Peräkamarinpoikia/tyttöjä?

olen 28 mies ja asun vielä vanhempien luona. Syytä on vaikea sanoa, ehkä se kun ei ole koskaan ollut paljoa kavereita tai tyttöystävää niin itsenäistyminen on tuntunut merkityksettömältä.
Jos olisin jo nuorempana saanut pitkäaikaisen tyttöystävän niin luulen että motivaatio oman paikan löytämiseen olisi suuri siinä vaiheessa..

Asun äidin luona, mutta sanon kaikille, että asun 60 neliöisessä kaksiossa. Olen 33-vuotias NUORImies Turusta jolla on parhaimmat nuoruusvuodet vielä edessä päin.

Mitä välii vaik asuiski isos omakotitalos mutsinkans? Kaikil eiole edes kämppää mis asuvat.

Tätä se just on, kun sitä ei pysty koskaan olemaan tarpeeksi muiden ihmisten mieliksi.

Mä kun olenkin suvaitsevainen, avarakatseinen, sivistynyt ja eurooppalaishenkinen mies, enkä mikään vitun juntti, kuten jotkut vitun paskat suomipaska-maket!!!!!!

20-v ikäisenä muutin itse pois kotoa. Syyt minkä takia jotkut asuvat 20 ikäisenä vanhempiensa kanssa ovat hyvin yksilöllisiä. Esim. eräs tuntemani mies asui kaksistaan omakotitalossa isänsä kanssa ja hän myös kävi isänsä kanssa yhtä matkaa samassa työpaikassa. Hänen vanhempansa olivat eronneet. Oma valistunut arvaukseni on, että syy hänen 25-v vanhana omilleen muuttoon (työpaikka ei muuttunut ja oli edelleen sinkku) oli että hänen isänsä uusi naisystävä alkoi pyöriä heidän kotonaan.

Tarviiko äidin passata uli 20v poikaa joka asuu kotona?

Itselläni on tuttava joka muutti asumaan omilleen 18-vuotiaana, mutta elämä ei oikein mennyt niin kuin suunnitteli ja joutui muuttamaan äitinsä luokse 30-vuotiaana. Asuu jossain maalla, keskellä metsää. Käy hieman sääliksi, kun ihan fiksu jätkä oli.

Minulla ei ole vanhempia. Hylkäsivät minut jo lapsena.

Itse muutin pois kotoa pois armeijan jälkeen opiskelemaan ulkomaille alaa millä en tulisi työllistymään. Sekaannuin päihteisiin ja opinnot meni perseelleen. Löysin kuitenki tytön jonka kanssa olin kihloissa monta vuotta. Eipä se jaksanut katsoa minun käytöstäni loputtomiin ja erosi. Nykyään hänellä onkin parempi mies. Itse jäin pahasti velkaa opiskeluista, teen nykyään hanttihommia ja asun äitini kanssa maalla. Kyllähän tämä hävettää, mutta koetan löytää oman asunnon kaupungista.

No minusta jako siihen josko joku on peräkammarin poika tai ei sillä perusteella asuuko hän vanhempiensa luona tai sitten omassa asunnossa ei sovi nykyisiin asumisolosuhteisiin. Nykyäänhän lähes kuka hyvänsä 18 vuotta täyttänyt pääsee helposti halutessaan kunnan järjestämään asuntoon vuokralle, jota vuokraa ei siis itse tarvitse maksaa jos ei tuloja, ja yksityisen vuokra-asuntoihinkin saa samalla tavalla kelasta/sossusta vuokranmaksun.
Jo sananakin tuo peräkammarin poika on kyllä harhaanjohtava. Joskus ammoinhan maaseudulla pienemmissä maataloissa on ollut aikamiespoikia kotitilalla vähän turhan panttina silloin kun vanhemmatkin vielä ovat tilan työt hyvin pystyneet tekemään, lähinnä siksi kun ei töitä muualtakaan ole saatavilla ollut. Nämä miehet toki ovat olleet yleensä myös n.s. vanhoja poikia jo tämän asumis/talous tilanteensa vuoksikin, mutta ei näillä tyyppinä ja elinolosuhteidensa puolesta kovinkaan paljon ole yhteistä nykyaikana jossain kaupungin asunnossa sosiaalitukien varassa asuviin ja eläviin n.s. syrjäytyneisiin yksinäisiin miehiin.

16-vuotiaana muutin pois kotoa.
18-vuotiaana muutin 800km päähän kodista.
Nykyään se on vaan enää lapsuudenkoti, jossa käyn lomilla perhettä moikkaamassa.

Muutin pois vanhempien luota samana vuonna kun pääsin armeijasta, vapautuminen oli keväällä ja opiskelujen alettua syksyllä tapahtui poismuutto. Ikää oli 21. Siitä asti olenkin asunut aina yksin. Neljäs kämppä menossa, ensimmäinen oma.

Ihme ko ihmiset onki nii yksinäisii ko muuttavat yksin uksiöön asumaan. Siin sitä masentuu ko ei ole sosiaalist toimintaa.
Ja jollei ole työpaikkaa ni mahdoton mihinkää muuttaa.

Muutin yläasteen jälkeen pois kotoa. Isäni oli alkoholisti ja äiti otti eron jo nuorena isästäni. Mä en vaan kestänyt sitä riitelyä joten häippäsin vähin äänin. Kävin sitten amiksen ja armeijan sen jälkeen. Hain sitten paperitehtaalle töihin harjoitteluun ja vuoden päästä sain vakipaikan jossa olinkin sitten 11 vuotta ja sain siten monoa kun se meni konkkaan.

Olen ollut peräkammarin tyttö koko ikäni eli kauan. Lyhyitä, muutaman kuukauden pätkiä on ollut jolloin olen asunut yksin kotona mutta olen tiennyt, että äitini tulee takaisin.

Nyt olen asunut huhtikuun lopusta lähtien yksin mutta yhä samassa asunnossa. Itselleni lopullisen itsenäistymisen kannalta olisi paras, että pääsisin muuttamaan ihan pelkästään "omaan" asuntoon missä äitini ei olisi asunut myös. Ehkä toisaalta hyväkin, että asun vielä tässä koska muuttoa en oikeastaan tällä hetkellä edes jaksaisi mutta toivon, etten joutuisi tässä asumaan ikuisesti. Mutta kun pk-seudun vuokra-asuntojen tilanne on mitä on, niin pahoin pelkään, että tähän jään. Omaan asuntoon minulla ei tulee koskaan olemaan varaa, se olisikin ainoa keino muuttaa pois tästä.

Olen sopeutunut tähän tilanteeseen paremmin kuin luulin. Syynä varmasti se, että asuin yksin joulukuun alusta maaliskuun puoliväliin ja kerkesin taas tottua yksinasumiseen. Pakkohan tähän on jollain lailla pitänyt sopeutua, huomaan kyllä että vaikeaa ajoittain on. Viihdyn kyllä yksinkin enkä tunne itseäni hirveän yksinäiseksi mutta se, ettei ole enää ketään jonka kanssa voisi puhua jokapäiväisistä asioista tuntuu välillä haikealta ja jopa surulliselta. Elämäni loppupuolisko tulee olemaan sitten tätä.

Tähän ketjuun voisi heittää kysymyksen, te jotka olitte yksinäisiä kun asuitte vielä vanhempien kanssa niin muuttuiko elämä paremmaksi kun muutitte asumaan yksin?

Sinkkuaikana vanhempien luona asuminen kuulostaa eteläeurooppalaiselta sivistyneeltä vaihtoehdolta.

Turha sitä on muuttaa omilleen, jos ei edes pillua saa.

"Tähän ketjuun voisi heittää kysymyksen, te jotka olitte yksinäisiä kun asuitte vielä vanhempien kanssa niin muuttuiko elämä paremmaksi kun muutitte asumaan yksin?"

Itse olen 26-vuotias mieshenkilö ja muutin pois kotoa n. 7 vuotta sitten. Hieman ennen armeijaa.

Elämäni muuttui kyllä todellakin. Kun saa ihan rauhassa päättää omista asioistaan ja elää omaa elämäänsä, niin totta kai se muuttaa omaa elämää positiivisesti.

Naista en tosin ikinä ole saanut, vaikka käyn runsaasti ravintoloissa, pelaan ja valmennan jalkapalloa, luen paljon, käyn kaikenlaisissa tapahtumissa, treenaan kuntosalilla, jne.

Sanotaan, että armeija tekee pojasta miehen. Ehkä jossakin muualla, mutta ei ainakaan Suomessa. Tiedän paljon armeijan käyneitä miehiä, jotka ovat naisettomia enemmän tai vähemmän. Kun eivät ole naisten silmissä ja keskuudessa kiinnostavia ja viehättäviä, niin eivät sitten pilluakaan saa.

Omassa kämpässä asuminen kertoo itsenäisyydestä ja oman elämän hallinnasta. Ehkä suurin piirtein näin, mutta ei läheskään aina. Jokainen varmasti tietää ja tuntee omassa taloudessa asuvia miehiä, joilla elämänhallinta on kaikkea muuta kuin mitään itsenäistä ja positiivista.

Välttämättä aikuisiällä kotona asuminen ei lisää naismenestystä, mutta ei se omassa kämpässä asuminenkaan välttämättä mitään naisia tuo. Ainoastaan jos olet naisten silmissä ja keskuudessa seksikäs ja viehättävä ja kiinnostava. Koska minä en ole, niin en mitään pilluakaan saa.

Jännä juttu, miten aina tietynlaiset seikat ja jutut muka automaattisesti lisäisivät naisten kiinnostusta. Esim. vaikka tuo vanhempien luona asuminen vs. omassa taloudessa asuminen. On totta kai selvää, että jos 26-vuotiaana asuu äitinsä kanssa, niin tuskin kovin paljoa naisia viehättää. Mutta jos miehenä et ole naisia viehättävä, niin aivan yhtä paljon saat naisia, vaikka asuisit omassa kämpässä ja taloudessa. Se oman äidin kanssa asuminen on negatiivinen juttu miehessä ja omassa taloudessa asuminen positiivinen, niin tuo positiivinen seikka ei kuitenkaan paranna niitä mahdollisuuksia. Mies ITSESSÄÄN ei ole niin kiinnostava, että omassa kämpässä asuminen toisi jotakin ihmeen lisäarvoa siihen.

Aivan samoin kuin joku armeijan käyminen. Naiset voivat kuorossa kertoa, kuinka haluavat nimenomaan armeijan käyneen MIEHISEN miehen. Sivarit eivät kelpaa, koska eivät ole mitään miehiä. Voi olla näinkin, mutta jostakin syystä kuitenkin Suomi on täynnä armeijan käyneitä miehiä, joilla ei ole menestystä naisrintamalla. Minä tiedän lukemattomia armeijan käyneitä mieshenkilöitä, joilla ei ole ikinä ollut yhtäkään naissuhdetta. Mistä tämä sitten oikein johtuu?

Äidin helmoissa asuva sivari viehättää naisia aivan yhtä paljon kuin armeijan käynyt, omassa kämpässä ja taloudessa asuva, työssäkäyvä ja liikuntaa harrastava mieskin. Jos hän ei naisia viehätä, niin hän ei silloin naisia viehätä. Hän ei ole niin seksikäs ja viehättävä, että naiset kiinnostuisivat.

Tiettyjen negatiivisten seikkojen muuttuminen positiivisiksi ei vielä muuta suuntaan eikä toiseen naisten mielenkiintoa ja viehätystä.

Yleistän ja yksinkertaistan, mutta ehkä 21-v on viimeinen "normaali-ikä" asua vanhempiensa kanssa. Mutta jos vaikka joskus nuorempana olisin kiinnostunut sillä tapaa jostain 22-24-v naisesta, joka olisi asunut vanhempiensa kanssa, niin eipä minulla itsessään tippaakaan olisi vaikuttanut kiinnostukseeni tuo seikka. Se millainen hän olisi ollut muuten olisi ollut ratkaisevaa.

Itse muutin omilleni 20-v, koska piti lähteä kouluun toiselle paikkakunnalle. Mutta muussa tilanteessa olisin hyvinkin voinut jäädä lapsuuskotiin edelleen toistaiseksi asumaan. Elämä pakotti pois peräkammarista.