Miten voisi unohtaa menneet

Meillä on mieheni kanssa pitkä suhde. Se sai 2v sitten tosi pahan särön, kun mies kertoi rakastuneensa toiseen naiseen. Varsinaista suhdetta heillä ei ehtinyt olla. Tunsivat ennestään ja se rakastuminen oli yhden yön salamarakastuminen. Nainen asui toisella paikkakunnalla. Mies rakasti silti minuakin eikä halunnut vaihtaa, joten ei erottu - lasten takia en halunnut erota noin vain, vaikka olinkin hirveän pahastunut ja loukkaantunut. Kävi myös ilmi, että mies oli pettänyt minua kerran jo kauan sitten liittomme alkuaikoina.

No, mies kärvisteli silloin muutaman kuukauden himoissansa ja rakkaudentunnoissan ja sitten se rakkaus siihen toiseen naiseen kuihtui. Meillä on mennyt sen jälkeen näennäisesti ihan hyvin. Keskustellaan - paitsi että mies ei enää jaksa keskustella sanaakaan noista naisjutuista - mutta kaikesta muusta voidaan puhua. Ja läheisyyttä ja seksiä on ja kaikki on hyvin.

Taistelin sen kriisini kanssa puolisen vuotta tosi kovaa ja aluksi mieskin jaksoi kuunnellla itkujani. Ihan luonnollista, että väsyi tilitysteni kuulemiseen sitten. Kyllä minä jossain määrin toivuinkin, onneksi se pahin olo meni puolessa vuodessa ohi. Mutta en toipunut kokonaan. Alakulo ja epäluottamus asettuivat asumaan jonnekin sisälleni ja sieltä ne silloin tällöin pulpahtelevat - melkeinpä päivittäin. En siis ole ihan ympäri vuorokauden katkera sentään, vaan päivittäin tulee sellaisia märehtimiskohtauksia. Ihan yksikseni murehdin, en näytä lapsille enkä enää miehellekään.

Ongelma olen minä itse. En voi unohtaa. Olin ennen tuota kriisiä luottanut mieheeni täydellisesti. Nyt en enää voi luottaa, luottamus ei ole palannut takaisin. Minua harmittaa nyt jopa miehen uudet naispuoliset ystävät ja pikkuihastukset - ennen tuota kriisiä en ollut juurikaan mustasukkainen ja nyt olen aika pahastikin. En voi unohtaa, mitä mies tuli tehneeksi. Suren sitä joka ikinen päivä edelleen. Tuntuu, ettei tämmöinen katkeruus ole tervettä tai ainakaan terveellistä. Ja välillä jopa ajattelen, että ei se, mitä mies teki, ollut mitenkään objektiivisesti kamalaa - minä vain reagoin siihen liian voimakkaasti. Haluaisin päästä irti näistä murheista. Onkohan mitään keinoa?

Noin muuten olen aika tasapainoinen ja onnen tunteitakin osaan tuntea ja kun on helliä hetkiä miehen kanssa, pystyn kyllä nauttimaan niistä. Olen miettinyt, että olisiko jostain kallonkutistajasta apua, mutta toisaalta tuntuu että tällaisista elämäntapahtumista pitäisi päästä yli muutenkin ja ihan itse.