Pitkään kestäneet liitot ulkomaalaisen kanssa?

Ensinnäkin en sekaantuisin mieheen jonka oleskelulupa ja maassa asuminen ei ole pysyvää. Liian suuri riski joutua hyväksikäyttöön ja luvan saamisen jälkeen lentää pihalle uuden omaa kulttuuria olevsn vaimon tieltä.

Olin pitkässä suhteessa ulkomaalaiseen mieheen, n 8 vuotta yhdessä, saman katon alla asuttu 6 vuotta. Ero tuli syystä että toinen halusi muuttaa ulkomaille ja muutenkin taisi olla joku syvä kriisi itsensä kanssa menossa, ei halunut enää lapsia.

Ennakkoluuloja meitä kohtaan en kokenut, toki ihmiset aina katsovat jotenkin vinoon meitä. Siihen tottuu. Enemmän ongelmia oli miehel ennakkoluulojen takia vaik Suomes asunut lähes 20 vuot.


Suvun kanssa ei ollut mitään ongelmia, rakastivat mua enemmän kuin omaa poikaa. Eivät olleet muslimeja. Painostivat että menisimme naimisiin, vanhempi väki ei ymmärrä tuota nyky avoliittosysteemiä, minunkin vanhemmat kiukuttelivat asiasta.

Meidän kulttuuriero ei ollut suuri, nais-mies-roolit sopivat hyvin, heidän kulttuuria ei koristettu eikä siihen usein viitattu. Miehelle oli kuitenkin hyvin tärkeä se kunnia-kysymys, eli hänen naisesta ei kellään saanut olla mitään pahas sanottava. Asetti tietyyjä hankaluuksia jos sattui ennestä tuntea muita samoista piireistä olevia miehiä. Tiedän ettei olis ikinä ryhtynyt mun kanssa seurustelemaan jos ei olis ollut mun eka mies, liian suuri riski hänelle että joku mies vois joskus sanoa että olen pannut naisesi.

Kansalaisuuttaa ei saa korostaa.
Ihmiset kun ovat olijoita jotka sopeutuvat muutamassa viikossa uuteen tilanteeseen.

Ihmiset jotka haluavat esitellä puolisoaan ensisijaisesti jonkun maalaisena eikä yksittäisenä ihmisenä usein myös eroavat nopeasti kumppanistaan.

Ei sillä ole merkitystä mistä maasta ihminen on.

Palstaa lukiessa moni nainen sortuu tuohon, ikään kuin ulkomaalaisuus olisi jokin muotisuuntaus eikä edustaisi edes mahdollisuutta vakavaan parisuhteeseen. Harva puhuu yksilöstä vaikka samasta äidistä tulleet lapsetkin ovat erilaisia, yksilöitä...mitenhän on jonkin kansan suhteen?

Vuoden seurustelun jälkeen tein päätöksen, että tässä on puolisoni; emme kuitenkaan muuttaneet heti yhteen. Miehellä päätös syntyi huomattavasti nopeammin. Olemme asuneet yhdessä reilut 20 vuotta, josta yli puolet naimisissa.

Toki meillä on kulttuurieroja, mutta niistä ei ole tullut isompia ongelmia. Muille on välillä joutunut puolustelemaan toimintatapojamme. Syrjintä on ajoittain rassannut, mutta se ei ole sinänsä liittoomme vaikuttanut. No, ehkä sen verran, että mies haaveilee palaavansa synnyinmaahansa joskus tulevaisuudessa. Miehen tuttavapiirissä on ollut kummallisia ennakkoluuloja, mutta tutustumisen myötä ne ovat usein hälvenneet, ja jos eivät ole, ollaan valittu seuramme tarkemmin.

Kulttuurieroja käsitellään usein negatiiviselta kannalta, mutta meille ne ovat tarjonneet vaihtoehtoja. Tulee tarkistettua omiakin käsityksiään ja mietittyä, miksi tekee niin kuin tekee.

Suurin haaste on varmaan ollut sukupuoliroolit. Mieheni on kannustanut mua etenemään opinnoissa ja työelämässä, mutta joskus käytäntö on osoittautunut teoriaa vaikeammaksi. On helppo sanoa, että joo, mä tuen sua, mutta se edellyttää tekoja. Sitä, että jää kotiin hoitamaan sairasta lasta (mitä työnantaja ei katso hyvällä), pitää vanhempainvapaita (vaikka kaverit mollaavat) tai ottaa vastuun huushollista työmatkojeni tai kiireisten kausien aikana. Sellaisia asioita, joihin ei ole saanut mallia. Sama tilanne lienee monella lapsiperheellä. Kasvatusasioissa ollaan samoilla linjoilla, joskin mies on mielestäni liian lepsu joissakin asioissa ja liian tiukka toisissa. Ymmärrettävää, koska hän peilaa omaan lapsuuteensa aivan erilaisissa oloissa.

Miehelläni oli oleskelulupa kunnossa, kun tapasimme, joten siitä ei kokemusta. Ulkomaalaisuutta isompi kysymys on ehkä ollut pakolaisuus. Ajatuksistaan ja tunteistaan puhuminen oli miehelle aluksi vaikeaa. Pahaan oloon oli auttavinaan särkylääke ja se, ettei ajattele liikaa.

Mikä mahtaa olla pitkän liiton kriteeri? Googletin juuri huvikseni, että jos liitto loppuu avioeroon, se tapahtuu keskimäärin 9,5 vuoden kohdalla. Moni menee niin vanhana naimisiin, että kuolemaankin päättyvien liittojen kesto on lyhenemään päin, vaikka keski-ikä nousee.

Meidän avioliittomme on nyt kestänyt reilut 12 vuotta ja suhde pari vuotta pidempään. Ulkomailla oli helppoa. Suomeen muutettuaan vaimo valitti kielen vaikeutta, kylmää ja pimeää talvea ja vähän kaikkea. Parin suomen vuoden jälkeen koti-ikävä oli pahimmillaan, mutta meni onneksi ohi, kun löytyi töitä ja kavereita.

Japanin kulttuuri tuntuu olleen muodissa koko ajan, joten vaimo ei ole kohdannut syrjintää. Paitsi huutelua humalaisilta miehiltä, jotka ovat luulleet häntä thaimaalaiseksi.

Oleskelulupa hoitui nopeasti, kun se ensin oli oikeaoppisesti Japanista anottu. Kulttuurierojen takia ei juuri kompromissejä ole tehty. Minä saan olla suomalainen ja vaimo japanilainen. Ei meidän ole toistemme kaltaiseksi tarvinnut tulla.

Ei varsinaisesti pitkä liitto, 4 vuotta.

Emme ole törmänneet minkäänlaisiin ongelmiin, paremminkin ongelmia on vähemmän kuin aikaisemmissa suomalaisissa suhteissa. Ulkomaisen työnsaanti on se kovin ongelma suomessa muttei sillä ole vaikutusta parisuhteeseen.

Muut eivät ole kommentoineet mitenkään ellei sitten selän takana, mutten tiedä näin käyneen. Muiden kommentit eivät edes kiinnosta, piruako mun elämä heille kuuluu, varsinkin jos koen että minulla menee paremmin kuin heillä.

Kulttuureissamme on kyllä eroa mutten ole huomannut mitään ongelmaa sillä arvomaailmamme on kuitenkin täysin sama, jopa lähempänä kuin yleensä suomalaisen kanssa.

Oleskeluluvan kanssa ei ollut ongelmia, paremminkin aikaa vei selvittää miten ja missä vaiheessa lupaa haetaan. Menin ensimmäistä kertaa naimisiin 40v. ja vaimon toista kertaa ja hänenkin erostaan oli kulunut viitisentoista vuotta, voi olla että tuo avitti asioita. Kyselin suoraan lähetystöltä miten voi toimia lupien kanssa. Voin sanoa etteivät he suoraan neuvoneet vaan itse piti selvittää vaihtoehdot ja kysellä sitten. Vaamo kävi myös lähetystössä haastattelussa mikä varmaan auttoi asiaa.

Myönnän että oma liittomme on aika lyhyt; pari vuotta tässä on naimisissa oltu. (Joskin moneen kertaan niin kauan asuttu yhdessä). Meillä on yhteensopivuutta muista, kulttuuriin liittymättömistä syistä siinä määrin ettei kulttuuri ole oikeastaan vaikuttanut mitenkään, ollut mielenkiintoinen mauste korkeintaan. Toisaalta meillä on äärettömän hyvä keskusteluyhteys; kun esim miehen isä käyttäytyy tavalla jonka itse koen törkeäksi niin mies on hoitanut asian perheensä kanssa ja asettuu aina puolelleni; itse myöskin jäädytän omat sukulaiseni jotka kettuilevat. Molemmat olemme kokeneet että perhe on me ja lapsemme, ja jos omat lapsuudenperheemme eivät tykkää niin sitä kurjempi heille; myöskin uskonnolliset ja poliittiset mielipiteemme ovat samanlaiset (perheemme inhoavat niitä molemmat). Suoraan sanoen en usko -vaikka voin tietysti olla aivan väärässä -että perheet joissa puolisoiden perusarvot eroavat suuresti voivat onnistua. Mutta olen varma ettei ihminen ole lapsuuskotinsa arvojen kanssa jumissa; jokainen voi luoda oman tyylinsä, ja sen jatkeena puolisot voivat luoda oman perheensä tyylin. Koska oma tyylimme on ollut rikkumaton ja olemme molemmat olleet siihen hyvin tyytyväiset, uskon että tästä tulee pitkä liitto, elinaikainen suorastaan =)

Meillä on avioliittoa takana yli 11 vuotta joten tänä päivänä vietämme kutakuinkin tavallista suomalaista arkea.
Alkuvaiheessa vaimoni vierasti tekemiäni ruokia ja teki jonkin verran kiinalaisia ruokia mukaan lisukkeiksi mutta nykyisin alkaa tuo kiinalaisuus kadota lähes tyystin ruokavaliostamme. Toisaalta kun olen suuren osan elämästäni viettänyt ulkomailla, sieltä on tullut mukaan eri maiden keittiöiden erikoisuuksia ja ne näkyy kyllä ruokatottumuksissamme.

Ennakkoluuloihin emme ole törmänneet eikä kulttuurierotkaan näy jokapäiväisessä elämässä.

Asuimme alku-ajan Kiinassa mutta kun minulle selvisi että lähiaikoina olisi muutto Suomeen niin anoimme "hyvissä ajoin" oleskeluluvan vaimolleni ja hänen lapsilleen. No luvan käsittely kesti alle 2 viikkoa ja eihän meillä vielää siinä vaiheessa ollut mitään mahdollisuuksia muuttaa Suomeen koska työt oli vielä kesken Kiinassa..
Eihän tuosta muuten mitään haittaa ollut paitsi kun ensimmäinen lupa heille oli 1 vuotta ja jatkolupa 3 vuotta. Jatkoluvan jälkeen heillä ei ollut vielää mahdollisuutta anoa pysyvää oleskelulupaa koska sen vaatimuksena on vähintäin 4 vuoden Suomessa asuminen.
Siispä kolmaskin lupa heille oli vielä jatkolupa ja vasta neljäs oli pysyvä.

Jos ole ymmärtänyt oikein, niin ylläkerrotut tarinat kertovat liitoista aasialaisten kanssa.
Minkälaisiakohan olisivat tarinat jos kyseessä olisi liitot muslimien kanssa?

Ihan hyvin on meilla sujunut, eihan tasta muuten pitkaa liittoa olisi tullutkaan :) Haasteet ja kompromissit tulee lahinna siita, etta toisen piti muuttaa toiselle puolen maapalloa ja onhan se aina vaikea olla niin kaukana syntysijoiltaan. Olisiko sitten mieskin joutunut 'alistumaan' taman suomifemakon vaateisiin (sivuston linjaa mukaillen ;-)) Kun tekee kotitoita ja huolehtii vauvastakin aika paljon. Oleskelulupaa ennen piti asua yhdessa se 12 kk, mutta sitten oleskelupa tuli helposti suoraan haastattelusta. Ennakkoluuloja olen kuullut suoraan vain yhdelta ex poikaystavalta ja on varmaan sanomattakin selvaa mihin mappiin ne laitetaan. No ainahan sita jotain juntteja kohtaa, jotka luulee, etta ihminen, joka puhuu aksentilla tai muuten ei taydellisesti on vahan vajaa tai yksinkertainen tai primitiivisista oloista, mutta naista selvitaan :)

Olen ollut naimisissa venäläisen mieheni kanssa nyt seitsemän vuotta, yhdessä olemme olleet yhdeksän vuotta.

Avioliittomme on onnellinen, lapsiakin on. Haasteellista oli asua Suomessa, ratkaisu haasteeseen oli muuttaa pois. Toinen haasteellinen asia on anoppini, siihen en ole vielä keksinyt ratkaisua.

Kommentteja ja ennakkoluuloja oli, kun asuimme Suomessa. Loppuivat tyystin, kun muutimme ulkomaille. Rasismista ei enää onneksi tarvitse kärsiä. Tämä on erityisen tärkeää etenkin nyt kun meillä on lapsia.

Ei ole kummempia kulttuurieroja, sillä ajattelemme monista asioista hyvin samalla tavalla, ja meillä on samanlaiset arvot. Ei ole erimielisyyksiä sen suhteen, mihin rahat käytetään tai miten lapset kasvatetaan.

Oleskelulupa oli aikoinaan parin päivän juttu.

About kerta puoleen vuoteen muistuu aina mieleen kurkata tänne palstalle ja ainahan on joku merkki elämästä jätettävä, täällä kun kymmenisen vuotta sitten olin hyvinkin aktiivinen "väittelijä".

Meillä yhteiselämää takana nyt reilu 16 vuotta, tästä iso osa naimisissa. Mies on Albanialainen. Hyvin on sujunut, kiitos kysymästä. Kommentteja ja ennakkoluuloja tuli alussa paljonkin - eikä vähiten omilta vanhemmiltani. Mutta vuosien vieriessä ne ovat jääneet jonnekin kauan sitten elettyyn elämään. Ei kukaan enää kiinnitä huomiota siihen, että mieheni ei ole Suomessa syntynyt. Mies on siinä missä muutkin. Kielen kun taitaa, käy töissä ja elättää perheensä, on mukava ja sosiaalinen tyyppi, niin ei siinä nyt kauheasti ole ihmisillä pahaa sanottavaa.

Haasteita tuottaa joskus kulttuurien erilaisuudet esim. meidän tyttären kasvattamisen kanssa. Hän on nyt teini-ikäinen ja isänsä pitäisi mielellään aika "tiukassa hihnassa" kun mina taas uskon enemmän siihen, että hyviä ihmisiä nuorista kasvaa antamalla heille vapautta tehdä omia päätöksiä omilla aivoillaan. Onneksi meidän tyttö on niin kiltti, ettei hänen kanssaan ole ongelmiin jouduttu ja siten mieskin on uskaltanut enimmäkseen unohtaa sen nipottamisensa.

Oleskeluluvasta ja sen saamisesta on todella kauan. Miehellä on ollut jo aikaa kansalaisuus. Mutta kyllä se prosessi toki läpi käytiin. Ei nyt mitenkään kauhean vaikeaa ollut - mies tuli tänne ensin työviisumilla ja sitten kun mentiin naimisiin, haimme lupaa perhesyistä. Siinä vaiheessa lupa oli käsiteltävänä 1,5v, joka tuntui hyvin pitkältä ajalta, mutta kun se tuli niin sen jälkeen luvat tuli hyvin nopsasti jatkossa.

lol mistä voin löydä hyvin suomalainen nainen suomessa ? vaikea ! miksi

kuinkahan pitkät avioliitot, parisuhteet on nykyään suomessa ihan suomalaisten kesken, taitaa olla alle sen 10v...

Mulla liittoa takana 17 vuotta.
Mies kotoisin Turkista.
Helppoa ei ole ollut ja eronkin partaalla joskus käyty.
Avioliitto on ennen kaikkea tahdon asia.
Kun molemmat tahtovat ja tekevät parhaansa, se kantaa jo pitkälle.
Meillä isoimmat solmut saatu aikaiseksi lasten kasvatuksesta.
Etenkin teinin asioista on käyty kipakkaa keskustelua.
Ennakkoluuloja kohdattu vuosien varrella yllättävän vähän.
Miehellä jopa useita Suomalaisia ystäviä.
On pärjännyt hyvin ja kaipaa nykyisin kotimaastaan vain joitakin perheenjäseniä.