Voitaisiinko tehdä analyysi surusta, mitä suru on ?

hunksz ;

huomasitko ????

tuossa analyysin pyynnössä mainittiin juuri esittämäsi aloitus, siinä käsitelleään kuinka selvitä surusta elämään eteen päin,

MUTTA ,

tässä pohditaan ( MITÄ SURU ON ? ) siis syvimmältä luonteeltaan,

onko se lopulta itserakkautta, vai jotain muuta, siis mitä, onko se ehkä pettymyksiä,

olen itse kohdannu elämäni suurinman surun puolison menetyksenä kuolemalle,
itkeskelen vielä vuoienki päästä menetystä, kuten alotuksessa jo kerroin,
nyt olen avaamassa silmäni ja alkanu pohtimaan oikeutta suruun,
sillä kaikkihan me kuolemme joskus, se on jokaisen kohdattava omakohtaisesti joskus,

kun sinä ole niin " viisas " voisitko vastata ,
olenko sittenki vain itsekäs ihminen ,
odotan suurella mielenkiinolla vastaustasi,

Suru on henkilökohtainen jokainen kokee sen itse omallatavallaan vaikka olisi maansuru

Analyysi, vai uusi jankutus?

Olethan jo oivaltanut asian itsekkin, koska analysoit miehesi kuolemaa, kuinka sinä sen tunnet.

Mitäs sanot, jos kerron, että minua se ei sureta tippaakaan ja tuskin toisetkaan sitä monta tuntia muistelee, joten se suru on sinulle henkilökohtainen.

Minulta on kuollut vanhempani ja yksi veli, tietenkin tädit, sedät ja enot, mutta en minä surussa pyöriskele, tuskin muistankaan heitä, ...no, joskus harvoin, kun pitäisi kysäistä jotain asiaa, niin muistan, että he ovat kuolleet.

Toki maailmalla tapahtuva pahuuskin herättää surua, vai olisiko kauheutta, mutta nekin unohdan muutamassa tunnissa, koska tulee mieleen muita asioita ja pahimpia en edes lue, jos otsikossa huomaan aiheen.

Analysoi sinä, mitä on kiukku, suuttumus ja ilmi viha, jota ei pysty antamaan anteeksi mitenkään. Sekin on henkilökohtainen asia.

Nuoret ja iäkkäätkin tekee murhia rakkauden menetyksestä. Siinäpä yhdistelmä suru=menetys, viha ja kosto,...tappo!

analyysejä tapahtumasta " puolison kuolema ja suuri suru "




Pohdittuani puolisoni kuolemaa,
huomasin ikeväni vieläkin sitä tuskaa mitä hän koki liian kauan monta kuukautta ennekuin lähtö tuli,
se loppu oli pahinta koko pitkän avioliittoni aikana kokemistani vastoin käymisistä,
tänäänkin itkeskelin pitkään hänen loppuvaihetta muistellen,
se tuska ja paha olo mitä näin hänen kokevan se oli kuin minussa itsessäni,
se loppu tuskaa on kuin ammottava haava joka riipii , raastaa omassa sieluani , siksi en voi pidätellä itkua hänen tuskaa muistellessa,
siis elän hänen lähtö hetkeään omassa sielussani,
-- sanotaanha, kun kaksi ihmistä menee naimisiin ja antaa lupauksen toisilleen elämän mittaisesta yhtiesestä elämästä,
niin pappi sanoo usein että nyt te olette yksi,
siis vaimo on miehen kylkiluusta otettu raamatun sanan mukaan,
kai se yhden kokonaisuuden rikkominen tekee niin kipeetä ettei surusta tahdo päästä irti,
ja tänne jäävä kokee surun kipuna sielussaan, elää samaa tuskaa kuin poismenny puoliso,
--- nyt se taisi selvitä suuren surun salaisuus,
vielä jää pohdittavaa,,,,,

onko suru itsekkyyttä, kun kokonainen hyvin arvokas asia on menny rikki,
vain toinen puoli on enään tallella, ,,, runollisesti ajateltuna,,,,


luulempa että nyt itkeskely vähenee, onhan puolikas ehjä vielä,

Minkätakia tunteita yleensä eritellään ja nimetään? Miksi jollekin tuntemalleen tunteelle on annettava nimi? Raja niitten eri tunnevivahteitten välillä on kuitenkin niin hämärä. Mitä mieltä on alkaa miettimään, että tunnenko minä nyt surua, ikävää vai pettymystä... Tai tunnenko myötätuntoa vai sääliä... Ei se tunteen nimeäminen sitä tunnetta miksikään muuta kuitenkaan.

Kaikki tunteet ovat jokaisen omia, eikä niitä loppujen lopuksi pysty millään sanoilla niin hyvin toiselle ilmaisemaan, että toinen tarkalleen ymmärtäisi sen tunteen.

käydä itsensä kanssa läpi perusteelisesti, tulee rauha omalle loppuelämälle, ja voi rakkaudella muistaa elämän hyvä aikoija, ja korstaa vain niitä, ihanista ajoista saa voimaa ja onnelisuuden tunteen yksinäiseen loppuelämään,




Analyysin teko oli minulle hyvin selventävä asia,
hyvin tärkeä,
nyt ymmärrän miksi suru koskettaa niin syvältä,
--- koska elin kokoajan puolisoni mukana kaikki sen tuskan ja suuren hädän, mitä hän koki,
--- häneltä oli menny puhekyky, joten ei pystyny enään muutamaan vuoteen sanoilla ilmaisemaan tuntemuksiaan ja tarpeitaan,
vain tuskaisilla eleillä hän pystyi osottamaan kipunsa ja suuren tuskansa ja hätänsä,
että jokin on hätänä
--- kerranki kun hän huitoi käsillään tuskissaan aivan punasena naamastaan ,
kävin hakemassa mehua, siis juotavaa, hänellä oli valtava jano, hän joi ainaki kolme lasillista mehua, naama muuttui rahualliseksi ja olemus muutenki rauhottui,
-- siitäki tilanteesta jäi suuri huoli minulle , että antaako hoitajat riittävästi juotavaa,
suruni on syvää myötä elämistä hänen tuskansa kanssa, jota en pystyny häneltä poistamaan,
loppu oli keikkein pahinta mitä ikinä olen elämässäni kokenu,
hän kuoli henkeä haukkoen kummaa rohinaa kuulu vaan ilmeisesti keuhkokuumeeseen tukehtumalla,
hän kylläki oli nukkuvassa tilassa, mutta kuitenki hyvin pahaa seurattavaa,
nyt hänellä on hyvä ola luojan luona, jonne minäki olen matkalla aikanaan,

kyyneleet on nyt kuivuneet ja rauha on tullu maanpäälle,
elämä jatkuu toistaiseksi puolikkaana ihmisenä, kunnes kutsu tulee tuonpuoleiseen,

Ei minulla puoliso mene lasten edelle. Olen äiti, lapset ovat aina olleet ensimmäisellä sijalla elämässäni ja tulevat olemaan. Se ei ole puolisolta pois.
Minulta kuoli lapsi, suru ja tuska on ollut valtava, ikinä elämä ei palaa ennalleen.
En varmasti surisi puolisoa niin paljon vaikka häntä rakastankin.

peppi


asia muuttuu silloin kun yhteinen elämäntie jatkuu vanhuuteen asti,
katsos, meilläki oli aikoinaan suur perhe,
lapset kasvoi, aikuistui, osa kävi ylopistot, kaikki lähti omaan elämäänsä, he perusti omat perheensä, heillä on oma työteliäs elämä lapsineen,
mummilla ja papalla oli aikansa kun lapsen lapset oli pieniä, se oli elämämme onnelisinta aikaa,
mutta lapsenlapsetki aikuistu kävi koulunsa ja perusti perheensä,
heitä kyllä kaikkia rakastan yli kaiken,
MUTTA se vanha oma puoliso on läheisin henkilä vanhana , hän on siinä joka ikinen päivä, hänen kanssaan vanhenemme yhdessä, hänen kanssa olemme kokeneet kaiken elämän myrskyineen ja suret onnet myös,
siis oma vanha puoliso menee vanhemuuten kaikkien rakkaitten ohi hänetä on tullu elämä tarkein henkilä,
lapsetki on kaikki hyvin rakkaita, MUTTA he elävät omaa elämää
ei heillä riitä aikaa vanhuksilleen sillä työ ja perhe elämä vie kaiken ,
vanha sanonta joka myös on tosi, " lapset on laina vain " he lähtevät aikanaa, jättävät syntymä pesänsä kuten linun poikaset aikanaan lentävät maailmaan,
jonko ymmärrät miksi oma puoliso muodostuu lopulta elämän kaikkein tärkeimmäksi ihmiseksi,
onhan vaimo miehen kylkiluusta tehty, kuten raamattu sanoo kuvaanollisesti,

raamatun sana on aina totta, ja vertauksissa on aina suuri viisaus,

kymmen käskyä on maailman paras polku ihmisen elontielle,
kannattaa lukea raamattua,

Surua on monenlaista. Kuka mitäkin suree. Puhtaimmillaan suru on silloin kun et enää tavoita toista, rakasta ihmistä. Hän on lakannut olemasta. Mennyt sinne missä kaikki on ääretöntä. Ohi sen minkä luulit olevan lähellä-. Silti hetkittäin hän on..

kaksi koivua,


pahinta on mitä ikinä olen kokenu
kun vieresstä näkee oman puolison viimeisen taistelun ja henkäyksen, kuinka hän taisteli kuukausia kolemaa vastaan, se toivoton kipu ja tuska
siitä en pääse irti
itken aina kun se hirvittävä taistelu elämästä ja kuolemasta tulee mieleen,
voi kuinka voisikaan kuolevaa auttaa edes vähän suuressa kivussaan ja tuskassaan,

Suru on kaipuuta, kaikkea ilman tulevaisuutta, tyhjä paikka - kaikelle sille mitä melkein aina oli.
Surra voi niin monia asioita, mutta kuolema vie lopulta voiton menetyksen lopullisuuden vuoksi.
Suru on surtava, kun sen aika on, mutta siihen ei voi jäädä .-,.-,.-.,

Suru pitää kokea, sitä on vaikea selittää, .., vaikka voi sitä tietysti yrittää, - on se ikävää, epätoivoa, yksinäisyyttä, vihaakin, no joo sääliäkin tietysti..suru on jotain hyvin henkilökohtaista.

Ilon ja onnen voi jakaa, mutta suru voidaan jakaa vain tietyllä tasolla, mitä lähempänä itseä menetys on sitä yksinäisemmin se on käytävä läpi.
Koulusurmien tapahduttua järjestettiin kirkkoihin hiljentymishetkiä ja kriisiapua läheisille, mielestäni oikein hyvä keino tukea yhteisöä suuren surun ja luopumisen hetkellä. Nuorten ihmisten toipumisen kannalta oli hyvä, että voivat tukeutua toisiinsa tilassa joka on arvokas ja jo sinällään antaa turvaa - tästä selvitään yhdessä.

Suru on yksi voimakkaimmista olemassaolon tunteista mitä on, samoin kuin esim. rakkaus ja ikäväkin. Kun tunteista on kysymys, niin kannattaa kannatella tunnetta aina järjen äänellä, jotta ei uppoa omien tunteittensa höttöön ja mössöön, jotka ovat suonsilmän kaltaisia paikkoja.

Maailmassa on paljon surtavia asioita, esim. nälkäisiä lapsia ja sotia yms. konflikteja pakoon pyrkiviä ihmisiä, lapsiakin. Läheisen kuolemaakin voi ja tuleekin surra, mutta se on asia, jolle ihminen ei voi mitään, se tulee jokaiselle ajallaan. Eikö silloin pitäisi opetella olemaan onnellinen ja ajattelemaan kiitollisuudella sitä, että kaikki se oli, että sai elää rakkaansa kanssa osan matkasta.

Vaikka tästä ajatuksesta ei tykätä, niin olen yhä edelleen sitä mieltä, että ihmiset surevat vääriä asioita. Eivät niinkään häntä, joka pääsi pois, vaan hyvin yleisesti sitä, mitä ilman itse jäivät.