Geneetinen muisti

Geeneillä lienee vaikutusta käyttäytymiseen. Enempää en uskalla korostaa.
Sukututkimusta myös DNA-testein tehneenä kyselenkin yhtäläisyyksiä.

Isälinjan (Y-DNA) miesten liikkuminen on samannäköistä.
Esiäidin kasvonpiirteitä yltää kauas. Alttiudet tai vahvuudet pysyvät mtDNA:ssa.

Luonteen tai arvostusten periytymistä onkin hankalampi todistella.
Yllätys on vuosisatojen takaa olevan isälinjan sukulaisten mieltymykset.

Sekoittuva autosomaali-DNA pitäisi vallita, mutta silti sukukromosomi kummittelee.

Biologian perussääntö kuuluu, että jos ominaisuudesta edes pieni osa on geneettistä (ja yleensä on), tapahtuu geenien valikoitumista kyseisiin oloihin sopivaksi.

Käyttäytymiset ovat myös ominaisuuksia, joten niissä on sekä geneettinen että opittu osuus, niin ihmisellä kuin muillakin lajeilla.

Keskenään lisääntyvien yksilöiden geenistöä nimitetään geenipooliksi. Geenipoolissa on samaa tarkoittavista geeneistä useampia muotoja, alleeleja, jotka vaikuttavat erilailla. Jos olot ovat muuttumattomat pitkän aikaa, alleelien keskinäiset suhteet ovat vakioiset, ts. eri alleelien omistajat lisääntyvät KESKIMÄÄRIN yhtä paljon. Geenipoolissa ei tapahdu muutosta.

Jos olot muuttuvat, joku alleeli on uusiin oloihin sopivampi kuin toiset. Tämän alleelin kantajat lisääntyvät hieman enemmän kuin toisten alleelien kantajat, ja geenipooli hakee uuden tasapainotilan, joka sopii uusiin oloihin.

Joskus tapahtuu uusi mutaatio. Alleeli muuttuu toiseksi esim. avaruussäteilyn tai kemikaalin vaikutuksesta. Jos mutaatio on hyödyllinen, se lisääntyy kunnes saavuttaa niihin oloihin sopivan tasapainon. Jos se on vahingollinen, se poistuu sitä kautta, että sen kantajat saavat vähemmän jälkeläisiä.

Mutaatiot ovat satunnaisia, joten hyödyllinen mutaatio on harvinaisuus, vahingollinen tavallinen. Luonnossa valtava syntyvyys ja oloihin parhaiten sopivien yksilöiden runsaampi lisääntyminen pitävät huolen siitä, että geenipooli ei "saastu" vahingollisista alleeleista.

Kun geenien (alleelien) valikoitumista on tapahtunut lukemattomien sukupolvien ajan, on ikäänkuin geenistö "muistaisi", mikä käyttäytyminen on edullista vallitsevissa oloissa. Vaikka geenipooli on tasapainossa, sitä eivät ole yksilön geenit. Kukin yksilö perii alleelinsa vanhemmiltaan, ja on siten jomman kumman tai molempien vanhempien kaltainen.

Geenistön muokkautuminen on hyvin, hyvin hidas prosessi verrattuna kulttuurin omaksumiseen. Geenistö on kehittynyt muokkaamaan hermostoa yhä plastisemmaksi. Ovat syntyneet imettäväiset ja lopulta ihminen. Plastisuus tarkoittaa sitä, että vielä syntymän jälkeenkin aivot muokkautuvat hyvin erilaisiin tarpeisiin sopeutuviksi.

Kuitenkin nykyihmisen vastasyntynyt on aivan yhtä kulttuuriton kuin luolaihmisenkin. Aivot ovat taipuvaiset oppimaan kielen, mutta minkä kielen, sen määrää yksinomaan kultuuri. Kielet ovat hiukan erilaiset. Voi olla, että geeniperimä määrää, minkä kielen oppiminen on helpompaa, minkä vaikeampaa, mutta jos tämä ilmiö on olemassa, se on pelkkä sattuma. Geenistö ei voi "muistaa", mitä kieltä esi-isät ovat puhuneet.

"Kielilläpuhumisesta" on liikkeellä vääriä väitteitä. Ei ole koskaan tapahtunut, että henkilö olisi puhunut oikeaa kieltä, vaikka hurmoksessa oleva kuulija näin väittäisi. Pitäisi ottaa kielinäyte nauhalle ja antaa se usean asiantuntijan tutkittavaksi. Yhtään todistusvoimaista tapausta ei ole. Kielilläpuhuminen on merkityksetöntä ääntelyä, jota esiintyy erityisesti hurmoksessa.

Koska kenenkään geenistössä ei ole mitään kieltä, vain taipumus kielen oppimiseen, ei kieltä voi myöskään mikrobiin tarttuneena siirtää ihmisestä toiseen. Muutenhan geenitekniikassa käytetään menettelyä, jossa geeni viruksen avulla siirretään solusta toiseen. Tällöin uuden isäntäsolun ei edes tarvitse olla entisen lähilajilta.

Geenien "muisti" on siis näköharha. Pitkällä aikavälillä on valikoitunut satunnaisista mutaatioista sopivin, joten vaikuttaa kuin geenistö muistaisi.

Hiukan "muistamista" muistuttaa epigeneettinen systeemi. Sikiönkehityksen aikana yhä useampi geeni metyloituu eli estyy toimimasta. Syntyy eri elimiä ja eri kudoksia. Varhainen munasolu on hyvin moneen suuntaan kehittyvä, mutta mitä myöhempiä kudosmuotoja syntyy, sitä rajoitetumpaa kehitys on.

Edes identtisillä kaksosilla metyloituminen ei ole täysin identtistä. Mitä vanhemmaksi he tulevat, sitä suuremmaksi ero kasvaa.

On havaittu, että metyloituminen voi tapahtua joskus myös sukusoluissa, jolloin se periytyy jälkeläiselle. Tällainen epigeneettinen periytyvyys on havaittu esim. 1800-luvun nälkäajan ihmisten jälkeläisillä Pohjois-Ruotsissa. Ainakin toistaiseksi näyttää, että epigeneettinen periytyvyys olisi harvinainen, eikä se sitä paitsi kestä monta sukupolvea, vaan tilanne palaa pikku hiljaa entiselleen.

Näyttää siltä, että tällä palstalla on aika vähän kävijöitä. Minunkin kysymyseeni toisaalla on ilmaantunut vain neljä lukijaa eikä yhtään vastaajaa. Biologia ei todellakaan ole monien harrastus. Hyvää jatkoa sinulle, Geeneillä muistelija!