onko tukihenkilöitä olemassa?

Googlettamalla löytyy tukihenkilöitä. SPR, kirkko, vapaaehtoisjärjestöt jne.. Nuorille on ihan omia verkostoja. Vaatii hiukan omaa työtä löytämisen suhteen. Joka tapauksessa etsiminen kannattaa.

Olen ollut joskus tukihenkilönä ja siihen oli lyhytkestoinen kurssikin mielenterveysseuran toimesta. Kyllä sinun kannattaa kysellä jos saisit itsellesi tukijan tai ystävän, joka käy vaikka kerran viikossa, soittelee ja voi lähteä kaveriksi kauppaan, konserttiin, kirkkoon tai retkelle ja vaikka vain shoppailemaan, ym.

Mä oon kyllä kateellinen teille ketkä saatte eläkkeen. Oon itekki niin vitun väsynyt ja turhautunut, en varmasti tule päivääkään tekemään töitä koko elämäni aikana, mutta eipä mua mihinkään eläkkeelle päästetä.

SPR:l ainaki on se ystäväpalvelu. Tavallaaha se on tukihenkilö. Kait ne joka toinen viikko sitoutuu olemaan yhteyksissä.

http://www.punainenristi.fi/hae-tukea-ja-apua/yksinaisyyteen

SPR-ystäväpalvelusta saa yleensä ystävän. Tuo ystävä perustuu vapaaehtoisuuteen. Ystävyyssuhde on yleensä saman sukupuolen omaavan esim. vanhemman henkilön kanssa. Joissakin tapauksissa, jos ei ole tälläistä henkilöä tarjolla, niin saattaa tulla ystäväksi toistakin sukupuolta edustava henkilö, mutta silloinkin taustalla on usein ikäero.

Harmillista tietysti että tuo SPR ystäväpalvelu on oikeastaan ainoita vastaavia palveluita.

Voin kuvitella miten aloittajaa ahdistaa. Minulla on ihan sama paniikki, että mitä tapahtuu jos vaikka kaadun pahasti kotona ja lyön pääni eikä kukaan kaipaile pitkiin aikoihin. Pelkään myös pienempiä loukkaamisia, kun erossa ex jätti minulle koirat eikä niille ole ketään toista hoitajaa. Kauhea kammo, että loukkaan jalkani. Mitä ihmettä tekisin? Kuljen talvisin ulkona hysteerisen varovasti kuin kahdeksankymppinen, koska pelkään niin paljon kaatumista.

Meillä ei myöskään pomo hyväksy sairauslomia, jos vaikkapa katkaisee jalkansa, koska silti pystyy jotain töissä tekemään. No taksillako sitä pitää sitten töihin mennä, jos ei muilla kulkuvälineillä pysty? Eipä siinä muuta voi.

Elämä on jatkuvaa pelkoa siitä, että vastaan tulee jokin ongelma ja jään ilman apua. Välillä tuntuu, että pelko ja ahdistus korventaa vatsaan reiän. Pitää vain koettaa toivoa että säilyy terveenä ja ehjänä ja lopulta kuolee nopeasti ja yllättäen.

Minusta ei nyt aloittajalle ollut valitettavasti apua kuin vertaistuen muodossa. Jos minulla ei olisi koiria, joiden vuoksi pitää kiiruhtaa töistä suoraan kotiin arkisin, niin voisin hyvinkin käyttää jonkin arki-iltani siihen, että kävisin kerran viikossa moikkaamassa jotakuta (toista) yksinäistä. Olen niin vaisu ja väsähtänyt, että tuskin minkään yhdistyksen listoille pääsisin, mutta epävirallisesti ehkä joku kelpuuttaisi paremman puutteessa. Ei minusta ketään piristämään juuri ole, mutta voisin käydä katsomassa että kaikki on hyvin ja auttaa käytännön asioissa, jos on tarvetta.

En tiedä yhteiskunnan palveluiden mahdollisista tukihenkilöistä, mutta jos on täysin yksin ja tarvitsee tukiverkostoa, joka ei olisi niin kovin viranomaishenkinen, niin kehotan menemään johonkin seurakuntaan ja siellä tutustumaan ihmisiin. En itse ole mikään supersosiaalinen persoona, mutta tiedän monen yksinäisen saaneen yhteisön seurakunnan kautta.

Yhteisössä on voimaa enemmän kuin viranomaisissa.

Hei nimimerkki, täysin yksin

Olen pahoillani tilanteestasi, mutta et ole ainut kuten huomaat, aloitukseesi kommentoi jo toinenkin kaltaisesi. Ja tunnen minäkin vastaavassa tilanteessa olevia. Saitkin jo monia hyviä vinkkejä, mm. SPR ystäväpalvelu, kannattaa tutustua. Itse rohkaisen sinua liikkumaan ihmisten ilmoilla, menemään vaikka nyt syksyn tullen mukaan johonkin harrastukseen, jonka kautta saisit ystäviä tai ainakin tuttavia itsellesi. Ja toinen mihin menoa suosittelen lämpimästi on seurakunta. Siellä on monenlaista toimintaa (riippuu tietysti vähän seurakunnasta ja sen koosta yms), josta löytyy tuttavia. Ja sieltä voi löytyä myös tukihenkilötoimintaa sekä retkiä, leirejä ja esim. yksinäisten yhteinen joulun vietto yms monenlaista, joka tuo elämääsi sisältöä.

Kaikkea hyvää sinulle,
Pirkko-pappi

Itselleni nuo " tukihenkilöt " tekivät vielä huonomman olotilan koska tajusin kuinka säälittävä ja turha ihminen olen jos joillekin pitää maksaa siitä että on seurassani.

Tukihenkilöni on ilkeä. Hän ei ole kovin kiinnostunut asioistani. Ei osaa oikein neuvoa, eikä auttaa, kun sitä olisin tarvinnut. (sanoin haastattelussa ja sehän tämän tarkoitus on.) Vastasi kysymyksiini vain että, katso netistä tai kysy äidiltäsi. (tietää huonoista väleistämme) Todella loukkaavaa. Hän valittaa enimmäkseen omista asioistaan. Minulla menee todella huonosti, en todellakaan jaksaisi kuunnella häntä. Täytyy yrittää vaihtaa tukihenkilöä. En jaksa häntä. Hän on todella pessimistinen ja negatiivinen. Apua en saa. Vastaa kysymyksiini yleensä että en tiedä. Kymmenisen kertaa olemme nyt tavanneet.