Sosiaalisten tilanteiden pelko ja vaikutukset työyhteisössä

No ihan varmasti voi johtua jännittämisestä.

Väsytkö muuten helposti? Mietin vaan, että saatko tarpeeksi kaikkia vitamiineja. Esim. näin talvella d-vitamiinin puutos on yleistä jos ei syö ravintolisänä ja sehän herkistää väsymiselle.

En lukenu kun otsakkeen kun vähän kiire mut halusin vaan sanoo et mä väsyn tosi helposti ihmisistä kun sehän on aina rankkaa kun on tämä tauti ! Se on meille paljon rankempaa! Ja siitähän on vähän masennustakin joka väsyttää myös. Lepää tarpeeksi ja anna itelles aikaa. Ihailen et oot jaksanu mennä töihin mä en jaksa enkä pysty

Kyllähän se väsyttää jos elimistö on stressissä ja paniikissa koko päivän. Tiedän kun olen vuosia samasta asiasta kärsinyt.

Kofeiini lisää stressihormonien tuotantoa, eli jännittäjälle se ei sovi yhtään. Itse pääsin jatkuvasta jännittämisestä eroon kun lopetin täysin kahvin juonnin.

Oli virhe mennä töihin (onneksi vaan lyhyt osa-aika työ) tuonne missä nyt olen. Sen pelon kanssa eläminen on kauheaa. Oon pitkään ollu ongelman kanssa yksin ja yritän aina vaan kohdata pelkoja ikäänkuin siedättäen, mutta mitään ei tapahdu, mikään ei ole muuttunut ja pelot senkun vahvistuu.

Ja muuten en mielestäni väsy helposti. Siis touhuilen maatilan töiden parissa ja käyn paljon koirien kanssa lenkillä, silloin en ole väsynyt, muuta kuin joskus fyysisesti sieltä täältä kun kolottaa.

Mutta tämä väsymys on ihan erilaista. Se on fyysistä ja henkistä. Totesin juuri, että olen unohtanut eilen jopa ruokkia koirat. En ole KOSKAAN aikaisemmin unohtanut. Eli ilmeisesti tämä on ihan vaan yliväsyneisyyttä työympäristön takia.

Ensihoitona meinaan tuon työn loputtua levätä kotona. Elää niinkuin vapaapäivinä ja yritän olla hetken murehtimatta työ- sun muita kuvioita. Kesäksi kai on etsittävä taas uusia töitä, mutta kuten tähän asti, niin paikoista jossa saa tehdä hommia itsenäisesti.

Kaikkein pahinta minulla tässä "taudin" kuvassa on, että pelkään aivan kamalasti tajuamatta asiaa. Alitajunnassani tapahtuu välillä asioita minun tiedostamatta niitä. Pari kuukautta sitten sain paniikkikohtauksen ihmisjoukossa, vaikken kokenut oloani tuolloin kovin ahdistuneeksi.

Mutta voimia teille muillekkin, jotka kamppailette saman aiheen kanssa! Elämä ei missään nimessä oo helppoo.

Joo kyllä se väsyttää henkisesti niin paljon ,että mulla ei enää riittänyt viikonloputkaan palautumaan. Väänsin väkisin töissä niiiin...pitkään ,kunnes oli pakko jäädä pois . Nyt pari vuotta pois työelämästä mikä ei sekään tosiaan hyvä ole. Tsemppiä kaikille...

Sama homma täälläkin, sosiaaliset työt ei mulle sovi koska olen päivien jälkeen ihan väsynyt enkä jaksa tehdä yhtään mitään ja viikonloput ei auta.
Tällä hetkellä toimistotyö joka on suht epäsosiaalista joten olen ihan tyytyväinen.
Kahvinjuonnin lopetin kanssa puolitoista viikkoa sitten kun tuntui pahentavan jännitysoireita

Sama homma minullakin. Varmasti se vaikuttaa siihen, kun elimistö on stressitilassa koko päivän. Jännittämisen lisäksi työni on fyysisestikin aika raskasta. Ei paljon illalla jaksa mitään. Yleensä yritän pakottaa itseni edes pienelle kävelylle, että saisi raitista ilmaa. Perjantai-illoille ei paljon tarvitse keksiä tekemistä. Saunan jälkeen kun yrittää katsoa tv:tä, niin meinaa nukahtaa sohvalle. Lomalla ei ole mitään väsymisongelmaa.

Vaikeita asioita nämä. Mulla on ollut vuosien varrella erilaista sosiaalisten tilanteiden välttelyä, välillä ovat olleet pieniä juttuja ja välillä vaikuttavat ihan konkreettisesti mun elämään kun en esim. uskalla tapahtumiin joissa on liikaa tuntemattomia tai ylipäätään ihmisiä joiden reaktioita pelkään, kaikki lähtee siitä että alitajuntani pelkää minun joutuvan muiden arvioitavaksi ja tuomittavaksi. Masennusta on yleisemmin ollut hoidettua terapiassa mutta itse sos.pelko ei ole ollut varsinaisesti suurennuslasin alla.

Nyt tilanne on lähtenyt käsistä: muutin työn perässä ulkomaille. Aloitin uudessa kulttuurissa, uudessa työpaikassa (jossa kaikki pitää kysyä etukäteen, opetella uutta, pyytää koko ajan apua), ja uudessa asunnossa jossa mulla on kämppiksiä. Työkaverit ovat mukavia, samoin kämppikset.. mutta jotenkin tietty raja ylittyi ja nyt olen käynyt paikallisella terveyskeskuksella puhumassa ammattilaisen kanssa, olen soittanut jo kotosuomeen vanhalle terapeutille ja varmistanut että hänellä olisi minulle aikaa jos palaisin, ja olen kertonut työnantajalleni, että mulla on diagnosoitu sosiaalisten tilanteiden pelko.

Pelkään keskustella työkavereideni kanssa koska kaikki keskustelut ovat joko apua kysyviä, epätietoisia tai potentiaalisesti perustuvat tyhmyyteeni - en osaa kysyä apua keneltäkään koska häpeän sitä, en osaa myöskään tehdä mitään koska pelkään tekeväni väärin (eikä ihme!), ja huomaan vain pyöritteleväni tietolähteitä edes takaisin näytölläni, vältteleväni kontaktia kaikkien kanssa, toivovani vain että pääsen pois joka hetki, joudun usein hengittelemään rauhallisesti, sulkemaan näytön, jne, jos tulee vastaan yksikin asia joka ei suju niinkuin toivoisin: jos kone valittaa jotain, jos minulta kysytään jotain, jos en löydä oikeita sanoja kielellä jota periaatteessa osaan mutten ymmärrä juuri lainkaan (ruotsi)..

Nyt viikonloppuna pyrin keskittymään olennaiseen - koitan löytää keskittymiseni tehtävissä/hommissa joita keksin kotona, pidän oveni kiinni ja taistelen rutiinieni kanssa ("mennäkkö vessaan vai ei, kun en halua nähdä ketään ja saatan törmätä kämppikseeni") ja koitan psyykata itseni automatisoimaan touhuni ja hyväksymään sen että saa jännittää mutta pitää silti olla toimintakykyinen.. harkitsen jopa illalla kaupungille menemistä vaikka ajatus hirvittää ihan valtavasti. Mutta koen sen ehkä pakolliseksi. Maanantaina menen töihin ja kerron mitä mieltä olen, lähdenkö vai jäänkö.. haluaisin jäädä mutta en vain pysty juuri nyt elämään tällä tavalla, ja pelottaa ajatuksena että koko työrupeamani (3kk) olisi pelkkää pään hakkaamista seinään ja tätä samaa tunnetta joka mulla just on. Lääkkeitä tai terapiaa en suostu käyttämään muualla kuin kotona, koska jos myönnän tarpeen niille, olen toipilas - ja toipilaan on oltava turvallisessa ympäristössä, kotimaassa, oman kielen ja omien ystävien äärellä.

Tämmöinen vuodatus - voimia teille kaikille jotka taistelette mahd. samantapaisen asioiden kanssa. Olen nyt katsonut paljon Youtube-videoita tästä aiheesta, jutellut ystävieni kanssa, avautunut nyt tänne.. toivon, että olemalla näin yhä enemmän sinut ongelmani kanssa, saan ehkä kiinni taas arjesta ja pystyn keskittymään olennaiseen.. pidän sormet ristissä.

HERRAN VITUN JESTAS KOITTAKAA NYT HOITAA SE SOSFOBI ENNEN KU TÄYTÄTTE 25, IHAN TURHA KÄRSIÄ, KUN APUA ON TARJOLLA, JOS VAAN HALUAA SELVITYÄ. SE ON PELKKÄ AJATTELUMALLIEN KEHITYSHÄIRIÖ, KOITTAKAA NY HOITAA POIS NIIN VOI ALKAA VIHDOIN NAUTTIA ELÄMÄSTÄ SAATANA! SUOMI MAKSAA!!

Ilmoittauduin mukaan vertaistukiryhmään mutta en taida uskaltaa mennä sinnekkään joten mitä muka enää on tehtävissä jos ei pysty menemään minnekkään?

Menkää ihmiset lääkäriin ja pyytäkää resepti Propal -beetasalpaajalle. Itse 20 vuotta jännittäjänä eläneenä voin suositella tuota lääkettä. Vituttaa se, että sain kuulla koko tuotteesta VASTA VUOSI SITTEN, koska sitä käyttäessä olen päässyt noista jännitys/paniikkihäiriöistä eroon totaalisesti. Olisi ollut hienoa jos olis aiemmin tuonkin tajunnut, kun luulin, että beetasalpaajat ovat ainoastaan rytmihäiriöiden hoitoon (joita itsellä on myös ollut teini-iästä saakka). Ottakaa selvää vaikka googlettamalla Propralista, ellette vielä tunne sitä. Ja olkaa hyvät vaan, toivottavasti edes joku tästäkin neuvosta johtuen saa TODELLA paljon helpomman elämän.

^ Pakko sanoa että löytyy propalit ja p*rk*le rauhoittavat, ja tiedän täydellisesti syyt sosiaaliseen pelkooni. Ei ole loppunut! Järkyttävää paskaa on elämä ja vaikka kuinka olisin päättänyt että paranen, en parane. Jokainen työpäivä on yhtä vit*n pelkoa. Jatkuvasti keskityn siihen että lähellä on ihmisiä.

Mitä ajattelette ns. selän takana näistä ihmisistä joiden yhteydessä "joudutte" olemaan? On helpompi olla ystävien kuin viholliseten kanssa.

Itse kärsin paljon jännittämisestä ja sain paniikkikohtauksia bussissa, junassa, ratikassa, kaikkialla, missä paljon ihmisiä. Jostain löysin sitten linkin Neurosonic-hoitoon ( Kellumo.fi ja on muuallakin ). En tiedä, mitä tapahtui, mutta kolmannen hoitokerran jälkeen hermostoni oli rauhoittunut. Kokeilkaa, se ei ole edes kovin kallis hoito. Suosittelen, sillä itselläni alkoi elämä jo kaventua liikaa. Tämä ei ole todellakaan mainos, haluan vain kertoa, että auttanut on. Googlaa lisätietoja.

Veemäinen vaiva todellakin. Itse kärsinyt jo lapsesta saakka tästä. 30 vuotta jo mennyt. Enää ei onneks niin paha kuin teininä. Tällä hetkellä ssri:t paniikkihäiriöön ja ahdistuneisuuteen. Ilman lääkkeitä en pärjäisi millään. Niiden avulla jaksan käydä töissä. Pidän pahimpana ongelman aiheuttajana sitä, kun ei pääse itkemälläkään tuosta liiallisesta itsetarkkailusta eroon. Sosiaalisissa tilanteissa keskityn siihen että ääneni ei alkaisi värisemään, ja hirveä ahdistuneisuuteni ei paljastuisi. No aika usein se paljastuu, ja sekös vituttaa. Tuo pinnallinen stressihengittäminenki jäänyt vuosien varrella päälle, ja sekin vaikeuttaa puhumista. Jännä kun en ahdistu tuiki tuntemattomien kanssa puhuessani, vain tuttuje- ja puolituttujen kanssa. Ja huvittavaa kun lepertelen koiran tai lapsen kanssa niin ahdistuksesta ei tietoakaan. No he ovatkin turvallisia kumppaneita, eivät arvostele ja hyväksyvät toisen ilman ehtoja. Pitäisi vaan oppia se, että ihmisistä harvat ovat vihamielisiä. Suurin osa on ihan ok tyyppejä eivätkä halua toiselle mitään pahaa.

Olen ollut n. 25 vuotta sairauseläkkeellä eri tyyppisten psyykkisten syiden perusteella. Jo yli 30 vuotta sitten ajattelin, että elämäni on pilalla erilaisten sosiaalisten jännitysoireiden takia ja lähinnä näistä syistä lopetin esim. lukion ja ajauduin koulutusta vähän vaativiin sekalaisiin hanttihommiin kunnes ei minulle sopivaa työtä enää löytynyt. Näin jälkiviisaana pahin virheeni oli hakea apua ongelmiiini bentsodiatsepiineista (ainoastaan lyhytaikaiseen kriisikäyttöön korkeintaan) ja alkoholista. Päihdeongelmat ovat lopultakin kerrannaisvaikutuksineen pilanneet ja tuhlanneet minulle jo aika paljon kertyneitä elinvuosia. Kirkkaalla ajatuksella on mahdollista hakea apua, tehdä erilaisia harjoituksia yms. sosiaalisiin jännityoireisiin, jotka nyt jälkikäteen tuntuvat ongelmistani pienimmiltä (ei tietenkään silloin joskus nuorena).
Yrittäkä hakea ihmeessä apua näihin ongelmiin, mutta muistakaa, että ajatusta turruttavilla aineilla voitte lakaista ongelman vain maton alle ilman käsittelyä ja pilata elämänne ja samalla ehkä myös joidenkin toisten..näin kävi itselleni pitkälti. Yritän saada korjattua elämästäni vielä sen, mikä on mahdollista. Edelleenkin hyvin jännityvänä sosiaaliset pelot tuntuvat hautautuvan paljon pahempien ongelmien peittoon.

Mä olen joka kerta työpaikkaa vaihtaessani kärsinyt samasta asiasta. Se on TODELLA uuvuttavaa, ja jokaisen työpäivän jälkeen takki on todella tyhjä. Työtä asian parissa on tullut tehtyä jo kohta parikymmentä vuotta. Välillä on ollut parempia jaksoja, kun töissä on ympäristö tullut tutuksi, eikä jännittämisoireet ole enää läsnä. Mutta sitten kun paikkaa vaihtaa, niin huomaakin, että se vanha "ystävä" olikin vaan talviunessa ja heräsi nyt taas ahdistelemaan.

Nyt olen viimeaikoina ruvennut tutkimaan termiä "toxic shame", joka vaikuttaa yhdeltä hyvältä lähtökohdalta lähteä purkamaan tätä ongelmavyyhtiä sosiaalisten tilanteiden pelon suhteen.

Voimia päiviisi, aurinko paistaa sinullekin vielä täydellä kirkkaudella!

hyvä ketju.

Olin monta vuotta työyhteisössä mikä oli sosiaalista eri ammattiryhmien välillä. Ujona menin mutta siellä oppi rohkeutta ja itsevarmuutta ja lopulta olinkin yksi höpöttäjistä. Aikaa myöten sitten väsyin tähän rooliin, aina ei olis jaksanu kuunnella työkaverin samoja juttuja, olla aurinkoinen ja tekevä. Pääsin sitten viimein yksintyöskentelyyn ja olen viihtynyt erinomaisesti. Vanhat kollegat ihmettelee olenko yksinäinen, ei ainakaan yhtään tunnu siltä vaan tämä on mun juttu.