Miksi ei ole palstaa "Miniät ja vävyt", kun kerran on tällainen appivanhempien haukkumispalstakin?
Jos tänne joku anoppi hirviääpi kirjoittaa, saa hän kyllä sellaisen määrän miniä-vastauksia, että tietää paikkansa!
Miniät ovat ne jalot ja ihanat naiset, jotka ovat suostuneet korjaamaan talteen kauhuanoppien kurjasti kasvatetut poikarukat.
Miniöiden hoivissa pojat toipuvat, he ovat vaimonsa tukena, kun anoppi hyökkää päin.
Pojat ehkä, tyhmiä ja kouluttamattomia kun ovat, aluksi yrittävät puolusta äitiään, vaikka tämä onkin ollut hirviö miniää kohtaan, mutta huolellisen valmennuksen jälkeen pojasta tulee ymmärtäväinen ja riitaa kaihtava mies, joka häviää maisemista heti äitinsä ilmaantuessa paikalle.
Anopeilla voisi olla keskenään aika leppoisat keskustelut, jos heillä olisi turvallinen palsta sitä varten.
Tällä palstalla se ei käy, koska kerkeät miniät ovat nopeampia kuin kankeasormiset anopit.
Miniät
48
2223
Vastaukset
- aika hoitaa....
No kuule aika hoitaa tuonkii ongelman ja reilu 20-25v niin miniästä tulee anoppi, jos sillä miniällä on lapsia.
- Avoanoppi
Sepä, mutta jaksavatkohan tämän päivän anopit sitten enää jakaa ajatuksiaan uusikon kanssa?
- Ass33
Mielestäni anopit saavat täällä haukkua miniöitä siinä missä miniät anoppejakin.
On sitten toinen juttu kannattaako aikuisen miehen elämään äidin enää hirveästi puuttua. Jos mies on valinnut "väärän" miniän, niin korkeintaan voi anoppi syyttää siitä itseään. Kasvatustyö olisi pitänyt tehdä lapsena, aikuisena sitä tehdessä tuhoaa vaan välit lapsiinsa.- Avoanoppi
"Kasvatustyö olisi pitänyt tehdä lapsena..."
Se on nyt vain sillä lailla, että pojan äiti harvoin pääsee kasvattamaan tulevaa miniäänsä.
Siinäpä se.
On annettava kuitenkin pointsit anopeille, jotka malttavat mielensä ja vain lukevat - välillä silmät pyöreinä - miniöiden tuskailuja anopin vierailuista ja päsmäröinnistä.
Onko maailmassa tosiaan niin paljon pahansuopia vanhoja naisia kuin palsta antaa ymmärtää? Ovatko nuoret naiset aina oikeassa? Missä vaiheessa heistä karisee oikeuden ja kohtuuden käsitys ja he alkavat muuttua anopeiksi? Onko siihen joku ikäraja?
Moni anoppi on ottanut onkeensa ja vetäytynyt. Sen huomaa niistä kirjoituksista, joissa miniät valittavat, että anopista ei ikinä ole mihinkään, kun se on asettanut oman elämänsä ja parisuhteensa lastensa edelle. Itsekäs.
- Ymmärrä vähemmästäki
Juuri näin "Kasvatustyö olisi pitänyt tehdä lapsena, aikuisena sitä tehdessä tuhoaa vaan välit lapsiinsa>".
Sitä ei vaan ymmärtänyt kasvattaessaan, että tavallinen hyvä kotikasvatus ei riitä silloin, kun pojan puoliso päättää, miten perheessä toimitaan. Puoliso pitää yhteyttä omiin vanhempiinsa kyllä, mutta miehen vanhempiin ei lainkaan. Miniä haluaa sitä omaa rauhaa, joka tarkoittaa sitä, että anopin on paras pysyä kaukana. Kyllähän anoppi sen on oppinutkin. Aluksi tuntui tosi pahalta, olisihan anoppi poikaansa halunnut tavata, mutta pojalla kun on tämä oma perhe, niin eihän siihen äiti enää kuulu. ANoppi olisi myös halunnut tavata lapsenlapsiaan, mutta tämäkään ei miniälle sovi, joten anoppi ymmärtää paikkansa ja "hankkii oman elämän". Ihme kyllä, ajatuksiaankin voi hallita, työntää pois ikävät asiat mielestään ja nauttii siitä, mitä vielä elämällä on tarjottavana. On kuitenkin muita ihmissuhteita kuin lasten perheet. Jos näin huonosti olen lapseni kasvattanut, että eivät enää aikuisina halua minua tavata, niin on vaan kärsittävä ja toivottava, että he aikanaan saavat nauttia isovanhemmuudesta ja paremmista miniöistä.- em83vp
Yhdyn siihen, että tietyt mallit oppii lapsena. Mikä on malli?
Itse voin kahden poikalapsen äitinä sanoa syyllistyväni "Äitimalliin". Kaikki tämä menee yli omien arvojeni, mutta edelleen toimin vastoin niitå... Huono äiti?!
Voin myös puolustautua sillä: Olen ollut nuoresta iästäni huolimatta pitkässä parisuhteessa. Ensimmäinen lapsemme täyttää 11 ja nuorempi (liittoa pelastamaan?särkynein sydämin, mutta yhtä rakastettuna) 4vuotta. Ei ollut pelastus, nyt pahempi kriisi. Olen käytännössä YH-äiti, teen 3-vuorotyötä, hoidan lasten ulkoilut, ruokailut. vaatetukesen. kotihuollon, läksyjen tenttauksen. hampaiden-,hiustenpesun,talon ylläpidon, maalaukset, ruuvit,sähkökatot, laskujen maksun, rahoituksen, kaikki sosiaaliset menot, kaupan jnejnejne. Ja toinen voi livetä vastuusta, "johan minä tiistaina kuorin potut"En missään nimessä syytä anoppeja, kyseealaistan "äitien merkitystä" kotona, olisiko isilläkin aika näyttää mallia...? nim.merk. toisten on helppo neuvoa
- Ass33
"Sitä ei vaan ymmärtänyt kasvattaessaan, että tavallinen hyvä kotikasvatus ei riitä silloin, kun pojan puoliso päättää, miten perheessä toimitaan."
Eli tavallinen kotikasvatus tarkoittaa sitä, että mies ei osaa sanoa tarvittaessa mielipidettään puolisolleen? Onko poikasi jokin räsynukke, holhouksen alainen? Ei osaa itse esimerkiksi käyttää puhelinta? Korostan edelleen sitä peiliin katsomista.
"Aluksi tuntui tosi pahalta, olisihan anoppi poikaansa halunnut tavata, mutta pojalla kun on tämä oma perhe, niin eihän siihen äiti enää kuulu. "
Miksi miehen tulisi enää takertua äitiinsä, kun tulevaisuus tulisi rakentaa puolisonsa kanssa? Unelmoitko, että poikasi joskus "palaa" luoksesi, valitsee "sopivan" puolison ja elätte elämänne onnellisina loppuun asti? Ei kuulosta kovin uskottavalta skenaariolta.
"Puoliso pitää yhteyttä omiin vanhempiinsa kyllä, mutta miehen vanhempiin ei lainkaan."
Miksi miehen vanhempiin pitäisi olla yhteydessä puolison toimesta?
"Jos näin huonosti olen lapseni kasvattanut, että eivät enää aikuisina halua minua tavata, niin on vaan kärsittävä ja toivottava, että he aikanaan saavat nauttia isovanhemmuudesta ja paremmista miniöistä."
Voithan laittaa esim. heille välillä viestiä, että voisitte nähdä. Mitä nopeammin hyväksyt sen tosiasian, että et saa enää poikaasi "takaisin", sitä nopeammin elämänlaatusi paranee. - uraminiä
Anopit ovat varmaan tehneet parhaansa lastaan kasvattaessaan. Ehkä opettaneet pojan kunnioittamaan naista ja ottamaan tämän huomioon. Sitten iskee nainen jolle ei mikään riitä, joka pönkittää omaa surkeaa itsetuntoaan olemalla diktaattori kotonaan kun ei muualla pääse pätemään. Siinä mies joutuu ristiriitaiseen tilanteeseen kun yrittää kohdella kunnioittavasti ja ymmärtävästi, kuten on opetettu, mutta ei ymmärrä oikeasti eikä saa itse kunnioitusta osakseen.
Kun on aikansa yrittänyt olla mielin ja kielin ja pitää perheessä rauhaa yllä, niin huomaa että on muuttunut vitsin aiheeksi, tossukaksi jota kaveritkin katsovat säälien. Silloin ei enää kehtää myöntää tilannetta ja tehdä jotain. Silloin vaimon valtakin on jo niin iso että sitä vastaan on vaikea taistella. Jos yrittää niin hakutaan itsekkääksi paskiaiseksi ja uhataan viedä lapset.- Anoppi.
Uraminiä kirjoittaa asiaa.
- eee1
Kirjoituksesi perusteella siis poikasi, tämä aikuinen tuuliheinä, heiluu vaimonsa otteessa joka suuntaan. Sinä, järjen ja ymmärryksen ääni, puolustat poikaraukkaa, jota kaikki säälivät. Hänet kasvatettiin muita kunnioittavaksi ihmiseksi, joka joutui vaimonsa orjaksi.
Itsetunto tuhottiin ja lapset uhattiin viedä. Saako poika edes nukkua syngyssä, mahtaako koirankoppi olla hänen paikkansa? Vaimo on kuin Hitler konsanaan, kokeeko miehesi vielä keskitysleirien kohtalon vai pääseekö karkuun?
Rukoilkaamme hetki raasun puolesta, sen hän todella on ansainnut. Kunpa ymmärtäisi tehdä niin kuin sinä haluat, pelastuksen tiellä olisi silloin.- Inhimillisyys
Juuri tuollainen miniä minullakin oli, tunteeton, kylmä, prinsessakasvatuksen saanut. "Minulle minulle,minä minä" Ei empatiaa, ei inhimillisyyttä....
- Valitettavasti
Inhimillisyys kirjoitti:
Juuri tuollainen miniä minullakin oli, tunteeton, kylmä, prinsessakasvatuksen saanut. "Minulle minulle,minä minä" Ei empatiaa, ei inhimillisyyttä....
Persoonallisuushäiriöitä ON olemassa!
- cyycyycyy
"Anopit ovat varmaan tehneet parhaansa lastaan kasvattaessaan. Ehkä opettaneet pojan kunnioittamaan naista ja ottamaan tämän huomioon. Sitten iskee nainen jolle ei mikään riitä, joka pönkittää omaa surkeaa itsetuntoaan olemalla diktaattori kotonaan kun ei muualla pääse pätemään. Siinä mies joutuu ristiriitaiseen tilanteeseen kun yrittää kohdella kunnioittavasti ja ymmärtävästi, kuten on opetettu, mutta ei ymmärrä oikeasti eikä saa itse kunnioitusta osakseen. "
No eiköhän asioiden todellinen laita ole että terveessä suhteessa molemmat oppivat vuosien mittaan niin toisistaan kuin itsestään ja oppimista avioliitossa riittää myös meille vaimoille(jos miehen mielii pitää).. Jos kouluttaa vaimo miestään niin aivan varmasti sama tapahtuu toisinpäinkin, ellei sitten kyseessä ole jo kotonaan nutistettu pojanreppana joka ei osaa puoliaan pitää missään asiassa.
Minua ovat kyllä aiemmissa suhteissa ja aiemmassa liitossa uhakailleet miehet, että eiköhän nämä diktaattori-vaimot ole lähinnä mielikuvituksen tuotosta..
Anopit joilla on aikaa niin koittakaa tarjota sitä apunne sinne perheisiin, joissa on työt ja harrastukset ja ruuhkavuodet pahimmillaan.. väsyneenä ei todellakaan jaksa seurustella ja on jäätävä omaakin aikaa.- cyycyycyy
Ja vaimot sekä hyvät naiset; Ei se mieskään siitä kovasti "kulu" jos käy äidillään lastensa kanssa välillä keskenään, niin jää teillekkin sitä omaa aikaa minkä voi käyttää esimerkiksi ystäviä tavaten tai vain rauhassa lepäillen.. ;)
- ainako anopi paha
Hmm, niin.... mitähän se "apu" voisi olla? Rahallista?
Mitään muuta en nyt tässä keksi, vaikka kuinka miettisin. Anoppia nyt ei ainakaan siivoamaan haluta. Ja saako edes tulla sinne poikansa ja miniänsä kotiin?
En nyt oikein ymmärrä tuotakaan, että miksi äidin pitäisi katsoa peiliin, jos poika haluaa säilyttää kotonaan rauhan? On vaimoja, jotka vinoilee miehilleen siitä, että nämä käyvät äitiään katsomassa. Mitään muuta siihen ei tarvitse sisältyä, kuin oman vanhemman normaali tapaaminen, silti siitä vinoillaan. Jos mies tämän vinoilemisen välttääkseen lakkaa sitten käymästä äitinsä luona kokonaan, se ei ole äidin syy. Ennemmin se on miniän syy, hänen tahtonsahan se on. Miksei mies saisi tavata vanhempiaan enää sen jälkeen, kun hän menee yhteen vaimonsa kanssa?
Minun veljelläni oli diktaattori avovaimo. Se oli aivan järkyttävää. Mikään, mitä me veljeni lapsuudenperhe edustimme, ei kelvannut miniälle. Asuin vielä kotona, kun veljeni oli tässä avoliitossa. Kun tämä avokki meille sen muutaman harvan kerran tuli, hän istui puhumattomana ja ilmeettömänä. Mikään tarjoomus ei kelvannut. Mitään ennakkotietoja hänellä ei voinut meistä olla, olimme toisillemme täysin tuntemattomia ja välimatkaa 400 km. Mutta ilme oli sulkeutunut ja suvaitsematon o hänen astuessaan autosta ulos. Mikään puheenaihe ei kantanut. Ajattelimme, että jos heillä oli ollut riita matkalla, ja sen vuoksi miniä oli sellainen, mutta tämä sama toistui myöhemminkin.
Sitten hän kerran soitti äidilleni ja haukkui tämän. Aihe oli se, että äitini oli kasvattanut poikansa huonosti. Vikoja ja virheitä hän löysi äidistäni kaikin puolin muutenkin, kuulemma takertunut poikaansa liikaa. Se oli täysin kohtuuton syytös, veljeni oli asunut kymmenen vuotta omillaan ja osan ulkomaillakin jo ennen tämän avokkinsa tapaamista ja oli erittäin itsenäinen ja omavarainen, lähtenyt jo 17-vuotiaana kotoa, ensin Ruotsiin töihin ja opiskelurahoja hankkimaan ja siitä lähtien ollut täysin äidistään riippumaton. Tottta kai olimme kaikki iloisia, kun veljeni tuli kotona käymään, tapasimme niin harvoin. Mutta tälle miniälle sekin oli liikaa.
Äiti itki ja valvoi koko yön sen soiton jälkeen, niin paha mieli hänellä oli. Aamulla soitti veljeni ja sanoi pistäneensä avokin ulkoruokintaan ja siihen heidän liittonsa loppui. Sitten tuli vielä joulukortti, jossa ex-miniä toivotti hyvää joulua äidilleni ja lisäys perään, että kai olet nyt tyytyväinen, kun sait heidät erotetuksi. Se meni jo farssin puolelle, niin käsittämätön juttu tuo oli.
Eli siis tämä ex-miniä tapasi anoppinsa tasan neljä kertaa, n. 3-4 tuntia per kerta, joista kolmella kerralla myös minä olin mukana, ja voin todistaa, että minkäänlaista keskustelua heidän välilleen ei kehityynyt, miniä ei puhunut sanaakaan. Ei minullekaan, vaikka miten yritin. Kun ei niin ei. Hän katseli lähinnä ikkunasta ulos tai istui pihassa keinussa. Yhden kerran näin hänet "iloisena," hän puhui kännykässä jonkun ystävänsä kanssa ja nauroi ja ilakoi aivan kuin tahallisen iloisesti, puhelun loputtua hymyttömyys ja puhumattomuus palasi heti. Missä vaiheessa tai mistä seikasta miniä saattoi saada käsityksen, että äitini olisi poikaansa takertuva, kun mitään ei puhuttu, äitinikin vaivautui ja vaikeni. Ei puhunut juuri poikansakaan kanssa, yritti olla kuin ei olisikaan.
Myöhemmin kun asiasta tuli puhe veljeni kanssa, hän sanoi, että tämä avokki oli muuten ihan normaali ja kiva heidän kahden ollessaan, mutta veljeni lapsuudenperheestä ei saanut puhua mitään eikä hänen ystävistään eikä mistään menneisyyteen liittyvistä. Äiti oli kuulemma kaikkein pahin aihe. Jo äidin kutomista villasukista oli sukeutunut kauhea riita, nekin oli pitänyt heittää roskiin.
Kyllä minä ainakin uskon, että on olemassa hirviöminiöitä. Pakko uskoa, kun omin silmin näin. Onneksi äidin nykyinen miniä on ihan normaali tapaus.- Täti ja serkut
Varmaankin sairaalloisen mustasukkainen tapaus. Oli miehen onni, että liitto kariutui tässä vaiheessa.
Omassa suvussani on miniä, joka varmaankin olisi terapian tarpeessa, sillä hänen koko elämänsä kulkee sääntöjen mukaan. Itse hän on ne säännöt luonut, mutta mies ja kaksi lasta joutuvat niitä myös kirjaimellisesti noudattamaan. Järjestys talossa on viivottimen suora. Mikään ei saa olla poissa paikaltaan.
Ruoka syödään minuutilleen, sitä syödään määrätty määrä.
Nukkumaanmenot ja ilta puuhat menevät myös tiukan kaavan mukaan, ja lasten riehakkuus on ehdottomasti kielletty.
Vierailuille ei ole milloinkaan aikaa, koska kello xx pitää syödä, kloz z pitää ulkoilla, klo cc pitää sitäjasitä, samoin klo yy, vierailuihin ei jäisi matkoineen kuin pari tuntia. Aikataulujen järjestely on aivan mahdotonta. ja poissa laskuista.
Kun lapset joskus harvoin pääsevät meille muutamaksi tunniksi hoitoon, niin en estä heitä sanallakaan. Ihan sydämestä otti, kun kolmevuotias istui lastenhuoneen lattialla ja heitteli serkkujensa legoja pitkin huonetta. Hän nautti tästä irtiotosta hurmoksiin asti, kaatoi lopulta koko laatikon ja pyöriskeli legoissa ilosta kirkuen.
Korjasin legot laatikkoon tarpeeksi ajoissa, niin että äiti ei saanut tietää tätä säännöistä luistamista.
Mitähän perheessä tapahtuu muutaman vuoden kuluttua! - oisko aspergen?
Täti ja serkut kirjoitti:
Varmaankin sairaalloisen mustasukkainen tapaus. Oli miehen onni, että liitto kariutui tässä vaiheessa.
Omassa suvussani on miniä, joka varmaankin olisi terapian tarpeessa, sillä hänen koko elämänsä kulkee sääntöjen mukaan. Itse hän on ne säännöt luonut, mutta mies ja kaksi lasta joutuvat niitä myös kirjaimellisesti noudattamaan. Järjestys talossa on viivottimen suora. Mikään ei saa olla poissa paikaltaan.
Ruoka syödään minuutilleen, sitä syödään määrätty määrä.
Nukkumaanmenot ja ilta puuhat menevät myös tiukan kaavan mukaan, ja lasten riehakkuus on ehdottomasti kielletty.
Vierailuille ei ole milloinkaan aikaa, koska kello xx pitää syödä, kloz z pitää ulkoilla, klo cc pitää sitäjasitä, samoin klo yy, vierailuihin ei jäisi matkoineen kuin pari tuntia. Aikataulujen järjestely on aivan mahdotonta. ja poissa laskuista.
Kun lapset joskus harvoin pääsevät meille muutamaksi tunniksi hoitoon, niin en estä heitä sanallakaan. Ihan sydämestä otti, kun kolmevuotias istui lastenhuoneen lattialla ja heitteli serkkujensa legoja pitkin huonetta. Hän nautti tästä irtiotosta hurmoksiin asti, kaatoi lopulta koko laatikon ja pyöriskeli legoissa ilosta kirkuen.
Korjasin legot laatikkoon tarpeeksi ajoissa, niin että äiti ei saanut tietää tätä säännöistä luistamista.
Mitähän perheessä tapahtuu muutaman vuoden kuluttua!Ehkä miniälläsi on aspergenin sydrooma? ne on just tollaisia huumorintajuttomia minuuttiaikataululla eläviä pilkun viilaajia.
- anopit vaihtoon?
"Hmm, niin.... mitähän se "apu" voisi olla? Rahallista?
Mitään muuta en nyt tässä keksi, vaikka kuinka miettisin. Anoppia nyt ei ainakaan siivoamaan haluta. Ja saako edes tulla sinne poikansa ja miniänsä kotiin?"
Ei missään nimessä rahallista apua, vaan nimenomaan vaikka olla lapsenvahtina tai seurustella sen pojan kanssa samalla..eipä itseä ainakaan häiritisis jos anoppini tulisi siivomaan meille tai kokkaamaaan rankan työviikon jälkeen, olisin kiitollinen. Tällaista ei oma anoppini halua harrastaa eikä "ymmärrä kuinka muut anopit juoksevat lastenlasten kuskeina harrastuksissa ja lapsillaan siivoamassa".. johon puuhaan "minä en alentuisi, ellette pärjää itse -ei kannata lapsia hankkia"..
Eli ompa näitä diktaattori anoppejakin, jotka myös laativat "säännöt kuinka tässä talossa asiat hoidetaan".. eli siellä anoppilassa kyllä kellotetaan kahvit, ruokailut yms ja niistä ei myöskään voi joustaa.. Myös kaikki on kuin vatupassilla vedettynä..
- eee1
"Hmm, niin.... mitähän se "apu" voisi olla? Rahallista?
Mitään muuta en nyt tässä keksi, vaikka kuinka miettisin. Anoppia nyt ei ainakaan siivoamaan haluta. Ja saako edes tulla sinne poikansa ja miniänsä kotiin?"
Huom. kirjotat nyt yleistävästi, vaikka selvästi kyse on omasta kokemuksestasi. Sinua ei jostain syystä haluta poikasi kotiin. Syy voi olla vain miniässä, ei omissa toimissasi?
"En nyt oikein ymmärrä tuotakaan, että miksi äidin pitäisi katsoa peiliin, jos poika haluaa säilyttää kotonaan rauhan?"
Nyt vääristelet esitettyä kritiikkiä. Kyse on nimenomaan siitä, että poikasi ei mielestäsi osaa puolustaa itseään ja miniä on "diktaattori" ja "paha".
Käsitykseni siitä, että et osaa nähdä omia virheitäsi korostuu alla olevassa kirjoituksessa liittyen veljesi entiseen avovaimoon:
"Minun veljelläni oli diktaattori avovaimo. Se oli aivan järkyttävää. Mikään, mitä me veljeni lapsuudenperhe edustimme, ei kelvannut miniälle."
Missään vaiheessa kirjoituksiasi et esitä kritiikkiä omaa käytöstäsi kohtaan. Tai jos esität, ne ovat todellisuudessa itsesi nostamista jalustalle.
Kuten varmaan kaikki tiedämme, ei ole olemassa pelkästään virheellisiä ja huonoja ihmisiä. Meissä kaikissa on hyviä ja huonoja puolia. Siksi kirjoituksesi ovat epäuskottavia.
Tiedän jo miten vastaat tähän. Myönnät jotain oikeaksi, vääristelet kirjoituksiani ja käännät miniän taas "pahaksi diktaattoriksi" - ainako anoppi paha
No heippa vaan. Älä lue tätä, jos kerran tiedät jo vastaukseni, mutta muille lukijoille kerron: minulla ei ole poikaa. En ole anoppi. En siis kirjoita omasta kokemuksestani.
Siitä kokemuksesta kirjoitan, mitä olen saanut lukea ja kuulla, näiltä netin keskustelupalstoilta myös. Monet miniät pitävät anoppejaan ihan kauheina. Nämä eivät tunnu osaavan eikä ymmärtävän yhtään mitään. Antavat vääriä joululahjoja ja ovat joko välinpitämättömiä lastenlastensa suhteen eli eivät hoida näitä tarpeeksi, tai sitten haluavat hoitaa liikaa ja käyttäytyvät, kuin omistaisivat poikansa ja miniänsä lapset. Suurin osa ei tunnu tykkäävän ajatuksesta, että anoppi tulisi ja siivoilisi heidän kodeissaan ja koskisi heidän tavaroihinsa ja järjestelisi heidän kaappejaan jne.
Missähän kohdassa minä nostin itseni jalustalle, tuossa viestissäni?
"""" Käsitykseni siitä, että et osaa nähdä omia virheitäsi korostuu alla olevassa kirjoituksessa liittyen veljesi entiseen avovaimoon:
"Minun veljelläni oli diktaattori avovaimo. Se oli aivan järkyttävää. Mikään, mitä me veljeni lapsuudenperhe edustimme, ei kelvannut miniälle"""""
Valitettavasti on sanottava, että tuosta en nyt hoksaa kirjoittajan ajatusta. On hieman niin kuin lanka kadoksissa.
Mutta morjesta! Maailma on kuules uskomaton paikka. - lähemmäs
Minä inhosin anoppiani monta vuotta. Mieheni ongelmat, olen laittanut huonon kasvatuksen piikkiin. Anoppini ainainen avuntarve raivostutti. Ja moni muu asia. Ei hänkään minusta pitänyt, opiskelija tyttösenä olin mieheni elättinä. Nyt 15 vuotta myöhemmin pidän siitä 'akasta'. Tutustuttiin ja kuuntelin. Kuulin hänen karmean lapsuutensa tarinan, lasten yksin kasvattamisen ja vastuuttoman miehen tohellukset. Anoppini on rehellinen, tiukan ja äkäisen kuoren alta löytyi epävarma ihminen, joka on kasvattanut lapsensa paremmin kuin hänet on kasvatettu. Ei ehkä 'oikeaoppisesti', mutta niin hyvin kuin on kyennyt.
- ilman anoppia
"Kynnet syyhyten" - aika paljastava nimimerkki.
Minulla on tuollainen kynnet syyhyten -anoppi. Hän on tasapainoton, joten hänen mielestään minä olen tasapainoton. Hän miksaa reseptilääkkeitä oman päänsä mukaan, eli minä käytän huumeita. Hän haastaa riitaa mitättömistä asioista, siis minä olen riidanhaastaja.
Hän kontrolloi poikansa elämää ja saa raivarin, jos asiat eivät mene hänen tahtonsa mukaan, siispä poika on minun "talutusnuorassani". Hän keksii perättömiä juoruja ja lopulta uskoo itsekin niihin, siispä se olen minä, joka on "psykoosissa". Hän hiippailee kyttäämässä ihmisiä ja kurkistelemassa postiluukuista, joten minä käyttäydyn epäilyttävästi ja saatan olla HENGENVAARALLINEN!
Ennen lopullista välien katkaisua aviomieheni kävi tapaamassa äitiään ja viimeisen kerran kovistelemassa, että tällainen käytös ja peli ei kertakaikkiaan vetele. Joko muori itse menee hoitoon ja/tai muuttaa tapansa tai hänet kannetaan. (No, viranomaiset olivat sitä mieltä, ettei ketään voi pakottaa käyttäytymään nätisti kuin ihminen, ts. se ei ole sairauden merkki, jos hourailee ja vainoaa jotakuta.)
Anopin vastaus kuitenkin löi kaikki ennätykset: Koska häntäkin on kohdeltu huonosti, kun hän oli nuori miniä, hänellä on oikeus tehdä samoin!!! - em83vp
Arvostettu Anoppi
Mielipiteeni hukkuu varmaan massaan, mutta haluan tuoda omannäkemykseni tänne.
Minulla on maailman hyvää tahtovin, suojelevin ja raksastavin anoppi.
Ja sitä kautta myös tahtomattaan satuttavin...
Kun sain ensimmäisen lapsen, hänen sanansa oli laki!
Nyt 11v myöhemmin voin sanoa. että kaikki 70-luvun ohjeet eivät pidä paikkaansa.
(Heidän arvojansa vähättelemättä). Ehkä jokainen flunssa ei ole kuolemantauti ja siihen ei tarvinne antibioottia...? Ja pari rumaaa sanaa ei tarkoittane vanhempien huonoa kunnioitusta...? - millet
Pitkä ketju, mutta anoppien päähän ei kai yllä sellainen tosiasia, että heidän poikansa eivät välttämättä halua tavata heitä. Kyse ei ole miniästä läheskään aina.
Näin ainakin meillä. Mies ei halua soittaa eikä käydä äitinsä luona, eivät myöskään jo aikuiset lapsenlapset. Syitä on monia, mutta toivoisin, että mies hoitaisi oman osuutensa kohteliaasta kanssakäymisestä, vaikka se raskaalta tuntuisikin. Anoppi on karkoittanut käytöksellään kaikki ympäriltään, minusta ei ole pitänyt koskaan, mutta nykyisin taidan kuitenkin olla se, joka häntä parhaiten jaksaa. Kukaan ei ansaitse yksinäisyyttä, mutta vaikea on mennä ketään neuvomaankaan, jos vika on aina muissa ihmisissä. Juttelen ja käytän häntä kaupungilla joskus. Kunto olisi hyvä, mutta sosiaaliset taidot ovat lapsen tasolla, joten ystävyyssuhteita ei kykene hankkimaan. Surullinen tilanne.
Jos ihmissuhteissa on ongelmia, niin ensin pitäisi vilkaista peiliin, mutta sitä eivät kaikki ymmärrä. Kyky havainnoida ihmissuhteita muidenkin kuin omalta kannaltaan on taito, jota ei ole kaikilla. Olen itsekin anoppi-iässä jo, ja täytyy sanoa, että anopin esimerkki on ollut arvokas siinä, että mietin kahdesti, miten "valtaani" lapsiini käytän. Saa nähdä, miten käy, kun lapsenlapsia tulee kuvioon, onhan ihmissuhteessa aina kaksi osapuolta. - Anoppi
On se vaan kumma ettei me naiset osata missään ja milloinkaan pitää yhtä. Luulisi kaikille oleva helpompaa kun ei aina oltaisiin nokkimassa toinen toisiamme. Onko meillä suomalaisilla naisilla niin helvetin huono itsetunto, että aina pitää vähän mollata jos ei muuta niin sitä anoppia tai anopin miniää ja naapurikin saa oman osansa. Yrittäkääpä etsiä joskus jotakin hyvää siitä miniästä, anopista, naapurista tai työtoverista ja kertokaa se myös hänelle. Kun joskus sanoo muutaman kauniin asian toiselle naiselle niin siitä saa kumpikin hyvän mielen. Unohtakaa se helvetin kateus.
- voi kuule
Voi kuule, kyllä täällä saa haukkua miniöitäkin. Sitäpaitsi useimmat naiset ovat jossain elämänvaiheessa molempia, joten kun haukut anoppia haukut myös jonkun anopin miniää ja päinvastoin.
- Käyttäydy kunnolla!
Onkohan koko anoppiongelma sitä, että anoppi ei ymmärrä kohdella itseään sukupolvea nuorempaa naista vieraana aikuisena.
Kun anoppi tulee miniän huusholliin, hän on aivan samalla tavalla KYLÄSSÄ kuin olisi käymässä naapurissa. Miniälle anoppi on ihan yhtä vieras ihminen kuin naapurin emännällekin.Sen mukaan kuuluisi käyttäytyä. Ei anoppi naapurissankaan voi aukoa kaappeja, komennella, moittia emäntää, ruveta siivoilemaan nurkkia, puuttua asioihin, vaatia asioita oman makunsa mukaiseksi, opettaa naapurin emäntää kuin pikkulasta, jne, jne.
Inhotut anopit tulevat miniänsä kotiin yhtä mielivaltaisesti kuin poikansa lapsuudessa ovat tulleet poikansa huoneeseen. Pomona ja päättäjänä.
Verratkaapa ihmeessä anopit, mitä itse olisitte tykänneet, jos oma anoppinne olisi kohdellut teitä itseänne yhtä alentuvasti!- ihmettä kerrakseen
No ei todellakaan anoppi mene miniänsä huusholliin kaappeja aukomaan. Minun mielestä miniä ei ole anopille kuka tahansa naapurin emäntä vaan uusi perheen jäsen. Niin minä kuvittelin, kun sain miniän. Olin tosi onnellinen poikani puolesta, kun tämä aikoinaan puolison löysi. Miniä sen sijaan päättikin heti, että anoppi on kuka tahansa vieras ihminen, jotka eivät kuulu heidän lähipiiriinsä. Joten anoppi sen kyllä sitten kantapään kautta oppikin. Sitä vaan ei ainakaan tämä anoppi ymmärrä, että poikakaan ei saa enää pitää yhteyttä äitiinsä. Kumminkin miniä omiin vanhempiinsa pitää hyvinkin läheisiä välejä. Mikä ero on pojan ja tämän puolison vanhemmilla, eikö molempiin kuuluisi pitää yhteyttä. Tämä on mysteeri ainakin tälle anopille.
- Puhuminen on vaikeaa
ihmettä kerrakseen kirjoitti:
No ei todellakaan anoppi mene miniänsä huusholliin kaappeja aukomaan. Minun mielestä miniä ei ole anopille kuka tahansa naapurin emäntä vaan uusi perheen jäsen. Niin minä kuvittelin, kun sain miniän. Olin tosi onnellinen poikani puolesta, kun tämä aikoinaan puolison löysi. Miniä sen sijaan päättikin heti, että anoppi on kuka tahansa vieras ihminen, jotka eivät kuulu heidän lähipiiriinsä. Joten anoppi sen kyllä sitten kantapään kautta oppikin. Sitä vaan ei ainakaan tämä anoppi ymmärrä, että poikakaan ei saa enää pitää yhteyttä äitiinsä. Kumminkin miniä omiin vanhempiinsa pitää hyvinkin läheisiä välejä. Mikä ero on pojan ja tämän puolison vanhemmilla, eikö molempiin kuuluisi pitää yhteyttä. Tämä on mysteeri ainakin tälle anopille.
Voisiko ihmettä kerrakseen-nimimerkin tilanne olla joku informaatiokatkos? Jos olet kohdellut miniääsi asiallisesti ja kohteliaasti ja suhtautunut nuoreen pariin itsenäisinä, omista asioistaan päättävinä aikuisina, niin on kyllä aika kummallista, jos poikasikaan ei pidä enää yhteyttä. Voisitko kysyä suoraan asiasta pojaltasi? Täytyyhän kuvioon joku syy olla.
Sen vielä voisi ymmärtää, että miniän mielestä kemianne eivät kohtaa...... - 1946
Puhuminen on vaikeaa kirjoitti:
Voisiko ihmettä kerrakseen-nimimerkin tilanne olla joku informaatiokatkos? Jos olet kohdellut miniääsi asiallisesti ja kohteliaasti ja suhtautunut nuoreen pariin itsenäisinä, omista asioistaan päättävinä aikuisina, niin on kyllä aika kummallista, jos poikasikaan ei pidä enää yhteyttä. Voisitko kysyä suoraan asiasta pojaltasi? Täytyyhän kuvioon joku syy olla.
Sen vielä voisi ymmärtää, että miniän mielestä kemianne eivät kohtaa......Käytöstavat on kehitetty tarkoituksella sitä varten, että sopu säilyisi.
Jos kohtelee miniää ja vävyä yhtä arvostavasti ja kunnioittavasti kuin muitakin aikuisia, saa anoppikin uusilta perheenjäseniltään hyväksynnän. Valitettavan usein taitaa anopeilla olla käsitys, että miniää tai vävyä ja pariskunnan kotia saa kohdella yhtä estottomasti kuin on kohdellut aina omia lapsiaan ja omaa kotiaan.
Uskallanpa epäillä, että harva anoppi itsekään pitää miehensä sukua kotiväkenään täysin samalla tavalla kuin omia vanhempiaan. Odottaa taatusti heiltä erilaista itsensä ja kotinsa kohtelua.
Joka ikinen tykkää, että oma koti on oma reviiri, jota muitten aikuisten kuuluu kunnioittaa.
Onko arvon anopeille tullut mieleen että kannattaisi itse lakata olemasta runkkari eikä tunkea turpaansa joka asiaan. Mitä kuttua pojan ja miniän suhde anopille kuuluu? Eikä sen puoleen kuulu miniällekään miehen suhde äitiinsä. Huomauttaisin että mies valitsee itse naisensa ja ellei anoppi hyvä satu olemaan taikuri niin hänellä ei osaa eikä arpaa ole poikansa naisystävän valinnassa.
- Taka-alalla
Miten pojan äidin pitäisi menetellä. kun sieltä ei oteta yhteyttä koskaan?
Kun itse sinne soitan harvakseltaan, olen puheissa yleensä miniän kanssa, joka on soitostani iloinen ja kertoo kuulumiset laajasti. Poika sen sijaan murahtelee ja kaikkeen vastaa äkäisesti JOO JOO. Nyt hän on menettänyt työpaikkansa. Ja se on asia, josta ei saa puhua puolta sanaa. Älä sinä tähän puutu, sanoi hän, ja en ole puuttunut. Mitä apua minusta olisikaan, mutta tuntuu tylyltä, ettei äiti saa olla edes huolestunut pojan elämän vastaoinkäymisestä.
Poika oli pienestä pitäen vetäytyvä ja suuttui helposti. Hänen kanssaan joutui aina olemaan diplomaattinen ja houkutella hänen parempia puoliaan esiin. Koulu meni huonosti, vaikka hän oli ja on ihan älykäs ja oppii helposti haluamansa, koulu ei vain hänelle sopinut, varmaan sääntöjen takia. Hän kun ei ole koskaan sietänyt rajoituksia. Niinpä ammatinvalintakaan ei mennyt nappiin.
Vähän olen ollut huolissani pojan avioliitosta, sillä aluksi tulisesti rakastunut miniäni on tullut hiljaiseksi ja vetäytyväksi hänkin. Kun kerron jonkun asian jommalle kummalle, eivät he ole keskustelleet koskaan siitä keskenään, vaan minun on otettava asia aina puheeksi molempien kanssa, jos asia on tärkeä.
Heillä on kovin vähän ystävyyssuhteita. Vuosien varrella ovat mökkiytyneet kotiinsa. Eivät koskaan käy missään, rahapulaan vedoten.
Äiti-anoppi torjutaan ystävällisesti mutta varmasti. On raskasta nähdä, että toisilla ei mene hyvin, mutta miten voi auttaakaan? Katukissan mielestä minun tulisi lakata olemasta eikä tunkea turpaani heidän elämäänsä. Yritän. Kahteen viime kuukauteen esim. olen yhden kerran puhunut puhelimessa, kerran tarjonnut aterian ja kerran pistäytynyt ottamatta edes takkia päältä.
Olisin katukissalle varmaan sopiva anoppi. Alakuloinen, mutta poissa silmistä.
- rosamunda
No mutta.. puhu sen oman poikasi kanssa suoraan siitä mikä välejänne hiertää. Miniäsi selvästi sinusta pitää ja juttelisi varmaan enemmänkin, poikasi on se joka tekee ongelman. Eihän kukaan jaksa ihmistä joka murahtelee, eli miniäsi varmaan kärsii liitossaan -samaa kohtelua saa kuin sinä pojaltasi.
- Taka-alalla
Kaksi ristiriitaista mielipidettä. Juurihan sanon, että katukissan mielestä ei pidä tunkea pojan ja vaimonsa väleihin, ja siihen olen nyt pyrkinyt. Kolmannen korvapuusti!
Nyt seuraava neuvoo, että pitäisi puhua suoraan pojan kanssa mikä välejä hiertää.
Neuvojan tulisi huomata, että pojan kanssa puhuminen on äidille ollut vaikeata lapsuudesta asti. Poika on aina ollut itsekseen oleva ja torjunut äidin. Totta kai äitinä olin kovin onnellinen, kun hän avioitui ja miniä ilmeisesti sai hänen empaatiset puolensa esiin, mutta vaikeuksia tässä kommunikoinnissa aina on ollut.
Kotikissan mielestä äidille ei yhtään kuulu parin keskinäiset välit. Ei silloin kuulu ne murahtelutkaan, jotka tulevat miniän osaksi.
Siinä Rosamunda on oikeassa, että poika kohtelee nyt vuosien jälkeen vaimoaan samaan tapaan kuin äitiäänkin.
Äidin nyt pitäisi olla taikuri ja sada kauko-ohjauksella poika avautumaan ja kohtelemaan ystävällisesti perhettään ja äitivanhaansa.
Ei hän ole aggressiivinen tai väkivaltainen, hän vain on niin itsekeskeinen ja yhteistyökyvytön. Sen on pakko olla luonteenpiirre, koska se näkyi jo pikkulapsena hänessä. - Asperger -aikuinen
Taka-alalla kirjoitti:
Kaksi ristiriitaista mielipidettä. Juurihan sanon, että katukissan mielestä ei pidä tunkea pojan ja vaimonsa väleihin, ja siihen olen nyt pyrkinyt. Kolmannen korvapuusti!
Nyt seuraava neuvoo, että pitäisi puhua suoraan pojan kanssa mikä välejä hiertää.
Neuvojan tulisi huomata, että pojan kanssa puhuminen on äidille ollut vaikeata lapsuudesta asti. Poika on aina ollut itsekseen oleva ja torjunut äidin. Totta kai äitinä olin kovin onnellinen, kun hän avioitui ja miniä ilmeisesti sai hänen empaatiset puolensa esiin, mutta vaikeuksia tässä kommunikoinnissa aina on ollut.
Kotikissan mielestä äidille ei yhtään kuulu parin keskinäiset välit. Ei silloin kuulu ne murahtelutkaan, jotka tulevat miniän osaksi.
Siinä Rosamunda on oikeassa, että poika kohtelee nyt vuosien jälkeen vaimoaan samaan tapaan kuin äitiäänkin.
Äidin nyt pitäisi olla taikuri ja sada kauko-ohjauksella poika avautumaan ja kohtelemaan ystävällisesti perhettään ja äitivanhaansa.
Ei hän ole aggressiivinen tai väkivaltainen, hän vain on niin itsekeskeinen ja yhteistyökyvytön. Sen on pakko olla luonteenpiirre, koska se näkyi jo pikkulapsena hänessä.Hei, poikasi saattaa olla autisti. Autistien aivot jäävät usein jumiin ikäviin asioihin viikoiksi siinä missä normaali ihminen kykenee irroittautumaan vartin tvn katselulla. Asioiden pakoilu ei ratkaise niitä mutta kukaan ei myöskään kestä viikkojen jatkuvaa kuormitusta vaan lepotauko on pakko saada vaikka etäisyyden ottamiseen menisi viikko painajaisia nähden ja jatkuvaa tappavaa stressiä potien. Koska yrität aktiivisesti unohtaa, toiset ihmiset saattavat luulla että olet unohtanut asiat joista sinun kuulusi olla huolissasi, vaikka tosiasiassa olet liian huolissasi, kärsit, olet lamaantunut täysin ja olet valmis tekemään mitä vain että saisit hetken rauhaa "piruilta pään sisässä". Tai sitten toiset ihmiset tuntevat ettei sinulla ole oikeutta irtiottoon koska vaadit liikaa aikaa ja koska toiset kärsivät. Tyhjästä kaivosta on kuitenkin paha ammentaa ja ajamalla jo muutenkin ahdistuneen henkilön vielä pahemmin umpikukaan yrittäessäsi ulosmitata kaikkea mitä hän on mielestäsi velkaa, aiheutat lisää vahinkoa. Autistisen henkilön toimintakyky myös kärsii helpommin koska huomio ei jakaannu samoin vaan silloin kun päässä on jäänyt yksi levy päälle, aivoissa tapahtuvat toimintaprosessit kuten "katso ympärillesi -> ota ämpäri -> täytä ämpäri vedellä" jotka kertovat mitä seuraavaksi tapahtuu, kulkevat silloin hitaasti tai kärsivät krampeista. Mitä monimutkaisempi asia, sitä pahemmin jatkuva stressi voi lamaannuttaa. Ehkä poikasi voi pahoin, on väsynyt, jumissa pelkäämisen pahoinvoinnin ja stressin kanssa, ja tarvitsee enemmän rauhaa palautumiseen. Hän on saanut potkut työstään, vaikuttaa kärsivän tilanteesta valmiiksikin, eikä vaikuta millään lailla haavoittumattomalta henkilöltä jota mikään ei hetkauta, kertomasi perusteella. Ota silkkihansikkaat käyttöön, yritä saada poikasi rentoutumaan seurassasi niin ettei hän pelkää ja halua pois kokoajan. Oma äitini alkoi rajoittaa käytännön asioista keskustelemista noin kertaan parissa viikossa ja se paransi keskusteluja paljon koska joka keskustelu äidin kanssa ei enää tuntunut henkiseltä pahoinpitelyltä jonka jäljet näkyvät viikon eteenpäin (vaikka järjellä tiesin että hän tarkoittaa hyvää). Jos saat puheyhteyden taas auki ja poikasi luottamaan sinuun, voit ehdottaa että hän käyttää enemmän sanoja ja kertoo miten voit auttaa. Älä myöskään laske kaiken aikaa mitä poikasi on muille velkaa jos hän on ahdingossa eikä kykene vastaamaan odotuksiin. Auta häntä tekemään parhaansa vaikka se olisi paljon vähemmän kuin pitäisi. Jos pystyt vaikuttamaan asiaan, huolehdi että poikasi syö mahdollisimman säännöllisesti ja terveellisesti koska se on voimien palautumisen perusedellytys. Tiedätkö terveellistä (ei välttämättä kevyttä mutta monipuolista) ruokapaikkaa johon voisit viedä poikasi? Jos tiedät, kokeile ehdottaa että käytte syömässä yhdessä ja lupaa etukäteen että puhutte vain hyvistä asioista. Näin poikasi ehkä pääsee hiukan rauhoittumaan ja muistaa että olet niin hankala siksi että rakastat häntä. Myöhemmin voisit ehdottaa terapiaa, siellä voi oppia ilmaisemaan itseään paremmin vielä aikuisenakin.
- Teoriaa
Taka-alalla kirjoitti:
Kaksi ristiriitaista mielipidettä. Juurihan sanon, että katukissan mielestä ei pidä tunkea pojan ja vaimonsa väleihin, ja siihen olen nyt pyrkinyt. Kolmannen korvapuusti!
Nyt seuraava neuvoo, että pitäisi puhua suoraan pojan kanssa mikä välejä hiertää.
Neuvojan tulisi huomata, että pojan kanssa puhuminen on äidille ollut vaikeata lapsuudesta asti. Poika on aina ollut itsekseen oleva ja torjunut äidin. Totta kai äitinä olin kovin onnellinen, kun hän avioitui ja miniä ilmeisesti sai hänen empaatiset puolensa esiin, mutta vaikeuksia tässä kommunikoinnissa aina on ollut.
Kotikissan mielestä äidille ei yhtään kuulu parin keskinäiset välit. Ei silloin kuulu ne murahtelutkaan, jotka tulevat miniän osaksi.
Siinä Rosamunda on oikeassa, että poika kohtelee nyt vuosien jälkeen vaimoaan samaan tapaan kuin äitiäänkin.
Äidin nyt pitäisi olla taikuri ja sada kauko-ohjauksella poika avautumaan ja kohtelemaan ystävällisesti perhettään ja äitivanhaansa.
Ei hän ole aggressiivinen tai väkivaltainen, hän vain on niin itsekeskeinen ja yhteistyökyvytön. Sen on pakko olla luonteenpiirre, koska se näkyi jo pikkulapsena hänessä.Eikä poikasi välttämättä ole itsekeskeinen jos hän on vaikka autistinen kuten ehdotin, mutta joskus normaalien asioiden edellyttäminen autistilta on kuin vaatisit häntä lentämään. Tunnen toisen mitä hyväsydämisimmän autistisen henkilön joka silti saattaisi käyttäytyä juuri kuvaamallasi tavalla. Hän on sosiaalisesti varmasti taitavampi kuin poikasi sillä hän osaa viestittää toisille kaikin tavoin välittämistä eikä normaalisti koskaan painosta ketään, odota asioita itselleen tai tuomitse muita. Normaalisti ihmiset odottavat ainakin että heillä on hauskaa tai hyvää aikaa mutta ystäväni vain yksinkertaisesti haluaa olla siellä missä häntä tarvitaan. Hän pitää huoneensa siistinä ja huolehtii koulunkäynnistään. Mutta. Asioiden toisella puolella, kun hän väsyy jarrut menevät täysin pohjaan. Mikään ei enää onnistu, hän alkaa vältellä ihmisiä ja kokea heidät pelottavina, eikä hän ota ketään millään lailla huomioon. Jäljestä hän katuu, masentuu ja kerran yritti tappaa itsensä. Mutta silti väsymysvaihe on aina samanlainen uudestaan eikä hän näytä pystyvän mihinkään mitä pitäisi. Ensimmäisen vuoden kuluessa jonka tunsimme olin lähes kaikki nuo ajanjaksot loukkaantunut. Mutta koska olen itsekin autisti, annoin tilaa ja lopulta hän oppi esimerkiksi pyytämään anteeksi syytettyään minua jostain turhaan, myös silloin kun on muuten liian väsynyt ollakseen kanssani tekemisissä. Myöhemmin olen kuullut häneltä ettei hänellä ole ystäviä koska kaikki aina lähtevät, eikä hän siksi tiedä kunnolla mitä tehdä eri tilanteissa - tätä tuskin olisin kuullut jos olisin haukkunut hänet itsekkääksi ja alkanut käymään kimppuun (oikeutettuine) vaatimuksineni silloin kun hänellä on vaikeaa. Nykyisin ohitamme "itsekkäät" väsymysjaksot ilman suurempia loukkaantumisia, ja niiden välillä hän on paras ja vilpittömästi hyvää tarkoittavin ystävä jota kukaan voisi toivoa. Tosin hän on päättänyt ettei koskaan hanki perhettä koska hän tietää ettei hän pystyisi siihen mitä pitää, mutta ihmiset ovat erilaisia ja osa ymmärtää omat rajansa liian myöhään. Se ei tarkoita että poikasi hyväksikäyttäisi vaimoaan tai sinua tahallaan.
- piparminttuli
Vau. Kerrankin asiaa.
Olen sitä mieltä että ei vikaa ole anopeissa eikä miniöissä vaan siinä, että ei kunnioiteta vanhempia ihmisiä enää tänä päivänä.
Monet naiset ei ymmärrä, että mennessään naimisiin he naivat pojan lisäksi koko perheen ja suvun. He menevät miehen perheeseen ja mies menee hänen perheeseensä. Perhekäsitys on kadonnut kokonaan.
Nykyään myös sekoitetaan avioliitto ja avoliitto. Avoliitossa ei ole anoppeja eikä appeja on miesystävän/naisystävän vanhemmat. Eli on vähän siinä niinku mahdollisen uuden perheen kynnyksellä keikkumassa.
Nykysin ollaan (onneksi vain pieni vähemmistö) niin itsekkäitä, ettei haluta käyttää aikaa ja vaivaa omien eikä puolison vanhempien hyväksi, puhumattakaan isovanhempien hyväksi. Heidän elämänkokemusta ei arvosteta eikä heitä ihmisenä edes kunnioiteta. En tiedä onko se sitä vapaan kasvatuksen tulosta, ehkä. Mutta olisi hyvä meidän jokaisen muistaa että jokainen on joskus vanha. Jokaisen lapset (jos niitä on) lentävät pesästä omaansa. Jos kasvattaa niistä yhtä itsekkäitä kuin itse on, niin pitää varautua siihen että myös yksin jää. Toivottavasti on silloin se kultalusikka siellä piirongin laatikossa jotta voi ostaa palvelut joita tarvitsee.- Samaa mieltä
Minun mielestä puolison vanhemmat = omat vanhemmat. Toki ne eivät tunnu samalta koska ne eivät kasvattaneet juuri itseä mutta puolison kyllä ja sitä pitäisi pitää saman arvoisena. Niiden häätäminen elämästä on sama kuin heittäisi omat vanhemmat pihalle siitä, mutta tätäkään ei varmaan nykyään pidetä vääränä. Perheen tarkoitus on suojella koska perhe on aina perhe eikä vanhempana/siskona/veljenä olemista voi lopettaa. Se myös kasvattaa kestämään ja ehkä joskus myös ymmärtämään paremmin erilaisia ihmisiä ja uskokaa tai älkää parantaa psyykkistä hyvinvointia vaikka nopeaa mielihyvää siitä ei ehkä aina irti saa. Tällekään terveelliselle kehitykselle ei kuitenkaan nykyisin anneta mitään arvoa koska ihmisen kehitys nähdään pelkkänä urakehityksenä ja on niin paljon kätevämpää valita valmiiksi sopivat ihmiset ympärilleen ettei itse joudu kehittymään.
- en kadu mitään
Samaa mieltä kirjoitti:
Minun mielestä puolison vanhemmat = omat vanhemmat. Toki ne eivät tunnu samalta koska ne eivät kasvattaneet juuri itseä mutta puolison kyllä ja sitä pitäisi pitää saman arvoisena. Niiden häätäminen elämästä on sama kuin heittäisi omat vanhemmat pihalle siitä, mutta tätäkään ei varmaan nykyään pidetä vääränä. Perheen tarkoitus on suojella koska perhe on aina perhe eikä vanhempana/siskona/veljenä olemista voi lopettaa. Se myös kasvattaa kestämään ja ehkä joskus myös ymmärtämään paremmin erilaisia ihmisiä ja uskokaa tai älkää parantaa psyykkistä hyvinvointia vaikka nopeaa mielihyvää siitä ei ehkä aina irti saa. Tällekään terveelliselle kehitykselle ei kuitenkaan nykyisin anneta mitään arvoa koska ihmisen kehitys nähdään pelkkänä urakehityksenä ja on niin paljon kätevämpää valita valmiiksi sopivat ihmiset ympärilleen ettei itse joudu kehittymään.
Mun mielestä taas ei: puolison vanhemmat ei mulle ole todellakaan, missään muodossa sama asia kuin omat vanhempani. Eivätkä mieheni sisarukset ansaitse, missään muodossa, samaa arvoa kuin omani.
Itse aloitin tutustumisen mieheni vanhempiin täysin tyhjältä pöydältä, vieläpä pari - kolme astetta korkeammalta ja kohteliaammalta käytöstasolta kuin omia vanhempiani kohtaan, joiden asenteet ja tavat tunnen omasta lapsuudestani asti. Omien vanhempieni kanssa voin olla täysin rento, eikä ole mitään sellaista asiaa, mistä en voisi jutella. (en juttele omista asioistamme, kuten raha- ja parisuhdejutuista ikinä vanhemmilleni enkä tosiaan muille)
Asenteeni miehen vanhempia ja sisaruksia kohtaan muuttui radikaalisti vuosien saatossa, kun mieheni alkoi - suhteemme alkuaikoina - avautua kaikesta siitä, mitä oli lapsuudessaan ja nuoruudessaan saanut kestää. Onneksi en tiennyt tätä kaikkea, kun tapasin mieheni vanhemmat.
Omat vanhempani eivät ole koskaan lyöneet minua. Mieheni vanhemmat löivät tätä. Omat vanhempani ovat aina tukeneet minua, mieheni vanhemmat taas lyttäsivät tätä. Kehuivat, ja auttoivat tämän sisaruksia. Sisarukset ottivat kaiken avun vastaan, vaikka selvästi näkivät, että yksi jäi ilman. Mieheni joutui luopumaan omasta, rakkaasta harrastuksestaan, jotta rahaa jäi kahdelle muulle. Hän oli siinä vielä todella hyvä, ja sai palkintoja. Se ei sopinutkaan mieheni vanhemmille, että hylkiölapsi onnistuikin jossain. Rahat siis oho, loppuivat, ja hänet jätettiin kotiin, kun kaksi muuta vietiin salille ja kentälle.
Tästä syystä, eli siitä, miten mieheni vanhemmat itse käyttäytyivät systemaattisesti 25 vuoden ajan miestäni kohtaan, ennen kuin kohtasin tämän, en tule koskaan tykkäämään ja arvostamaan mieheni vanhempia. Apua näiden vanhuusiässä on turha tulla pyytämään isoissa asioissa meiltä kahdelta. Olen sen velkaa miehelleni, että hyväksikäyttö ei jatku koko tämän elämän ajan. Mieheni ei ole mitään velkaa vanhemmilleen.
Mieheni ei ole enää orja ja syyllinen kaikkeen. On aika tunnustaa, että mieheni vanhemmat ovat mitä ovat, olivat, mitä olivat, ja vastaavat siitä omalla käytöksellään. Hoitovastuu siirtyy meiltä mieheni sisaruksille, koska he saivat paljon enemmän rakkautta, tukea ja aikaa, kun mieheni jäi ilman. - en kadu mitään
en kadu mitään kirjoitti:
Mun mielestä taas ei: puolison vanhemmat ei mulle ole todellakaan, missään muodossa sama asia kuin omat vanhempani. Eivätkä mieheni sisarukset ansaitse, missään muodossa, samaa arvoa kuin omani.
Itse aloitin tutustumisen mieheni vanhempiin täysin tyhjältä pöydältä, vieläpä pari - kolme astetta korkeammalta ja kohteliaammalta käytöstasolta kuin omia vanhempiani kohtaan, joiden asenteet ja tavat tunnen omasta lapsuudestani asti. Omien vanhempieni kanssa voin olla täysin rento, eikä ole mitään sellaista asiaa, mistä en voisi jutella. (en juttele omista asioistamme, kuten raha- ja parisuhdejutuista ikinä vanhemmilleni enkä tosiaan muille)
Asenteeni miehen vanhempia ja sisaruksia kohtaan muuttui radikaalisti vuosien saatossa, kun mieheni alkoi - suhteemme alkuaikoina - avautua kaikesta siitä, mitä oli lapsuudessaan ja nuoruudessaan saanut kestää. Onneksi en tiennyt tätä kaikkea, kun tapasin mieheni vanhemmat.
Omat vanhempani eivät ole koskaan lyöneet minua. Mieheni vanhemmat löivät tätä. Omat vanhempani ovat aina tukeneet minua, mieheni vanhemmat taas lyttäsivät tätä. Kehuivat, ja auttoivat tämän sisaruksia. Sisarukset ottivat kaiken avun vastaan, vaikka selvästi näkivät, että yksi jäi ilman. Mieheni joutui luopumaan omasta, rakkaasta harrastuksestaan, jotta rahaa jäi kahdelle muulle. Hän oli siinä vielä todella hyvä, ja sai palkintoja. Se ei sopinutkaan mieheni vanhemmille, että hylkiölapsi onnistuikin jossain. Rahat siis oho, loppuivat, ja hänet jätettiin kotiin, kun kaksi muuta vietiin salille ja kentälle.
Tästä syystä, eli siitä, miten mieheni vanhemmat itse käyttäytyivät systemaattisesti 25 vuoden ajan miestäni kohtaan, ennen kuin kohtasin tämän, en tule koskaan tykkäämään ja arvostamaan mieheni vanhempia. Apua näiden vanhuusiässä on turha tulla pyytämään isoissa asioissa meiltä kahdelta. Olen sen velkaa miehelleni, että hyväksikäyttö ei jatku koko tämän elämän ajan. Mieheni ei ole mitään velkaa vanhemmilleen.
Mieheni ei ole enää orja ja syyllinen kaikkeen. On aika tunnustaa, että mieheni vanhemmat ovat mitä ovat, olivat, mitä olivat, ja vastaavat siitä omalla käytöksellään. Hoitovastuu siirtyy meiltä mieheni sisaruksille, koska he saivat paljon enemmän rakkautta, tukea ja aikaa, kun mieheni jäi ilman.Tästä syystä ja monesta muusta, tunnen erityisen suurta sympatiaa ja myötätuntoa
- niitä lapsia kohtaan, joita oma isä ja äitipuoli ovat kiduttaneet (Eerika ja muut sosiaalihuollon täysin hylkäämät,)
- muut lapset, jotka ovat kokeneet kovia
- koulukiusatut
-------------------------------------------------------------------------------------------------------
Anoppini ääneen sanoma ajatus, kun kuuli naisesta, joka oli tappanut omat lapsensa (niitähän on ollut viime vuosinakin aika paljon)
"Voi, voi, on sillä naisella ollut rankkaa"
-eli kääntäen: "kylläpä ne lapset on olleet sille suuri rasitus. Tiedän tunteen". - yksi anoppi
en kadu mitään kirjoitti:
Tästä syystä ja monesta muusta, tunnen erityisen suurta sympatiaa ja myötätuntoa
- niitä lapsia kohtaan, joita oma isä ja äitipuoli ovat kiduttaneet (Eerika ja muut sosiaalihuollon täysin hylkäämät,)
- muut lapset, jotka ovat kokeneet kovia
- koulukiusatut
-------------------------------------------------------------------------------------------------------
Anoppini ääneen sanoma ajatus, kun kuuli naisesta, joka oli tappanut omat lapsensa (niitähän on ollut viime vuosinakin aika paljon)
"Voi, voi, on sillä naisella ollut rankkaa"
-eli kääntäen: "kylläpä ne lapset on olleet sille suuri rasitus. Tiedän tunteen".Tuskin sun anoppi on niin tarkoittanut. Sinä vain haluat sen niin ymmärtää. Uskon että naisena anopillasi on myös ymmärrystä siihen että kyseisellä äidillä ei ole ollut helppoa elämässä, ehkä jo lapsuudesta asti. Ja on sen vuoksi mennyt sekaisin.
Tapauksessa ei ole mitään puollustettavaa. Mutta aikuisen terveen ihmisen täytyy ymmärtää että ei kukaan terve ihminen tee tuollaista. Ja jos on sairastunut on siihen jokin syy miksi. - 784312
Samaa mieltä kirjoitti:
Minun mielestä puolison vanhemmat = omat vanhemmat. Toki ne eivät tunnu samalta koska ne eivät kasvattaneet juuri itseä mutta puolison kyllä ja sitä pitäisi pitää saman arvoisena. Niiden häätäminen elämästä on sama kuin heittäisi omat vanhemmat pihalle siitä, mutta tätäkään ei varmaan nykyään pidetä vääränä. Perheen tarkoitus on suojella koska perhe on aina perhe eikä vanhempana/siskona/veljenä olemista voi lopettaa. Se myös kasvattaa kestämään ja ehkä joskus myös ymmärtämään paremmin erilaisia ihmisiä ja uskokaa tai älkää parantaa psyykkistä hyvinvointia vaikka nopeaa mielihyvää siitä ei ehkä aina irti saa. Tällekään terveelliselle kehitykselle ei kuitenkaan nykyisin anneta mitään arvoa koska ihmisen kehitys nähdään pelkkänä urakehityksenä ja on niin paljon kätevämpää valita valmiiksi sopivat ihmiset ympärilleen ettei itse joudu kehittymään.
Samaa mieltä puhuu asiaa. Kyllä vanhemmat, sisarukset ja iso vanhemmat kuuluu perheeseen. Mutta joillakin on tapana työntää heidät pois elämästään.
Itse en voisi kuvitella että niin tekisin. Käymme läpi monenlaisia tunteita keskenämme mutta päälimmäisenä kuitenkin on rakkaus ja kunnioitus toisiamme kohtaan. Olemme toki välillä eri mieltä asioista ja niin kuuluukin. Asiat siinä riitelee ei ihmiset. Ja kun jokainen saa olla mitä mieltä on, niin siinä oppii katsomaan asioita eri kantilta. Se on sitä kasvamista.
Kyllä käy sääliksi niitä ihmisiä, he jäävät sosiaalisesti vammaisiksi. Eivät pärjää työpaikalla eikä muualla muiden ihmisten kanssa. Aina on joku joka ärsyttää ja siitä ei halua sietää. - Rakkautta antavat
Samaa mieltä kirjoitti:
Minun mielestä puolison vanhemmat = omat vanhemmat. Toki ne eivät tunnu samalta koska ne eivät kasvattaneet juuri itseä mutta puolison kyllä ja sitä pitäisi pitää saman arvoisena. Niiden häätäminen elämästä on sama kuin heittäisi omat vanhemmat pihalle siitä, mutta tätäkään ei varmaan nykyään pidetä vääränä. Perheen tarkoitus on suojella koska perhe on aina perhe eikä vanhempana/siskona/veljenä olemista voi lopettaa. Se myös kasvattaa kestämään ja ehkä joskus myös ymmärtämään paremmin erilaisia ihmisiä ja uskokaa tai älkää parantaa psyykkistä hyvinvointia vaikka nopeaa mielihyvää siitä ei ehkä aina irti saa. Tällekään terveelliselle kehitykselle ei kuitenkaan nykyisin anneta mitään arvoa koska ihmisen kehitys nähdään pelkkänä urakehityksenä ja on niin paljon kätevämpää valita valmiiksi sopivat ihmiset ympärilleen ettei itse joudu kehittymään.
Täysin samaa mieltä piparminttulin ja samaa mieltä nimimerkkien kanssa.Meillä ei vielä toimi näin.Miniän asenne on sairaalloinen,ehkä persoonallisuushäiriö.Uskotaan,toivotaan,yritetään tukea häntä koska vaikea alkoholiperheen lapsuus hänellä.Me emme kuulu poikamme perheeseen hänen mielestä.Saamme negatiivistä perätöntä palautetta joka kohtaamisen jälkeen.Pelko lastenlasten ja puolisonsa jaksamisesta saa meidät yrittämään pitää jonkinlaisen yhteyden.Alistaminen on kaikkien lähipiirin aistittavissa.
- Matkaava mummo
Olen erilainen anoppi.
Tykkään elää omaa elämääni. En edes ole kovin lapsirakas, omat lapset hoidin hyvin ja onnistuinkin heidän kanssaa. Lastenlapsiin on melko etäiset välit. Synttäri ja Joululahjat annan rahana koska olen huomaannut että en osaa ostaa mieleisiä lahjoja.
Saavat käydä luonani koska haluavat, itse en mene kuin pakon edessä heille.
Lapsenlapsia olen hoitanut kun en ole ilennyt kieltäytyä, he pitivät minusta jostain syystä Kai siksi että en hössötä ja olen reilu ja rehellinen. Nykyisin nähdään harvoin kun ovat jo isoja.
Joku taas sanoo että sulla tulee olemaan yksinäinen vanhuus, niinpä, sitä toivonkin. Jos en pysty huolehtimaan enää itsestäni kai yhteiskunta hoitaa, ei nykyiset lapset ehdi mummonhoitajiksi.
Autan varmasti lasteni perheitä jos apua tarvitsevat, mutta avuntarpeen pitää olla todellinen. En usko että tulevat apua pyytämään, ainakaan näillä näkymin.- Minulle, mulle kans!
Nuoremmille ihmisille olisi todellakin tehtävä selväksi, että tämän päivän ikäihmiset eivät tunne itseään "vanhuksiksi" niin kauan kuin ovat terveitä ja tulevat omillaan toimeen. Kun ja jos voimat uupuvat, on paljon järkevämpää päästä johonkin senioritaloon asumaan, kuin olla lapsiensa ja heidän perheenjäsentensä vaivoina. Omaishoitajilla on tukalat olot, moniko vanhus vapaaehtoiseksi lastensa taakaksi haluaisi?
On ihan turha luulo, että me pelästymme, kun nuoremmat sanovat, ettei meitä kukaan muista vanhuksina, jäämme yksin, joudumme hylätyksi jne. jos emme kaiken aikaa ole valmiit lastenlasten hoivaamiseen.
Emme me sitä pelkää, koska meillä on oma elämämme. jota elämme nytkin ilman lapsia ja lapsenlapsia. Hehän pitävät yhteyttä, mutta eivät he laukkaa luonamme tekemässä kotitöitä palkkioksi lastenhoidosta.
Kuinka moni miniä tai tytär on näillä palstoilla kertonut, miten on palkinnut mummulaa lastensa yökyläilystä tai loma-ajasta? En ole huomannut ensimäistäkään kertomusta siitä. Sen sijaan olen huomannut, että valitetaan sitä, että mummu ei ota lapsenlapsia kotiinsa viikonlopuksi kuin 4-5 krt. vuodessa.
Voin vain kysyä, kuinka monta kertaa aikuiset ihmiset vuoden aikana lomailevat poissa kotoa viikonloppuja? Miksi se pitää olla ilman muuta lapsille järjestetty virkistysmuoto?
Ihmiset ovat tunneköyhiä ja materialisteja. Kaikki mitataan palveluksina ja vastapalveluksina. Niitä pitää olla, palveluja pitää saada. Jokainen lapsiperhe katsoo olevansa oikeutettu mummuihin.
On törkeää, että joku mummu kuolee ennen aikojaan, ja perhe joutuu olemaan ilman mummua lopun elämäänsä. Eräällä palstalla äiti kertookin, kuinka lapsen suru aina vaan jatkuu mummun kuoleman vuoksi. Hän ei ymmärrä kysyä, miksi mummu on lapselle niin tärkeä, miksi ei koti ja omat vanhemmat riitä.
- Wanha ukkomies
Riittää kun ymmärtää, että se oman lapsen uusi perhe on nyt sen varsinainen Perhe.
Tämä yksinkertainen fakta tuntuu olevan yllättävän monelle appivanhemmalle aivan ylittämätön älyllinen este. Siitä kertoo juurikin sen pohdiskelu ettei itse, voivoi, ole päässyt vävyä/miniää kasvattamaan tavoille.- Vanhapiika
Ukkomiehen mielipide on sinun mielipiteesi.Useimmilla on arvomaailma kohdallaan edellisissä viesteissä.
- Joulurauhaa
Niinpä. Tämän päivän anopit vaan eivät rupea miniöitään mollaamaaan, vaan peittävät pahan mielensä. Itse ainoastaan puolison kanssa keskustelen miniästä - emme voi ymmärtää hänen käyttäytymistään hyvällä tahdollakaan. Tasavertainen kohtelu puolisoiden vanhempia kohtaan luulisi olevan itsestään selvyys, mutta miniän vanhemmat vain hyväksytään, pojan vanhempiin ei pidetä mitään yhteyttä. Miniä valittaa vain, että joutuu olemaan kaiket päivät kotona kun puoliso on töissä eikä pääse mihinkään, mutta appivanhempia ei kelpuuteta lapsia hoitamaan, vaikka tällä tavoin miniä saisi omaa aikaa esim. harrastuksilleen. Myöskään mitkään appivanhempien ostamat lahjat eivät kelpaa. Nyt olemmekin lopettaneet lahjojen ostamisen ja annamme rahat hyväntekeväisyyteen. Siitäkin saa iloa. Ja ihme kyllä, aika tekee ratkaisun, en enää jaksa surra sitä, että en näe lapsenlapsiani. Kaikkeen tottuu ja olen suunnitellutkin meneväni SPR:n toimintaan mukaan, jossa tarvitaan varamummoja perheille, joiden isovanhemmat asuu kaukana. Ihanaa joulun aikaa teille kaikille, jotka vietätte sitä ihanasti suvun kesken. Siihenkin olen oppinut, että joulua vietämme puolison kanssa kahdestaan, pojan perhe viettää sitä miniän vanhempien kanssa.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Heikki Silvennoinen petti vaimoaan vuosien ajan
Viiden lapsen isä Heikki kehuu kirjassaan kuinka paljon on pettänyt vaimoaan vuosien varrella.2814672Miksi ihmeessä nainen seurustelit kanssani joskus
Olin ruma silloin ja nykyisin vielä rumempi En voi kuin miettiä että miksi Olitko vain rikki edellisestä suhteesta ja ha282508- 242181
Persut nimittivät kummeli-hahmon valtiosihteeriksi!
Persujen riveistä löytyi taas uusi törkyturpa valtiosihteeriksi! Jutun perusteella järjenjuoksu on kuin sketsihahmolla.932176Onko ministeri Juuso epäkelpo ministerin tehtäviensä hoitamiseen?
Eikö hänellä ole kompetenttia hoitaa sosiaali- ja terveysministetin toimialalle kuuluvia ministerin tehtäviä?1291817Sakarjan kirjan 6. luku
Jolla korva on, se kuulkoon. Sain profetian 22.4.2023. Sen sisältö oli seuraava: Suomeen tulee nälänhätä niin, että se261462- 161442
Kenen etua Stubb ajaa Euroopassa ilmoittaessaan olevansa enemmän Ruotsalainen
Tasavallan presidentti Alexander Stubb kertoi ensimmäisellä valtiovierailullaan Ruotsissa, että hän ei ole koskaan tunte3431418Avaa sydämesi mulle
❤ ❤❤ Tahdon pelkkää hyvää sulle Sillä ilmeisesti puhumalla Avoimesti välillämme Kaikki taas selviää Kerro kaikki, tahdo361357Elia tulee vielä
Johannes Kastaja oli Elia, mutta Jeesus sanoi, että Elia tulee vielä. Malakian kirjan profetia Eliasta toteutuu kokonaan351247