Olenko vainoharhainen ja sekoamassa

Siltä tuntuu isestäni aika vahvasti. En saa otetta mistään, en mielenrauhaa. Miehen tapasin keväällä, hän löytyi näistä monien feikkien joukoista ja oli sitä kait itsekkin, tai sitten ei. Touhu meni siihen mikä tuntuu olevan hyvin yleistä tänä päivänä eli soutaa, huopaa.....ja moneen kertaan tapahtui toi. Sitten yks kaks yllättäen loppui kaikki kuin seinään, ei mitään kuulunut. Ja minä menin ihan sekaisin, tällainen läheisriippuvainen ja hylätyksitulemisen pelosta kärsivä.

Aloitin oikeen tekstiviestihelvetin jossa vaadin selitystä miehen käytökselle. Sille miksi hän pompotteli ja pompotteli kun tiesi minun hänestä väittävän. Voi sitä ilon ja autuuden määrää kun mies suvaitsi baari-illan jälkeen soittaa tai tekstailla. Seksihän sillä silloin mielessä oli enkä onneks sortunut siihen että olisin luokseen lähtenyt pikkutunneilla. Tuota soittelua ja tekstailua hän harrasti viel ihan hiljattain.

Sisimmässäni tiesin että hän ei piittaa minusta vähääkään mut sydänparka oli toista mieltä ja yritti vielä uskotella että JOS kuitenkin...Mies suttui sitten viesteihini kun uhkailin, vaadin totuutta jne...olin oikea bimbo, myönnän. Hän tekstasi sitten muutama päivä sitten että ottaa yhteyttä kun hänelle sopii, nyt on TÄRKEÄMPÄÄKIN tekemistä. Itkuhan siitä seurasi, se tunne kun ihminen mitätöi täysin, se oli minulle lähes sietämätön. Kun muistin ikävä kyllä vain ne hyvät asiat ja hetket ja oletin olevani ihmisenä edes hiukka tärkeä, arvokas siten että ei lytätä maan rakoon.

No, sitten mies ottikin yhteyttä ja tuli käymään. Tapaaminen meni hyvin, kahvit juotiin, juteltiin mun viesteistä ja monesta muusta arkipäiväisestäkin asiasta. Mies sanoi että älä ota enää yhteyttä, poista numeroni jne...ja antoi ymmärtää että ei halua olla kaverini enää kuten alussa juteltiin että ikinähän kavereita ei liikaa ole. Mä itkin hänen luonani ollessaan ja hän halasi sanoen ett on antanut anteeksi kaikki viestini ja että ei ole minussa mitään vikaa tms...ei vain nyt halua seuraani. Kyllä minua on ahdistanut sen jälkeen, itkettää koko ajan että miten saatoin olla niin HIRVEÄ.

Ja sitten eräs ystäväni lisää bensaa liekkeihin sanoen että "totta kai se oli sulle ihana ja ystävällinen kun haluaa sinut pois jaloistaan uuden tieltä". Kyseinen ystäväni on ehkä itseänikin katkerampi miehiä kohtaan mutta sai kyllä oloni entistä tukalammaksi. Mietin, mietin ja mietin, jos se onkin noin. Ja jos onkin niin minkä sille voin.

Tykästyin mieheen ihan sata lasissa ja tunsin hänen kanssaan mukamas jotain yhteenkuuluvuutta. Siltä se vaikutti hänenkin puoleltaan alussa. On raskasta kulkea töissä ja yrittää elää normi elämää kun ahdistus on ihan hirveä, miksi käyttäydyin niin, sitä mietin koko ajan. En ole sortunut tuollaisiin ylilyönteihin koskaan ja pelkään kohta sekoavani. Tosin elämäntilanne on ollut muutenkin aika sekava ja mieli ei niin hyvä eikä korkealla joten taitaa sekin tehdä osansa että meni asiat näin. Pitää antaa ajan kulua ja odottaa että asia joskus unohtuu, vaikka nyt tuntuu että unohdus on valovuosien päässä :(