Miten anoreksia on mahdollinen?

"Laihuushäiriöön ei ole yhtä syytä. Usein kuitenkin oireilun alkuvaiheena nähdään liian pitkälle mennyt pyrkimys pudottaa tai säädellä painoa."

http://fi.wikipedia.org/wiki/Anoreksia_nervosa#Yksil.C3.B6lliset_syyt

Hei!

Mielenkiintoinen ja tärkeä kysymys, sillä monet miehet varmasti miettivät tätä asiaa.

Mun tapauksessa ei ollut millään tavalla kyse miesten mielipiteistä. Olin silloin 14v. kun sairastuin ja tunsin vaan itse oloni inhottavaksi läskiksi. Mitat oli 163cm/52kg. Yleensä anoreksiaan sairastuu suunnilleen minun ikäiseni pikkutytöt, eikä siinä vaiheessa vastakkainen sukupuoli vaikuta siihen. Kun on ennen tottunut olemaan ohut pikkutyttö ja yhtäkkiä alkaa naisen keho mudostumaan, tissit kasvamaan ja lantio levenemään, saattaa hämmentyä totaalisesti. Ja kun muotilehdissä ja nettisivustoissa (jotka kiinnostavat nuoria tyttöjä erityisesti) on laihojen mallien ja julkkisten kuvia ja hehkutusta, niin haluaisi itse olla samanlainen. Eli erityinen. Ei tavis. Tulee tunne, että laihuus tuo onnea ja menestystä. Ja siinä voi onnistua helposti kehoaan muokkaamalla.

Tällaiset suunnilleen taisi 8v. sitten olla mun fiilikset, kun aloin laihduttamaan. Halusin siis miellyttää sekä itseäni, että yleisöä internetin ja muun median maailmassa. Onneksi nykyään naiskuva on jotenkin muuttunut terveempään suuntaan, että yleisesti kritisoidaan laihuusihannetta. Mutta jonkinlainen anorektinen ajattelutapa säilyy, vaikka olenkin tervehtynyt. Vaa'alla on käytävä säännöllisesti ja syömistä kontrolloitava. Tosin syön joka viikko suklaata, kiinalaista ruokaa ja kaikkea hyvää, eli ei tässä missään nälässä eletä. Oon oppinut sen, että ihan kaikkea voi syödä kohtuudella :)

Nykyään olen onnellisesti parisuhteessa, normaalipainoinen (164/52) ja elämä on niin paljon parempaa kuin sairaina aikoina. Mun mies arvostaa mun naisellisia muotoja ja suhteellisen isoja rintoja :D Et ei tässä varmaan kannata pahemmin lähtee enää laihduttamaan, kun asiat on näin hyvin.

Kerron vielä, että perustin vasta äskettäin blogin, jossa julkaisen vanhoja anoreksiantäytteisiä päiväkirjamerkintöjäni, alkaen vuodesta 2005 ja pohdin sen aikaisia ajatuksiani nykyisen minäni näkökulmasta.

http://kuolemunkaamereen.blogspot.fi/

-Lila-

Hei!
Edellisessä viestissä oli paljon asiaa, mutta yleensä syömishäiriön syynä ei ole pelkästään laihuuden ihannointi. Siihen vaikuttavat monet muutkin asiat. Syömishäiriö on mielen sairaus, ja siihen kuuluu yleensä masentuneisuus, ahdistuneisuus sekä ruumiinkuvan häiriö. Sairastunut tahtoo kontrolloida kaikkea, mutta kun siihen ei pystytä, niin kontrolloidaan syömistä. Joillakin kyse ei edes ole siitä, että haluaisi olla laiha, vaan kokee että "minua on liikaa" tai muuta vastaavaa.
Syömishäiriön taustalla on myös useimmiten joku trauma lapsuudessa, kuten minulla erittäin läheisen perheen perhesurma. Anoreksiaan sairastuin 12-vuotiaana, mutta olen ajatellut olevani liian iso/lihava niin kauan, kuin muistan. Alimmillaan painoin 23kg/153cm, bmi siis 9.8, eli todellakin sairaalakunnossa matkalla hautaan. Taistelen sairauden kanssa päivittäin, mutta enää en ole noin alipainoinen. Nyt bmi 16,5, ja ikää 15 vuotta. Parantumisenhalu on suuri, mutta koen itseni liian lihavaksi ollakseni anorektikko.

Näin ajattelen itsekkin silloin kun äänessä on järki eikä sairas mieli. Anorektikko vain usein sekoittaa todellisuuden ja harhan, mikä siitä tekeekin mielisairauden. Yritän vain toistaa näitä itselleni joka päivä.

Tiivistettynä; minulla anoreksia alkoi kehittyä jo reilusti alle 10-vuotiaana. Suurimpana syynä hyvin sairas perhe ja seksuaalinen hyväksikäyttö.
Anoreksialla hain/haen täydellistä kontrollia, muuten tunnen hajoavani.
Nuorena olin täysin holtiton seksuaalisten suhteitten kanssa. Kuka vaan joka halusi, siitä vaan! Tunsin että se oli ainoa tapa saada l¨sheisyyttä ja hyväksyntää. Viha itseäni kohtaan oli niin valtava! halusin vahingoittaa itseäni kaikin tavoin.
Kohdistin vihan jota olisi pitänyt tuntea hyväksikäyttäjää kohtaan, itseeni. kielsin ruoan, kaiken mielihyvän, suorastaanruoskin itseäni. Ihan konkreettisesti myös. Hakkasin itseäni muovisella hyppynarulla ollessani 10-12 vuotias.
Sitten lopetin kaiken seksuaalisuuteen liittyvän. Inho ja kuvotus kaikkea siihen liittyvää kohtaan tuli, ja on nytkin edelleen. Ikinä ei mieleenikään tule, että haluaisin miellyttää ketään, kaikkein vähiten miehiä! Vihaan naisen kroppaani ja haluan hävittää sen. Siksi ihailen ja kadehdin äärimmäisen laihoja malleja esim. he ovat pystyneet siihen mihin minäkin haluan! Sillä ei ole mitään tekemistä kauneuden kanssa, kaukana siitä! Koskaan en ole tarpeeksi laiha. Alimmillaan olin 33 kg ja olen 168cm pitkä. Silloin tosin sairaalaan päädyin kuoleman kielissä. Tavoitteeni silloin oli 29 kg mihin en siis päässyt.
Nyt painoa on 43 kg eli kymmenen tullut lisää. Vahvojen tukijoukkojen ja terapian tuella yritän nyt tästä taistella. Kokemastani en ole uskaltanut puhua kuin vasta viime vuosina, siksi en ole saanut kunnon apuakaan. Nyt puhun enkä häpeä! Se mitä minulle aikuiset tekivät, ei ollut minun syyni! Nyt puhun.
Tämä on minun henk.kohtainen kertomukseni. Varmasti niitä löytyy yhtä monta erilaista kuin syömishäiriöistäkin!

No niin, Maallikko1. Saitko selvyyttä kysymykseesi?
Niin että ei se anoreksia ole mitään perhosenkeveänä leijailua vaaleanpunaisessa harsohamosessa ikuisessa auringonpaisteessa kultakiharat liehuen!
Se, joka siellä pohjalla on ollut ja on, tietää.
Huvittaa vaan, kun kukaan ei ole uskaltanut enää kommentoida tuon yhden rehellisen postauksen jälkeen! Oliko totuus liian ruma?
Ei siis prinsessatauti vaan ruma, ruhjova ja hitaasti kiduttamalla loppuun vievä psyykkinen sairaus.Ja nyt ei puhuta näistä vähä-älysistä wannabeesta ja pro-anoista, vaan oikeasti anoreksiaa sairastavista.

Näin maallikkona voisin heittää että sairaalloiseksi mennyt tarve kontrolloida omaa kehoa kun kaikki muu elämässä tuntuu lähtevän lapasesta ja voimakkaat kokemukset siitä ettei joku tärkeä ihminen esim. vanhempi oikein hyväksy sellaisena kuin on. Varsinkin jos se liittyy ulkonäköön. Siitä helposti syntyy ajatusyhteys: "minua ei voi rakastaa tällaisena kuin olen" ja sitten hakeudutaan näihin pro-ana ryhmiin mukamas yhdessä ja yhteisöllisesti itseä kiduttamaan ja piiskaamaan. Voisi sanoa että nämä on myös tapoja rankaista itseä. Sitten niistä syntyy ylitsepääsemättömiä tapoja ajatella ja toimia.

Huomasin itse kerran laihduttaessa useita kiloja miten helposti sitä sortuu itsensä rankaisemiseen ja negatiiviseen feedbackiin laihdutuksen aikana. Tuliko syötyä 100kaloria liikaa? Pahuksen läski etkö yhtään voi hillitä itseäsi! jne. Lopputuloksena oli että useita kiloja laihtuessani en ollut sittenkään tyytyväinen. Lopetin tosin homman siihen itse ja meni pitkään etten enää vihannut kehoani tai ainakaan kiinnittänyt siihen liikaa huomiota.

Helposti vain syntyy sellainen mielleyhtymä että et ole rakastettava kun olet läski tai muuten vain huono.


Näiden pro-ana ryhmien toiminnan näkeminen suututtaa ja turhauttaa ihan äärettömyyteen asti mutta täytyy yrittää muistaa että sairaudesta on kyse. Kuitenkin hatuttaa että omakin ystäväni aikanaan tuli vedettyä internetin toimesta tällaiseen mukaan...

Hieno ketju!
Hyvä, että aloitit, aloittaja! Ja valtavasti ruusuja teille jotka olette vastanneet!! Kerro nyt, saitko vastauksen jota kaipasit, Maallikko1?????!!

AP: Melko misogynistinen (naisia halveeraava) näkemys aiheesta. Tekstistäsi paistaa lävitse että mielestäsi naisen ihmisarvo määräytyy juuri siitä miten miehet heidät näkevät. Ihan kuin tässäkin psyykkisessä sairaudessa tarkoitus olisi vain miellyttää miehiä.

Ymmärrettävää kyllä että tällainen ajatusmaailma on melko yleinen nykyajan esineellistämis- ja kulutusyhteiskunnassa mutta kannattaa toki pyrkiä pois tuollaisesta tavasta ajatella.

Anoreksiassa ei ole kyse miesten mieltymyksistä vaan psyykkeen oireilusta. Sekä miehet että naiset voivat sairastua anoreksiaan.

No mä ainakin sairastuin 8- vuotiaana ja oon nyt15. Alko koulukiusaamisesta. Sitte meidän mökkikin poltettiin ja jouduin koko ajan vaihtaa koulua, koska missään mua ei hyväksytty sellasena ku olin ja enimmäkseen anoreksia on itseinhoa, jonka myötä laihtuu huomaamattaankin. Tietysti siinä on myös sitä laihduttamistakin... Mutta nyt oon aikonut tervehtyy ja uskon että se voi onnistuu, joten olkaa onnellisia te, joilla on elämä ja ystäviä, koska joillain ei ole. Olkaa onnellisia ennen kuin on liian myöhäistä...

Ei syynä ole miesten miellyttäminen, vaan usein itseviha, joka johtuu juurikin esim. lapsuuden tai nuoruuden aikaisista traumaattisista tapahtumista. Kuten nyt vaikka edellä mainitusta hyväksikäytöstä. Syömisen kontrollointi tuo jonkinlaista järjestystä muuten kaoottiseen elämään. Itselläni ei ole anoreksiaa (ainakaan painoindeksin eikä varmaan peilikuvankaan mukaan), mutta muuten kyllä sanoisin itseäni syömisvammaiseksi. Syömishäiriöni tosin alkoi vasta 25-vuotiaana ja useamman vuoden päästä edes tajusin, mistä se johtuu..

En tiedä, mikä keskustelun aloittajaa vaivaa. mutta ainakin minua ympäröivässä maailmassa miehet nimenomaan ihailevat anoreksiaa ja vaativat sitä naisiltakin.

Mielestäni on todella, todella hienoa, että aloittaja haluaa ymmärtää vaikeaa mielensairautta nimeltä anoreksia. Yleensä vieraita ja pelottavia asioita halutaan alkaa ymmärtää vasta sitten, kun sellainen koskettaa itseä tai lähipiiriä.

Minusta on hassua, että aloittajaa syytetään naisvihasta. En näe aloitusviestissä naisvihaa, vaan yrityksen auttaa anoreksiaan sairastuneita tuomalla esiin miesten (oletettuja keskimääräisiä) seksuaalisia mieltymyksiä. Ymmärrän kyllä, ettei se ole kaikkien mielestä hyvä tapa, mutta minä näen aloitusviestissä paljon hyväntahtoisuutta. Ja totuuttakin.

Hyvä aloittaja, anoreksia alkaa yleensä paljon nuorempana kuin muut syömishäiriöt. Esimerkiksi bulimian keskimääräinen alkamisikä on 18 vuotta (Wikipedia). Psykoanalyyttisestä näkökulmasta katsottuna anoreksian voi siis nähdä aikuistumisen ja naiseuden pelkona, yrityksenä pysyä lapsena ja välttää aikuistumisen ja itsenäistymisen haasteita.

Anoreksia tosiaan "vaatii" hieman erilaisen luonteen kuin esimerkiksi bulimia. Usein anorektikko on tunnollinen, vastuullinen ja kontrollinhaluinen, kun taas bulimiaan liittyy tietynlainen impulsiivisuus. Tosin on sanottava, että harva on oppikirja-anorektikko tai oppikirjabulimikko. Usein oireet menevät ristiin ja päällekkäin.

Anoreksia liittyy vahvasti kontrollinhaluun ja itserankaisuun. On muutenkin mielestäni harhaluulo, että syömishäiriöt liittyisivät ensisijaisesti ulkonäköön. Minun mielestäni kaikkien syömishäiriöiden ytimessä on itseinho ja tunteiden käsittelemisen vaikeudet. Anorektikko kontrolloi elämäänsä vahtimalla pakonomaisesti jokaista suupalaansa. Bulimikko lohduttaa itseään ahmimalla, kun ei osaa käsitellä tunteitaan muulla tavoin. Syömishäiriöt ovat vakavia ja moniulotteisia sairauksia, ja lähes kaikissa tapauksissa potilailla on myös masennusta, ahdistusta ja muita psyykkisiä oireita.

Anoreksia on huomattavasti vakavampi sairaus kuin mitä yleisesti tiedetään. 1/3 parantuu, 1/3:lla sairaus kroonistuu ja 1/3 kuolee. Karuja lukuja.

-eräs bulimikko

Naisten elämä ei, ylläri ylläri, pyöri miesten ympärillä. Kaikki mitä naiset tekevät ei välttämättä liity miehiin. Emme sairastu psyykkisiin sairauksiin vain ja ainoastaan siksi, että haluamme olla haluttavia miesten silmissä. Ihan vaan tiedoksi. Miehet eivät ole universumin keskipiste, vaikka kovasti te miehet niin haluattekin uskoa. :)))