Vaikea uskoa todeksi

Olen uskovainen ja tiedän, että tapaan kaikki uskossa poissiirtyneet sukulaiset, myös esivanhemmat ja ystävät. Kuolema on vain hetken kestävä ero.

Itsekin haluaisin uskoa että tapaamme vielä jossain mutta en voi olla siitä täysin varma.

Osan otot!:/ Kuolema on hirveä asia,tai edes sen kohtaaminen taikka ajatteleminen. Olen itse ollut lähellä kuolemaa monesti johtuen sairaudestani,itsemurhaa yrittänein ajatuksin tai sitten alkoholin alaisena. Se kun kuulee että joku läheinen on kuollut laittaa kyllä ihmisen todella palasiksi ja suru on korvaamaton. Mutta kaikki kuolevat aikanaan,mikään ei ole ikuista. Kuolema on yksi elämän pysäkeistä johon kuuluu sureminen ja toisen hyvästeleminen,ei toisinkaan lopullisesti. En voi nyt sanoa että tiedän miltä susta tuntuu,koska oma poikani makaa haudassa,koska jokaisella on suremisesta omanlaiset tavat ja keinot sekä kokemukset erilaisia. Jotkut surevat kauan,jotkut eivät juuri ollenkaan. Me ollaan jokainen erilaisia yksilöitä joten ei voida tietää tarkalleen miltä toisesta tuntuu,mutta osittain ihminen aistii onko toisella huono olla vai eikö. Itse siis menetin poikani,kuten mainitsin noin kolmisen vuotta sitten ja suru on edelleen kova. Se asia kun joku kuolee tuntuu mahdottomalta asialta ymmärtää se,kun ei halua tajua ettei se tule takaisin. Poikani menehtyi tosin kovin nuorena,noin kolmen päivän ikäisenä. Syynä oli sepelvaltimotauti,joka vei pojan hengen. Hapen saanti oli vaikeaa ja siihen ei vaikuttanut edes se että hän oli teholla. Kaipaan todella häntä,mutta hän on nyt pieni enkelini. Joten paljon jaksamisia sulle,kyllä se suru helpottaa mutta se vie aikaa!:) Itse itken enää harvoin,eniten joko tapahtuma-tai hänen syntymäpäivällään.

Hei
Myötätuntoa ja osanottoni.

Hienoa, että olet jo heti saanut täältä kannustavia viestejä. Surusta ja menetyksestä selviää, mutta se vie aikaa. Usein myös paljon voimia ja energiaa.
Ihmisen mieli toimii juuri noin, ikään kuin yhä uudelleen hätkähtää siihen, että tämä ihminen on kuollut, lopullisesti. Ja kuitenkin joku alitajunnassa vielä toivoo, että entinen voisi jatkua.

Onko sinulla ystäviä, jonka kanssa voisit yhdessä muistella ja jakaa kaipausta? Entä onko sinulla kavereita, jotka voisivat kuunnella sinun mielialojasi. Vai pystytkö edes puhumaan koko asiasta? Monen ihmisen kokemus on, että puhuminen ja yhteinen jakaminen auttaa. Joku kertaa yhteisiä kokemuksia, toinen katselee valokuvia, kolmas käy yhä uudelleen hautausmaalla…

Minä uskon ylösnousemukseen ja uuteen elämään, siihen, että voimme jollain tasolla tavata rakkaamme. Se antaa toivon.

Voimia sinulle
Päivi-pappi Hämeestä