistisesti uuden kumppanin valintaa.
Joku palstalla kirjoitti, että suruaika kestää vuoden. Niin kai muodollisesti on, mutta järkeviä päätöksiä leski ei pysty tekemään kahteen vuoteen kumppanin valinnan suhteen, koska hän ei ajattele niin kuin normaalissa mielentilassa ajattelisi. Hän on silloin vielä täysin surun murtama ja ajattelee epärealistisesti, joten päätöksiä ei kannata tehdä pariin vuoteen. Monet mieslesket saattavat kuitenkin joutua aivan paniikkiin, koska heillä on yleensä vain yksi ystävä, joka on ollut oma vaimo, joten uusi on saatava heti tilalle. Naisilla sen sijaan on yleensä muitakin ystäviä, joten he suhtautuvat maltillisemmin asiaan ja saattavat jäädä elämään yksinkin.Tämä kaksi vuotta on oma arviosi. Älä tyrkytä omia arvojasi toisille. Miehelle suraika
on usein lyhyempi käytännön syistä. Leskimiehen lienee vaikempi elää pitkään yksin kuin naislesken. (jäänyt leskeksi n. kuukausi sitten eli pitää tehdä vielä (pitkään) surutyötä. (Yli 40 v aviossa) ja lapset aikuisia ja asuvat muualla.
- J K
NIINKÖ
- Suomalainen mies
Totuus on kuitenkin se, että jo pitkäaikaisen sairauden aikana on tehty paljon surutyötä.Trolliakoilla on työtä siinä, että levittelevät juorujaan.
Pitäisivät akat läppänsä visusti kiinni, jos eivät tiedä miten sekin koskettaa, jos ei saa tutustua. Leskeyden jälkeen kukaan ei juuri kukaan ota yhteyttä, eikä minnekään uskalla lähteä kyläänkään kun ei kutsuta milloin saisi tulla. Kutsutaan kyllä, ei mutta ei sitä milloin sasi tulla. Itsekö pitäisi aina soittaa ja sanoa että nyt minä tulisin. Leskeydessä tai erotilanteessa punnitaan tosi ystävyys. Jos ei ole yhtettyä, ei silloin ole ystävyyttäkään.
Tämä aika kiitää uskomattomalla vauhdilla eteenpäin ja pian olemme samassa tilanteessa, eli pois lähdössä tästä ajasta. Kyllä se vaimon sairastus ja kuolema oli tosi rankkaa aikaa, joten juoruakat pitäkää tosissanne mölyt mahassa ettei minusta tulisi naisten vihaajaa.Olkaa hyvä ja hankkikaa oma elämä !
Lopuksi kysyn juoruakoilta, mikä teidän mielestä sopiva suruaika, 5-10-15 vuottako ??? Ette pysty sanomaan, koska se riippuu monesta eri tekijästä kiinni.
Siis älkää alkako taas juoruamaan ja mouruamaan kuin keväiset kollikissat. Hävetkää akat ja pitäkää läppänne kiini-Kiitos !- """""""""""""""
Miehen kannalta on leskeys paljon pahempi kuin naisella. Naisilla on juoruystäviä lähellään. Mies joko alkoholisoituu, tai hänestä tulee erakoitunut.
Jompi kumpi, tai molemmat.Miten sitten suu pannahan te juorukat ?
Sitten tietysti pääsette päivittelmään: Ooetteko kuulu tai nähny kun se on ny ruvennu juomaan. Oi voi ja voi ja voi sitä rataa lääp lääp lääp............... - Näillä loppuun asti
""""""""""""""" kirjoitti:
Miehen kannalta on leskeys paljon pahempi kuin naisella. Naisilla on juoruystäviä lähellään. Mies joko alkoholisoituu, tai hänestä tulee erakoitunut.
Jompi kumpi, tai molemmat.Miten sitten suu pannahan te juorukat ?
Sitten tietysti pääsette päivittelmään: Ooetteko kuulu tai nähny kun se on ny ruvennu juomaan. Oi voi ja voi ja voi sitä rataa lääp lääp lääp...............Samaa mieltä, mutta naisena ne ystävät katoavat kaikkein nopeimmi ainakin jotkut ja periaatteessa hyvä niin, meitä on harvoja ns. vahvoja naisia jotka ovat päättänneet elää loppuelämänsä ilman kusipäitä ja passattavia ukkoja.
- Kälä-kälä
""""""""""""""" kirjoitti:
Miehen kannalta on leskeys paljon pahempi kuin naisella. Naisilla on juoruystäviä lähellään. Mies joko alkoholisoituu, tai hänestä tulee erakoitunut.
Jompi kumpi, tai molemmat.Miten sitten suu pannahan te juorukat ?
Sitten tietysti pääsette päivittelmään: Ooetteko kuulu tai nähny kun se on ny ruvennu juomaan. Oi voi ja voi ja voi sitä rataa lääp lääp lääp...............Etkö ole koskaan kuullut, että elämässä ja maailmassa on paaaljooon muutakin tekemistä kuin juominen eli ryyppääminen ja terveytensä tärvääminen. Juoruamisen lisäksi naiset tietävät tämän ja elävät pitempään, terveempinä ja tyytyväisempinä.
- vastaavaan törmännyt
Olemmekohan mahdollisesti törmänneet samaan leskimieheen. Tästä "minun tapauksestani" on aikaa jo vuosia, mutta Suomi24Treffeille mies oli laittanut siviilisäädykseen "leski", mutta hänen vaimonsa oli vielä elossa ja sairasti terminaalivaiheessa olevaa syöpää. Tämä selvisi minulle vasta paljon myöhemmin. Minulla oli ko. miehen kanssa treffit seuraavana päivänä kun hänen vaimonsa hautajaiset olivat. Sitäkään minä en tiennyt. Hän antoi ymmärtää, että oli eronnut mies. Treffit jäivät ainoiksi minun ja hänen osalta, mutta sen sijaan hän treffaili muita naisia ja tästä olikin joskus pitkä keskustelu täällä Suomi24-palstalla. Monet tuntuivat paheksuvan asiaa, kuten esim. minä. Nyt jälkeen päin ajattelen, että ehkä kuoleva vaimo oli jo antanut luvan miehelleen etsiä uutta puolisoa. Meitä on moneksi ja surun käsittelykin on erilaista eri yksilöiden kohdalla.
- näitä riittää..
"vastaavaan olen törmännyt": eräs hyvin kouluttautunut nainen eli seurust.suht.entisen opiskelukaverinsa kanssa... samalla hänellä oli seuranhakuilmoituksia netissä kasapäin, ja vielä samalla nikillä. Kirjoittelimme vähänaikaa ja samalla hän ilmoitti avomiehen kuolleen muutama kk sitten ja kun kysyin häneltä, miksi hänellä on seurahakuilm. netissä vaikka seurusteli samaanaikaan kun mies oli elossa. Tämä, hänen valehtelunsa paljastuminen kimpaannutti hänet ja hän alkoi haukkua minua sivistymättämäksi urkkijaksi, että kuinka hän nyt ylipäätään alkaisi seurustella kenenkään kanssa kun mies on vasta kuollut. Kyllä sitä on kaikenlaista kasnaamaisuutta naisissakin vaikka olisi kuinka sitä sivistystä ja koulutusta takana...hoh...hoijaa.
- elävän leski
näitä riittää.. kirjoitti:
"vastaavaan olen törmännyt": eräs hyvin kouluttautunut nainen eli seurust.suht.entisen opiskelukaverinsa kanssa... samalla hänellä oli seuranhakuilmoituksia netissä kasapäin, ja vielä samalla nikillä. Kirjoittelimme vähänaikaa ja samalla hän ilmoitti avomiehen kuolleen muutama kk sitten ja kun kysyin häneltä, miksi hänellä on seurahakuilm. netissä vaikka seurusteli samaanaikaan kun mies oli elossa. Tämä, hänen valehtelunsa paljastuminen kimpaannutti hänet ja hän alkoi haukkua minua sivistymättämäksi urkkijaksi, että kuinka hän nyt ylipäätään alkaisi seurustella kenenkään kanssa kun mies on vasta kuollut. Kyllä sitä on kaikenlaista kasnaamaisuutta naisissakin vaikka olisi kuinka sitä sivistystä ja koulutusta takana...hoh...hoijaa.
Eikö muuten ole merkillistä että totuuden kaiveleminen ja esille saaminen on sen toisen mielestä sivistymätöntä?
- KALLE KELLO
Suruaika on yksilöllinen, mutta ensinnäkin tuli mieleeni että kirjoitteletko suruajasta jota ennen vanhaan "harrastettiin", vähintään vuosi oli pakko surea vaikkei surettanutkaan enää? Jätetään tuo suruaika, se on yksilöllistä. Joku jämähtää siihten vuosikausiksi ja joku pääsee siitä yli nopeastikin tai ei pääse, mutta ei takerru siihen. Mutta tuo on minusta niin härskiä, että puoliso vetelee viimeisiään ja toinen petaa jo uutta tilalle. Ei se kuitenkaan minusta mittaa sitä rakkaden syvyyttä, mutta aika aivottomalta tuntuu, mutta liekö tässä tapauksessa niin, että piika, siivooja, ruoan tekijä ja äiti on kuolemassa ja pitää äkkiä saada uusi äiti. Avioeron ja kuolemisen vertaaminen keskenään on ihan idioottimaista vaikka kuinka rakastaisi, kuolema on aina lopullinen ero, mutta avio/avoero/seurustelusuhde ei.
- dfgdfgd
Surra saa ja pitääkin. Mutta esimerkiksi täällä Kalajoella on mies n.40v. Sen vaimo jkuoli 4-5 vuotta sitten ja jäi lapsiakin miehelle. Se mies puhuu vieläkin edesmenneestä vaimostaan, ja se ei ole normaalia. vuosi on tarpeeksi, mikäli ei ole päässyt yli vielä 5 vuoteen mennessä niin kertoo että todellisuudentaju on mennyt. Mutta tietenkään ei saa alkaa hakeen uutta toisen vielä eläeääs,oli sitten kuin sairas hyvänsä. Tämä mies n. 40 v on muutamaa naisysytäväänsä verrannut suoraan edesmenneeseen vaimoonsa kun se teki niin jne. Se on sairasta.
- KALLE KELLO
Muista, että suru on yksilöllistä. Ei se ole epänormaalia puhua edesmenneestä vaimostaan. Ihan normaaliahan tuo on, koska lapsiakin on, tottakai lapsille pitää puhua äidistä/isästä vaikka kuollut onkin. Jos vertailee, mikseipäs. Hänellä oli varmasti ainutlaatuinen puoliso, kaveri, rakastettu, hyvä äiti jne, eikä hänen vertaistaan ole. Mieti ihan omalle kohdallesi, varmasti sinäkin vertailisit
- dfgdfgd
KALLE KELLO kirjoitti:
Muista, että suru on yksilöllistä. Ei se ole epänormaalia puhua edesmenneestä vaimostaan. Ihan normaaliahan tuo on, koska lapsiakin on, tottakai lapsille pitää puhua äidistä/isästä vaikka kuollut onkin. Jos vertailee, mikseipäs. Hänellä oli varmasti ainutlaatuinen puoliso, kaveri, rakastettu, hyvä äiti jne, eikä hänen vertaistaan ole. Mieti ihan omalle kohdallesi, varmasti sinäkin vertailisit
n tottakai oma asia ja kaikki tekee sen tavallaan. Lapsille pitää puhua ilman muuta. Mutta se kun aina kun joku naisystävä haluaa tutustua mieheen, tämä mies vertaa vielä viiden vuoden jälkeen miten edesmennyt vaimo teki, ja vaatii välillä että naisystävä toimisi samalla tavalla. Siinä se pointti mitä en ymmärrä. Eikös elämässä pitäisi mennä eteenpäin. Muutama suhde on kariutunut tällä miehellä kun vaatii useaa asiaa tehtäväksi kuin edesmennyt. Myös miehen äiti suorittaa näitä vertailuja jatkuvasti. Ja se ei minun mielestä ole normaalia, vaan vaatisi opikeasti jonkun ammatti auttajaan apua.
- petettynä
Minäkin
jäin hiljattain avoleskeksi Surin 2kk:tta kunnes selvisi et miehellä ollut monta vuotta suhteita muihin naisiin ja monen kanssa jopa kihloissa.Silloin katsoin että hän ei todellakaan ansaitse minua eikä minun tarvitse suruaikaa viettää:Jäin yksin kaikki suku ja ystävät hylkäsivät minut.Onnekseni löysin ihanan miehen ja opin mitä on todellinen rakkaus ja toisen kunnioittaminen.Nyt olen onnellisempi kun koskaan .Surkoot jotka tahtoo jos mies /nainen ei ole uskollinen suhteen aikana miksi toisen pitäisi kuoleman jälkeen sitä olla.Avioliittokin päättyy toisen kuolemaan miksi ei sitten muut suhteet. - jokaisen oma asia
Suru, suruaika ja uuden kumppanin etsiminen ovat todellakin jokaisen oma asia. Jokainen suree omalla tavallaan.
- RosaLiiin
Suru on tietysti henkilökohtainen asia.
Mutta on se myös perheen, suvun ja työyhteisön yms.piirissä elettävä tilanne.
Kaikissa niissä ympyröissä missä vainaja on toiminut, suru tulee jotenkin esiin. Joskus suruun voi joutua ottamaan kantaa kun lähellä on omaa menetystään sureva ihminen. Myötäeläminen on taito sekin.
Kaikista hienoimmalta tuntui kun tapasin surun samankokeneen ystäväni kanssa.
Vertaistuki on mahtavaa juuri silloin, sitä itketään ja nauretaan yhdessä, ja joskus ihan hulluiltakin tuntuvat asiat putkahtavat esiin. On hyvä havaita, että muillakin on samanlaisia tuntemuksia.
Itse osallistuin aikoinani syöpäyhdistyksen järjestämään omaisille tarkoitettuun suruviikonloppuun. Se oli hyvä juttu, voin suositella. Surusta kun löytyy ne tietyt kuviot ja tietyssä järjestyksessä, ne joutuu jokainen jotenkin käymään omassa elämässään läpi.
Joskus voi viha tai syyllisyys jäädä päälle, siinä suhteessa vertaistuki on hyväksi.
Valitettavaa on , että nykypäivänä suruun voi myös suhtautua täysin välinpitämättömästi. Ihminen kieltää silloin todennäköisesti itseltään tunteita.
Suru on kuitenkin hyvä tunne tuntea ja kokea.
- Moonika1
Minusta käytös osoittaa tyhmyyttä,en kattelis moista miekkosta.
- Laheisenmenttanut
Eräs psykologi totesi, että ihmiset kokevat elämässään vain yhden asian samalla tavalla. Se on oman lapsen kuolema. Toki joku voi toimia väärin itseään kohtaan tehdessään tuollaisia, mitä kuvasit. Toisen kohdalla asia ei välttämättä ole yhtä ongelmallinen.
- Mitä silmät ei nää
Miksi PERINTÖVEROT Ovat niin sikamaisia suomessa?????????????
ÄKKIÄ PARI PAKKORUOTSITTAJAA NARUN JATKOKSI JUOKSEMAAN ILMASSA KOSTOKSI!!!!!!!!!! - Lorena*
Maailma on muuttunut ja ihmiset sen mukana - tunne - tunteet ovat menettämässä merkitystään. Onneksi osa on humanisteja huomioivat ihmisen kokonaisuutena eikä materiaaleja, tietoa käsittelevänä teknokraattina, jolloin ihminen on tietyn järjestelmän, koneiston pääte.
Suru sureminen on yksi osa ihmisen elämää. Äidin vanhemman kuollessa katkeaa viimeinenkin napanuoran side lapsuuden, nuoruuden, keski-iän aikaan. Emme voi palata enää katsomaan, keskustelemaan elämän antajien kanssa,äitiä ja isää joka on antanut ensisykkeen solun kasvuun. Tässä elämänvaiheessa nyt olemme, seuraavana ketjun lähtöselvityksessä.
Suru hälvenee aikanaan, muistot säilyvät mielessä läpi elämän.
Marraskuun alukupäivänä voi sytyttää kynttilän, katsella vanhoja valokuvia, muistella poismenneitä rakkaitamme, vanhempia, aviopuolisoa sekä muita läheisiä.
Kevättä pukkaa päälle, nyt nautitaan lumien sulamisesta, kevään ensi kukkasista vaikka leskenlehdistä. Kevät on uuden kasvun ja sen kukoistuksen aikaa, hyvä on nauttia jokaisesta uudesta vuodenkierron vaiheesta. Mun mielestä tuollaista ei kenenkään tarvitsisi miettiä omalta kohdaltaan, siis että onko suruaika vai eikö ja kuinka pitkä. Se on kuitenkin yksilöllistä ja riippuu siitäkin minkälainen suhde on ollut ja onko puolison kuolema ollut odotettu ym. Jokainen surkoon minkä suree. Itse varmasti surisin pitkään.
- hätä-apua
Mielestäni sellainen ihminen,joka jo puolison eläessä,vaikkakin väistämättömän tulevan kuoleman edessä,etsii itselleen uutta kumppania on suuressa hädässä ja tarvitsee rinnalleen jonkun laastariksi tyynnyttämään sitä hätää mitä hän tuntee jo pelkästä ajatuksesta jäädä yksin.Kun tätä tarkkaan ajattelen,on se jonkin verran paheksuttavaa mutta ymmärrän silti.Se onkin sitten toinen juttu,ymmärtääkö tuleva uusi tuttavuus asemansa tässä yhtälössä ja elää sen mukaan,että melkein vaimo-vainaa kulkee siinä rinnalla mukana niin kauan kunnes kuolee ja pitkään vielä sen jälkeenkin.Onko uusi tuttavuus valmis olemaan olkapäänä ja terapeuttina,se onkin jo toinen juttu.Kyseinen mies voi saada pahastikin siipeensä kun on näin varomattomasti liikkeellä ns.liian aikaisin.
Toisaalta taas on ymmärrettävää sekin,että jos vaimon kuolemaa edeltävä aika on kovin raskasta ja on vaikeaa nähdä toisen kärsimystä,saati sitten olla siinä rinnalla kenties hoitamassa kuolevaa,voi sekin aiheuttaa miehessä reaktion,että hän tarvitsee happea ja jotain tervettä elämäänsä juuri nyt.Vaikean sairauden keskellä eläminen turruttaa ja voi ahdistaa kovastikin.
Uskon,että kun kyseisen miehen vaimo lopulta menehtyy,miehen elämässä palikat menevät pikkuhiljaa omille paikoilleen ja turha vouhotus jää.Nyt vain on hädän hetki ja hän etsii itselleen kiihkeästi turvaa,olkoonkin se hakupaikka tässä tapauksessa hieman arveluttava monien mielestä. - puolimielipide
Surut ei suremalla lopu, sanotaan laulussakin.
Älkääkä uskoko mihinkään satukirjoihin (raamattu jne.). On esim. aivan järjetöntä puhua jostain Aatamista ja Eevasta, kun katsoo ympärilleen niin näkee selvästi että jotkut eivät periydy samasta suvusta. Vai väittääkö joku, että niitä Aatamia ja Eevoja on ollut joka kylässä, mustina ja valkoisina.
Toisekseen naisethan yleisesti katsovat etukäteen aina sen tulevan vaihtoehtopuolison. Jos vakisuhde alkaa rakoilemaan, on seuraava jo katsottu valmiiksi.
Muutenkin kuoleita on aivan turha muistella ja surra. Surraan ja muistellaan eläessään, eikä vasta sitten kun asialle ei mahda mitään. - Waleriaana
Helppo on naapuria vierestä arvostella ilman omaa kokemusta, mehän kaikki koemme surun eri tavalla.
Ei ole kaavaa, ei määritelmää, jonka mukaan uusia parisuhteita olisi rakennettava puolison menehtymisen jälkeen. Tosiasia on kuitenkin se, että kuolema erottaa puolisot toisistaan. Meistä jokainen; oman menneisyytemme, henkisen kapasiteettimme ja muiden tekijöiden vuoksi teemme surutyötämme ajallisesti eri tavalla. Sureminen ei näy aina päälle päin. - Kun sielu itkee ja suree, kaipaus puraisee. on joillakuilla tarve tehdä se yksinäisyydessä muiden katseilta piilossa. Kun näkymättömät/näkyvät kyyneleet on pakotettu takaisin kanaviinsa voi hymyillä ja räiskyä.- Kuitenkin sen surun työntäminen iloisuuden taakse syö voimia ja jokaiselle surevalle tulee se pysähdys, jolloin on pakko käydä läpi kaikki surun vaiheet. Niiden ohi kun ei kukaan pääse. Jumittua voi kylläkin niihin ja silloin puhutaankin posttraumaattisesta stressireaktiosta, jolloin ammattiauttajan tarve on ilmeinen. Em. tila voi jäädä päälle ja syödä ihmisen elämästä monta vuotta ilman apua.
Itse kirjoitan surun paperille, se on minun tapani käsitellä asiaa. .
Pitkässä liitossa läheisyyteen tottuneena, minun on vaikea tuomita itseäni siitä, että ilollani on ikävä kosketusta. Vaikeinta on ymmärtää myöskin se, että en enää ole kenellekään se tärkein, rakkain ihminen. Se koskee sieluuni syvälle ja viiltelee sydämeni täyteen pitkiä, aristavia viiltoja. - kokemusta on
Ei todellakaan kannata jäädä suremaan,muuten huomaat 10 vuotta meni turhaan,ei muuta kuin uutta matoa koukkuun.Teen niin kuin itsestäsi hyvältä tuntuu,se palkitaan onnellisella uudella elämällä.
- Etukäteissuruaika
Suruaika, se on jokaisen oma asia ja aika laaja käsite. Mitä kirjoittajat olette mieltä sellaisesta ajasta, kun puoliso on sairastunut vakavasti ja sairastanut pitkään? Toisen puolison pitää siinä sitten koettaa elämää kanssaeläen viettää. Odottaa toisen poislähtöä, melkein niin voi sanoa, että sekin on jo osa sitä suruaikaa.........
Ei ole hääviä sellainenkaan elämä terveen puolison kohdalla.
Loppujen lopuksi, elämä on aika lyhyt, ei sitä kannata kovin pikään elää ns. suruaikaa viettäen.- Etukäteissurija
Vaimo on "viettänyt" sitä oman kuolemansa suruaikaa jo vuosikymmeniä ja ollut kuolemassa, jos vaikka mihin vaivaan ja puhunut siitä muulle perheelle. Nyt on syöpä tai kasvain viemässä. Samaa teki hänen oma äitinsä. Sivusta tarkkaillen suku on hyvin sitkeätä, yksi ylitti satavuottakin.
Heikkoina hetkinään hän joskus toivoi, että löytäisin hyvän uuden puolison hänen tilalleen, enkä jäisi hunninkotuuliajolle hänen kuoltuaan.
Löysin sellaisen (tarkkaan ottaen Jumala etsi sen "omista kortistoistaan" ja osoitti minulle). Vuosikymmenien sinkkuuden jälkeen hänen kouluttamisensa tulevaan puolison osaan on vienyt aikaa. Äkkilähdöllä avioon leskeyden iskiessä olisi päättynyt pikaiseen katastrofiin.
Suruaikaa tässä kaikki asianomaiset viettävät etukäteen valmistautuen. Käytännön byrokratioiden pyörityksessä kuolemantapauksen jälkeen menee kuukausia intensiivisesti, eikä siloin paljoa ehdi suremaan, siitä on kokemuksia omien vanhempieni kuolemien jälkeen.
- i3lksjl
Ehkä moni mies ei yksinkertaisesti pärjää yksin (henkisesti, fyysisesti, kotitöiden osalta), vaan on pakko heti hommata uusi puoliso.
Minä olen eronnut kahdesti ja vaikka kummallakin kerralla olen itse ollut se, joka on eroa halunnut, niin silti olen surrut suhteen päättymistä yli vuoden. Minusta olisi itsekästä etsiä uusi suhde heti eron jälkeen ja käyttää uutta kumppania tunteitteni "kaatopaikkana". Parempi toipua menetyksestä oli se sitten ero tai kuolema ja alkaa katsella uutta vasta sitten, jos siltä itsestä tuntuu.
Edellisestä erosta on jo yli 2 vuotta ja vasta nyt tuntuu, että olisin valmis uuteen suhteeseen. - kerran erehtynyt
Ei kans pitäs mennä yhteen vasta eronneen kanssa, jolla yhteys ex.ään. Silloin voi joutua ns.laastariksi ja saa myös kaken sotkun niskaansa. Lopulta toinen voi palata ex.nsä luo ja syyttäen, ettei rakasta ja ex on parempi.
- onnistuminen
Hei
Mieheni ja minä tapasimme kun molemmilla oli eropäätös oli kipeimmillään, mutta molemmat vielä naimisissa. Kaksi hajonnutta riekaletta. Siitä on yli 10 vuotta ja siinä on yhdessä eheydytty, on riidelty ja sovittu. Mitenkään emme olisi jaksaneet yksin. Näillä mennään. En ymmärrä mitä tarkoitetaan kun sanotaan että suhteen menettämisen jälkeen pitäisi olla "jonkun aikaa" yksin. Ei sovi meille. - Arvo A.N. Saits
Ei tarvitse. Jos käy niin, että heitän lusikan nurkkaan ennen kuin vaimoni, niin toivon, että hän jatkaa elämistä heti, eikä jää ns. nyyhkimään kotiin vain siksi, että pitäis jotain typerää suruaikaa viettää.
- kyösti.p.
Jos tosiaan on tiedossa että kumppani kuukahtaa pian ja on persoonana sellainen että pääasia että joku on seurana ts. on vain niin käytännönläheinen suhtautuminen asiaan. Ja suhdehan voi olla pelkkä kulissi muutenkin. Itse en kuulu kumpaankaan e.m. ryhmään joten suruaikaa varmaan tulisi vietettyä, näin hypoteesina.
- Sinisiipinen4
Suruaika on kyllä todella tarpeellinen. En oikein ymmärrä, miten kukaan pystyy etsimään uutta suhdetta, jos entinen vaimo/mies tekee kuolemaa. Tuntuisi, että siinä sairauden kulussa ja lähestyvässä kuolemassa olisi tarpeeksi tekemistä ja elämistä.
Tietysti jos haluaa purkaa tuntojaan je kertoa, miltä tuntuu, ilman sen kummempaa uuden etsimistä niin se on asia erikseen.
Monesti, kun kuolema tulee täysin yllättäen ja äkisti niin sureminen siis todellinen surutyö alkaa vasta viikkojen kuluttua kuolemasta..siis vasta kun asian todella tajuaa ja ymmärtää. Ja suruaika voi olla todella pitkäkin.
Ei ihmistä jonka kanssa on elänyt ja jakanut elämänsä voi noin vaan unohtaa ja uutta siihen tilalle ottaa. Monet ottaa, mutta kantaako suhde on eriasia. Elämää tulee jossain vaiheessa katsoa eteenpäin, kun sitä mennyttä ei voi muuttaa, mutta surkaa ihmiset rauhassa sitä kuollutta rakastanne. Tuntekaa ilo, suru, katkeruus, ikävä..kaikki tunteet mitä teissä syntyy, koska jos surun jättää surematta ja peittää sen muulla, niin joskus se jostakin putkahtaa esiin jollakin tavalla, eikä aina niin hyvälläkään tavalla.
Menetin veljeni vajaa vuosi sitten traagisella tavalla ja olen lesken elämää seurannut läheltäkin. Surutyö on edelleen kesken. Toiset päivät ovat parempia ja toisina päivinä huomaan sen raskaan surun, jota hän käy läpi leskenä ja jota minä käyn omalla tavallani läpi kuolleen siskona. Molemmat surut on raskaita, joskin omanlaisiaan, mutta elämää on vain jatkettava ja ne kultaiset muistot seuraa aina mukana, välillä itkettäen ja välillä hymyilyttäen.- Lorena*
Ajankuluksi selailin musiikkia you tubesta, Eteeni tuli miltei yllätys Hollannin nuorimman prinsessa Christinan suuri lahjakkuus musiikkiin. Hän oli syntynyt miltei sokeana. Näinhän se usein on kun menetämme , saamme ikäänkuin huomaamatta aina uutta tilalle elämässä. Mahtava tulkinta
La colondrina, prinsess Christina, voi jokainen etsiä korkeatasoisen esityksen you tubesta. - Vastakohta???
Pistät vastakohdaksi surutyön ja uuden parisuhteen.
Itse aloin seurustella niin ikään leskeksi jääneen henkilön kanssa.
Hän oli jäänyt leskeksi pari vuotta ennen minua.
Huomasin että kun kävin läpi surutyötäni niin hän kävi läpi omaansa joka oli ilmeisesti jäänyt läpikäymättä.
Miksi surutyöhön ei saisi käyttää toisen apua?
Mielestäni surutyö ei lopu uuden kumppanin löytämiseen.
Vieläkin lähes 9 vuotta puolisoni poismenosta pysähdyn kuvan ääreen muistamaan häntä, onko se uuden kumppanin pettämistä?
Kerroit menettäneesi veljesi vajaa vuosi sitten, mitä jos sinulle olisi tullut uusi veli pari kuukautta kuoleman jälkeen?
Olisitko hylännyt tämän uuden veljen?
Olen aina antanut yhden neuvon leskeksi jääneille ja se kuuluu näin:
Ajattele mikä on sinulle itselle hyväksi ja mikä tuntuu hyvältä, älä kuuntele muiden mielipiteitä ja arvosteluita sillä kaikki mikä tuntuu hyvältä menetyksen jälkeen ei voi olla väärin. Eläkää itseänne varten ai muita varten.
"lorena*"
Ja niin freofreeween tuska jatkaa matkaansa.
H.- etttttee.
Se on sama juttu kuin jos puoliso eläisi. Rakkaus voi kestää vaikka loppuelämän, mutta se voi myös loppua jos rakastutaan johonkin toiseen. Tai toki kuolleeseen (tai elävään) ex-puolisoon voi olla yhä kiintynyt, vaikka ei olisikaan enää rakastunut häneen.
- Special kananas
Siinä vaiheessa on kylmää hakea uutta seuraa, kun oma eukko on vielä elossa.
Mitä taas tulee ns "suruaikaan" niin sitten kun oma eukko tai äijä on kuollut, niin minkä ihmeen takia ei hakisi uutta seuralaista? Joku ei ehkä ole valmis uuteen suhteeseen vaikka luulee olevansa, ja hakee näin ollen vain jonkinlaista lohduttajaa tasapainottamaan sitä omaa surullista arkea. Jotkut pystyvät tasapainoiseen suhteeseen heti puolison kuoltua, ja se on oikein jos kykenee jatkamaan elämää eteenpäin saman tien.
Jos eukko on kuopattu eilen, äijä on valmis siirtymään eteenpäin, niin siitä sitten vaan uutta matoa koukkuun. Jos muija potkaisee tyhjää vasta huomenna, niin tänään on liian aikaista hakea uutta seuraa, se on hieman epäkunnioittavaa.
Mitä nyt tulee ns. "suruaikaan" tai "surutyöhön" niin mitä helvettiä sellainen oikeasti edes tarkoittaa? En ole koskaan itkenyt kenenkään kuolleen takia, toki se on harmittanut, mutta ei ne asiat suremalla kuitenkaan minnekään lähde, joten parempi vaan niellä se surunsa ja jatkaa eteenpäin, kuin jäädä rypemään siihen pahaan oloon ja ns "käsitellä sitä surua" koska asioissa vellominen tekee olosta vain entistä huonomman.
Sellainen sureminen ja liiallinen tunteilu kannattaa tappaa heti alkuunsa ja hommata muuta ajateltavaa, uusi suhde on tälläiseen tilanteeseen omiaan.
Kunhan vaan miettii heti alkuun, että ei yritä ainoastaan korvata sillä omaa menetystään, ja hakea pelkkää lohtua yksinäisyyteensä, vaan on valmis siirtämään muistot pois, jotta ei vahingossakaan tule mieleen kuunnella niitä huonoja akkojen neuvoja siitä kuinka suru tulisi muka "käsitellä" niin että itket onnettomana tyynyysi seuraavat kaksi kuukautta. - valoon päin
Minä olen sitä mieltä,että suruaikaa tarvitsee olla.Surusta täytyy toipua,että voi jatkaa elämässä eteenpäin.Vuosien mittaan suru muuttaa muotoaan.Kukaan ei voi määritellä suruaikaa.jokainen kyllä tietää sen kohdallaan.Itse menetin rakkaan mieheni reilu 5vuotta sitten.Vuosi sitten kohtalo toi eteeni uuden ystävän.Hän ei kuitenkaan korvaa edesmennyttä miestäni.Miehelläni on aina paikka sydämessäni.Olen silti onnellinen myös tästä uudesta ystävästä.Elämäni on tällähetkellä mallillaan. nim.valoon päin
- valoon päin
Olipa järkyttävää luettavaa edellisen nim.special cananas kommentti.Taidat olla todella nuori taikka sitten et ole kokenut elämässäsi suurta menetystä.Suruaika on sitä,että käsittelet mielessäsi sitä surua ja on tärkeää myös puhua siitä muille.Sureva kokee monenlaisia tunteita.On vihaa,katkeruutta,epätoivoa ym.Kaiken tämän yli pääse,mutta se vie aikaa ja toisilla se vie kauemmin .Aika parantaa ja kipeän surun tilalle tulee kaipaus ja muistot
- Special kananas
valoon päin kirjoitti:
Olipa järkyttävää luettavaa edellisen nim.special cananas kommentti.Taidat olla todella nuori taikka sitten et ole kokenut elämässäsi suurta menetystä.Suruaika on sitä,että käsittelet mielessäsi sitä surua ja on tärkeää myös puhua siitä muille.Sureva kokee monenlaisia tunteita.On vihaa,katkeruutta,epätoivoa ym.Kaiken tämän yli pääse,mutta se vie aikaa ja toisilla se vie kauemmin .Aika parantaa ja kipeän surun tilalle tulee kaipaus ja muistot
Mikä sinua järkytti eniten viestissäni, ja miksi teet oletuksen että olisin nuori?
Kyllä minä nyt tiedän mitä käsitteellä suruaika haetaan takaa, sellainen käsite on keksitty siinä harhaluulossa että olosta tulisi parempi itkemällä ja suremalla, tämähän ei tietenkään pidä paikkaansa. Aika auttaa kaikkeen, mutta sellaista suremista tulee välttää. Se ei ole hyväksi ihmisen psyykkeelle. Se ei nopeuta tragediasta ylitse pääsemistä millään tavalla.
Oikeastaan ainoa asia miten se voi auttaa, on jos ihmiselle on uskoteltu että surun "käsitteleminen" jotenkin muka lievittäisi tuskaa, eli se saattaa luoda tietynlaisen itsesuggestion ja näin ollen ihminen alkaa pikkuhiljaa uskottelemaan itselleen, että alkaa pääsemään surusta ylitse.
Nopeampaa on tietysti kun siirtää tunteet syrjään välittömästi, tekee parhaansa että ei ajattelisi tälläisiä asioita, eli siirtyy suoraan tuohon itsesuggestioon jossa uskottelee itselleen päässeensä ylitse. Tarpeeksi kun aikaa kuluu, niin ei enää tarvitse edes pinnistellä sen suhteen, että ei surisi. Asia ikäänkuin vanhentuu, eikä enää tunnu ollenkaan niin pahalta.
Ymmärrän kyllä että näinkin "radikaali" näkökanta voi olla jonkun mielestä mukamas absurdi, tai sitten joku psykologi saattaa paskantaa tiiltä koska hän on oppikirjastaan lukenut että ihmisten yleisiin käyttäytymismalleihin kuuluu olennaisena osana se, että negatiiviset asiat on tervettä "käsitellä", eikä siirtää syrjään. - Pirre*
Special kananas kirjoitti:
Mikä sinua järkytti eniten viestissäni, ja miksi teet oletuksen että olisin nuori?
Kyllä minä nyt tiedän mitä käsitteellä suruaika haetaan takaa, sellainen käsite on keksitty siinä harhaluulossa että olosta tulisi parempi itkemällä ja suremalla, tämähän ei tietenkään pidä paikkaansa. Aika auttaa kaikkeen, mutta sellaista suremista tulee välttää. Se ei ole hyväksi ihmisen psyykkeelle. Se ei nopeuta tragediasta ylitse pääsemistä millään tavalla.
Oikeastaan ainoa asia miten se voi auttaa, on jos ihmiselle on uskoteltu että surun "käsitteleminen" jotenkin muka lievittäisi tuskaa, eli se saattaa luoda tietynlaisen itsesuggestion ja näin ollen ihminen alkaa pikkuhiljaa uskottelemaan itselleen, että alkaa pääsemään surusta ylitse.
Nopeampaa on tietysti kun siirtää tunteet syrjään välittömästi, tekee parhaansa että ei ajattelisi tälläisiä asioita, eli siirtyy suoraan tuohon itsesuggestioon jossa uskottelee itselleen päässeensä ylitse. Tarpeeksi kun aikaa kuluu, niin ei enää tarvitse edes pinnistellä sen suhteen, että ei surisi. Asia ikäänkuin vanhentuu, eikä enää tunnu ollenkaan niin pahalta.
Ymmärrän kyllä että näinkin "radikaali" näkökanta voi olla jonkun mielestä mukamas absurdi, tai sitten joku psykologi saattaa paskantaa tiiltä koska hän on oppikirjastaan lukenut että ihmisten yleisiin käyttäytymismalleihin kuuluu olennaisena osana se, että negatiiviset asiat on tervettä "käsitellä", eikä siirtää syrjään.Padotut, käsittelettömät traumaattiset kokemukset jäävät jonnekin tuonne ihmisen mieleen, vaikka näyttää että niistä on selvitty, mutta jossain vaiheessa elämään ihminen voi alkaa oireilla, saa paniikkikohtauksia, masentuu, ja ahdistuu, - jokin pieni asia voi tuoda luullun unohdetun kokemuksen (pahoinpitelyn, raiskauksen jms.) pintaan, siihen riittää jopa joku lehtijuttu, tai pieni pätkä jotain keskustelua esim. täällä keskustelu palstoilla..siksi ihmisen pitäisi päästä käsittelemään omaisen kuoleman aiheuttamat tuntemuksensa, itkienkin ja puhuen, niin kauan kuin siltä tuntuu..vaan toisaalta olemmehan me yksilöt erilaisia, joku porskuttaa pahojenkin kokemusten yli, tai ainakin siltä se näyttää...
Täällä kerran joku puhui ohuesta pinnasta, minusta se oli hyvä ilmaus...ti - Special kananas
Pirre* kirjoitti:
Padotut, käsittelettömät traumaattiset kokemukset jäävät jonnekin tuonne ihmisen mieleen, vaikka näyttää että niistä on selvitty, mutta jossain vaiheessa elämään ihminen voi alkaa oireilla, saa paniikkikohtauksia, masentuu, ja ahdistuu, - jokin pieni asia voi tuoda luullun unohdetun kokemuksen (pahoinpitelyn, raiskauksen jms.) pintaan, siihen riittää jopa joku lehtijuttu, tai pieni pätkä jotain keskustelua esim. täällä keskustelu palstoilla..siksi ihmisen pitäisi päästä käsittelemään omaisen kuoleman aiheuttamat tuntemuksensa, itkienkin ja puhuen, niin kauan kuin siltä tuntuu..vaan toisaalta olemmehan me yksilöt erilaisia, joku porskuttaa pahojenkin kokemusten yli, tai ainakin siltä se näyttää...
Täällä kerran joku puhui ohuesta pinnasta, minusta se oli hyvä ilmaus...ti"Padotut, käsittelettömät traumaattiset kokemukset jäävät jonnekin tuonne ihmisen mieleen, vaikka näyttää että niistä on selvitty, mutta jossain vaiheessa elämään ihminen voi alkaa oireilla"
Aivan samalla tavalla käy kun elät siinä uskossa että olet käsitellyt asian.
Ei asioita voi käsitellä niin etteivätkö ne jossain alitajunnan syövereissä kummittelisi. Jos joudut raiskatuksi, niin saatat ehkä "käsitellä" sitä asiaa psykiatrin kanssa ties kuinka monta vuotta. Lappaat rahaa menemään ja ajattelet, että kaikki ne terapia-istunnot olivat sen arvoisia. Uskottelet että olet päässyt yli...
Jonain päivänä se kaikki voi kuitenkin räjähtää käsiin. Mietimme tämän tästä väkisinkin kaukana menneisyydessä koettuja asioita jotka ovat jääneet hämäämään meitä syystä tai toisesta. Olisi suorastaan naivia ajatella, että kokemus ei jäisi tietoisuuteen, tai varsinkaan alitajuntaan kummittelemaan.
Kuitenkin ylitsepääsemisellä tarkoitan tässä sitä, että pakottaa itsensä keskittymään asioihin joiden hyväksi voi vielä tehdä jotain.
Miten ihminen voisi selvitä sellaisista tilanteista, kuin esimerkiksi sota, jos ei kykenisi hallitsemaan mieltään ollenkaan? Kaikki paska pitää yrittää siirtää syrjään nopeasti, päähän siinä muuten hajoaisi jos jäisi vellomaan kaikkiin saatuihin traumoihin ja vastoinkäymisiin. - Pirre*
Special kananas kirjoitti:
"Padotut, käsittelettömät traumaattiset kokemukset jäävät jonnekin tuonne ihmisen mieleen, vaikka näyttää että niistä on selvitty, mutta jossain vaiheessa elämään ihminen voi alkaa oireilla"
Aivan samalla tavalla käy kun elät siinä uskossa että olet käsitellyt asian.
Ei asioita voi käsitellä niin etteivätkö ne jossain alitajunnan syövereissä kummittelisi. Jos joudut raiskatuksi, niin saatat ehkä "käsitellä" sitä asiaa psykiatrin kanssa ties kuinka monta vuotta. Lappaat rahaa menemään ja ajattelet, että kaikki ne terapia-istunnot olivat sen arvoisia. Uskottelet että olet päässyt yli...
Jonain päivänä se kaikki voi kuitenkin räjähtää käsiin. Mietimme tämän tästä väkisinkin kaukana menneisyydessä koettuja asioita jotka ovat jääneet hämäämään meitä syystä tai toisesta. Olisi suorastaan naivia ajatella, että kokemus ei jäisi tietoisuuteen, tai varsinkaan alitajuntaan kummittelemaan.
Kuitenkin ylitsepääsemisellä tarkoitan tässä sitä, että pakottaa itsensä keskittymään asioihin joiden hyväksi voi vielä tehdä jotain.
Miten ihminen voisi selvitä sellaisista tilanteista, kuin esimerkiksi sota, jos ei kykenisi hallitsemaan mieltään ollenkaan? Kaikki paska pitää yrittää siirtää syrjään nopeasti, päähän siinä muuten hajoaisi jos jäisi vellomaan kaikkiin saatuihin traumoihin ja vastoinkäymisiin.Niinpä, ne sodat, - sotiemme tuomien traumojen seuraamuksia meidänkin ikäluokassa vielä podetaan...kyllä olisi ollut tarvetta purkaa niitä tuntoja muuhun kuin syyttömiin lapsiinsa ja puolisoon..
- Special kananas
Pirre* kirjoitti:
Niinpä, ne sodat, - sotiemme tuomien traumojen seuraamuksia meidänkin ikäluokassa vielä podetaan...kyllä olisi ollut tarvetta purkaa niitä tuntoja muuhun kuin syyttömiin lapsiinsa ja puolisoon..
Vaimon/lasten hakkaajat ovatkin sitten aivan oma lukunsa, ja malliesimerkki siitä mitä tapahtuu, kun traumojaan ei saa siirrettyä syrjään.
Pääosinhan nämä taipumukset ovat geneettisiä, mutta ihminen saattaa osata hallita niitä(siihen saakka kun tietty ärsyke on saatu)
- "tntematon "
Lopullista !
Suru
velloo kuin raivoisa myrsky
meren aalot tyrksyinä lyö
raivopäisenä kallion kylkeen
mustat pilvet salamoi
olet poissa
veit elämän multa
jätit yksin kulkemaan
huudan tuskaani maailmalle
auttakaa
meri tyyntyy
aurinko nousee
tuuli lämmin hyvälee
tuli rauha rannalle tuolle
jätän muistot myrskyineen
olet poissa
matka jatkuu
yksin tietä elämän
ehkä hohtaan vielä ihmisen- lukihäiriö,,,,,
korjaus:
ehkä kohtaan vielä ihmisen.
- yksinkertaista
Kyllä hän ilmoittaa kun suruaika on pois, sillä hän on löytänyt uuden elämän.
Ole onnellinen siitä ja nauti omasta elämästäsi. - ....++
Suruaika on just niin pitkä kuin surettaa. Väkisin ei tartte suruaikaa pitää.
- näin vain kävi
jooo, mutta kun on menny elämän halu,
kokoajan ajattelee kuolemaa, toivoo äkkikuolemaa,
miten tämmösestä mielenlaadusta pääsisi eroon,
masennulääkkeet vaan pahentaa tilannetta,
vanhaksi tulo on elämäni vaikein vaihe,
nuorena en olisi ikinä kuvitellukkaa, että vanhana menetän elämän halun,- Opportumista
Mahtaisiko jokin syy olla ympäristön ilmapiirissä? Kun vanhenee nuorempien suhtautuminen muuttuu, osa pitää vanhenevia, eläkeläisiä jotenkin toisarvoisina ja sen huomaa esim. kaupoissa, monissa kokouksissa. Hallituksiin valitaa vain untuvikkoja joilla varsinaisesti ei ole mitään syvempiä tietoja k.o asioista ei myöskään kokemuksia.
Luullaan kaikki vanhetessaan tulevat ymmärtämättömiksi. Annetaan huomata et tiedä mitään. Huvittavaa toisaalta, toisaalta taas masentavaa, Ymmärrän hyvin sitä helposti vajoaa alamaihin kun jatkuvasti saa kuulla olet jo vanha ja viraton kun vanha päivyri.
Parasta pitää puolensa, ajatella minun päivyrissäni on vielä paljon käännettäviä lehtiä. - Perusjutut
Tarkista ensimmäiseksi ruokavaliosi. Syötkö varmasti ravitsevaa, oikeaa ja hyvää ruokaa? Seuraavaksi miete nukkumapuuhiin, nukutko riittävästi? Sitten vielä säännöllinen liikunta elämäntavaksi, niin alat jaksaa paremmin. Ja arjen piristeeksi aina välillä vähän menoa ja meininkiä, isoja tai pieniä trippejä lähelle tai kauas.
Älä syö lääkkeitä, jotka tuntuvat pahentavan oloa, mutta jos ne ovat lääkärin määräämiä, lopeta ne vasta sitten, kun olet kertonut, että eivät sovi sulle eivätkä varsinkaan auta. Jos vanhaksi tulo masentaa, niin se kertoo, että et ole ajatellut elämänkaariasioita loppuun asti. Täällä maan päällä ei ole vielä ainuttakaan poloista, joka ei olisi ensin tullut iäkkääksi ja sitten muuttanut majaa tietoisuuden tuonne puolen.
Miten se menikään: toivossa väkevät elävät, näkevät ... - Mitä muuta hukassa?
Perusjutut kirjoitti:
Tarkista ensimmäiseksi ruokavaliosi. Syötkö varmasti ravitsevaa, oikeaa ja hyvää ruokaa? Seuraavaksi miete nukkumapuuhiin, nukutko riittävästi? Sitten vielä säännöllinen liikunta elämäntavaksi, niin alat jaksaa paremmin. Ja arjen piristeeksi aina välillä vähän menoa ja meininkiä, isoja tai pieniä trippejä lähelle tai kauas.
Älä syö lääkkeitä, jotka tuntuvat pahentavan oloa, mutta jos ne ovat lääkärin määräämiä, lopeta ne vasta sitten, kun olet kertonut, että eivät sovi sulle eivätkä varsinkaan auta. Jos vanhaksi tulo masentaa, niin se kertoo, että et ole ajatellut elämänkaariasioita loppuun asti. Täällä maan päällä ei ole vielä ainuttakaan poloista, joka ei olisi ensin tullut iäkkääksi ja sitten muuttanut majaa tietoisuuden tuonne puolen.
Miten se menikään: toivossa väkevät elävät, näkevät ...Siis perusjutut eivät ole selvillä miinustajalle.
- valheet sinäänsä
Suruaika muine elämänne suruineen tuo usein itsellenne syövän lopulta surtavaksenne.Ellei tätä ole todiustettu,johtuu se ainoastaan yhteiskunnallisesta terveys ja rahapolitiikastamme korkeassa elintasomaassamme.
- eileski
Ei se tarkoita sitä, etteikö entinen suhde olisi merkinnyt paljon ja rakkautta riittänyt vaikka muille jakaa jos leski toisen kuoleman jälkeen hakee uutta suhdetta. Suru kestää siitä huolimatta pitkään. Ketään ei ole tarkoitettu jäämään yksin kovaan ja raastavaan suruun. Ei poismennyt puolisokaan sitä olisi halunnut, että toinen jää yksin suremaan pitkäksi aikaa.
- hyi ku puistattaa -
ajatuski,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,
jotaki ihnhottavaa on naisessa joka heti on hakemassa uutta, sama koskee miestä,
tuntuu ettei todellakaan ole ollukkaan mitään rakkautta omaaa puolisoakohtaan,- patu4
Nämä on vain sinun omia mielipiteitäsi. Älä tyrkytä omia ajatuksiasi toisille.
Luin viime yönä ja tänään uudelleen vaimoni noin vuoden aviossaolon jälkeen minulle Ruotsiin (olin siellä töissä vain 7 - 8 viikkoa) ihanan rakkauskirjeen ja eronikävään liittyvä ahdistukseni helpotti selvästi. Vaimoni nukkui pois aika yllättäen reilut kolme viikkoa sitten. Hänellä oli sairauksia kymmenkunta ja olin hänen omaishoitajansa monta vuotta. Mutta en olisi antanut häntä pois/kuolemalle - niin suuresti rakastin häntä. Olimme yhdessä yli 40 vuotta ja nyt olen yksin. Lapset ja ystävät ovat tukeneet minua.
- Pirre*
Käykääpä lukemassa omaishoitajien suruajasta tuolla Suomi24:sen Omaishoitajat osiossa, siellä saa käsityksen kuinka pitkä suruaika voi olla..
Esim. otsikolla: Päin honkia meni..
oleva ketju.. - suruinen
Surusta pitää puhua, mutta ei pidä vatvoa eikä surussa rypeä.
- Vähän kunnioitusta
Minimissään?
Haudalla ei saa nauraa eikä muistotilaisuudessa mennä vielä kihloihin. - Olen nauranut
Aha. Oletko koskaan kuullut, että Karjalaiset hautajaiset ovat hauskemmat ja iloisemmat kuin Pohjalaiset häät?
Ehkä karjalaisetkaan eivät hautaan laskiessaan naura, mutta muistotilaisuudessa juttu luistaa ja naurukin raikaa, sitä ei pidetä piilossa, jos se on tullakseen. Parasta kunnioitusta; elää ja iloita siitä.- Vähän kunnioitusta
Täydennän: Haudalla ei saa nauraa kuolleelle kun hänet laitetaan kuoppaan jne.
- Ei h-i !
Vähän kunnioitusta kirjoitti:
Täydennän: Haudalla ei saa nauraa kuolleelle kun hänet laitetaan kuoppaan jne.
Kuka on puhunut kuolleelle nauramisesta? Eikö sulla ole muuta nauramista?
- Vähän kunnioitusta
Ei h-i ! kirjoitti:
Kuka on puhunut kuolleelle nauramisesta? Eikö sulla ole muuta nauramista?
Aloittaja kysyi tarvitaanko suruaikaa ja minkä vuoksi. Hän haluaa noudattaa hyviä tapoja eikä tunne aitoa surua. Jos tuntisi, ei kysyisi tuollaisia.
- Ei miksikään
Vähän kunnioitusta kirjoitti:
Aloittaja kysyi tarvitaanko suruaikaa ja minkä vuoksi. Hän haluaa noudattaa hyviä tapoja eikä tunne aitoa surua. Jos tuntisi, ei kysyisi tuollaisia.
Miksi pitää surra, jos ei sureta? Kaksinaamaisuus on syvältä ja vielä syvemmältä, jos sitä tekee muitten takia näytiksi.
- bessie*
Ei miksikään kirjoitti:
Miksi pitää surra, jos ei sureta? Kaksinaamaisuus on syvältä ja vielä syvemmältä, jos sitä tekee muitten takia näytiksi.
Hohhoijaa taas
Sinäkö näet ihmisistä surevatko tosissaan vai vain "muitten takia näytiksi"? - oletpa kylmä ihminen
Ei miksikään kirjoitti:
Miksi pitää surra, jos ei sureta? Kaksinaamaisuus on syvältä ja vielä syvemmältä, jos sitä tekee muitten takia näytiksi.
varmaan avusti puolisosi kuolemaa, kutsuitko ampulannia heti vai viivyttelitkö ????? ku et edes säikähtäny tekoasi,
annoitko lapsillesi kaiken mitä puolisolta jäi vai annoitko vain asunnosta puole ja rahat pitdit itellä,
tiesitkö se on varastamista, rahoistaki olisi kuulunu puolet lapsillesi,
varmaan eläkettä himoitsit,
hyiii minkälaisia ihmisiä maa päällään kanataa,
olet ilmeisesti narsisti tyyppi sulla ei ole muuta kuin kylmiä tunteita toisia kohtaan,
puistattaa,,,
vain tappaja voi olla noin kylmä ,,, - kauheeta on tommosia
Ei miksikään kirjoitti:
Miksi pitää surra, jos ei sureta? Kaksinaamaisuus on syvältä ja vielä syvemmältä, jos sitä tekee muitten takia näytiksi.
ei miksikään .
oletko tappaja ?
normaali ihminen ei ole noin kylmä missää tilanteessa , hyii - Aikuisikäisiä(kö?)
Ei miksikään kirjoitti:
Miksi pitää surra, jos ei sureta? Kaksinaamaisuus on syvältä ja vielä syvemmältä, jos sitä tekee muitten takia näytiksi.
En ainoastaan "näe", minä kuulen myös ja näitten lisäksi toimiin kaikki muutkin aistit. Ja tiukassa tilanteessa yksi ylimääräinenkin.
Puolisoni elää ja voi hyvin. Hän on terve eläkeikäinen, joka käy vielä työssä. Yksi syy, miksi en ole jättänyt häntä on no. ajatus lapsista, heille jää maallista mammonaa enemmän, kun sitä ei kulu avioeron hoitamiseen.
En koe olevani "kylmä" ihminen, olen ollut niin tunteellinen, että on ollut pakko opetella käyttämään järkeä, ajattelemaan viisaasti siinä kohdassa, missä tunnemössö meinaa hukuttaa sinne, missä te kaikki kolme juttujenne perusteella kaiketi olette.
Mutta jooo, kyllä ymmärrän teitä, suru ja järki eivät voi millään 'asua' samassa virkkeessä, jos viisaus on jäänyt jonnekin, mistä se ei kykene edes luuraamaan.
- älkää lässyttäkö
p a s k a a !
suru on raskas, aina kun ajattelee mennyttä, sydämmestä viiltää,
kysyy miksi miksi miksi näin piti käydä,
uutta suhdetta ei voi ajatellakkaan , puistattaa ajatuski,
oma oli kaikkeni,
mikään eikä kukaan voi kovata häntä koskaan, ei koskaan
koen aivan hulluksi ne vastukset jotka on heti hakemassa uutta tai jo on ollu uusi ennen toisen kuolemaa,
en voi ymmärtää tämmösiä ihmisiä,
itse en pysty varmaan koskaan enään uuteen suhteeseen,
en edes haaveile uudesta,
elämä oli tässä.- 17+777
hunksz kirjoitti:
"älkää lässyttäkö"
Eihän me, me nauretaan vain.
H.Älä naura toisen surulle. Vaan eihän sulta voi täyttä vaatia, se on nähty kovin usein.
- exanoppi.
Ex miniä meni varmaan hautajaisiltana salakihloihin, vajaan parin vuoden päästä oli jo kaksi lasta uudelle. Ei siinä mitään, ällötti vain kuinka malttamattomina odottivat perintöä.
- ~~~~~~~~~~
Kyllä sairasta ja vainajaa pitäisi kunnioittaa sen verran että ei kuola valuen ala valkkaamaan sopivia seuraajia jo puolison eläessä tai ennen hautajaisia.
Itse en siihen pystyisi vaikka liittomme on ollut hyvin kuoppainen.
Vaa tehköön jokainen kuten parhaaksi näkee, kuten vanha sanonta sanoo: Meillä on vain yksi elämä. - vaihtoehtoja on
Aina ei puolison kuolema ole suru, se voi myös olla ilo tai helpotus.
- helmi*
http://keskustelu.suomi24.fi/node/11401155#comment-0
Pirre ehdotti lukemaan ketjun. Kävin lukemassa, minuun teki vaikutuksen. Siellä kirjoitti "elävän leskiä" , suruaikaa ei ole, koska puoliso elää vielä, mutta ei ole enää puoliso, vaan lapsen asteella oleva hoidettava.- Pirre*
Epäreiluinta mitä elämä ihmiselle/ihmisille antaa on omaishoitajuus ja omaishoidettavaksi joutuminen.
- näin se menee --
Suruaika on henkilökohtainen, jotkut surevat vuosia,
jotkut hyökkäävät heti tai paremminki heillä on ollu jo avioliiton aikana suhde toisen kanssa,
joten nämä henkilöt ei tiedä surusta yhtikäsmitään,
he elävät itsekästä elämää vain itselleen ja ovat hyvillään kun pääsivät omasta eroon,
omakohtainen suru on elämän mittainen, suren jopa koko avioliittoa koko yli viisikymmentä vuotta ,
en kykene uuteen suhteeseen menetettyäni puolisoni, - surun murtama -
Kauheita ihmisiä palstalla,
normaali ihminen kokee surua läheisen poismenon vuoksi,
palstalla näyttää olevan jopa tappaja tyyppejä, ei toetoakaan surusta,
huh huh
ei voi ymmärtää noin kylmiä ihmisiä,, - >>>WW<
Tällä ketjulla surraan satavuotta
- ...äää...
Suru ei lopu suremalla eikä tämä surku ketjukaan
- O - O
Ehdotus: Lukekaa kirjailija Kirsti Mannisesta tehty juttu Kodin kuvalehdestä. Juttu on luettavissa myös netissä. (En valitettavasti saa linkitetyksi kännykällä.)
Kirsti Manninen on uskaltanut ja osannut elää. Hän totesi, että joidenkin mielestä hänellä saattaa olla liikaa rakkautta.- Pirre*
Hei oo, luin yllä mainitsemasi tekstin ja se oli todella mainio ja ajatuksia herättävä, joku osaa siis tehdä maanpäällisestä elämästä paratiisin, niin se on.
p.s. tekstissä oli paljon Elina Karjalaista, tätä Uppo -nalle kirjailijaa mm., ja huomasin että Kirsti Manninen puhui tekstissään melkein samoin sanoin, - ei sunkaan Elina Karjalainen ole taiteilija nimi, tiedätkö? - O - O
Pirre* kirjoitti:
Hei oo, luin yllä mainitsemasi tekstin ja se oli todella mainio ja ajatuksia herättävä, joku osaa siis tehdä maanpäällisestä elämästä paratiisin, niin se on.
p.s. tekstissä oli paljon Elina Karjalaista, tätä Uppo -nalle kirjailijaa mm., ja huomasin että Kirsti Manninen puhui tekstissään melkein samoin sanoin, - ei sunkaan Elina Karjalainen ole taiteilija nimi, tiedätkö?Molemmat ihailtuja, tuotteliaita suomalaisia naiskirjailijoita: Elina Karjalainen on syntynyt 1927 ja kuoli 2006 - Jos kiinnostaa, esim täältä lisää kirjailijasta ja tuotannostaan: http://www.wsoy.fi/kirjailijat/-/author/name/KarjalainenElina
Kirsti Manninen voisi ikänsä puolesta osallistua myös palstakeskusteluihin tällä palstalla. Linkissä on paljon vanhempi kuva kuin Kodin kuvalehdessä oli. http://www.otava.fi/kirjailijat/kirsti_manninen/
Aurinkoisia lukuhetkiä meille kaikille! - Pirre*
O - O kirjoitti:
Molemmat ihailtuja, tuotteliaita suomalaisia naiskirjailijoita: Elina Karjalainen on syntynyt 1927 ja kuoli 2006 - Jos kiinnostaa, esim täältä lisää kirjailijasta ja tuotannostaan: http://www.wsoy.fi/kirjailijat/-/author/name/KarjalainenElina
Kirsti Manninen voisi ikänsä puolesta osallistua myös palstakeskusteluihin tällä palstalla. Linkissä on paljon vanhempi kuva kuin Kodin kuvalehdessä oli. http://www.otava.fi/kirjailijat/kirsti_manninen/
Aurinkoisia lukuhetkiä meille kaikille!Oisihan miun pitänyt muistaa, että hän - Karjalainen oli jo edesmennyt..hupsheijjaa, mutta hänkin puhui esim. pentusilmistä, mutta eri yhteydessä, hän muistaakseni puhui että ne puuttuivat häneltä itseltään, niin se oli...muisti palaa pätkittäin :/
- O - O
Pirre* kirjoitti:
Oisihan miun pitänyt muistaa, että hän - Karjalainen oli jo edesmennyt..hupsheijjaa, mutta hänkin puhui esim. pentusilmistä, mutta eri yhteydessä, hän muistaakseni puhui että ne puuttuivat häneltä itseltään, niin se oli...muisti palaa pätkittäin :/
Joillain ihmisillä on uskomaton muisti, mutta omani tuntuu takkuilevan ikääntymisen myötä enemmän ja enemmän. En tiedä pitäisikö iloita vai harmitella, kun nuoret vakuuttivat taas eilen, että heillä ei toimi yhtään paremmin. - Kun kovalevylle on kertynyt paljon erilaista tietoa, sen esille kaivaminen voi välillä olla hieman vaikeaa. Kun saa langanpäästä kiinni, nousee monenlaista pintaan.
Kirsi Kunnaksen kirjoja en muista nähneeni pitkiin aikoihin kirjakaupassa. Tiitiäisen tarinoita... taitaa eksyä otsikon teemasta. ;)
Yritän tässä minäkin nyt kommentoida kakara-maisesti.
Sillee hysteerisesti hihitellen ja näpelöiden.
On se vaan vaikeata näin aikuisena.
Mut niin se vaa on, että ei mutsikaa mua surru.
Suri se kyllä monta kertaa, mutta vaa lyhyen aikaa kerrallaa.
Nii määki sit.
Vaikka se kuoliki ihan oikeesti.
Mää niinku näytin sille pitkää nenää.
Faijalle musta riitti se että vedin lippaa paljaaseen päähän.
Se kun oli sellane sota-veteraani.
Merkkejä ja muuta muistoa.
Faijakin ku oli nähnyt niin monta nopeeta kuolemaa.
Ja ei se niitä kaikkia kerinnyt koskaa suremaa silleen aikuisten oikeesti.
Kyllä musta juomaa voi ottaa jo samana iltana, tai ainaski seuraavana päivänä.
Kaikkea uutta kun syntyyki koko aja.
Ja on ihan kirjaki, missä on muutama kuva faijasta.
Se on sota-kirja.
Niissä ei surkeilla ihan huviksee.
H.- Anonyymi
Äidin suru ei loppunut koskaan. Keskenmeno, tytär,puoliso.
- Anonyymi
Suruaika on yksilöllinen,
jotkut suree koko loppuelämänsä puolison kuolemaa,
jotkut hakee uutta jo avioliitossa olessaan,
suruni on ikuinen,
puolisoni kuoli muuatmia vuosia sitten,
suren koko elämää,
ei ole tullu mieleenkää hakea uutta suhdetta,
puolisoni sairasti vuosia vaikeaa sairutta johon kuoli lopulta,
tavallaan kuolin itsekki jo hänen elinaikanaan,
alzhaimer on raskas sairaus omaisillekki,
taitaa olla raskaampi omaisille, kuin potilaalle itselleen,
väitetään ettei alzhaimira sairasta itse tajua olevansa sairas,
meikällä ei ole ollu pienintäkään yritystä etsiä uutta kumppania,
ei vanha jaksa,
tietenki jos olisi itse terve niin tietenki muutaman vuodenkuluttua
vauhtia riittäisi,
voisi olla innokaski hakemaan uutta,
toisaaltaaan,,, nyt kun asiaa tarkemin aattelee ,,,,
oikeestaan se on terveen ihimisen merkki jos heti hakee uutta kumppania,
sairas elämään väsyny ei enään jaksa
ei ole kiinostunu elämästä,
uuden perheen perustamisesta,
leskeksi jääneitä on turha tuomia, syyllistää,,,
elämä ei ole kenellekkää helppoa,
Ketjusta on poistettu 5 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Mitä hittoa tapahtuu nuorille miehillemme?
Mikä on saanut heidän päänsä sekaisin ja kadottamaan järjellisyytensä normaalista elämästä ja ryhtymään hörhöiksi? https3534006En sitten aio sinua odotella
Olen ollut omasta halustani yksin, mutta jossain vaiheessa aion etsiä seuraa. Tämä on aivan naurettavaa pelleilyä. Jos e831749- 431520
Martina jättää triathlonin: "Aika kääntää sivua"
Martina kirjoittaa vapaasti natiivienkusta suomeen käännetyssä tunteikkaassa tekstissä Instassaan. Martina kertoo olevan611497En vain ole riittävä
Muutenhan haluaisit minut oikeasti ja tekisit jotain sen eteen. Joo, ja kun et varmaan halua edes leikisti. Kaikki on o281328Oon pahoillani että
Tapasit näin hyödyttömän, arvottoman, ruman ja tylsän ihmisen niinku minä :(581305Kuka sinä oikeen olet
Joka kirjoittelet usein minun kanssa täällä? Olen tunnistanut samaksi kirjoittajaksi sinut. Miksi et anna mitään vinkkej511302Persut vajosivat pinnan alle
Sosiaali- ja terveysministeri Kaisa Juuson (ps) tietämättömyys hallinnonalansa leikkauksista on pöyristyttänyt Suomen ka1991268Hei, vain sinä voit tehdä sen.
Only you, can make this world seem right Only you, can make the darkness bright Only you and you alone Can make a change61190- 261177