Onko kirkko mielestänne esivalta?

Vanhoillislestadiolaisuus on merkillinen yhtälö jossa Suomen tiukimpiin kuuluva hengellinen yhteisö tekee mm. sujuvaa ja kitkatonta yhteistyötä luterilaisen kirkon naispappien kanssa, -vaikka liike ei hyväksy omassa piirissään naispuhujia, eikä liikkeen johtoon pääse naisia. Toisaalta esim. Paavalin Synodi ja muut naispappeuden vastustamisesta tunnetuiksi tulleet yhteisöt sallivat kyllä keskuudessaan naisten saarnaamisen ja jopa pääsyn johtopaikoille. Sen näkee esim. selvästi SLEYN toiminnassa, jotka eivät hyväksy naispappeutta mutta liikkeessä toimii maallikkosaarnaajina kuitenkin joitain naisia. Heillä kyse onkin nimenomaan virkakäsityksestä, ei siis sinänsä naisten estämisestä puhujaksi pääsyä.

Perustelu vanhoillislestadiolaisilla eriskummalliselle toiminnalleen on seuraavanlainen:

Vanhoillislestadiolaisuus pitää kirkkoa esivaltana/esivallan osana, -eli ei siis Jumalan seurakuntana kuten kirkko itse itsensä määrittelee. Papit ovat vanhoillislestadiolaisen uskon mukaan pelkkiä virkamiehiä esivallan palveluksessa eikä kirkon virkapappeja pidetä liikkeessä hengellisinä paimenina kuten kirkko itse papinviran määrittelee. Näin on siis heille samantekevää toimiiko kirkon virkamiehenä nainen vaiko mies sillä kyse ei heille ole hengellisestä virasta.

Sen sijaan vanhoillislestadiolaisuudessa paimenen hengellistä virkaa hoitavat uskovaiset miehet, -ainoastaan tarkoin heidän tavallaan uskovat. Liikkeen omat saarnaajat ovat siis paimenia, "seurakunta" on yhtäkuin vanhoillislestadiolaisuuden kautta uskooontulleet ja heidän kanssaan täsmälleen samassa uskonkäsityksessä vaeltavat.

Kun katsotaan historiaa, miten kirkko on Suomeen tullut, millainen asema sillä on ollut, mitä sen tehtäviin on kuulunut ja millaiset kytkökset kirkolla on ollut maalliseen esivaltaan, voi olla hyvinkin loogista ajatella kirkkoa osana esivaltaa.

Myös uskonpuhdistuksen sekä katolisuuden ajan Pohjolassa kirkolla on ollut aina merkittävä rooli esivallan edustajana. Se on kerännyt veroa, toiminut hallitsijan välikappaleena, maallinen hallitsija on päättänyt kirkon tärkeimmistä asioista, kirkko on hoitanut väestökirjanpidon, osan oikeuskäytännöstä jne. jne. varsinkin luterilaisissa pohjoismaissa historia kytkee kansankirkon vahvasti osaksi esivaltaa ja niin kansa on sen aina mieltänytkin. Kirkon valta on kansan silmissä ollut Hallitsijan valtaa.

Miten tässä valossa käy kirkon oman määrittelyn jonka mukaan se on Jumalan seurakunnan näkyvä osa maan päällä?

MIelestäni kirkon oma todistus itsestään on jäävi, -joten jos asiaa tarkastellaan Raamatun kautta (sillä muuta parempaa lähdettä en keksi) niin Raamatun seurakunta ECCLESIA (=uloskutsuttujen joukko), on se joukko jonka keskuudessa Jumalan sanaa ja sakramentteja harjoitetaan autuudeksi, jossa saarnataan syntejä anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä ja jonka puitteissa toteutuu se näkyvä osa Jumalan seurakunnasta maan päällä. Tosin tätä ei voida rajoittaa kirkon ulkonaiseen jäsenyyteen sillä rajat kulkevat Raamatun mukaan "sydämestä sydämeen". Se tarkoittaa että oikeaa uskoa voi olla ulkopuolella silmin nähtävän kirkon jäsenyyskirjan, kun taas toisaalta kaikki kirkon sisälläkään eivät ole välttämättä oikeita uskovaisia.

Mikä valtuutus kirkolla sitten on kutsua itseään Jumalan seurakunnaksi? Näen että ainoa oikeutus siihen olisi, että kirkko johdonmukaisesti noudattaa juuriaan eli uskoo ja julistaa Jumalan sanan ja jakaa sakramentit ja että kirkon piirissä julistetaan vilpittömällä sydämellä evankeliumin sanomaa vääristelemättömänä ja muuttamattomana siten kuin se Raamattuun on uskottavaksi kirjoitettu.

Jos kirkko luopuu harkitusti ja järjestelmällisesti joko osittain tai kokonaan Sanan perustasta, -on mielestäni painavat perusteet pitää sitä pelkkänä esivallan ilmentymänä kuten lestadiolaiset tekevät.

Herättääkö ajatuksia?