Yksinäisyys raskausaikana

Mene nyt itseesi hyvä nainen! Olet itse karkottanut miehesi ja hän yrittää eron sijaan keksiä itselleen muuta tekemistä raskausaikanasi. Haluaisitko itse viettää aikaasi ihmisen kanssa, joka avoimesti osoittaa vastenmielisyyttä sinua kohtaan, syyttä sinua vielä tästä ja haastaa riitaa? Sinulla on hormonit sekaisin.

Minulla oli haastava ensimmäinen raskauskolmannes, kun minäkään en silloin oikein halunnut miehen läheisyyttä ja olin väsynyt. Mieheni otti lähes avioeron. Ymmärsin silloin itsekin, että en voi jatkaa niin, oli mikä oli. Läheisyys palasi toisen raskauskolmanneksen alussa, mutta on kestänyt jollain lailla kauan, että olemme taas päässeet jotenkin oikeasti luottamukseen ja tasapainoon. Vauva syntyy ihan kohta ja asiamme ovat mielestäni melko lailla kunnossa. Et oikeasti voi tehdä muuta kuin muuttua itse...ole iloisempi miehen seurassa...mene halaamaan tai kosketa edes varovasti (niin minä teen jos olen epävarma, että kosketan vaikka varovasti miehen käsivartta tai silitän hiuksia)...kun menet nukkumaan väsyneenä niin kysy mieheltä, josko hänkin tulisi jo nukkumaan...älä koskaan torju miehesi kosketusta tai lähestymisyritystä, älä kertaakaan...pyydä häneltä apua ja turvaudu häneen, kun koet, että et jaksa. Eli ne ovat ne pikku asiat, jotka kertovat käytöksessäsi miehellesi, että rakastat häntä yhä...

Meillä oli vähän samankaltainen tilanne ekan raskauskolmanneksen aikaan, mutta en kylläkään läheskään noin pahana sitä kokenut. Minä kärsin ekan kolmanneksen hirmuisesta kuvotuksesta ja iltaoksentelusta. Pahimmillaan makasin päivän vaan sängyssä ja katsoin koneelta elokuvia, kun en pystynyt liikkumaan. Kaikki fyysinen, raskaampi tekeminen pahensi oloa entisestään. Tämän takia mieheni joutui hoitamaan paljon kotia: siivoamaan, tiskaamaan yms., kun kaikki lika aiheutti minussa oksennusreaktion. Pahinta oli kuitenkin se, että mieheni ominaistuoksu, mitä ennen ja nyt jälkeen raskauden, rakastan suunnattomasti, oksetti ekalla kolmanneksella minua aivan järkyttävän paljon. Vaihdoin mm. lakanoitamme 2-3 päivän välein, sillä en kestänyt hänestä lähtevää hajua. :D Pieni kuvotus minulla jatkui koko raskauden ajan ja koko raskauden aikana en pystynyt kuin suukottamaan miestäni pienesti kuin poskille ja vähän huulille - isommat pusut ja kielarit aiheuttivat oksennusrefleksin.

Puhuin tästä kaikesta avoimesti miehelleni, ja vaikka huomasin, että hän loukkaantui tästä verisesti, ja minusta tuntui erittäin pahalle edes puhua kokemastani vastenmielisyydestä hänelle. Hän kuitenkin luuli alkuraskaudessa, että en enää halua ja rakasta häntä, minkä vuoksi minun piti perinpohjaisesti selittää tuntemukseni ja väsymykseni hänelle ja yrittää saada hänet ymmärtämään. Menimme naimisiin raskausviikolla 13, jonka jälkeen suuntasimme häämatkalle kahdeksi viikoksi. Hääpäivästä pystyin nauttimaan, vaikka pahoinvointini vaivasi silloinkin, häämatka taas meni minulta melkein sumussa ja kiukuttelin paljon miehelleni. Seksiäkään ei paljoa matkalla harrastettu. Joten en yhtään syytä miestäni siitä, että hän luuli parisuhteemme kuolleen alkuraskauden aikana. Ja paljon hän kyllä joutui kestämään - ja kaikki vain niiden pahuksen hormonien takia.

Ehkä tärkeinta meille koko tämän vaikean ajan oli se, että minä väsymyksestä ja kuvotuksesta huolimatta jankutin koko ajan miehelleni rakastavani häntä ja yritin parhaani mukaan puhua tuntemuksistani ääneen, jotta hän ymmärtäisi, mitä minä koen. Välillä tuntui, että hän väsyi tilitykseeni, mutta koin sen parempana kuin sen, että hän luulisi minun ottavan tietoisesti etäisyyttä häneen.

Ehkä sinunkin pitäisi saada miehesi keskustelemaan kunnolla kanssasi ja jos muu ei auta, niin vaatia hänet vaikka neuvolaan keskustelemaan ongelmistanne. Voisiko teitä auttaa, jos irroittautuisitte arkikuvioista hetkeksi: jos teillä on varaa, niin suunnitelkaa vaikka jokin pienen pieni matka, josta saatte muuta ajateltavaa kuin vauva. Oletko kunnolla puhunut miehellesi siitä, mitä hänelle isäksi tulo merkitsee, pelottaako häntä kenties jokin? Itse huomasin raskauden aikana käyttäytyväni vähän kuin miehesi, sillä itsekin halusin shoppailla, nähdä kavereita, käydä uimassa ja muissa menoissa vähän kuin "varastoon" ennen vauvan syntymää.

Lopuksi voisin sanoa sen, että jos te vain haluatte olla jatkossakin yhdessä, tämä ongelma kannattaa alkaa selvittämään jo raskausaikana. Vauvan synnyttyä yhteinen aika nimittäin on alkuun ihan minimisssä ja jos siinä vaiheessa suhde ei ole kunnossa, niin sitä on todella raskasta alkaa paikkailemaan. Meillä mieheni kanssa on minusta aina ollut hyvä ja rakastava suhde, mutta nyt vauvamme ollessa 2 kk läheisyys ja muuhun kuin vauvaan liittyvät keskustelut ovat aika vähäisiä ja niihin pitää todella panostaa, sillä vauva vie aika tehokkaasti kaiken ajan ja suurimmat voimat. Mutta koska me halutaan olla yhdessä lasten kasvattamisen jälkeenkin, varsinkin minä olen väsymyksestä huolimatta yrittänyt helliä välillä halipulasta kärsivää miestäni. Yhteinen aika on nyt lyhyttä ja pätkittäistä, joten sen vuoksi suosittelen teitä puhumaan tämän hetken tilanteen auki, etsimään siihen ratkaisut ja myös valmistautumaan keskustelemalla siihen, mitä parisuhde ja arki on vauvan syntymän jälkeen, sillä siinä teidän suhde viimeistään punnitaan.

Ota ihmeessä rauhallisesti ilman miehesi syyllistämistä.
Hän yrittää auttaa ja on ilmeisen hämillään. Kiukuttelulla saat asianne enemmän sekaisin. Mitään todellista murhetta teillä ei ole. Sellaista se arkinen elämä on.
Olen jo vanhempi, kerran raskauden kokenut.

Kahden ihmisen yhteiselo ei ole kiinni liimautumista, vaan luottamusta ja toistensa kunnioittamista. Epäilyksen hetkiäkin tulee ja menee. Oma keinoni on rukous. Pyydän ja saan apua Jeesukselta. Hän vahvistaa pyrkimyksissä oikeaan suuntaan.

Anna miehellesi omaakin tilaa äläkä vaadi jatkuvasti. Hän huomaa tarpeitasi muutenkin.
Raskauden jälkeenkin olet vielä herkässä tilassa. Ilo ja itku vuorottelevat ja sekin menee ohi.
Keskity hyviin asioihin. Niitä on sinulla.

kuvottamaan kaikki miehen tavat ja ulkonäkö, kun olen raskaana. Yritän vain oleskella eri huoneessa ja keksiä yksin jotakin puuhaa. Seksiä harrastamme lähinnä minun aloitteestani ja, jos mies itse ehdottelee jotakin, niin koen sen vastenmielisenä.

Kaikki miehen päästämät äänet myös ärsyttävät, vaikka pieraisu, tai röyhtäisy, tai muunlainen sikamainen käytös. Kaipa nämä inhokkitunteet menevät ajan kanssa ohi :). Kauheeta

Hei Onneton odottaja, mulla ihan samankaltaisia tuntemuksia kun sulla...mutta enemmänkin liittyen miehen alkoholinkäyttöön ja siihen että tunnen itseni ulkopuoliseksi. Mulla ollut niin kamalia, ahdistuksen ja itkuntäyttämiä viikonloppuja takana, etten tiedä miten selviän...
Meillä siis takana usean vuoden yritys saada vauvaa ja nyt lopulta kun olen raskaana, rv 22, meillä on ollu tosi vaikeeta miehen kanssa. Ihan uskomatonta kyllä, että nyt kun kaiken pitäis olla täydellistä, meillä menee huonommin kun koskaan!
Musta on tullu raskauden myötä ihan yliherkkä ja tuntuu et se loukkaa mua koko ajan eikä huomio tarpeeks.
Nyt esim 3 viimestä vkonloppua juonut ja sit maannu krapulassa kun on pitäny tehä jotain yhdessä!
Mä oon vaan porannu kaikki viikonloput ja mietin mitä mun pitäs tehdä.
Ja pääsiäisenä piti mennä kaksin mökille niin nyt ilmotti että meneekin kaverin varpajaisiin kun niille synty lauantaina vauva. Ymmärrän kyllä, että tuollasiin on sen päästävä osallistumaan enkä haluaiskaan kieltää, mutta kun näitä "tapahtumia" tuntuu nyt pulpahtelevan koko ajan! Eli oon taas yksin koko pääsiäisen! Kamalinta on kun en voi puhua kenellekkään :(

Jännä miten kaikkien raskaudet on niin erilaisia. Meistä on miehen kanssa tullut erittäin läheisiä ja tuntuu, että olemme löytäneet toisemme uudestaan. Parisuhdetta 12v takana ja esikoinen tulossa. Raskaus on edennyt melko hyvin, välillä ollut vaikeita hetkiä jne. Tuntuu että olemme tulleet ihan pöpipäiksi raskauden alkaessa, höpöttelemme vatsalle ja mieheni silittelee sitä. Mutta seksi tuntuu itsestäni kuitenkin hieman vastenmieliseltä eli siinä on tullut muutos. Itsestäni on tullut helllyydenkipeä ja ehkä toisen menettänisen pelko on kasvanut. Uskon, että teillekin vielä koittaa paremmat ajat ja etenkin jos suhteenne on muuten hyvällä pohjalla, uskon että miehesi ymmärtää sinua, kunhan kerrot ettet itse tilanteelle nitään voi. Tsemppiä