Lapsuuden traumoista aikuiseksi BIBOksi

Ei tuommoisista jutuista kukaan täyspäisenä selviä.....Itsellänikin on traumatausta, mutta ei noin raju. (alkoholismia vanhemmilla, hylkäämistä, vastuunsiirtoa, seksuaalista hyväksikäyttöä, koulukiusaamista ja vanhemmilla narsistisia ongelmia).
Mulla on myös traumaperäinen stressihäiriö ja lääkäri sanoi että vaikea erottaa oireita kaksisuuntaisesta. Traumoihin erikoistunut psykoterapeutti kertoi, että traumat voi ikään kuin oireilla kaksisuuntaisena.
Itse olen nyt suhteellisen hyvässä kunnossa, jos pakkoajatuksia ei oteta lukuun. Uskon, että jonain päivänä käännän tämän itselleni voitoksi. Periaatteessa en enää antaisi sairauttani pois...en edes psykoosejani. Tiedän nyt elämästä paljon enemmän ja osaan arvostaa terveyttä.

No ei selviä ei, mutta en edes ollut tajunnut minkälainen lapsuus minulla oli ollut ennen psykiatrin tapaamista. Havahduin vasta siellä, että se oli jotakuinkin kuin kauhuelokuvasta.

Nyt jaksan taas kertoa lisää, se miksi kerron nämä asiat paljastuu lopussa.

Eli palatakseni Pännäisten juna-asemalle..

Pännäisissä aseman valvoja osasi jonkun verran ruotsia ja sai soitettua paikalle poliisit, jotka ystävällisesti kuljettivat minut Turkuun, missä paikalliset sosiaalitantat ottivat minut hoivaansa. Koska minulla ei ollut kuin ruotsalainen henkilöllisyystodistus ja en puhunut kuin ruotsia, minut kuljetettiin takaisin ruotsiin.

Päädyin monen mutkan kautta suomenkieliseen sijoitusperheeseen, joka oli vahvasti uskonnollista, heidän harjoittamansa uskonto oli lestaadiolaisuutta, tai ainakin joku oma muunnos aiheesta. Siellä opin puhumaan suomea, ja unohdin tyystin ruotsinkielen, koska meillä (minulla ja muilla sijoituslapsilla) ei saanut olla perheen ulkopuolista seuraa.

9 vuotiaana perheen isä raiskasi minut ja pakotti seksuaalisiin valokuviin, missä hän, minä ja perheen ainoa oikea tytär olimme erilaisissa asennoissa. Valokuvaajana oli seurakunnan "vanhin" joka myös raiskasi minut ja sijoituksessa olleen nuoremman suomalaispojan. Tätä jatkui 3 vuotta ennen kuin perheen tytär iski puukon isänsä kaulaan.

Jouduimme tämän jälkeen omille tahoillamme, minä jouduin sijoitetuksi nuorisokotiin, mikä oli oikeasti psykiatrinen hoitolaitos. Karkasin sieltä hoitajan uhattua tappaa minut lääkkeillä ollessani kolmetoista.

Saavuin takaisin monen mutkan kautta Pohjanmaalle, missä äitini oli taas vastassa juna-asemalla. Tällä kertaa hän ei kääntänyt minulle selkäänsä, koska osasin suomea.

Asetuin asumaan Pohjalaiseen pieneen kuntaan (nimeä en kerro), koulupakko oli vielä ikäisilleni olemassa ja pääsin ylä-asteelle kesken vuoden. Sieltä minut erotettiin kuukaudessa, koska olin heidän mielestään väkivaltainen. Tämä ei perustunut kyllä mitenkään faktoihin, minua aloitettiin järjestelmällisesti kiusaamaan, koska äitini oli ns. kylähullu narkkari, hoitelin vain järjestelmällisesti kiusaajani hiljaiseksi, siihen olin ruotsissa oppinut käyttämään nyrkkejäni. Asiaa hankaloitti vain se, että kiusaajat painuivat aina valittamaan opettajille, rehtorille ja kuraattorille, että minä hakkaan heitä. Minut sijoitettiin loppujen lopuksi laitokseen.

ollessani 16 ilmoittauduin vapaaehtoiseksi armeijaan, mikä katkaisi laitoskierteen. Lääkärin/ psykologin luvalla pääsin siis inttiin. Tästä alkoi ns. parempi elämäni jakso, mikä kasvatti minusta sellaisen miehen kuin nyt olen.

Jatkan kun jaksan..

Järkyttävää...

Elikkäs armeija tuli käytyä varhain ja ylenin alikessuksi asti, tarjottiin myös mahdollisuutta jäädä armeijan palvelukseen, pitkän harkinnan jälkeen kieltäydyin kunniasta ja lähdin siviiliin.

Koska työpaikkaa ei heti löytynyt ja kouluihin ei päässyt kesken lukukauden, lähdin viimeisillä rahoillani Ranskaan, missä värväydyin Orleansin värväystoimistossa muukalaislegioonaan. Legioonassa oli erittäin rankkaa, mutta palkka oli kolmannen vuoden jälkeen jo kohtuullinen, ja koska kuluja ei juuri syntynyt (legioona piti tupakeissa ja ruoissa) rupesi minulle kertymään hyvin vahvat säästöt, taisteltuamme Algeriassa ja Ruandassa minut "kotiutettiin", koska olin palvelusajan suorittanut, sekä sairastunut jonkinasteiseen masennukseen, mikä johtui Ruandassa kohdanneista kauheuksista. Sain Ranskan kansalaisuuden ja sieltä eläkkeenkin.

Jatka kun jaksan taas..

Traumaperäinen stressi"häiriö" ?

Voi kuinka hurja lapsuus/elämä sulla on ollut.
Toivon sydämeni pohjasta sinun löytävän sellaisen kumpanin itsellesi, joka ymmärtää sinua, halaa ja rakastaa rikkinäisyytesi ehjäksi.

Harmittaa, että kovia kokeneet saavat usein vielä psykiatriset leimat päällensä. Minusta he tarvitsisivat systemaattista apua ja rakkautta mistä ovat jääneet paitsi.

Samaa mieltä!