kuoleman halu, ei masennusta!

Mulla hieman erilainen tilanne kuin sulla. Olen 29- vuotias. Aina ollut iloinen ja hyväntuulinen, toisten tsemppari ja ympärillä olevien naurattaja, työpäivän keventäjä. Minulla on asiat hyvin, taloudellisia vaikeuksia ei ole, olen naimisissa, minulla on terveitä lapsia ja verkostot kunnossa. Koskaan en ole ajatellut tappavani itseäni..

Ihan yhtäkkiä, n. puoli vuotta sitten aloin väsymään, olo oli jatkuvasti kurja. Työterveys ohjasi psyk.polille. Aloitettiin lääkitys, saikkua saikun perään ja pahemmaksi menee. Mielihyvää ei aiheuta enää oikein mikään, lapsiani lukuunottamatta. Olen huomannut erkanevani läheisistäni, ystävistä ja lähisukulaisista. Ensin keksin tekosyitä, miksen voinut tavata. Lopulta tunnustin heille, että en jaksa nähdä teitä- anteeksi vaan. Sängystä nouseminen on työntakana- ajatus työnteosta (hoiva-ala) saa fyysisesti voimaan pahoin.
En ymmärrä tilannetta. DG on vaikea masennus. Huomaan, että alan pelkäämään kaikkea ympärillä tapahtuvaa. Pelkään, että tuttuja tulee vastaan kysymään mitä kuuluu, enkä halua mennä kodistani enää ulos. Tsemppaan kotona kaikkeni. Psykkari kehotti puhumaan läheisille olostani, mutta en tiedä mitä puhua, olo on tyhjä. En halua myöskään kuormittaa läheisiäni. En todella tiedä mitä tekisin, olen todella hämmentynyt, sillä tällainen olo ja tilanne ei jotenkin kuulu minuun. Masennus, kutsun sitä krooniseksi alakuloisuudeksi, ei häviä vaikka kuinka syön lääkkeitä. Unettomuus osaltaan varmasti vaikuttaa myös, josta olen kärsinyt jo useita vuosia. Onko sinulla aloittaja, ollut lääkitystä, tai onko parhaillaan? Tietääkö vaimosi taustastasi? Mitä ovat ne keinot, edes hetkittäin, jotka ovat auttaneet sinua jaksamaan kaikesta huolimatta?

Minä jo lapsena yritin itsemurhaa äitini kertoman mukaan olin kiivennyt omakotitalon katolle ja uhannut hypätä sieltä.

Ylä-asteen jälkeen mentyäni ammattikouluun joka kesti 3-vuotta olin niin masentunut että jäin usein sänkyyn makaamaan kun en jaksanut masentuneena mennä kouluun silloin lähes päivttäin mietin itsemurhaa.
Varmaan tilannetta pahensi se että minulla ei ollut luokallani yhtään kaveria ja tuntui että kaikki vihasivat minua.

ammattikouln jälkeen taas yritin itsemurhaa mutta en kuollut.

Nyt taas viime aikoina on tuntunut että olen jo elänyt ja nähnyt tarpeeksi haluan kuolla minulla ei ole unelmia ja mikään ei kiinnosta.

Elämä ahdistaa enemmän päivä päivältä.

Hei

Tässä aloittajalle haluaisin kirjoittaa. Onneksi olkoon, sinusta on tulossa isä. Se on jotain ihan muuta kuin mikään muu elämässä.

Kirjoitat, että sulla on elämässä paljon hyvää, hyvät vanhemmat, ystäviä ja kavereita, työtä ja puoliso, rahaakin riittävästi. Minusta on hyvä, että huomaat, kuinka monet asiat elämässäsi ovat hyvin.

Haluaisin kysyä, mitä toivot elämältä – paitsi tuota olemattomuuden olotilaa? Onko jotain muuta mitä toivot? Miten olet elämässäsi päätynyt siihen, missä nyt olet, työhön ja muihin valintoihin? Osaatko yhtään arvella, mistä lapsuutesi kuolemanhalu voisi olla lähtöisin? Yleensähän lapset ovat hyvin vahvasti elämänhaluisia?

Lapsi tuo kyllä velvollisuutta ja vastuuta niin kuin kirjoitat. Mutta myös paljon iloa ja ihmetystä. Onko mahdollista että järjestäisit mahdollisimman paljon sellaista aikaa, että voisit vain olla tuon uuden tulokkaan kanssa?

Kerrot, että onneton sattuma esti itsemurhasi. Jos se olikin onnellinen sattuma? Minusta näyttää, että sinulla on nyt niin tärkeitä ja merkityksellisiä tehtäviä isänä, että voit unohtaa tuon olemattomuuden olotilan kaipuun. Kukaan muu ei voi toimia samalla tavalla lapselle isänä, sinua tarvitaan.

Toivon sulle paljon iloa ja riemua isän tehtävissä!

Moikkaa Päivi-pappi Hämeestä

Miksi Nasse kirjoitat ääliöviestejä?? Että tämä on yks törkypalsta kun jokainen keskustelu pilataan näillä mielenköyhillä kommenteilla!

Joka miehen perusvarustukseen kuuluu köysi jolla hirttää ittensä, kun se aika tulee....

Kuulostaa uupuneen kirjoitukselta. Elämä on turhaa, koettu , nähty, mitään uutta ei taivaanalla, kaikki tuntuu turhalta hapuilulta.

Mee koisaan. Ota lomaa. Eiköhän siihen uuteen päivään herää jolloin tajuaa ettei mitään ole tapahtunut vielä....

Nyt kun uusi ihminen on syntymässä tähän maailmaan, niin toivoisin, että aloittaja saisi uutta näkökulmaa esim. lukemalla tämän jutun.


http://yle.fi/uutiset/tutkija_moni_elaa_luulojen_maailmassa/7094525

Jäätävää, mä olen 22 ja pystyn samaistumaan täysin tuntemuksiisi. En ole kokenut juuri mitään, mutta siltikin aivan liikaa ja tuntuu, että se riittäis. Tuntuu vaan, että sitä olisi jo nähnyt kaiken paskan ja kauniin mitä nähdä voi.

Ja kun ei tästä oikein pysty puhumaakaan eikä apua saamaan, kun periaatteessa ei ole mitään ongelmaa. Mullakin ulkoisesti asiat niin hyvin kuin voi olla, lapsuus oli onnellinen ja ihana, mutta teini-iässä sitten alkoi mielenterveydellinen alamäki, joka on nyt kulminoitunut henkiseen tyhjyyteen.

Mutta surkuhupaisa persoonani jaksaa yrittää...

Samoja tuntemuksia myös minulla. En siis osaa ainakaan neuvoa mikä tähän auttaisi. Päihteet toki piristävät hetkellisesti, mutta niiden kanssa pitää tällä mielenlaadulla olla varovainen. Liikunnasta on myös pieni apu, mutta sitäkään ei vaan yksinkertaisesti enää jaksa. Se myös tahtoo väsyttää entisestään. Rakastuminen auttaisi, mutta enää en kykene siihenkään. Tuntuu että on tunteiden kanssa jo niin solmussa, että vyyhti ei aukea tämän elämän aikana enää koskaan. En silti koe minulla olevan oikeutta aiheuttaa itsemurhalla tuskaa läheisilleni, vaikka kerran olinkin alitajuisesti ohjelmoinut itseni kuolemaan. Huomio tuntuu kiinnittyvän nyt pinnallisiin asioihin kun sisällä on pelkkää tyhjää. Ehkä se on alku uudelle minälle, ehkä se ei auta mitään. Sillä ei niin ole väliä.