Miten nopeuttaa erosta toipumista?

Erostamme on pari kuukautta. Viimeiset kaksi viikkoa on olleet jo helpompia. En itke enää päivittäin. Välillä illalla, kun olen tosi väsynyt ja yksinäinen. Silloin tuntuu, että tekisin mitä vain että saisin mieheni takaisin. Ihan mitä vain.
Seuraavana aamuna kiireisenä mietin taas asiaa ja ymmärrän että näin on parempi ja näin on helpompaa. En edes haluaisi ketään määräilemään ja natisemaan siivoamisesta tai ruuanlaitosta. Mutta miksei tämä rakkaus lopu?
Voi rakastan edelleen niin paljon että se sattuu. Olemme väleissä, erosimme sovussa. Ero ei johtunut pettämisestä eikä luottamuspulasta. Välissämme oli vain liikaa stressiä ja painetta, muu maailma pääsi meidän väliimme. Olemme tavanneet muutamia kertoa entisessä yhteisessä asunnossamme. Ja harrastaneet seksiä. En voi olla itkemättä kun rakastelemme, ajattelen vain että onko tämä nyt viimeinen kerta. Mies on edelleen aivan ihana minua kohtaan, huolehtiva ja herkkä.
Se niin sattuu, kun tiedän että hän oli minulle se oikea. Ei voi olla toista niin sopivaa, kenen kanssa kaikki kävi yhteen. Hän oli oikea mies, ei mikään pleikkaria pelaava nulikka. Meillä oli yhteiset haaveet omakotitalosta, navetasta, autotallista. Molemmat halusimme lapsia, mutta lukumäärästä oli erimielisyyksiä.
Kaipaan sitä turvallisuuden tuntua minkä sain, kun olin mieheni kainalossa sohvalla. Kun nukuin hänessä kiinni ja joka aamu kun saatoin hänet töihin ja toivotin hyvää työpäivää ja pyysin ajamaan varovasti. Nyt niitä asioita ei enää ole. En saata ketään aamulla ovelle, en toivota kellekkään hyvää yötä. En huonon päivän jälkeen kömmi miehen lohdulliseen kainaloon.
Miten voin vaihtaa ajatuksiani kaikesta hyvästä, niihin huonoihinkin puoliin? Kyllä meillä oli syymme miksi ero tuli. Miksen voi muistaa kuin hyvät asiat?

Mies kävi luonani eilen. Hänen katseensa oli täysin samanlainen kuin suhteemme alkuaikoina. Hänen pupillinsa olivat suuret, hän hymyili varovasti. Hänellä oli kaipaava katse ja meinasin murtua heti. Kuitenkin hillitsin itseni. Makasimme sängyllä ja mies halusi halata minua. Se tuntui niin hyvältä, en olisi koskaan halunnut enää päästää häntä pois siitä. Halaus eteni tietenkin pidemmällekin. Mies sanoi että hän on ollut tosi yksinäinen ja sanoi että hänellä on välillä ikävä meidän hyviä aikojamme. Silloin murruin ja itkin. En paljoa, koska en halunnut näyttää heikkouttani. Vannotin että olen päässyt meidän yli jo.
En todellakaan ole. Kaipaan niin paljon ja se sattuu, kun tiedän että elämäni mies kulkee tuolla vapaana ja katselee muita naisia. Että ei mene kauaa, kun hän löytää jo uuden naisen. Tuntuu etten jaksa enää elää ollenkaan, kaipaus vie kaiken voimani.
Milloin tämä helpottuu? :(