Paras ystävä jätti mut..?

Kuulostaa sille, että ootte molemmat kyllästyneet teidän välisiin draamoihin. Jos sitä on ollut aijemminkin niin ymmärrän hyvin miksi toinen haluaa alottaa alusta sitte ihan kaiken kerralla, koska nyt silläkin on mahdollisuus olla rauhassa aina kun vaan haluaa, kun voi sulkea teidän väliset ongelmat sillä ettei vastaa sulle tai mitään.

Tuntuuko sustakaa ny muka enää että te oisitte ees kavereita, ku ootte molemmat ollu tässä jo aika kauan vaan loukkaantuneita toisillenne ja ette osaa pitää ku vaa negatiivisii tunteita yllä. Miks ette vois yrittää alottaa tänki jutun alusta? Se kyl vaatii sen että molemmat osaatte unohtaa omat tunteenne aina kun juttelette ees vähän aikaa, että saatte luotuu sellasii keskusteluita joista molemmat oikeesti nautitte.

Aloittaja. Kerronpa sinulle omasta tilanteestani, joka on toisin päin. Saisitkohan sinä siitä jotakin vihjeitä? - Haluaisin eroon ystävästäni, jonka kanssa ollaan tunnettu 80-luvulta alkaen! Vuosi tolkulla olen ollut tuskaantunut ja kuin velvollisuudesta vastannut vaatimuksiinsa, että "pitää tavata, olisi kiva jutella, olisi kiva mennä vaikka kävelylle, tule käymään!"...

Ja, minä en tykkää olla kanssaan. Piste.
Meidän aaltopituuskaan ei synkkaa ollenkaan, minun on kuin pakko jotensakin alentua, jotta se kommunikointi edes jotenkin sujuu. En saa tilanteista mitään. Hän ei malta kuunnellen paneutua minun elämään, eikä sitä tajuakaan ollenkaan. Minun tulee vain paha ja tyhjä olo tavattuani häntä.

Minä en pidä hänestä. Vaikka monet vuodet olen yrittänyt eri tavoin vihjailla, että haluan etäisyyden (sitä kautta eroon hänestä), niin hän ei tajua asiaa. Hän on jotenkin kuin riippuvainen siitä, että tuntee minut, 'saa olla kanssani' , yökk. Se ahdistaa minua. Se ei ole tasavertaista. Se ei ole ns. ystävänrakkautta. Siinä minä en saa mitään. Meillä ei ole koskaan ollut sama aaltopituus, olen toiminut seuraneitinään vuosia vain kiltteyttäni ja ajatuksella, että se on jotakin lähimmäistyötä, kun hän kärsii yksinäisyydestä ja kaverin puutteesta sinne tänne. Minä taas en kärsi, viihdyn yksin ja pidän ikiomaa sinkkuelämääni nyt täysin hyvänä ja sisäisesti rikkaana. Hänet ja juttunsa koen kevyinä, ei-antoisina, ei niin älyllisinä. Minulle puolestani riittävät ne kaverit, joita tunnen. Mielestäni jokaisella tarvii olla kuitenkin vapaus valita ystävänsä.

Siitä juuri tulee riidat ja nahistelut, kun/jos toinen ei halua olla...

Nohh, tuossa erittelyäni siitä, miksi tämä ihmissuhde ei ole tasapainoinen ja nyt vanhemmiten on ahdistava minulle. Haluan ihan kokonaan eroon hänestä, mutta hän ei tajua sitä, varmaan ei siksikään, että on kipeä paikka hänelle! Tarvii niin mua johonkin. Minä vaan en jaksa olla tarvittavana, se vain kuluttaa minua nykyään, minulla elämässäni nyt niin paljon muuta, joita asioita en hänelle edes voi luottaa. Hän on myös jotenkin epäluotettava, vaikuttaa kuin vain koko ajan mielessään arvioisi, arvostelisi ja olisi utelias. Ei ole tervettä tämä.

Miksi ystävyyssuhteissa ei saisi erota yhtä lailla simppelisti kuin seurustelusuhteista! Ei saisi jäädä tuollai roikkumaan, mutta hänellä jotakin tajunnantason ymmärrystäkin puuttuu. Aina on kurja joutua jättämään tai tulla jätetyksi, mutta joskus se on ainoa keino!

Siis, ähh kun en osaa pistellä lyhyesti! Mutta jospa sinunkin tapauksessa tämä ystäväsi haluaisi erota sinusta!? Koeta nyt käsittää, vaikka kuinka kipeää olisi, että ystävyys kuten naimakauppakin on kahden kauppa. Jokaisella ihmisellä mielestäni tarvitsee olla oikeus myös erota. - Itsekin olen vuosia yrittänyt etäytyä ja sitten erota jotensakin nätisti, etten satuttaisi liikaa ja veisi tuon ystäväni itsetuntoa nollille, mutta eipä se toimi niin. Pitäisi torvella huutaa: Minä en enää halua olla kaverisi, en enää haluaa pitää yhteyttä kanssasi, minä haluan erota ihan kokonaan sinusta; anna minun olla ja elää omaa elämääni!

Rauhoita teidän välit hetkeksi... ehkä voitte löytää ystävyyden uudelleen sitten vaikka parin vuoden päästä?

Painostaminen vaan ajaa sen kauemmaksi..

Oon ollut vähän samanlaisessa tilanteessa. Me ei siis mun asuttu samassa kaupungissa vaan eri mut sen isäpuoli asu niinku täällä ja sen isäpuoli on mun setä. Ennen kesälomaa suunniteltiin mun parhaimman kaverin kanssa, että mitä kaikkee ihanaa voitais tehä kesäl yhdessä mut sitten meille tuli pieni riita ja olin sillon muutenki just mustasukkanen ihminen niin se vaan katkas sitten välit. Mä itkin sillon ihan sairaan paljon.. Joka päivä tää no vaikka nyt sara oli mun mielessä enkä mä vaan pystyny unohtaa. Sekin välitti musta sillon ennen kesäloman alkua ja itki itekkin ku meijän ystävyys päätty niin. Nyt lauantaina mä laitoin sille viestiä et oitaisko kavereita et unohdettais kaikki vanha niin sit nähtiin lauantaina ja mietin matkal et mitä mä sanoisin sille mut sitten kun nähtiin niin se suju luontevasti. Meil oli ihan sairaan hauskaa ja aattelin et nyt taaas ollaan parhaita ystäviä. Se olikin meillä sunnuntai iltaan saakka ja sitten myöhemmin hän laittoi et se ei halunnu sanoo mulle face to face et se on saanu paljon kesän aikana uusia kavereita ja se ei haluu pahottaa sen parhaan kaverin mieltä ( mulla oli sen parhaan kaverin kanssa joskus riitaa vähän ). Kaikki kuulemman muuttu kesällä ja se ei haluu sotkee sen kuvioita et nähdään vaan välillä.. En kuulu edes sen 15 parhaan ystävän joukkoon enää vaikka meil on ihan sairaan hauskaa yhessä. Ollaan nyt sit vaan kavereita ja niin... :|