Elämänne kipeimmät hetket

Ennen vuotta 1956 en ole elänyt, mutta kipeimmät hetket ovat juuri meneillään. Läheisten (sisaruksen ja vanhemman) kuolemista on selvitty mutta puolison rakkaudettomuudesta ei tunnu ikinä selviävän. Ei kai tässä enää kannata mihinkään leikkaukseen lähteäkkään vaikka tarvetta olisi. Miksi? Pikemmin tästä pääsee.

Omat kaksi läheltäpiti-kuolemaa.

Kun on huomannut olleensa se, joka on pahasti väärässä, hakoteillä, hukassa. Eli se jonka takia moni muu on joutunut kärsimään ja elämään epätietoisuudessa. Kun on polleana toiminut silloisen tahtonsa mukaisesti ja sittemmin kärvistellyt yönsä nukkumatta, suden hetkellä itkua vääntäen ja katuen.
Kipein hetki on syvän katumuksen hetki.

Yksi on varmaan Suomen kiekkojoukkueen häviö Ruotsille Torinon olympialaisten loppuottelussa 2006. Sitä tarvi sulatella pitkään, melkein seuraavaan aamuun.

Kipein aika oli se,kun lapset lähti maailmalle ja ukko vieraisiin.Pirtti tyhjeni ja niinpä lähdin itsekin naapurikuntaan asumaan.Pirtti on nyt myyty ja lapset elävät omaa elämäänsä.Ukko ei kelvannut vieraallekaan ja elelee itsekseen.
Nyt on kaikilla jotenkin -ihan hyvin.

Vanhempien kuolema menee ykkössijalle. Toisena voisin sanoa, että exän hyppy toiseen huusholliin, muuta näin jälkeenpäin ajateltuna oli hyvä että lähti.

Itselläni on tuohon matkan varrelle mahtunut paljonkin, mutta kipeintä on ollut herätä teholta letkuissa ja hengityskoneessa. Silloin tajusin, että olen yksin ja avioliittoni on lopullisesti ohi. Eroon meni tästä heräämisestä reilut vuosi, mutta nyt kolme vuotta eron jälkeen huomaan, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Vielä oli elämällä minullekin annettavaa..

Ihan ensiksi täytyy sanoa että olen kiitollinen siitä etten ole joutunut kokemaan kuolemaa kovin läheltä. Se on niin lopullista ja peruuttamatonta, sen edessä on aivan voimaton.

Muita vastoinkäymisiä on kyllä ollut. Eka oli äidin miesystävän lääppiminen juuri ennen aikuisuuteen astumista, jolla oli yllättävänkin suuri merkitys elämään. Niin suuri että mietin miten joku voi selvitä siitä jos se tapahtuu lapsena, ja vielä rankemmalla tavalla. Toinen ja suurin oli avioero. Se oli pitkä ja tuskallinen prosessi, ja ilman lapsia ei olisi jäänyt riittävästi halua elää. Kolmas on ollut äidin sairastuminen henkisesti, me lapset olemme toimittaneet hänet pakkohoitoon (vastoin tahtoaan) jo kolme kertaa, eikä hän vieläkään tajua minkä tähden. Siinä samassa siskoni romahti, ja kannan ikuisesti mukanani sen päivän kun luulin että olin vastuussa hänen itsemurhayrityksestä.

Mietin pitkään ennen kuin päätin että kirjoitanpa nämä ilmoille kuitenkin. Kun nopeasti tulee sellainen fiilis että yrittää kilpailla vastoinkäymisillä... mutta kun palstalla on paljon mietitty masennusta ja alakuloa, niin päätin vetäistä. Siitä syystä, että tavallaan olen tässä vaiheessa elämää osittain kiitollinenkin kaikesta, en ehkä siitä että ne on tapahtunut, mutta siitä mitä ne opetti. Ei pienet jutut enää hetkauta, osaan nauttia niistä pienistä asioista, sain perspektiiviä elämään. Mikä oikeasti kaataa, ja miten pääsen sieltä pois. Sitä samaa oppia haluan jakaa muillekin, ilman noita vaikeita opetuksia. Koettakaa nähdä elämän valoisat puolet, kaikkea mitä teillä on. Asiat voisivat olla niin paljon huonommin.

"Suomalaiselle kuolema on tabu. Niin harva sitä ajattelee."

Tämä on niin totta. Itse asiassa on kummallista, etteivät ihmiset ajattele enemmän mahdollisuutta, että elämä voisi jatkua, ja miten, kuoleman jälkeen. Useimmat elävät kai kuitenkin niin kuin kuolemaa ei tulisikaan.

"Kuolema voi tulla yllätyksenä."

Siinä mielessä ei voi tulla yllätyksenä kenellekään, aikuiselle ainakaan, että tiedossahan on, että se tulee väistämättä jokaiselle, ja sitä hetkeä ei tiedä yleensä ennalta.

"Itse asiassa on kummallista, etteivät ihmiset ajattele enemmän mahdollisuutta, että elämä voisi jatkua, ja miten, kuoleman jälkeen."

Toiveajattelua!!

Uskovaiset ovatkin poispyyyhkäisseet koko kuoleman keksimällä kuoleman jälkeisen elämän taivaassa. Siten kuolema on poistettu ihmisen elinkaaren lopusta ja siten on yksi pelko vähempänä.
Ihminen on tehnyt jumalan omaksi kuvakseen (eikä niin, että jumala on tehnyt ihmisen omaksi kuvakseen). Siten ihminen on suunnitellut itselleen sellaisen jumalan, mikä sopii hänen moraaliinsa ja toivomuksiinsa ja alkanut uskomaan siihen. Tällaisella näppärällä jipolla on kaikki saatu näyttämään ymmärrettävältä, moraalisesti ja loogisesti oikeudenmukaiselta ja oikein toimivalta. Mukavahan tuohon on uskoa, kun "kaikki menee juuri miten itse on sen parhaakseen suunnitellut".
Heidän koko elämä nojaa tuohon keinotekoiseen uskonkyhäelmään. Ja jos joku yrittää sitä sortaa, niin heille tulee hätä. Heidän koko maailmankuva uhkaa luhistua ja silloin on kaikki menetetty. Tästä syytä he niin fanaattisesti puolustavat näkemyksiään.
Onhan siihen edellä kuvaamaani uskonsepitelmään sovitettu myös optio, että aina kun pyytää anteeksi, niin kaikki synnit nollautuu. Se helpottaa taivaspaikan saantia ja alentaa irstastelukynnystä. Esim alaikäisiin voi vapaasti sekaantua ja saa pilata heidän koko elämänsä, kunhan vaan sitten lopuksi muistaa sanoa: ”Anteeks”.

Tieto rakkaan isäni kuolemasta ollessani hyvin nuori. Tähän astisen elämäni kipein ajanjakso. Jopa pissasin vuoteeni yöllä, enkä ollut edes lapsena tehnyt moista.

Sitten, en tiedä onko tämä nyt kipeä kokemus, mutta jonkinlainen maton veto jalkojen alta kuitenkin - sen tajuaminen että ilmeisesti lapsuuden kokemusten vaikutuksesta pilasin mahdollisuuteni hyvään aviomieheen, ym hyvään elämään, kun ovi näihin erityisiin mahdollisuuksiin oli avoimena - juuri minulle. Nuoruuden kauneus avaa ovia. On kipeä fiilis tajuta, että tuskin kukaan enää ihastuu minuun ulkoisen olemukseni takia. Muutenkin on moni asia olosuhteiden takia, lapsuuden takia ym tekijöiden takia mennyt myttyyn. Nyt tuntuu, että mitään avoimia ovia ei enää minulle avaudu. Avioliittokin nykyisen miehen kanssa oli lievästi sanottuna vikatikki. Ero edessä ja se tuo valoa.

Onko mitään muuta odotettavissa kuin itsestään elämästä kumpuavat ilot? Niiden merkitys tosin on suurin. Olen tainnut tehdä kaikki väärinpäin, vaikka tein mitä sen hetkinen järki päässä ohjasi. En ole ollut ainakaan keskiluokkainen, se on varma ja yksi ylpeyden aihe se ainakin.

Pylly edellä puuhun on noustu täälläkin. Varmaan kaikkein kipein asia koko elämässäni on ollut isän kuolema kun olin viiden vanha. Se vaikutti kaikkeen. Kun äiti kuoli ollessani alle kaksikymppinen olimme pikkuveljen kanssa kuin vene josta oli peräsin irronnut. Etsimme omaa paikkaamme maailmassa ja siinä vaiheessa jouduin itseäni paljon vanhemman narsistin verkkoon. Avoliitto ja avioliitto hänen kanssaan oli lähellä viedä hengen minulta. Silloin hakattiin lapsenusko pois minusta kuin myös veljestä. Onneksi pääsin lopulta irti hänestä mutta isänperinnöstä ei ollut enää mitään jäljellä. Yksi kovimmista paikoista on ollut lopullinen lähtö kotipaikalta joka oli ollut sukuni hallussa 1720 luvulta asti. Elämä kuitenkin jotenkin kantoi vaikka pohjakosketustakin tuli otettua. Uusi avioliitto ja kaksi lasta toi suvantovaiheen ja samalla ruuhkavuodet elämään. Veljen kuolema oman käden kautta oli seuraava isku. Vauva sylissäni ja toinen helmoissa kuitenkin pehmitti karua todellisuutta. Sen ajan muistan jotenkin utuisena ja sisäänpäin kääntyneenä. Seuraavaa eroa mietinkin lähes kymmenen vuotta ennen kuin keräsin lapseni ja lähdin. Oma rauhallinen koti lasten kanssa keskenään oli onnen aihe. Ehdottomasti kipeimpiin kolauksiin kuuluu tyttären sairastuminen vakavaan masennukseen teini-iässä. Koko kouluajan kestänyt koulukiusaaminen aiheutti masennuksen, viiltelyn. Hän rämpi siitä ylös kahden vuoden terapian avulla ja pystyi jatkamaan opiskelut loppuun. Nyt minulla on ihana, ahkera jutteleva ja empaattinen aikuinen tytär joka tekee työtä ja elää omaa elämäänsä Siitä olen joka päivä kiitollinen ja onnellinen. Myös komeasta pojastani joka opiskelee vielä ammattikorkeassa ja seurustelee kivan tytön kanssa. Itse pääsin työkyvyttömyyseläkkeelle nivelrikon vuoksi ja nautin kissanpäivistäni kauniissa kodissani. Exän kanssa on hyvät välit ja ystäviä on omiksi tarpeiksi. En kaipaa enää muuta, nyt minulla on kaikki mitä olen aina halunnut.

Vidella, vilpittömyytesi koskettaa. Kirjoitan tässä jotain, ei ole nyt hyvä tilanne kirjoittaa. Symppaan heti ihmistä, joka on elämässään käynyt läpi vaikeita kokemuksia. Niin, symppaan kaltaistasi ihmistä. Varmaan sen takia, että epäilen että 'helpomman elämän' elänyt ihminen ymmärtäisi minua, tai hyväksyisi sisimmän olemukseni. Ehkä olen väärässä, ennakkoluuloinen ja aliarvioin ihmisiä. Taakka kuitenkin painaa, vaikka osa siitä olisi jo pudotettu.

Minullakin on nyt ero aivan ällistyttävästä narsistimiehestä. En enää jaksa luoda (hänessä) kielteistä energiaa ja viitata, että mehän olemme eroamassa. En tule koskaan tajuamaan hänen näyttelemistään ja näytelmiään. Hän näyttelee kuin kaikki olisi hyvin, emme olisi eroamassa. Alistamista se on. Etteikö tietäisi, mitä tapahtuu? Kaikki mitä on tulevaisuuden unelmia sovittu, vuodet vierivät, mikään ei todentunut, lupaili vain, "totta kai me..". Nyt on kuin niitä vuosien puheita ja unelmia ei olisi koskaan ollutkaan. Niitä ei enää mainita. Minä en mainitse, koska vihdoin tajusin petoksen. Hän on kuin kaikki olisi ok.

Hänellä on kaikki mitä kaipaa. Minusta viis. No tämä 'keskustelu' ei enää kiinnosta. Lähinnä jaksan ihmetellä, että miten ihmeessä hän voi enää edes kuvitella että jatkaisin kanssaan. No, hänellä ei koskaan ollutkaan mitään muuta, eli hänelle mikään ei muuttunut. Minulla vain muuttui, kun tajusin että omat tunteeni ovat niin voimakkaat, että meni pitkään ennen nuin tajusin, että toinen on tyhjä kuori. Minä sen kun tunteilin.

Sinulla lapsia. Minä en hankkinut kun sen aika oli. Nyt olisi kivaa, mutta mitä sitä katumaan, kun ei silloin kutsumusta ollut. Hienoa, että olet nyt onnellinen ja iloitset lapsistasi ja kodistasi.

Läheisissä perhesuhteissa paljon rasitteita, jopa satuttavaa narsismia. Minä olen ilmeisesti se kiltteyteen sairastunut läheisriippuvainen, joka autan. Veli ei arvosta, aina tietää paremmin, mutta ei mitään konkreettista. Vie rikkaana äidille vanhoja romuja ettei roskiksen vierus hienossa talossaan tule epäsiistiksi. Vai joutuuko maksamaan ylimääräistä jätemaksua. Ei koskaan vie mitään uutta, vanhoja romujaan.

Minä vien aina uuden, toinen on sen arvoinen. Itse pidän vanhan.

Nytkin vain kamppailen, kun ajankohta tulee, että miten kilttinä voin sanoa alistavalle miehelle, että loppu. Piste. Tuttu juttu on, miten ystävällinen naamio muuttuu hetkessä ilkeän ihmisen irvistykseksi, pahoin puhein.

Kaikesta huolimatta, olen jättänyt taakkaani, nauttimassa elämästäni kivuista huolimatta, kun nyt Jumala auttaisi tässä vaikeassa erossa. Iloinen on mieli kaikesta huolimatta. Kiitollisuus elämästä.