Kun tieto kuolemasta saapuu

Tietenkin riippuu, kuin syvä tunneside on ollut kuolleeseen. Järkytys on erilainen kun nuori rakastunut menettää poika- tai tyttöystävän, äiti pienen lapsensa tai 60-kymppinen yli 90- vuotiaan äitinsä tai mummonsa joka oli jo laitoshoidossa.
Kyllähän kuolinsanoma aina sisimmässä säväyttää, vaikka olisi ihan hyvänpäivän tuttu. Alussa tieto lamauttaa ja on sokinomainen pamaus: ei sitä usko totena. Voi toimia jopa järkevästi tai konemaisesti niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sitten asian alkaa tajuta, kokee surua, kauhua, ahdistusta, itkua, lamaannusta ...Itselläni on ollut valtava tarve puhua ja käsitellä kuolemaa ja tapahtunutta sisarteni ja ysävien kanssa.
Olen menettänyt vanhempani hyvin äkkiarvaamatta. Tällaista on itselläni ollut.

Minä olen menettänyt poikani ja mieheni yhtäkkiä...kun ilmoitus kummastakin tuli, se tuli täysin puuntakaa ja oli hirveä shokki tietysti. Eihän sitä oikein kummankaan kohdalla ymmärtänyt kuin vasta joskus hautajaisten jälkeen jollain tasolla...ja vaikka pojan kuolemasta on nyt jo 4 vuotta ja miehen kuolemasta tulee syksyllä 3 vuotta, niin jotenkin sitä on vieläkin vaikea uskoa todeksi.

osanottoni sulle,mun veli lähti 3 päivää sitten....voimia ja kestämistä!

On tapahtunut...ja on pahin isku mitä voin kuvitella saavani... se tieto kun kerrotiin,ensin iski epätodellinen olo,ja epäuskoisuus,ja hoin koko ajan "ei ole totta!" varmaan parin minuutin ajan...Sen jälkeen tuli tosi tyhjä ja robottimainen olotila;eli iski henkinen shokki päälle... sitä kesti pitkään,ja nyt kuolemasta on kulunut 4kk ja hautajaisten jälkeen aloin vasta uskoa tapahtuneen todeksi. En siis saanut nähdä kuolleena miestäni,enkä täten saanut edes jäähyväisiä "antaa" muutenkuin kiinniolleen arkun äärellä siunaustilaisuudessa.
Menetin rakkaani äkillisesti,henkirikoksen (raa'an puukotuksen) seurauksena,ja tieto poliisilta tuli n.2h kuolemasta minulle...

Minulle tuli kesäiltana poikani mummilta klo 21.00 jälkeen puhelu. Vastasin puhelimeen ja kukaan ei vastannut. Tajusin, että puhelin oli kaiuttimella. Kuulin vakavan miehen äänen hälyn läpi. Vakavaa on tapahtunut....kuolemansyyntutkinta......kuolemansyyntutkijan nimi ja puhelinnumero. Huusin puhelimeen "Mitä on tapahtunut? epätoivoisena. Tajusin hämärästi että puhuja kuulosti poliisilta ja pojastani oli kysymys. Puhelin lyötiin tylysti kiinni. Samaan aikaan tuli epäuskoinen olo. Sydän lähti pumppamaan hirveetä vauhtia. Sanoin miehelleni, että kokeile rintaani. Sydämmeni tulee kohta ulos. Olin järkyttynyt. Soitin poikani mummin puhelimeen uudestaan ja hän vastasi, että antaa puhelimen poliisille. Poliisi kertoi rauhallisesti minua valmistellen mitä oli tapahtunut. Hän pyysi minulta anteeksi poikani mummin puolesta, että tieto tuli näin ilmoittaen ainakin kolme kertaa. Hän kysyi minulta monta kertaa että enhän ole yksin. Puhelin aikana romahdin kerran. Jalat pettivät altani. Kaaduin polvilleni ja huusin tuskaisena, tämä ei voi olla totta. Keräsin itseni ja hoin mielessäni "Tämä ei ole totta. Tämä ei tapahdu minulle." Lopetin puhelun ja olin normaali. Vatsani meni sekaisin ja juoksin vessaan. Mieheni sanoi "Soita siskollesi ja kerro mitä on tapahtunut" Soitin siskolleni ja aloin itkemään. Tunsin, kuinka sisälleni tuli iso musta kova tuskainen pallo vatsani kohdalle. Sitten tuli kova vapina. Tärisin ja palelin monta tuntia. Mitään ei pysynyt käsissäni. Olin aivan jäässä. Ulkona oli 27 astetta vielä illalla lämmintä. Olin aivan turta. Valvoimme mieheni kanssa koko yön ja istuimme sohvalla. Katsoimme ulos puhuimme ja itkimme. Tuska kehossani kasvoi valtavaksi vyöryksi. Ihme että selvisin hengissä sen yön. Sydämmeni pomppi epätasaisesti. Minusta tuntui että se ei rauhoitu ollenkaan. Aamulla tuli ystäväni käymään. Hän puhui minulle tunnin. Hän pakotti minut hakemaan unilääkkeitä. Niin lähdin heti terveyskeskukseen. Siellä ihmiset olivat hämmentyneitä suruni ja tuskani kohdatessaan. Yritin olla vahva. Yritin olla itkemättä. Nuori lääkäri poika oli aivan hukassa kanssani. Sain häneltä kuusi unilääkettä ja neljä päivää sairaslomaa. Valvoin 50 tuntia putkeen kunnes tajusin, että minun on otettava unilääke ja nukuttava. Minua ei vain nukuttanut. Kehoni kävi todella ylikierroksilla. Nukuin kymmenen tuntia ja ennen kuin heräsin. Poikani kävi unessa tuomassa minulle viestin "Äiti, älä sorru, älä murru, älä anna periksi. Äläkä muutu" Tämä viesti antoi minulle voimia. Laihduin kahden päivän aikana viisi kiloa. Lopulta aloin syömään. En pystynyt syömään paljon mutta söin vähän kerrallaan monta kertaa päivässä. Aloin kärsimään kovista alaselkä kivuista. Särkylääkkeet auttoivat jonkin verran. Kävin hierojalla mutta siitä ei ollut apua. Tulin siihen tulokseen että tuska vatsassani aiheutti sen. Eikä siihen ollut mitään konkreettista lääkettä. Itkin ja itkin silmäni olivat punaiset ja turvonneet ja todella kipeät. Kaikki fyysinen kipu kropassani oli todella pientä poikani menettämisen tuskaan verrattuna. Vähän ajan päästä tulivat paniikkikohtaukset jos oli liikaa ihmisiä ympärilläni. En pysynyt palamaan työhöni. Tätä kesti kome kuukautta. Halusin vain kuolla. Kunnes eräänä päivänä tapahtui jotain. Kuulin sisälläni äänen. Älä anna periksi. Muista poikasi tuoma viesti. Siitä se nouseminen lähti hyvin huterin jaloin. Hyvin pienin epätoivoisin askelin. Poikani siunaustilaisuudessa arkun kantta ei nostettu. Annoin jäähyväiset kappelin kylmiössä. Tiesin että poikani ei ollut näytettävässä kunnossa. Haistoin makean kelmeä hajun. Sillä ei ollut väliä. Minua ei inhottanut. Hän on poikani. Aivan sama missä kunnossa hän on. Itkin hautajaisissa. Tuska oli kova . En olisi halunnut luopua pojastani. Mieheni sanoi jälkeenpäin että hän oli varma etten selviäisi hengissä siitä päivästä niin tuskainen olin. Aamuiset paniikkikohtaukset olivat kauheita. Happi meinasi loppua monta kertaa. En saanut henkeä mutta selvisin niistä. Tästä kaikesta alkaa olla vuosi. Tiedän, että poikani olisi ylpeä minusta. Olen selviämässä. En tiedä selviänkö mutta teen kovasti töitä sen eteen. Olen töissä vaihdoin ammattia ja lisäksi lähdin kouluttautumaan toiseen ammattiin. Minulle jää vähemmän aikaa asioiden miettimiseen ja pääni saa lepoa. Olen käynyt tapahtumia läpi ystävien, sukulaisten ja poikani kavereiden kanssa. Elän päivän kerrallaan. Huomista ei ole. Joka ilta huoahdan helpotuksesta ja sanon pojalleni. Selvisin taas tästä päivästä. Tiedän, että hän on tyytyväinen ja hymyilee minulle "Hyvä äiti....

Mun äiti kuoli hiljattain. Vaikka hän oli kauan sairas (terminaali sairaus) ja kuolema oli odotettavissa niin ei se minua paljon lohduttanut. En keksinyt muuta kuin mennä äidin asuntoon siivoamaan kun sain uutisen sairaalasta. Kotiapu ei ollut katsonut tarpeelliseksi siivota pois edes pahimmat sotkut äidin kodista. 1-2 minuuttia ei ilmeisesti löytynyt siivoamaan edes nenäliinat ym. pois ja siistimään sänkyä. Törkeää mun mielestä mutta semmosta se nuorten "kotiapu" tyttöjen ajattelu ilmeisesti on. Onneksi suomalainen luonne pelasti minut vajomasta epätoivoon. Eli tehdään jotain eikä valiteta.

Olisi hyvä jos jokainen kostaisi maailmalle läheistensä kuoleman. Olisimme jatkuvassa sodassa ja hävittäisimme ihmissuvun pikkuhiljaa pois. Niin olisi kaikista paras.