Explicit

Siinä biisissä on muuten sairaan hyvä intro ;)
(menee kuoren sisään, että kolahtaa)

Olin eilen uimassa vedessä, joka ei viilentänyt, se on vähän kuin lukisi kirjaa tai tekstiä, joka ei anna mitään...sielulle. Ja jos solmuttomia haluaa on vaihdettava crokseihin, mutta kukas sitä nyt sellaisilla haluaa kulkea, kunnon murhe päivässä pitää tylsistymisen poissa näköpiiristä ;)

Kiitos sinulle.

Mistä alkaa kohtuus kirjoitti:

Siinä biisissä on muuten sairaan hyvä intro ;)
(menee kuoren sisään, että kolahtaa)

Olin eilen uimassa vedessä, joka ei viilentänyt, se on vähän kuin lukisi kirjaa tai tekstiä, joka ei anna mitään...sielulle. Ja jos solmuttomia haluaa on vaihdettava crokseihin, mutta kukas sitä nyt sellaisilla haluaa kulkea, kunnon murhe päivässä pitää tylsistymisen poissa näköpiiristä ;)

Kiitos sinulle.

Lue lisää

Huomenta.

Mitähäh, lämmin vesihän on kuin linnunmaitoa :)) voi vaan kellua ja kerrankin päästää kontrollin menemään. Kokeile ;))

Aamun musta kahvini sai miettimään ja tarttumaan näppikseen. Mikähän siinä on ihmisluonnossa, että hän mieluummin juoksee kuin puhuu. Villieläin meissä? Mulla on paljon teorioita siitä miksi traumatisoituneet ihmiset eivät puhu demoneistaan, mutta olkoon nyt.. tää mun yksi kahvikupillinen ei riitä :) Avain on kuitenkin puhuminen. Tai muuttuu kylmäksi kiveksi. Sitä ehkä demonilla ratsastava vähän hakeekin, kun ei halua tuntea enää kaikkea sitä kipua mitä on vuosikaudet kantanut mukanaan. Ja koska sellaisella ihmisellä on syvyys jota ihan jokaisella ei ole, hän koskettaa muita vähän syvemmin, satuttaa, ja tappaa jälleen pienen osan itsestään. Onhan se tie, yksi yksityinen yksinäinen tie. Hehe, varo, kofeiinitöyssy tiellä :))) Joka tapauksessa, se tie vie suoraan ikimetsään, kohti erakkomökkiä. Vai mitä?

Mutta onhan se toinen tie. Puhuminen, avautuminen. Olen tänä kesänä puinut erään sukulaisen kanssa traumoja joita en tajunnut olevan edes ennen kuin aloin puhumaan. Halusin suojella häntä, se on joku ihme lukko ihmisen mielessä joka sanoo että pitää olla urhea ja kärsiä eikä kaataa se toisen niskaan. Mutta kun on puhumattomana, auttaa samalla myös toista kiristämään vaan solmuja kireämmälle. Eikä avaamaan.

Sama hommahan toimii pienimissä traumoissa, kuten avioliitossa :))) Haastetta onkin saada kumpaakin osapuolta avautumaan, yleensä se joka tuntee eniten häpeää sulkeutuu. Ja ennen kuin saa häpeän umpisolmut löysiksi, avioliitto ehtii kuolla. Tämä nyt vaan sivuheittona, ollakseni tasapuolinen rakkausrunopalstalainen.

Ja kun on puhunut, jollekin, kelle vaan, voi laulaa kuten Gyllenhammar :))

http://www.youtube.com/watch?v=lt0iQORQaaU

hmp.f kirjoitti:

Huomenta.

Mitähäh, lämmin vesihän on kuin linnunmaitoa :)) voi vaan kellua ja kerrankin päästää kontrollin menemään. Kokeile ;))

Aamun musta kahvini sai miettimään ja tarttumaan näppikseen. Mikähän siinä on ihmisluonnossa, että hän mieluummin juoksee kuin puhuu. Villieläin meissä? Mulla on paljon teorioita siitä miksi traumatisoituneet ihmiset eivät puhu demoneistaan, mutta olkoon nyt.. tää mun yksi kahvikupillinen ei riitä :) Avain on kuitenkin puhuminen. Tai muuttuu kylmäksi kiveksi. Sitä ehkä demonilla ratsastava vähän hakeekin, kun ei halua tuntea enää kaikkea sitä kipua mitä on vuosikaudet kantanut mukanaan. Ja koska sellaisella ihmisellä on syvyys jota ihan jokaisella ei ole, hän koskettaa muita vähän syvemmin, satuttaa, ja tappaa jälleen pienen osan itsestään. Onhan se tie, yksi yksityinen yksinäinen tie. Hehe, varo, kofeiinitöyssy tiellä :))) Joka tapauksessa, se tie vie suoraan ikimetsään, kohti erakkomökkiä. Vai mitä?

Mutta onhan se toinen tie. Puhuminen, avautuminen. Olen tänä kesänä puinut erään sukulaisen kanssa traumoja joita en tajunnut olevan edes ennen kuin aloin puhumaan. Halusin suojella häntä, se on joku ihme lukko ihmisen mielessä joka sanoo että pitää olla urhea ja kärsiä eikä kaataa se toisen niskaan. Mutta kun on puhumattomana, auttaa samalla myös toista kiristämään vaan solmuja kireämmälle. Eikä avaamaan.

Sama hommahan toimii pienimissä traumoissa, kuten avioliitossa :))) Haastetta onkin saada kumpaakin osapuolta avautumaan, yleensä se joka tuntee eniten häpeää sulkeutuu. Ja ennen kuin saa häpeän umpisolmut löysiksi, avioliitto ehtii kuolla. Tämä nyt vaan sivuheittona, ollakseni tasapuolinen rakkausrunopalstalainen.

Ja kun on puhunut, jollekin, kelle vaan, voi laulaa kuten Gyllenhammar :))

http://www.youtube.com/watch?v=lt0iQORQaaU

Lue lisää

Moro

Samoilla linjoilla ...

Niin pelon ilmapiirissä joutuu kasvotusten psyykkisen kivun sietämisen ja selviytymisen kanssa. Kun pelkojaan ei voi mitenkään paeta, niiden kanssa pitää sitten oppia elämään.

Ihmisessä on paljon positiivista sisäistä voimaa ja kun tämän voiman saa käyttöönsä, selviytyy mistä tahansa kovasta paikasta. Kun rohkenee vain olla oman pahan olonsa kanssa silmätysten sitä kieltämättä, mitätöimättä ja pakenematta, pelko muuttuu vähitellen voimavaraksi ja ahdistus kyvyksi selviytyä.

Vaikenemisen aika on ohi, vaiettua tuskaa ei ole järkeä kantaa monenlaisena psyykkisenä kipuna. Kaikkien olisi opittava puhumaan ahdistavista tunteistaan ääneen. Kun tuska tulee piiloistaan esille, se menettää valtansa ja uuden elämän lähteet alkavat virrata vuolaasti.

On rakennettava avoimuutta, joka korostaa ihmisyyttä, vilpittömyyttä, rehellisyyttä ja hyvää tahtoa. Ei se aina helppoa ole, mutta jollain tavoin se tunne on purettava (jos ei puhuen, niin on niitä muitakin keinoja) ja loukkaamatta kuitenkaan koskaan toista ihmistä.

Iltaa Marian siskolle :) En malta olla kirjoittamatta, koska ihmisten selviytymistarinat ja traumat ovat mun lempiaiheita vaikka se onkin vähän kahjoa, ja varsinkin kuulostaa siltä :)) Tarkoitus ei siis ole tunkea itteäni mihinkään väliin, vaan vain keskustella. Äläkä yhtään kato tuota mun viinilasillista tietsikan vierestä, se on syytön ;D

Olen sun kanssa osittain samaa mieltä noista kriisiavuista. Nykyihminen tavoittelee niin kovasti sitä onnea ja sen tilaa, ettei kestä yhtään alavirettä tai se on heti masennus nimeltään ja vaatii pillereitä ja saikkua ja terapiaa. Toisaalta elämä on muuttunut fyysisestä hyvinkin psyykkiseksi. Ihmiseltä vaaditaan nykyisin niin paljon hengellisellä tasolla jo töissä. Jaksamisongelma on yhä tavallisempaa.

Toisaalta on ihmisiä joilla on huonot eväät annettu jo lapsuudessa - väkivaltaa, hyväksikäyttöä, narsistinen isä ja sosiopaatti-äiti... Ei näistä ennen puhuttu, ne annettiin vaan perinnöksi seuraavalle sukupolvelle hyvässä ja pahassa. Jos lapsella on onnea, hän saa yliempaattisen vanhemman. Jos menee paskasti lapsi saa kokea saman kohtalon kuin äiti tai iskä. Ja kun tuo toinen vaihtoehto kasvaa ja menee naimisiin, hän siirtää perintönsä taas eteenpäin puolisolle ja omille lapsille, jne. No laimeneehan tuo lopulta, jos joka toisesta lapsesta tulee yliempaattinen ja joka toisesta narsisti :))) mutta entäs kaikki ihmiset sen matkan varrella...

Ja siitä avautumisesta.. kamppailin itse joskus eron kanssa, tehdä vai ei. Kerroin kotioloista naapurinrouvalle, ja hän parahti mulle että tuohan on persiistä ja vasta silloin tajusin itsekin että miten voin hyväksyä tuollaista. Jääköön nyt erittelemättä mitä, se on sivuseikka. Mutku yleensä asiat tapahtuu elämässä ikään kuin vaivihkaa, ensin hyväksyt pienet asiat ja siitä vähän isommat kunnes oot jo kaulaa myöten. Toisen pienikin kommentti saattaa palauttaa sut alkuasetelmaan.

Suosittelen noin muutenkin että kertoo vaikeista asioista, traumoista ja muusta, täysin ulkopuolisille. En edes ymmärrä miksi pitää selvittää kasvotusten asioita, ellei tarkoitus ole pyytää anteeksi omaa käytöstä. Häpeä ja syyllisyys ovat vahvoja tunteita, vähän ehkä liiankin vahvoja kantaa yksin. Mutta ihmeen usein (aina?) uhrikin kantaa näitä, ja niitä on johonkin jaettava tai purettava. Se voi olla tyhjä paperi. Tai toinen ihminen. Tai kuten minä, miljoonia ihmisiä netissä :)) Se juju on siinä, että kun ne kirjoittaa tai lausuu, sä et enää pysty kiertämään ongelmaa, siihen on tartuttava. Siitä tulee ikään kuin esine, se kissa. Kun omassa mielessään vaan miettii, ajatukset harhailee ja miettii puolesta ja vastaan, haahuilee. Mieli ei tartu siihen samalla tavalla. Se on jokseenkin ihmeellinen prosessi, mutta kehotan jokaista kokeilemaan. Pelkästään omalle tietokoneelle voi kertoa paljon, ja sekin puhdistaa. Ei kuitenkaan samalla tavalla kuin ihminen, mutta jostain pitäisi aloittaa.

Niin minunkin tarkoittamani avuntarve ei ollut suunnattu ammattiauttajiin tai palkattuihin työntekijöihin vaan enemmänkin kaihoisasti huokailin menneeseen aikaan, jossa "perheet" olivat tukena ja turvana. Samaa mieltä hmpf kanssa siitä, että
kiire ja stressi ovat lisääntyneet. Aijat ovat muuttuneet, ei ole enää samalla lailla viikolla järjestettävissä illanistujaisissa osallistujia. Ihmiset ajattelevat tehokuutta ja työpäivä vie mehut, ettei tarvitse välttämättä enää porukassa hifistellä iltaa.

Tarvittaisiin enemmän ihmisille aikaa kasvattaa lapsiaan (kuten mielestäni ennen se tehtiin paremmin). Samoin työyhteisössä kunnollinen kemia saavutetaan yhteisissä illoissa tekemällä ( tai olla tekemättä) jotain kivaa. Pääasia on, että tutustaan ihmisiin ja ymmärretään erilaisessa elämänvaiheessa olevien ihmisten erilaiset tarpeet. Siellä ei puhuta työstä eikä työasiaa vaan tutustaan ihmisiin ja heidän harrastuksiinsa ja elämäänsä (jokainen kertoo sen minkä haluaa).

Jos perheissä ja työpaikoilla tuetaan ja kannustetaan niin se on parasta eheyttävää terapiaa mitä ihminen voi saada. Lapsella pitäisi olla vanhemmat, jotka ohjaavat ja samalla toimivat keskustelukumppaneina. Pelkät rajat eivät riitä tarvitaan keskustelua ja kuuntelijaa, ongelmat eivät ole välttämättä isoja, mutta jos niille saa perspektiiviä, on lapsella aina paremmat henkiset mahdollisuudet tulla vahvemmaksi ja toimia myöhemmin omillaan.