Yksinäinen, lesbo ja 47v

Kirjoitan tästä yksinolon ja yksinäisyyden ikeestä joka roikkuu vaatteissani kuin itsepäinen, pinttynyt lika. Vuosien saatossa olen onnistunut rakentamaan ympärilleni kummallisen valheiden verkon, jonka taakse voin mennä turvaan ennemmin kuin sanoa, ettei minulla oikeasti ole ketään ystävää tai kaveria ja puhua hädän hetkellä "yhdestä ystävästä" kun joku töissä kysyy mitä tein viikonloppuna tai lomalla. Mieluummin vaihtoehtona tuo kuin sanoa, että vietin taas yhden yksinäisen viikonlopun, jolloin en vaihtanut sanan sanaa tai ajatuksen ajatusta toisen ihmisen kanssa, en sitä kuinka menin yksin nukkumaan sydämessäni valtava kaipuu naisen syliin, en sitä kuinka taas aamulla avasin silmäni tähän tietoisuuden olotilaan. Mutta hei, sainhan minäkin yhden syntymäpäivä onnittelun, suoraan sähköpostiini - cdon.comista ja siinä se. Kuinka kateellinen olenkaan sisimmässäni ihmisistä jotka kertovat ihanisti lomista, juhlapäivistä, viikonlopuista, elämästä yleensäkin missä vierellä on joku ihminen sitä jakamassa. Joskun tuntuu etten vain jaksaisi kuunella niitä vuodatuksia kaikesta siitä ilosta ja riemusta, ja kuitenkin nauran heidän mukanaan pitääkseni omat kulissit pystyssä.
Mikä minussa sitten on vialla kun en ole saanut pysyviä ystäviä elämääni? Kyllä minullakin on ollut ystäviä ja parisuhteita, elämäni suuri rakkaus, enhän muuten tietäisi niitä kaivata, mutta siitä on aikaa vuosikymmeniä. Kyllä minullakin on kymmenen sormea ja kymmenen varvasta, ulkoisesti jopa kohtuullisen kivan näköinenkin ja kyetäkseni tekemään työni, kuljetan vielä kaikkia inkkareita kanootissani turvallisesti mukana.
Olen kokenut lapsuudesta lähtien etten vain jotenkin kelpaa, kiitoksen sijaan tarjolla oli moitteita, rakkauden, sylissäpidon ja tunteiden näyttämisen sijaan purtiin hammasta, puristettiin käsi nyrkkiin ja itkettiin yksin jossain salassa. Opin taistelemaan paikkani yhteiskunnassa, opettelin rakastamaan ja ottamaan vastaan rakkautta vasta aikuisiällä. Onnellisena päädyin jopa kertomaan perheelleni olevani homoseksuaali ja eläväni naisen kanssa sillä seurauksella, että sisarsuhteeni loppuivat siihen paikkaan. Tunne siitä kammottavasta hylkäämisestä ja alhaisista kommenteista omalta perheeltä oli jotain sellaista mitä on vaikea sanoin kuvailla. Kannoin tuosta syyllisyyttä vuosikausia, aloin pitää itseäni jotenkin vähempiarvoisena ja itsetuntoni mureni muru kerrallaan, kunnes eräänä päivänä laitoin pisteen yhdelle kappaleelle elämästäni ja hyväksyin tilanteen, tosiasian että tulisin olemaan ulkopuolinen perheestäni ja omista verisukulaisista aina. Aina on kestänyt 15 vuotta.
Jotenkin vain elämä meni etten kyennyt kertomaan pohjimmaisia tuntojani ja tapahtuneita historiasta silloiselle kumppanilleni, en seuraavalle, enkä sitäkään seuraavalle. Sitten yritin, mutta jostain syystä kumppanini ei kyennyt vastaanottamaan asioita ja päädyin sinkkulesboksi. Avautuminen on vuosien saatossa muuttunut aina vain vaikeammaksi ja siksi myös ystäväpiirini on vähentynyt vähenemistään, kunnes tuli päivä kun havahduin siihen tosiasiaan, ettei minulla ole enää ketään ihmistä elämässäni. Muistini sopukoihin on piirtynyt jälki katseesta, kun kysyttiin kenet laitetaan lähiomaiseksi? "Ei ketään."
Kun en ole aivan ikäloppukaan vielä, hetkittäin kaipuu ihmisen lähelle nostaa päätään jopa niin, että se saa minut miettimään olisiko minussa vielä naista kaivautumaan kolostani. Jos tämä koskettaa jotain lukijaa ja olet kokenut jotain samansuuntaisia ajatuksia, voit kirjoittaa ajatuksiasi sp:n [email protected]

Pitäkää huolta ja rakastakaa tosianne.