Ei jaksa tätä, en halua tätä..

Sinun on tultava uskoon. Ihmiselämällä ei ole muuten mitään järkevää tarkoitusta. Ei sinua ole inhimilliset tahot pystyneet auttamaan.
Jeesus Kristus on tie, totuus ja elämä. Joh. 6:14

""Minun sydämeni on levoton, kunnes se löytää levon sinussa, Jumalani"", totesi kirkkoisä Augustinus aikanaan.

En pysty nauttimaan mistään, kaikki on aina vain pelkkää saatanan ahdistusta, helvetti sentään.

Lienetkö sama, ahdistunut mies, joka aloitti. Jospa kuivailet tunnettasi, miten sen koet: onko tuska fyysistä, missä se tuntuu, puristaako rinnassa, onko illat vaikeampia kuin aamut?
Miten kaikki alkoi: vähitellen, laukaisiko jokin tapahtuma? Pukemalla pahaa oloa sanoiksi, voit kokea helpostusta.

Toi sun ajattelutapa on aika normi taiteilijoille, pilven polttajille tai sienisyöpöille :D

Eksistentiaalinen ahdistus on itsellenikin tuttua. Ärsyttää, että samalla kun itsemurhaa yritetään kitkeä, kuolemaa pidetään edelleen ”luonnollisena”. No, luonnollistahan se onkin samalla tavalla kuin kasvaimet, kipu, ikävä sää ja oman edun tavoittelu. En pidä koko sanasta ”luonnollinen”, koska sitä käytetään puhekielessä usein ”hyvän” synonyymina. Teknisesti ottaen kaikki, mikä ei ole yliluonnollista, on luonnollista. Monesta ikävästä luonnollisesta ilmiöstä on nimenomaan päästy tai yritetty päästä eroon tieteen ja teknologian kehittämisen keinoin, mutta ikääntymistä ei yritetä korjata valtavirtatieteessä; tietoisuutta alan tutkimuksesta on vasta viime vuosina alettu kunnolla levittää. Vaikka toki ymmärrän, että nuorien ja työikäisten keskuudessa itsemurhien vähentäminen on mielekästä, minun on vaikeaa ottaa itsemurhienvähentämiskampanjoita todella vakavasti ennen kuin kuolema itsessään aletaan nähdä valtavirrassa poistamista vaativana luonnonilmiönä. Tarkoitan siis, että kuolemasta tulisi vapaaehtoista eikä ketään tällöinkään pakotettaisi elämään.
Pidän siis valinnan vapautta eräänä tärkeimpänä arvonani. Vaikka ahdistukseni ei ole ollut viime aikoina läheskään niin suurta kuin alkuvuodesta ja olen kyennyt nauttimaan elämästä silloin, kun en ole mennyt ”syövereihin”, minut valtaa silti välillä tyhjyyden tunne, jota edes rukoilu ja hengellisten asioiden pohtiminen ei ole vähentänyt. Olen siis sikäli agnostikko, että en ole varma Jumalan olemassaolosta. Kuitenkaan en sulje pois sitä, että yliluonnollisen olemassaolosta tai olemattomuudesta voisi päästä selville, toisin kuin ns. puhdasoppiset agnostikot ajattelevat.
Minua ahdistaa tyhjyyden tunteen lisäksi se, että en pysty valitsemaan absoluuttisen vapaasti. Valinnanvapauttani rajoittaa osin suuren enemmistön tapa päättää ja ajatella asioista, ja usein päätökset tehdään mututuntuman ja mustavalkoajattelun sekä sen pohjalta, miten kulloinkin on muodikasta ajatella asioista. On itsellänikin totta kai omat mustavalkoiset pisteeni ajattelussani, mutta silti tulee välillä hyvinkin toivoton olo, kun näkee, miten asenteissa mennään jopa takapakkia ja vähän väliä maailman ongelmat pannaan ”feminismin”, juutalaisten tai jonkin salaliiton, kuten ”uuden maailmanjärjestyksen” syyksi sen sijaan, että edes yritettäisiin ymmärtää maailman monimutkaisuutta, ajatella loogisesti ja oikeasti hakea tietoa, siis sellaistakin, joka on ristiriidassa omien käsitysten kanssa.
En ole masentunut enkä ole yrittänyt aktiivisesti tappaa itseäni, mutta silti minua ei kovin paljon haittaisi, vaikka kuolisin tänään. En vain näe oikein mieltä järjettömän olemassaoloni jatkumisessa ainakaan niin kauan, kuin kuolema on kaikille joka tapauksessa väistämätön.
Anteeksi ikävä kirjoitukseni, mutta luin vähän aikaa sitten erästä blogia, johon annetut nuivat vastaukset tuntuivat lannistavilta, joten halusin tulla purkamaan tuntojani, vaikka Suomi24:en asenneilmapiirin toki tunnenkin...