Inspiraatio ja tekstin taso - kytkös?

Lienee henkilökohtainen juttu.

Minäkin kuvittelin kirjoittajauran alkutaipaleella (pari kässäriä sitten),
että inspiroitunut teksti olisi aina parempaa. Mutta kokemus
on näyttänyt (koelukijat / arvostelijat) ettei se välttämättä ole niin
kun minusta on kyse.

Vertailu ei ole ihan reilu, koska jos teksti tuntuu
jälkikäteen itsestä huonolta niin sitä tulee joka tapauksessa korjattua
ennenkuin sitä kehtaa luettaa kenelläkään.

Kokemuksen myötä pystyy suoltamaan hyvää tekstiä
vaikkei juuri kyseinen kohtaus / luku inspiroisikaan.
Sitähän se kirjoittaminen pidemmän päälle kuitenkin on,
työtä.

Harrastelija edelleen mutta jonkin verran kilometrejä takana.

Ei niillä välttämättä ole mitään tekemistä keskenään. Aloittelijoilla kylläkin.

Inspiroituneena teksti tuntuu usein paremmalta kuin onkaan. Toki silloin saa helposti tekstiä elävöittäviä ideoita ja teksti rullaa hyvin.

Editoidessa olen havainnut, että inspiroituneena kirjoitetussa tekstissä on enemmän ajatusvirheitä, toistoa ja tekstin laatu on heikompaa. Sitä ei pysähdy miettimään miten asiat ilmaisee, kun on kiire saada sanat paperille. Tämä on toki korjattavissa editoinnilla.

Olen ihan iloinen kun inspiraatio tulee, koska silloin tekstiin tulee hyviä oivalluksia, mutta sen varaan en missään nimessä kirjottamista laske. Hyvä jos inspiraatio tulee edes kerran kuussa.

Toisaalta en kyllä kutsuisi ilman inspiraatiota kirjoitettua "puurtamiseksi", koska se on aikalailla 95% kaikesta kirjoittamisestani, enkä koe sitä mitenkään raskaaksi. ;)

Loveatar kirjoitti hyvin,minustakin inspiroitunut tunne saa usein tekstin näyttämään paremmalta kuin se todellisuudessa on. Itse koen asian niin, että pääsen aika nopeasti flow-tilaan, vaikka ei olisikaan aluksi mitään inspiraatiota. Siinä varmasti auttaa rutiini, koska kirjoitan työkseni. Työssäkin uppoudun nopeasti kirjoittamiseen, vaikka ympärillä olisi hälyä.

Mutta Iso Idea, joka kannattelee koko romaania, sen olen mielestäni saanut lähes kokonaisuudessaan inspiraationomaisena innostuksena lahjaksi. Siitä oli toki vielä piiiitkä matka valmiiseen käsikirjoitukseen.

Ensikuulemalta tuntuu siltä, että voi olla genren välisiä eroja. Jokin lyhyt aforismi voi tulla ehkä suoraankin paperille sellaisenaan. Vaikka runojen ja aforismien tekeminen kuulemma onkin kaikkien työläintä, ehkä sittenkin joskus tapahtua ihme. Vähänkin pitemmän tekstin kanssa kuluu pakosti aikaa, jotta teksti myös jonkun muun mielestä on kaikin puolin valmis ja vakuuttava. Sitä pitää pyörittää kuin Rubikin kuutiota.

Loveatar kiteytti hyvin omankin käsitykseni inspiraation petollisuudesta.

Inspiraation aikana syntyy yleensä paljon tekstiä, mutta vain pieni osa siitä on käyttökelpoista. Se vaatii yleensä rajua muokkausta ja editointia. Hyvänä puolena voi pitää sitä, että inspiraation aikana tekstin saa menemään eteenpäin ja silloin tosiaan voi yllättäen tullakin oivalluksia.

Puurtamista en ymmärrä. Miksi kirjoittaa jotain, mikä ei tunnu hyvältä? Olen itse aloittanut kirjoittamisharrastuksen hyvin nuorena ja muistan yhä suurimman valaistumiseni. Olin silloin 13- tai 14-vuotias. Luin pätkiä tekstistäni ja hypin säännöllisesti tiettyjen kohtien yli ja luin vain parhaat palat, joista tosiaan tykkäsin itsekin niin paljon, että luin niitä useaan otteeseen. Silloin haastoin itseni miettimään, miksi kirjoitan tylsiä kohtia hyvien kohtien väliin. Jos en jaksa itse niitä kirjoittaa tai lukea, miten voin olettaa, että joku toinen jaksaisi? Se on ollut kirjoitusharrastukseni peruspykälä siitä asti. Jos en jaksa kirjoittaa jotain tai se tuntuu puurtamiselta, silloin siinä on jotain vikaa.

Mistä kohdista lukijat sitten pitävät eniten? Inspiraatiomyrskyistä vai "väkisin väännetyistä"? Yleensä he ovat pitäneet niistä kohdista, joista pidän itsekin. Jatkuvasti lempikohtaus on se, jonka itsekin jaksan lukea sata kertaa. En tietääkseni ole hyviä kohtia kirjoittanut inspiraation vallassa vaan pitkään miettien, harkiten ja kokeillen. Joskus hyvä kohta yllättää ja tulee itsestään, ihan kuin se olisi muka suunniteltu. Mutta sehän kirjoittamisessa on parasta :) Välillä yllättyy itsekin.

Inspiroituneisiin tekstinpätkiin liittyy itselläni usein sellainen ongelma,
että ne koskettavat minua jollain henkilökohtaisella tavalla. Lukijan
kokemus on eri kuin kirjoittajan, eli oma käsitys kohtauksen merkittävyydestä
tms. on vääristynyt.

Parempaa inspiraation laatua edustaa kohtaukset, jossa
inspiraatio tulee suoraan tarinan [henkilöiden] kautta. On suunnitellut
jotain juttua sata sivua ja kun vihdoin tähtikuviot on kohdallaan ja
voi sen kirjoittaa niin wow. Tuohon lukijakin pääsee sitten käsiksi jos
kirjoittaja on osannut asiansa.

Sananen vielä puurtamisesta inspiraation vastavoimana.
Omissa kässäreissäni on vääjäämättä osioita, joita tarvitaan
siirtymiin, liimaamaan yhteen tms. ja jotka usein tuntuvat
pakkopullalta kirjoittaa. Eräs lukija kehui erityisesti tälläista
jaksoa ja se on toistaiseksi suurin kuulemani kohteliaisuus.

Hyvä ketju!

Mikä se inspehtoori oikein on?

Minulle inspiraatiota on se, että tekstiä syntyy muutamassa tunnissa 1000 - 1500 sanaa ilman, että pitää pinnistellä mieltään. Tavallaan kohtaus on olemassa päässä ja se siirtyy tuolla hetkellä paperille.

Mutta aloitukseen vastatakseni: Inspiraatio ei todellakaan minun tapauksessani takaa parempaa laatua. Viimeisessä versiossa koko kohtauksen kaikki lauseet ovat saattaneet vaihtua. Minulle "inspiraatio" tarkoittaa (kuten Loveatarkin mainitsi) käsikirjoituksen edistymistä, mikä on minulle se suurin kanto kaskessa.

Jos inspis olisi joka päivä, olisi raakavedos käsikirjoituksesta valmis 3 - 4 kuukaudessa, mikä ei ole valitettavasti totuus.

Totta puhuen olen huomannut yhteyden. Parhaat yleensä syntyvät inspiraatiosta.

Itse toistuvasti saan parasta palautetta sellaisista teksteistä tai pätkistä, joissa ei ole ollut inspiraatiota mukana, tai joita itse olen pitänyt tylsinä. Osaan kirjoittaa kyllä hyvää tekstiä, mutta kun oikein kunnolla alkaa virrata, niin ehkä se on liian korkealentoista settiä sitten se. Pitäisi pystyä pitämään edes joku osa, kädet tai jalat maan pinnalla tavallisessa elämässä. Myös suuren inspiraation vallassa tulee kirjoitettua dramaattisempaa ja muka-runollisempaa ilmaisua, josta olen saanut syystäkin moitteita. Harmihan se on, koska inspiroitunut tila on työssä palkitsevinta ja muutenkin ihaninta. Ei tätä viitsisi tehdä jos milloinkaan ei helkkyisi ne taivaitten harput sisimmässä.

Jos on impsiraatio niin jaksaa tekstiä tulee paljon. Sitten pitää käydä se teksti läpi, tarkistaa faktat ja miettiä uusiksi kaikki ja siinä prosessissa kyllä häviää tekstiä aika tavalla: teksti ei kestä faktatarkastuksia tai kuulostaa ylettömän naiivilta. Kannattaa itsekritiikin puuskassa poistaa kaikki mikä ei tunnu hyvältä.

Nyrkkisääntöhän on että kirjoita paljon (kaikkea tyhmää, ruokotonta, tunteellista, sentimentaalista, törkeää, karua ja yököttävää...)
Ja julkaise/tarjoa julkaistavaksi vähän (vain sellaiset jutut jotka on jo kirjoitettu ja tarkastettu riittävän moneen kertaan)

Jotenkin olen tullut siihen johtopäätökseen, että kirjoittaminen ainakin itseni kohdalla poikkeaa musiikin tekemisestä siinä, että se vaatii jotenkin "selväjärkisempää" tilaa, ei voi olla kauheassa tunnekuohussa, koska sellainen teksti olisi ulkopuolisesta sisäänpäinkääntynyttä ja ontuvaa. Ei toki inspiraation aina tarvitse olla kovin tunteellista. Musiikki ei ole sanallistamista, joten parhaiten sitä mielestäni syntyy silloin kun nimenomaan ei kykene sanallistamaan, eli on jonkinlaisen "mykän" puuskan vallassa.

Toki inspiraation hetket ovat kirjoittajalle tärkeitä - ehkä ne ovat juuri niitä hetkiä, kun ajatuksia syntyy, assosiaatioita muodostuu, tekstiä pulppuaa. Sitten sitä pitää kuitenkin arvioida kriittisesti taas jalat maassa, lause lauseelta. On hyvä muistaa, että jos tekstin syntyminen olisi täysin riippuvaista inspiraatiosta, tuskin tässä maailmassa olisi yhtään kokonaista kirjaa kirjoitettu (tai kenties olisikin?). Inspiraation tehtävä ehkä on nimenomaan luoda uutta, kun taas työn ja arkisen hiomisen kautta taas tekstistä muodostuu sellaista, että ajatukset välittyvät toisille mahdollisimman kirkkaasti. Molempia tarvitaan luomaan toimiva kokonaisuus.

Itselläni parasta tekstiä tulee, kun istun koneelle ja annan sormien soittaa, tai ei se heti ole hyvää tekstiä. Kun luulen kirjoittaneeni jotain älykästä ja hienoa, pukkaan tekstin tulostimen läpi ja ojennan miehelleni. Hän ei koskaan niele sanoja sellaisenaan, vaan lukaisee tekstin läpi ja karauttaa kurkkuaan. Sitten seuraa lista kysymyksiä, tarkennuspyyntöjä, kritiikkiä ja muutama turhautunut voihkaisu.

Tuossa kohtaa pihisen jo kiukusta kuin teepannu, sieppaan liuskat käteeni ja palaan koneen ääreen rymistellen tuolini oikeaan asentoon. Taon näppistä raivon vallassa, sillä kuvittelin kirjoittaneeni hyvin.

Kaksi kolme kierrosta noin, korotetulla äänellä käytyjä keskusteluja, muutama kyynel ja viimein palaan olohuoneeseen liuskojen kanssa, nakkaan ne miehen syliin, käännän selkäni ja astun ulos haahuilemaan pihamaalle.

"Kyllä sinä osaat." Mieheni toteaa kun palaan sisään. Tiedän sen, mutta koskaan teksti ei ensimmäisellä kertaa ole yhtä hyvä, kuin kolmannella tai neljännellä kerralla. Luulin joskus oppivani kirjoittamaan ensimmäisellä kerralla "lopullista" tekstiä, mutta nyttemmin uskon, etten koskaan kehity noin hyväksi.

Alistun siihen että ensin kirjoitan, otan nolauksen vastaan, suutun, kiukkuan ja huudan, kirjoitan kaiken uudestaan tunnekuohun vallassa, kerran tai kolme ja sitten olen saavuttanut parhaan mahdollisen muodon tekstille.

Kamalan työläs tapa tämä on ja parisuhde on koetuksella aina kun kirjoitan, mutta kirjoittaminen ennen kaikkea... muuta...