Uskallanko mennä päivystykseen?

Hei! Mielestäni vaikutat siltä että sinun ei ole nyt hyvä olla yksin ja tarvitset tukea mene hyvä ihminen päivystykseen!! olet sen arvoinen. Musta tuntuu et ne jättää saikulle siut jollekkin osastolle yöksi lepäämään ja aamulla siirtävät päätoimipisteeaeen. Oma kohtaisella kokemuksella ootin itse liian pitkään. Sinne asti kun yritin tappaa itteni. Sit sitä oltiin huonossa kunnossa ja häpeässä viikon päivät sairaalassa kun lähiomaiset kävi kyyneleitä vuodattamassa. Hae heti apua!! Hali ja voimia.

Hei! Mielestäni vaikutat siltä että sinun ei ole nyt hyvä olla yksin ja tarvitset tukea mene hyvä ihminen päivystykseen!! olet sen arvoinen. Musta tuntuu et ne jättää saikulle siut jollekkin osastolle yöksi lepäämään ja aamulla siirtävät päätoimipisteeaeen. Oma kohtaisella kokemuksella ootin itse liian pitkään. Sinne asti kun yritin tappaa itteni. Sit sitä oltiin huonossa kunnossa ja häpeässä viikon päivät sairaalassa kun lähiomaiset kävi kyyneleitä vuodattamassa. Hae heti apua!! Hali ja voimia.

Soita Suomen mielenterveysseuran kriisipuhelimeen ja kokeile saisitko sieltä kaipaamaasi apua ja tsemppiä. Sinne voi soittaa useamman kerran päivässä, jos siltä tuntuu. Tässä yhteystiedot:
http://www.mielenterveysseura.fi/sos-kriisikeskus/valtakunnallinen_kriisipuhelin
Kriisipuhelin päivystää numerossa 01019 5202
arkisin klo 9.00– 07.00
viikonloppuisin ja juhlapyhinä klo 15.00–07.00

Mikäli päädyt menemään psykiatriseen päivystykseen kannattaa olla aika varovainen mitä itsestään paljastaa tai kertooko olevansa itsetuhoinen. Saatat joutua pakotettuna psykiatriseen laitokseen ja sinut voidaan tahdonvastaisesti "lääkitä". Pitkällä tähtäimellä ajateltuna siitä harvoin hyvää seuraa. Kokemus voi olla myös varsin traumatisoiva, varsinkin, jos haluat itse päättää mitä sinulle tehdään tai ei tehdä.

Mun mielestä päivystyksessä pitää kertoa rehellisesti kaikki. Itse kerroin suoraan kärsiväni itsetuhoajatuksista. Ei minua silti suljetulle määrätty, koska kerroin itsetuhoisuuden olevan vain ajatuksentasolla. Sain apua mtt:n päivystyksestä. Kannattaa nyt ehdottomasti hakea apua ennenkuin olo vain pahenee!

Ekalla kerralla kun menin päivystykseen psykoottisen käytöksen takia olivat lähettää mut kotiin masennuslääke reseptin kanssa johon sitten totesin että oon jo lääkityksellä. Pääsin viikoksi osastolle lepään ja lääkitystä tehostettiin niin et palasin kotiin 14 pillerin päiväannoksen kanssa. Toisella kertaa kävin sivupersoonien takia (olin omatoimisesti lopettanut neuroleptit) en päässyt osastolle. 3 viikkoa myöhemmin pääsin kun yhä viirasi ja nukuin 20 tuntia vuorokaudessa. Olin pikkuhiljaa lopetellut lääkkeitä muutaman vuoden aikana lääkärin valvonnassa ja sairaalassa pääsin sitten neurolepteistakin eroon ja enää on vain yksi pilleri. Että suosittelen sinne päivystykseen menoa on se muillekin tarkoitettu kuin narkkareille.

Ja eikai ne siellä ala pakkolääkitsemään? Mulla on lääkefobia ja en mielelläni syö edes normaalia buranaa.

Minäkii jo eilen ja toissa päivänä mietin ja vakavasti harkitsin päivystykseen menoa, että pääsis/JOUTUIS osastolle. 3 eri ihmistä sanonut, että tartten osastohoitoo(mitä hoitoo se muka on lukkojen takana oleminen ku uloskaan ei pääse ku haluaa ym) ja tnä soitin juttelupaikkaan ja selitin päiv.sh:lle tota juttua, ni se vaan tokas että ei sitä nyt sinne suljetulle tarvii mennä.. Yks ihminen joka sitä suosittelee kokoajan kuulosti siltä ku olis ollut vähän pettyny siihen etten mennykään sinne tai varannutkaan lääkärille aikaa. o.O

Jos ne ihmiset vielä sanoo että mene osastolle, ni sanon että tuu sanoo sitte vasta että siitä on hyötyä ku oot eka ite ollut siellä viikkotolkulla 4 seinän sisällä. Lääkkeitä ne eka siellä tarjois.. Mä EN halua mitään lääkettä. Toisekseen jos olisin eilen menny sinne, ni mitäpä veikkaatte, pääsisinkö maanantaina reissuun? En varmasti.. Koulun aloituskin menis päin v***ua...

Miten muka vois mennä paikkaan, josta tulee kaikista pahimmat muistot mieleen? Kaikista maailman paikoista eniten ahdistusta aiheuttava paikka ks. sairaala, jossa niitä osastoja on. Ja toisekseen mä en todellakaan menis sinne koska eläimet pitäs laittaa hoitoon jonnekii eläinhoitolaan. Joo ehkä sellaseen paikkaan max viikonlopun ajaks, mut jos joutus olee suljetulla pidempään, ni ei ei ei ei! Mun kissavanhusraasu sais varmaan sydärin ku yhtäkkii joutuis eläinhäkkiin hoitolaan. Vähän sama, kissat olis jossain kämäsessä häkissä ja mä suljetulla. :D Nyt sen oon päättäny, että en sinne suljetulle mene. Sanon kyllä tiukasti niille, jos ne vielä suostuttelee mua sinne... "eihän sitä tartte edes miettiä eläimilles hoitopaikkaa jos sulla ei ole aikomustakaan sinne mennä."

En suosittele osastoille menoa psykiatriseen hoitoon liittyen, sillä:

- mitään oikeaa hoitoa tuolta ei saa, jos joku on kokenut saavansa avun neljän seinän sisällä notkumisesta, tekemättä mitään, syöden korkealla annoksella erinäisiä lääkkeitä jotka pistävät pään sekaisin/tyhjäksi niin ihmetellä täytyy.

- parempi kuntoiset eli tod.näk kroonikot (joiden keskushermosto on turtunut lääkkeisiin) jaksavat istua tupakkakopissa ja toisinaan pelaavat korttia

- hoitajat viihtyvät keskenään kahvia juoden kansiassa, mitään keskustelu apua et saa silloin kun henkinen hätä on suurimmillaan

- kauheimassa tapauksessa osastojaksoilla keksitään päivissä aivan kummallisia diagnooseja, kun tätä ääneen ihmettelee, että mistäs nämä tämmöiset sairaudet nyt yks kaks minuun on iskenyt, saakin kuulla olleensa koko ikänsä sairaudentunnoton

- edelliseen diagnosointiin liittyen, voi joutua loppuikäiselle injektiolääkitykselle joka todennäköisesti on markkinoiden tainnuttavinta neuroleptia

- perheellisen kannattaakin olla varovainen, sillä psykiatrisen hoitojakson aikana lapsistasi tehdään lastensuojeluilmoitukset

- siis jos vähänkään on haluja elää ns normaalia elämää johon kuuluu itsemääräämisoikeua, työssäkäynti, yksityisyys, halu päättää siitä mitä mömmöjä itseensä ajaa niin en suosittele mitään psykiatrista hoitoa

- jos kaipaa elämäänsä apua, kuunteljaa tms niin kehoitan lämpimästi kääntymään oman kotikunnan seurakunnan papin, diakonissan puoleen. He sentään auttavat, kuuntelevat eikä tuolta saa mitään merkintöjä potilaskertomuksiinsa

- on nimittäin nykypäivänä aika monella taholla pääsy potilaspapereihin ja sitä kautta elämä vaikeutuu vielä lisää (tässä viittaan mm vakuutusten saantiin, pankkilainoihin)

- tietenkin jos olet päättänyt ns luovuttaa ja elää yhteyiskunnan kannateltava ja holhottavana, niin tietenkin osastolle vaan

- mutta eihän tätä uskota ennenkuin sen kukin itsetykönään kokee

Jos joutuu lääkärin käsiin, niin tervettä päivää et näe.
Tehdään kaikenmaailman testit, jonka jälkeen alkaa satamaan erilaisia lääkkeitä.
Lääkkeet aiheuttaa melkein aina sivuvaikutuksia, jonka jälkeen taas lääkkeitä.
Elämänmuutos ruokavalioineen on ainoa toimiva lääke.

Kirkon auttava puhelin tai toi mielenterveys seuran kriisipalvelu. Ja jos siellä vastaa se paljon puhuttu naseva ukko sano että haluat vaihtaa parempaa kuuntelijaa ja potkut sietäisi saada hommastaan ;)

Ei sua väkisin sairaalaan viedä jos et ole vaaraksi itsellesi ja /tai muille. Jos näin on niin jälkeenpäin huomaat että olikin ihan hyvä ratkaisu.

Mistä kumpuaa tuo lääkekielteisyys? Onko pahinta, mitä sinulle voisi tapahtua, että joku antaa sinulle lääkkeitä sairauteesi?

Itse oon useampaan kertaan miettiny avun hakemista tai ylipäätään puhumista tästä olotilasta jollekin, mutta en vaan oikeen uskalla. Pelkään että kaikkia ongelmiank vain vähäteltäisiin. Tiedän itsekin, että olen aika herkkä ja minun ei pitäisi ottaa asioita liian tosissaan mutta en voi luonteelleni mitään. Viime päivinä oon miettinyt itsemurhaa aika paljon ja tuntenut syyllisyyttä siitä. Olen terve, läheinen perheeni kanssa ja nuori jolla on kaikki vasta edessään, mutta tulevaisuus ei vain näytä kirkkaalta tai haluttavalta. Tuntuu että vanhempanikin vain häpeävät minua ja ymmärrän täysin, häpeän itsekin itseäni. Olen eristäytynyt kaikista en jaksa edes jutella ihmisille en siihen edes pystyisikään sosiaalisen pelon takia. Itsemurhan ajattelu tuo välillä hyvin eufoorisen olon.

Itse soitin perjantaiyönä masennuksesta kärsivänä päivystykseen , olo oli jo ollut ahdistunut ja itkuinen päiviä, Puhelun ajaksi sain kuitenkin koottua itseni. Sieltä annettiin ohjeeksi ahdistukseen ja pahaan oloon "lue jotain kirjaa." Kerroin, että välillä ahdistaa niin paljon että satutan itseäni ja haluaisin kuolla.

n. 2 kuukautta sitten serkkuni teki itsemurhan, ja sen takia jouduin keskeyttämään koulunkäynnin. Selitin senkin puhelimessa. Jäi kyllä aika paha maku suuhun tuosta kokemuksesta, tuntuu ettei apua saanut. Itselläni on univaikeuksia mutta ei lääkkeitä niihin. Päivystykseen olisi ollut matkaa .30km, itse en omista autoa joten en päässyt edes paikan päälle. 3 viikkoa pitää jaksaa odottaa että pääsee oman sairaanhoitajan juttusille.

Toivottavasti sinulla ketjun aloittaja asia sujuu vähän paremmin.

Itsellänikin on ollut joskus mielessä itsetuhoisia ajatuksia. Kerran olin ihan junaradan luona suunnittelemassa tahallista allejääntiä. Sillä hetkellä olin ihan hajalla ja tunsin olevani jonninjoutava ihminen. Sillä hetkellä teki mieli luovuttaa ja jättäytyä tahallaan pendolinon alle. Hyvä etten jo hypännyt makaamaan kiskojen väliin. Sain ohjeeksi hakeutua päivystykseen. Tämä koronavirustilanne meinasi aiheuttaa kuukausi sitten mulle taas sen että olin vähällä mennä junaradan luo. Edelleen mulla on pelko siitä että mitä sitten jos jossain vaiheessa tulee taas niin paha olo että tekee mieli mennä pendolinon alle mutta en kehtaa mennä päivystykseen, vaan olen ihan oikeasti menossa kiskojen väliin makaamaan.

Toivottavasti saat apua välittömästi, riippuu vähän kuka sattuu olemaan lääkärinä.Akuutti tilanne vaatii välitöntä apua ja rauhoittavan lääkityksen ja heti vaikka keskellä yötä osastolle ja aamulla kello 10.00 avo/suljetun osaston lääkärin sinua ihmettelemään ja pohtimaan jatkoja hoitoosi. jos ei käy hyvin ja päivystyksessä vaan toivotetaan että ota uudestaan yhteyttä lähimpään omaan terveyskeskukseen ja sovit ajan niin koita olla vaan ihan vahva ja toivo parasta että ehkä saat jonkun ajan siellä terveyskeksuksessa että ehtivät kirjoittamaan lähetteen vaikka psykiatriselle. Minua itseäni askarruttaa tässä ajassa välinpitämättömyys ja sellainen huoleton asenne mm. terveyskeskuksissa ihmistä kohden.Se on niin tuurin kauppaa onko vastassasi tosi lääkäri vai joku hiihaa.