Mikä estää tekemästä itsaria?

Haluaa nähdä tämän päivän ja vielä huomisenkin. Ja sitten moinen itttemurhan teko vierastuttaa ja pelottaa. Kun ei edes osaa sellaista tehdä. En ole koskaan yrittänytkään.

Minä haluaisin tehdä itsemurhan mutta uskon että se tulisi vanhemmilleni ja osalle kavereilleni yllätyksenä koska osaan näiden ihmisten seurassa vetää roolia jossa ole iloinen ja auttavainen.

kukaan ei todellisuudessa tiedä että tunnen itseni masentuneeksi ja mietin itsemurhaa päivittäin.

Minua esti aikoinaan helvetin pelko. Olen nyt iloinen ja nautin elämästä.

Kuolema on pelottava, ehkä kivuliaskin. Elämänhalu taitaa olla jotenkin sisäänrakennettu mekanismi. On helpompaa esim. painaa autolla kaasu pohjaan ja sulkea silmät kun ampua itsensä. Kuitenkin jos autokolarista jääkin henkiin niin eloonjäämishalu kasvaa shokissa suureksi. Harva vahingoittunut ryömii rekan alle vaan yrittää selviytyä parhaansa mukaan.

Itsemurhahalussa aivokemia on pielessä mutta vahingoittuminen ohittaa sen.
Tietoisuus ainutkertaisesta elämästä vaikeuttaa sen lopettamista, eläimillä ei ehkä ole sellaista tietoisuutta mutta ne eivät tee itsemurhaa.
Luonnonvalinta on jalostanut meistäkin elämänhaluisia, mitä jos kaikesta selviääkin ja parhaat vuodet ovat vielä elämättä.

Itsetuhoinen jää loukkuun ajatuksiinsa eikä kukaan osaa auttaa, jos voit huonosti ja päätät tappaa itsesi niin miksi et ensin kokeilisi vaikka heroiinia?
Mikä moraalinen ongelma estää sen jos kuitenkin on valmis luopumaan kaikesta?

Ehkä lääkkeet ovat liian huonoja, ehkä elämä jatkuisi vaikka narkkarina kunnes siitä pääsee eroon. Ehkä pitäisi kokea jotain joka herättäisi elämänhalun.

kyllä minua rehellisesti sanottuna pelottaa tehdä itsemurha jos se on kivulias.
Haluaisin mieluummin kuolla niin että nukkuisin pois ilman mitään kipua.
Myös vammaantuminen pelottaa.
Olisi parasta kun se onnistuisi yhdellä kerralla kivuttomasti.

"vain se ajatus tulee mieleen että kuinka noloa se olisi heille että perheenjäsen teki itsarin"

Olet kyllä tosi empaattinen ihminen kun tuollaista ajattelet. Et halua, että perheenjäsenesi joutuvat tuntemaan häpeää. Saattaa kuulostaa heppoiselta syyltä olla tekemättä itsemurhaa, mutta minusta se on ymmärrettävä syy: häpeä on voimakas ja tuhoisa emootio, ja sinä vaistoat sen etkä halua aiheuttaa sitä perheenjäsenillesi.

Olen sitäpaitsi varma, että perheenjäsenesi myös surisivat sinua, vaikka tuntisivatkin häpeää itsemurhastasi.

En pelkää kuolemaa, pelkään tätä elämää.
1) Pelkään kipua, joka tulee ennen kun kuolen.
2) Pelkään vammautumista itsemurhayrityksen seurauksena.
3) Pelkään menetettyjä mahdollisuuksia, jotka voisivat lottovoiton tavoin osua kohdalleni jos en olisi mennyt tappamaan itseäni.
4) Pelkään sukulaisteni kärsivät kuolemani vuoksi. Lisäksi pelkään että joku heistä seuraisi perässäni.
5) Pelkään häpeää, joka lankeaisi itsemurhani takia koko sukuni päälle.
6) Pelkään, että minulle läheiset ihmiset menettävät henkisen tasapainonsa ja siirtävät nämä kokemukset tuleville sukupolville.
7) Pelkään että kuoleman jälkeen synnyn uudestaan, joko yhtä huonoon tai tätäkin huononpaan osaan. Pahimmassa tapauksessa synnyn omaksi itsekseni ja joudun kokemaan kaiken uudestaan - aina äärettömän monta kertaa.
8) Pelkään että tämä elämä on testi, jonka voittaa vain kantamalla taakkansa loppuun asti. Häviäjiä joko rangaistaan tai he joutuvat yrittämään uudestaan.
9) Lisäksi vihaan ajatusta että MINÄ en olisi oikeutettu elämään tätä elämää siinä missä muutkin. Vaadin oikeutta enkä anna periksi ennen kun sitä saan! Jos oikeus ei kuolemaani mennessä osu kohdalleni, kuolen rimpuillen ja tyylillä, ja aiheutan vähintäänkin harmia niille jotka haluaisivat minun elämäni päättyvän. Jos yhteiskunta ei muista tekojani, niin ainakin sille on näytetty esimerkki siitä ettei ihmisiä voi jakaa menestyjiin ja ressukoihin.

Mulla itsemurhan tekemistä ehkäisee nykyään eniten se, että olen uppoutunut elokuvien ja TV-sarjojen maailmaan. Tosi monta kiinnostavaa elokuvaa on vielä näkemättä ja vähitellen uusiakin tehdään. On myös mielenkiintoista odottaa, miten monet sarjat jatkuvat. Netistä voi katsoa hyviä sarjoja omaan tahtiin ja siinä on ohjelmaa kokonaisiksi viikoiksi jo yhdessäkin sarjassa. Kirjallisuuskin kiinnostaisi, mutten jaksa lukea eikä mielikuvituskaan oikein rullaa.

Tekniikan nopea kehitys on myös kiehtovaa seurattavaa. Maailmasta saadaan jatkuvasti uutta tietoa ja erilaisia ilmiöitä ja tapahtumia tallentuu yhä enemmän nähtäväksi mm. kameratekniikan parantuessa. En tiedä olisiko siinä muuten jopa yksi syy itsemurhien vähenemiseen, jos syynä olisi oman elämän tyhjyys ja pitkäaikainen toivottomuus. Uteliaisuus ympäristön ja maailman tulevaisuudesta voittaa oman elämän tyhjyyden. Itselläkin on älykännykkä, tabletti, läppäri ja pöytätietokonekin. Masentuneena en jaksa juuri kotoa poistua eikä matkailu ole minua koskaan edes kiinnostanut, mutta yhteys (vaikkakin yksisuuntainen) maailmalle kuitenkin säilyy. Netistä voi myös stalkata, mitä tutuille kuuluu.

Häpeää en nyt pidä niin merkittävänä asiana omalla kohdallani. Ihan vastaavaa häpeää läheisille tuottaa varmasti sekin, että olen joutunut luopumaan hyvästä työurasta eikä perhettä ole odotettavissa. Kolmekymppisenä jään varmaankin vielä pysyvälle työkyvyttömyyseläkkeelle. Pidän yhteyttä oikeastaan vain kolmeen ihmiseen. Isään lähes päivittäin, äitiin viikottain ja siskoon kuukausittain. Tuntemattomiin numeroihin en vastaa enkä entisille kavereille, jotka eivät tiedä pitkästä sairauslomastani.

Kun kyllästyn TV:n katsomiseen ja netissä roikkumiseen, niin suunnittelen homman huolella, ettei kipua tai vammautumista tarvitse pelätä.

Itsekästä se on vaikka kuinka muotoilisi. Useimmat suomalaiset kärsii masennuksesta ja monet haluavat tappaa itsensä. Pitäisikö tästä sitten syyttää yhteiskuntaa, eduskuntaa mitä tahansa päätahoa..en tiedä. Jotkut vaan pärjää paremmin kuin toiset, surullisinta on se että jotkut luovuttaa liian aikaisin. JA AINA JOKU JÄÄ SUREMAAN!!

Samassa tilanteessa olleena ja yritettyänikin kerran neuvoisin katsomaan aina sen huomisen päivän... Ajattelen asiaa vieläkin mutta yritän karistaa sen ajatuksen...
Olihan siinä aikaa miettiä ensiavussa ja sieltä tilaan jossa oli jatkuvassa valvonnassa, vessaankaan ei päässyt kuin ovi auki mutta oli siinä jotakin hyvääkin, sairaalan psykiatri auttoi ihmeen paljon vaikka juteltiin vaan tunti...

Minua on tämän viikon masentanut ja ahdistanut entistä enemmän toivon vaan salaa mielessäni kuolevani pian.
Tuntuu että en jaksaisi elää enää tämän vuoden loppuun enkä nähdä joulua.

ainoa mikä on estänyt mua vuodesta 1990 lähtien on se, että kuolema tuntuu pelottavalta, ja itsarin tekeminen kammottavalta. Tästä huolimatta haluan yli kaiken kuolla. Eli iso ristiriita. Avustetun kuoleman, eutanasian pitäisi olla ehdottomasti laillista SUomessa. Jos täysi-ikäinen ihminen itse haluaa kuolla, ja itse tietää mitä on tekemässä, niin se on yksityisasia. On raakaa ja epäinhimillistä että kärsivän ihmisen on kärsittävä.

toivo siitä että tulevaisuudessa ei tarvitsis pelätä niin paljon ja olla koko ajan ahdistunut

Tämänkin täytyy liittyä siihen lapsuuden kotioloihin ja nuoruuteen. Se ympäristö tekin musta sellaisen, että itsemurha ei vaan ole vaihtoehto.
Voisin kyllä ihan tuosta vaan lopettaa tämän koko eliölajin pois täältä kuljeksimasta ja siinä sivussa jos lähdöt vaalenis itsellekin, niin siitä vaan sitten.

Muuten en piruuttanikaan lähde täältä, kaikki ne otukset jotka on matkan varrella päähän potkineet, nehän tavallaan voittais siinä tapauksessa.
Ennemmin mä järjestän niille lähdöt täältä, tavalla tai toisella.

Vaikka mielenterveysongelmat ja masennus kasvavat, niin onneksi itsemurhatilasto kaunistuu Suomessa. Syyt varmaan: osataan hakeutua hoitoon, tunnistaa oireet, asenteet muuttuvat, vertaistuksi ym. Vaikeuksista osataan puhua ja niitä ei tarvitse hävetä.

06000 2112 on päivystävä terapia nr. Sieltä saa apua ja neuvoja. Ihania ihmisiä vastaa siellä, ja kuuntelee joka on harvinaista nykyään. siellä saa puhua kaikki asiat ja ajatukset, eikä kukaan syyllistä. Yksi terapeutti oli itse kokenut kovia, ja hän kertoi avoimmesti omista kokemuksista itsemurha omaisena. Kaikki tunteet olivat hyväksyttäviä. Sain uutta ajateltavaa, sekä perspektiiviä ongelmiini. Suosittelen.

Koska en ole perillä vielä!

Tää leikki loppuu vasta kun olen voittanut,ei sekuntiakaan ennen.
Tuolla muo oottaa se onni minkä olen itselleni koko iän kuvitellut
nyt oon matkalla ja jonakin päivänä perillä. Nyt tää on helvettiä ja haluun kuolla joka ainut sekunti, mutta tää on väliaikaista. Pääsen tästä yli ja eteenpäin.

Ehkä sun elämäs on kaunis ja siksi elät
ehkä ei vaikee sanoa..Kunnolla kun sairastut kerrankin niin ei
tarvitse kelata tommosta, sen jälkeen ei enää ikinä halua kuolla.
Siis sairastut muuhun kun masennukseen.

> mikä estää teitä tekemästä sitä?

Omatoimikuolema ei ole kunniallinen. Vanhempani ovat investoineet minuun paljon, enkä halua heidän ajattelevan, etten arvostanut sitä.

Suurimmat "esteet" mulla varmaankin on elämänkatsomukseni ja käsitykseni kuolemanjälkeisestä elämästä. Siks mun käytös ja haaveet on tosi pahasti ristiriidassa sen kanssa, mitä pidän oikeana ja hyvänä.

Tätä nykyä itken terapeutille joka ikinen kerta sitä, miten haluaisin vaan kuolla, mut sen auttamisyritykset ei mitenkään paranna mun oloa. Ja tuntuis kauheelta sanoa toi sille. Ei oikeesti kukaan muu voi saada toista haluamaan elää, eli on yks ja sama, puhunko mä asiasta vai en. Ajattelin ensin, et on pakko edes kokeilla, voiko se auttaa.

Mä en jaksa mun elämää. Mä en jaksa näitä ylitseryöppyviä satuttavia tunteita ja toivottomia ajatuksia, jotka on inhottavan realistisia. Mä oon lopen väsyny kohtaamaan traumamuistojani päivästä päivään ja elämään sen kaiken logiikan vastaisen jatkuvan "ilman syytä" olevan pahan olon kanssa, kuin ois jääny joku kestosuru päälle ja sillä ei oo kohdetta. Koska mun on pakko elää, haluaisin vaikka viettää tän aikani aivokuolleena.

Hei,

Vaikeassa elämäntilanteessa kannattaa hakea keskusteluapua auttavilta tahoilta.
Toivottomalta tuntuvan elämäntilanteen pohtiminen yksin on raskasta. Tällaisessa tilanteessa ulkopuolinen tuki on tärkeä voimavara. Asioista keskusteleminen auttaa jäsentämään omia ajatuksia ja tarjoaa uusia näkökulmia, mikä usein helpottaa jaksamista.

Alla on muutama vaihtoehto.

Valtakunnallinen kriisipuhelin, jonka numero on 010 195 202. Puhelin päivystää arkisin klo 9-07, viikonloppuisin ja arkipyhinä klo 15-07. Puhelut maksavat vain operaattorin veloittaman puhelumaksun.

Ympäri Suomea toimii myös kriisikeskuksia, joihin voit varata ajan ja tulla keskustelemaan paikan päälle. Kriisikeskusten yhteystiedot löytyvät osoitteesta http://www.mielenterveysseura.fi/sos-kriisikeskus/kriisikeskusverkosto/alueelliset_kriisikeskukset
Käynnit eivät maksa mitään.

Jos koet, että haluat kertoa olostasi lisää kirjoittamalla voit ottaa meihin yhteyttä Tukinetin kautta (www.tukinet.net).

Net-tuki Live päivystää joka arkipäivä klo 15-19. Tukinetissä pääset keskustelemaan kahden kesken tukihenkilön kanssa. Tukinetissä on myös foorumeita, joista on mahdollista löytää vertaistukea ihmisiltä, joilla on samankaltaisia kokemuksia.

Ystävällisin terveisin,
SOS-kriisikeskus

Mä oon monesti miettinyt itse samoja asioita, siis etten haluaisi aiheuttaa surua läheisilleni. Sen lisäksi mulla on koira kotona ja asun muuten yksin eli toteuttaminen on todella vaikeaa. Eilen kuitenkin kupli liian pahasti yli kun tajusin olevani täysin yksin tän homman kanssa, ei ketään oikeasti jaksa enää kiinnostaa eikä mulla ole ollut mitään yhteyttä mun perheeseen moneen vuoteen. Ne kun pilasivat mun elämän täysin alkoholismilla ja perheväkivaltaisuudella.

Eilen illalla tosiaan tuntui ettei vaan kestä enää ja nää syksyt on aina olleet äärimmäisen vaikeaa aikaa muutenkin koska masennus- ja ahdistusoireet pahenevat huomattavasti. Laitoinpa siis mun omalle hoitajalle viestiä että nyt tuli lähtö, kirjoitin jonkinlaisen viestin ylös paperille, tein koiran talutushihnasta hirttosilmukan ja sit vaan köysi kaulan yläosaan ja ei varovasti riippumaan. Jännää miten siitä seurasi sellainen hyvänolon tunne kun siinä roikkui, silmissä alkoi sumentua aika nopeasti ja tajuntakin lähti kivuttomasti. Ja sit herään lattialta kun kattokoukku antoi periksi. Vituttaa ihan saatanasti kun oli henkisesti jo valmistautunut lähtemään ja sit käy tolleen. Tässä sitä nyt sit ollaan hereillä ja valmiina kohtaamaan toi mun hoitaja kun oli pakko laittaa viestiä uudelleen ettei tuu poliisit ovelle :D Hauskaa sinäänsä että vähän kyl naurattaa koko homma, samalla tosin pelottaa että mitä mulle nyt tehdään, joudunko mä johonkin laitokseen ja jos joudun niin kuka pitää mun koirasta huolta : /

Saattaa kuulostaa joltain vitsiltä tai provolta mut näin kävi ihan oikeasti, onneks kukaan "kaveri" ei tiedä asiasta.

Se, mikä estää minua vetämästä narun jatkoksi, on vielä elossa oleva lemmikki. Kun olen kerran eläimen hoiviini ottanut, niin lupaa ei ole sitä jättää muiden hoidettavaksi. Tai no kun lemmikin hankin, taka-ajatuksena oli juuri se, että jatkan vielä eloani sen ajan mitä lemmikkini elää. Jo tässä on mennyt 11 vuotta "jatkoaikaa", mutta ei se ole minun paskaa elämääni paremmaksi tehnyt.

Koska tuntuu kamalalta että joku täysin sivullinen näkisi löytäessään minut ruumiin ja ties mitkä traumat saisi.

1)Haluan panna lentokoneessa
2)Haluan tehdä vitusti rahaa ja kerskailla sillä ympäriinsä
3)Haluan siittää lapsia useille eri naisille
4)Haluan siittää lapsia ulkomaalaisille naisille
5)Haluan ryypätä ja rellestää
6)Haluan loikoilla palmun alla ja katsoa kun isotissinen blondi ottaa minulta suihin
7)Haluan voittaa kaikki vanhat koulukaverit
8)Haluan, että ihmiset kadehtivat minua
9)Haluan laiskotella, kun raha tekee töitä puolestani
10)Haluan, että poikani kertovat pojilleen, kuinka minä todella osasin elää

Ainoa asia mikä estää on se pelko että se epäonnistuu, ahh se häpeän määrä mikä siitä aiheutuisi koska se tulisi yllätyksenä kaikille.

En osaa edes kuvitella kuinka kuisallista se olisi

Vammautumisen/epäonnistumisen pelko. Ihmiset, jotka saarnaa täällä itsekkyydestä ja siitä, kuinka oikeasti asiat kyllä järjestyy blaa blaa on niitä, jotka ei ole elämää nähneetkään. Ei kaikille ole paikkaa tässä maailmassa, eikä kaikkia todellakaan jää joku suremaan. Useimpien ihmisten ilo perustuu nimenomaan siihen, että viedään jotain pois toisilta. Kaikki ei vaan ole tarpeeksi hereillä ymmärtääkseen asiaa.

Vastuu 3-4 velvollisuudesta joista ainoastaan yksi, lemmikki, oikeasti kaipaa hoivaa. Muiden aikuisina ihmisinä pitäisi pärjätä ilman minua, mutta en usko siihen. Olen yrittänyt hyväksyä elämäni ja opetella kärsivällisyyttä sillä kuolema vapauttaa kyllä vielä sentään jonain päivänä ihan väistämättä. Joskus se on vaikeaa sillä kaikki näyttäytyy vain jatkuvana jonona pakkoja ja velvollisuuksia ja tehtäviä joita en saa mitenkään onnistumaan koska en voi itse vaikuttaa yhtään mihinkään. Yritän ja enimmäkseen onnistun hyväksymään että elämäni on hyvällä, muiden hyväksymällä mallilla ja jos en itse sen kanssa pärjää niin se on taas haettava lääkkeitä koska missään muussa asiassa ei ole vikaa, ainoastaan minä olen kipeä. Nyt sen tiedän koska tämä on jo käyty läpi kertaalleen ja on sikäli helpompaa kun tietää että mikään ei muutu ja mihinkään ei voi vaikuttaa mutta se tunne kuinka nalkissa onkaan on väillä aika musertava. Toivoisin itselleni sairautta. Jos se ei toteudu ja aikanaan loppuu aika sekä vanhemmilta ja lemmikiltä niin sitten tarvitsisinkin ainoastaan lottovoiton joka auttaisi merkittävästi puolisoani. Sitten olisin vapaa. Työnteolla en pysty tarpeeksi nopeasti rikastumaan ja sillekään en voi yhtään mitään, en pysty sitä puolta elämässäni ilman apua kohentamaan. Ehkä sitten kun ei ole enää lemmikkiä vaikka (äkki)rikastuminen työtä tekemällä on kyllä joka tapauksessa täyttä utopiaa. Koko elämä siihen menee kuitenkin vaikka vähän saisi hankittua enemmän. Puoliso voisi haluta myös eron mikä olisi todennäköisempää toki kuin lottovoitto.

Kipu ei pelota yhtään, se on tuntemuksena helposti unohtuvaa sorttia muutenkin: vaikka tiedän että minuun on joskus fyysisesti sattunut kovastikin niin en sellaisenaan voi palauttaa tunnetta mieleeni enää. Ja jos ei kivun jälkeen ole enää elossakaan niin vielä vähemmän sitä voi muistella ja siitä pitempiaikaisesti kärsiä, kerran se vain kirpaisisi. Ja niin, homman on toki onnistuttava koska jollain lailla rampana elämä ei varmaan ole ainakaan helpompaa, mutta kunnolla suunnittelemalla ja harkitsemalla luulisi onnistuvan.

Pelko epäonnistumisesta ja se tuska mitä läheisilleni teollani aiheuttaisin. Tavallaan myös kuoleman lopullisuus aiheuttaa ahdistusta koska en oikein usko että kuoleman jälkeen on enää elämää.

itse olen ajatellun kuolemaa jokaisena päivänä niin kauan kuin muistan. en edes muista miltä tuntuu herätä aamulla ilman tuota tunnetta. tuo taakka on kyllä aivan valtavan suuri kenenkään kannettavaksi. oikeastaan ainoa syy miksen varmaankaan ole jo kuollut löytyy siitä, että kolme vuotta sitten pikkuveljeni ehti ensin. päätti päivänsä kun ei enää jaksanut taistella, ei jaksanut yrittää. se suru ja tuska jota tuo aiheutti perheelleni oli aivan suunnaton. ei sitä kukaan hävennyt, eikä häpeä vieläkään. mutta esimerkiksi vanhempani eivät ole koskaan antaneet itselleen anteeksi. en voi tuota tuskaa heille uudelleen aiheuttaa vaikka mitenkä tahtoisin päiväni päättää. nielen vain kyyneleet ja tuskan, kerään sen iloisen hymynaaman jostakin.

Ainoa(t) asiat jotka estävät minua, ovat luonnollinen itsesuojeluvaisto sekä kuoleman lopullisuus. Itsesuojeluvaisto estää impulsiiviset itsariyritykset (e.g. sillalt hyppääminen), ja kuoleman lopullisuus pistää aina miettimään kahdesti. Kuolema kun ei ainoastaan tarkoita kärsimyksen loppua, vaan kaiken loppua. Ja on täysin järjetöntä valita kaiken loppu, ellei koe sietämätöntä tuskaa (painotan sietämättömyyttä). Itsemurha nimittäin tapahtuu kun ihminen ei enää kestä kärsimystä.

Mitäs siinä odottelet turhia, anna palaa vaan.

Haluan nähdä ensikevään eduskuntavaalien lopputuloksen.

Itsemurhaan vaaditaan joko todella tuskallinen elämäntilanne (sairaus), tai sitten jonkinlainen metafyysinen usko, joka antaa kuolemalle jonkin ihmeellisen merkityksen. Esimerkiksi eräs hollantilainen psykologi pyysi armomurhaa vaikean tinnituksen takia. Depressio on sikäli ongelmallinen armomurhan syy, että se heikentää arvostelukykyä.

Jos laiffi on siedettävää, eikä usko tuonpuoleisiin, itsemurhassa ei ole mieltä. Tuomari Nurmiota lainaten:

"Vaikkei mulla olis enää mitään syytä elää,
ei ole mitään kummempaa syytä kuollakaan
Taivasosaa mä en saa kun mä kerran kuolen,
enkä uutta tilaisuutta Pitkänsillan tuolla puolen
"

En tee itsaria koska en anna kiusaajille voittoa.

Täytän 5 vuoden päästä 40. 5 viimeisintä vuotta ovat elämäni pahimmat. Perheeni on iso syy siihen miksi olen tässä pisteessä. Minulle on elämääni siunaantunut elämäni negatiivisimmat ihmiset lähipiiriini. Olen vuosien varrella sairastunut heistä, enkä ole tajunnut riuhtaista itseäni pois siitä kierteestä, vaan olen ajautunut huonoihin ihmissuhteisiin. Nyt kun olen vihdoin kaiken tajunnut, koitan vielä hetken. Jos en onnistu luomaan aidosti hyviä ihmissuhteita ja perustamaan omaa perhettä, en aio täällä enää olla.
Minulla on kaikki muut asiat mallillaan tässä elämässä, mutta se tärkein on retuperällään ja tuntuu olevan sitä uusiutuvasti.
Tiedän millä tavalla pääsen pois siististi. Se helpotta oloani.

Joku voisi luulla minun olevan masentunut. En ole enää. Olen realisti. Se joka ei pidä mämmistä ei syö sitä. Ei minun tarvitse olla olemassa, jos en halua. Loppuupa kaikenlainen ihmisistä johtuva painolasti.
Ihminen on ihmiselle susi usein. Hyvin harva ihminen ottaa vastuun sanoista ja teoistaan. En jaksa sellaista.

Itselläni on taas niin monta "vihollista" jotka oikein toivovat kuolemaani, joten siinä ainakin yksi syy olla tekemättä ja jäädä, vaikka ihan piruuttain niiden kiusaksi eloon.

Alle kouluikäiset lapseni. Vaikken arvosta itseäni edes äitinä, ja koen jatkuvaa riittämättömyyttä, olen kuitenkin heidän ensimmäinen ja tärkein kiintymyskohteensa. Lasten isä on kuvioissa, mutta hänenkin voimansa ovat rajalliset.

En siis usko, että kuolemani tekisi kenenkään elämää objektiivisesti kurjemmaksi, mutta tiedän että lapsille se olisi kova paikka. Itsemurha pyörii silti jatkuvasti mielessä, enkä jotenkin jaksa elää kaiken vääränlaisuuteni kanssa, joten jos joku tietää, miten vaikutus lapsiin minimoidaan, otan vinkkejä vastaan.

varmaan se kun en halua joutua helvettiin vielä