Apua? Mielipiteitä? Näkemyksiä?

Pps. Anteeksi jos kirjoitus on hieman hätäinen, on hankala pistää ajatuksia simppeliin pakettiin luettavaksi teille.

Jos sulla on ollut tyttöystäviä ja sua on sanottu hyvännäköiseksi niin taitaa asiat olla kuitenkin suht hyvin.
Olisit voinut enemmän kertoa tyttöystävistä, miten tapasitte ym miten pitkiä juttuja, onko tällä hetkellä? Luulisi että jos on vaikea saada kavereita niin olisi vaikea saada myös naisia.

Täälläkin tuli sellainen kuva että aloittajalla on aika hyvin pullat uunissa. Tuollainenhan tapaus on monen naisen ihannemies. Liity aloittaja siihen stadilaisten fb-ryhmään niin siellä ei ainakaan tarvitse keksiä mitään tekosyitä.

Olen sinua kymmenisen vuotta vanhempi, ja nainen, ja olen aina kokenut itseni vähän samalla tavalla yksinäiseksi kuin sinä kuvasit omaa yksinäisyyttäsi, Itchscratch.Eroa on kenties siinä, että minulle jostain syystä yksin oleminen ei ole ongelma. Nautin ja iloitsen elämästä myös yksinäni.

Jotain kokemusta, jonka voin jakaa kanssasi... Tulin itse uskoon n. viisi vuotta sitten. Se mullisti paitsi maailmankuvani, myös käsityksen itsestäni. Minulla on uskon myötä paljon vankempi omanarvontunto, ja se onkin vaikuttanut myönteisesti ihan jokaiseen elämäni osa-alueeseen, myös siihen, että pystyn nykyään aiempaa paremmin kohtaamaan elämässä eteen tulevia haasteita ja vaikeuksia.

Tällä hetkellä yksi tavoitteistani ihmisenä kehittymisessä on, että haluaisin nöyrtyä riittävästi, että pystyisin vastaanottamaan apua muilta ihmisiltä, silloin kun sitä tarvitsen. Olen yksinäni tavallaan kehittynyt hirvittävän itseriittoiseksi ja emotionaalisesti omavaraiseksi.

Ylipäätään pyrin olemaan avoimempi muille ihmisille. Tämä on ilman muuta myös luottamuskysymys. En pidä ihmisiä kauhean luotettavina, joten mihinkään 100% luottamukseen ja avoimuuteen en pyri, se ei olisi järkevääkään, mutta monissa elämäntilanteissa olisi hyötyä siitä, että uskaltaisin avautua muille ihmisille enemmän.

Tämä, mitä edellä kerroin, ei ole välttämättä puettavissa ohjeen tai neuvon muotoon, mutta kunhan nyt kerroin omista kokemuksistani. Lyhyesti voisin sanoa sinulle ohjeeksi, että sijoita voimavarojasi siihen, mikä on tärkeää: itsesi tunteminen, rehellisyys itsellesi ja muille ihmisille, toisten ihmisten huomioiminen ja omien rajojen tunteminen ja turvaaminen.

Kiitos teille kaikille ketkä kirjoititette. Tyttöystävää ei ole tällä hetkellä. Suhteista pisin kesti vuoden... Olen hyvin peloissani tilanteissa jossa olen toisen ihmisen kanssa. En osaa luottaa. Tosiaan, pullat on hyvin uunissa. Ainoa asia on juuri tämä sosiaalisien kohtaamisten epämukavuus. Nautin ennen myös yksinäisyydestä. Sitten liika alkoi olla liikaa. Elämässäni olisi hyvä olla kaveripiiri kenen kanssa voi jutella ja olla ja tehdä asioita. Se uupuu. Itsetuntoni ei ole huippuluokkaa. On hienoa että te olette vaivautuneet vastaamaan takaisin =)
Elämässä on mielestäni niin paljon pahuutta ja vääryyttä. En tiedä miten nähdä ne asiat,hyvät asiat jotka ratkaisevat.

Minä olen myös assburger kingi. Nuorena ajattelin, että vielä se siitä. Mutta ei. Edelleenkin haluaisin ystäviä ja ihmisiä elämääni, mutta pakko kai jo luovuttaa. Tukaluus ihmisten seurassa tulee aina vaan. Tosin eipä noita mahdollisuuksiakaan paljoa tule. Olen vangittuna tänne synkkään korpeen kauas kaikesta ja kaikista.

Harvoin täällä tulee vastaan ihmisiä, jolla on näinkin samankaltaisia ajatuksia. Olen 19-vuotias nainen. Minulla on kanssa tuo onglelma, että en tiedä miten ystävystyä ihmisten kanssa. Tulin aika hyvin juttuun monien ihmisten kanssa lukiossa, joka on nyt jo ohi. Yllätyksekseni huomasin, että jotkut tosi mukavilta vaikuttaneet ihmiset jopa hakeutuivat seuraani. Jutteleminen ei ole vaikeaa mutta tutustuminen on.

Vaikka minulle on tullut eteen mahdollisuuksia en osaa tarttua niihin. Tuntuu että on joku kauhea muuri välissä ettei voi esim. pyytää toista ihmistä ulos jne. Jos joku on minua pyytänyt ulos niin ystävyys ei ole siitä kumminkaan kehittynyt koska en osaa tutustua lähemmin. En myöskään nauti baarissa käymisestä joka tuntuu olevan yleisin keino tutustua ihmisiin. Toisaalta tuntuu että kaikilla muilla on jo tarpeeksi hyviä kavereita. En halua mennä muiden suhteiden tielle ja tuntea itseni ulkopuoliseksi porukassa. Minulla ei ole yhtään kaveria. En tapaa ketään koska lukio on ohi. En kyllä kaipaakaan ketään lukiokavereitä koska kaikki ne suhteet jäivät tosi etäisiksi.

Minulla oli ala-asteella ystäviä vaikka lapsena olinkin aika ujo. Samat ystävät minulla oli vielä yläasteella. Sitten he yhtäkkiä jättivät minut. Ihan kuin seinä olisi yhtäkkiä tullut vastaan. Syrjäydyin ja seisoin välitunnit yksin koulun pihalla. Taisi jäädä jonkunlaiset traumat tuosta ja sitten muutama muu tyttö alkoi vielä kiusata.

Aina kun alan kirjoittaa täällä jotain niin tuntuu että yritän alkaa tiivistää koko elämäntarinaani. Tuli sellainen tuttu tunne. Kavereiden menettäminen on kuitenkin minulle se suurin trauma, ei niinkään kiusaaminen vaikka sekin oli henkisesti raskasta.
Täyskäännös elämässä tapahtui vasta 8. luokan lopulla. Sen jälkeen tuntui kyllä että koko elämä on ollut jossain määrin valetta koska he olivat olleet ystäviäni 1. luokalta asti.

Kuitenkin nyt pitäisi elää nykyhetkessä. Se taitaa onnistua sinulta paljon paremmin. Minulla menneisyyden haamut kulkevat joka päivä mukana. En ole ihan sinut itseni kanssa. Olen epävarma mm. seksuaalisuudestani ja kaikesta kanssakäymisestäni toisten ihmisten kanssa.

Minulla ei ole ollut yhtään kunnon parisuhdetta elämässäni. Erosin poikaystävästäni pari päivää sitten. Hän oli minulle enemmän kuin ystävä ja minulla todella oli tunteita häntä kohtaan. Olimme n. vuoden yhdessä ja suhteemme kehittyi kaveruudesta. Hän ei kuitenkaan halunnut edetä kanssani vaikka hänkin piti minusta. Elämä vei meitä tavallaan eri suuntiin joten oli pakko erota.

Minulla ei ole itseluottamus tosiaan ollut ihan huipussa. Valehtelin ihastukselleni miessuhteistani. Se oli todella typerää ja se tuli myös ilmi koska se alkoi tuntua itsestäni pahalta kun tunteet syvenivät. Taisin siinä antaa vähän huonon kuvan itsestäni. En enää ikinä aio valehdella kun luon ihmissuhteita (sitten joskus).

Syy valehteluun oli tavallan se että en juurikaan ole koskaan ennen ollut ihastunut kehenkään. (Enkä silloin ollut vielä ihastunut häneen.) Olen kuitenkin epätoivoisesti tuntenut oloni yksinäiseksi joten minulla on ollut joitain ei-mainittavanarvoisia miessuhteita joista tunnen oloni vähän epämukavaksi. En voi itsekään käsittää miksi valehtelin. Olisi kai pitänyt puhua jollekin terapeutille...


Ehkä haluaisin kannustaa sinua pohtimaan, että mistä ongelmat lähtevät. Minä tiedostan ystävystymisongelmani yhä paremmin ja puhuin siitä myös muutaman kerran "poikaystävälleni". Tiedän että hän oli luottamukseni arvoinen. Toisaalta pelkäsin samalla että hän vaivaantuu kun itkin, mutta olen sitä mieltä että sinun pitää ottaa selvää että mikä sinulle ystävystymisessä on suurin kynnys. Eikä saa pelätä vastoinkäymisiä koska ystävyyssuhteiden luominen saattaa oikeasti olla alussa vähän kömpelöä. Kokemuksia on siitäkin.

Ei se lapsena ja tosi nuorena niin luontevasti onnistu miltä ehkä näyttää. Yläänsä toinen osapuoli on ollut jotenkin vastahakoinen aluksi. :) Joskus se olen ollu minä ja joskus se toinen. Minulla on ollut 7 läheistä ystävyyssuhdetta koirani elämäni varrella. Lisäksi myös tämä mies josta kerroin ja joka tavallaan kuuluu tuohon joukkoon... En koskaan ennen ole ystäviä laskenut mutta nyt niistä on jo aikaa.. koira kuitenkin on edelleen ja se on minulle korvaamattoman tärkeä. Paras ystävä ikinä. :) ja äiti :D

Tee asioita joista tykkäät ja uskalla tutustua ja jutella välillä vähän jotain hieman henkilökohtaisempaakin kun siltä tuntuu. Haluaisin vähän kannustaakin siihen. Se tavallaan viestii myös halusta tutustua lähemmin. Minulla tuo meni vähän överiksikin. Ei olisi liikaa pitänyt kertoa sukupuolielämään liittyvistä asioista. :s En suosittele. Tajusin ettei ole ihan mun juttu jutella sellaisesta. Enkä myöskään suosittele fyysisiä lohtusuhteita. Siitä voi jäädä paha mieli. Jos tuo kuitenkin jonkun kohdalla toimii suosittelen varmistamaan että molempien kohdalla on näin.

Ashamed inner child -> Toxic shame personality

Siinä tuorein päätelmäni omien ongelmieni aiheuttajaksi. Youtube-tutkiskelujeni perusteella on juurikin se perimmäinen syy selittämässä elämiseni vaikeuksia ja sellasia oireiluja kuin: riittämättömyyden tunne, sosiaalisten tilanteiden pelko, pakko-oireiset ajatusmallit, perfektionismi, dystymia, lievä-keskivaikea masentuneisuus.

Sosiaaliset ongelmani paljolti teidän muiden kuvaamanlaisia; kevyehkö small talk onnistuu suht hyvin, vaan ihmeellisen suuret kynnykset tulee aloittaa/osallistua läheisempään ja tuttavallismielisempään keskusteluun. Siitä syystä tyttöystävää ei ole koskaan ollut, en käytä mitään sosiaalista mediaa ja kaveripiiri on aina ollut hyvin suppea (ja kaduttavasti viime aikoina ollut liiankin vahvasti "syrjäytymismoodi päällä").

Todella mielenkiintoinen tunne kyllä saada diagnoosiin toi sosiaalisten tilanteiden pelko, ottaen huomioon että oon myös työskennelly reippaasti asiakaspalvelutyössä vuosia sitten, eikä tuntemattomien kohtaaminen oo nykyäänkään sen vaikeempaa. Tuntemattomat kun eivät ala kyseleen kuulumisia eikä siten nosta häpeää pintaan. Edessä mitä todennäköisemmin vuosien taival kohti täysipainoista elämää. Taidan tässä hakeutua seuraavaksi vihdoinkin terapiaan, ku alkanu tuntua järjestyksessään jo kolmas kk-tutkinto jäämään kesken ja ikääki jo 25-v.

Nuorempana aina parempi pureutua hiilaan sisästä lastaan. Voimia kaikille.

On helpottavaa huomata, että maailmassa on muita samanlaisia.

Olen ollut aina ahdistunut, lapsesta asti. Minua on koko elämäni ajan sorrettu - ensin isosisko teki selväksi että olen täysi nolla, ja sitten alkoi kouluhelvetti.

Koulu meni tottakai plörinäksi, halusin vain kuolla. Ja vanhemmat teki selväksi, että olen luuseri kun en pysty edes koulua käymään. Vieläkin mut sivuutetaan aina kun vanhemmat puhuu sukulaisten kanssa tms. koska olen masennukseni ja matalan koulutustasoni vuoksi suvun häpeäpilkku.

Tunnen täyttä riittämättömyyden tunnetta jatkuvasti. Ajattelen myös kokoajan mitä muut minusta ajattelevat. Kuulen omiani, kun joku nauraa niin olen varma että ne nauravat minulle. Jos joku on minulle ystävällinen, koen että hän on ystävällinen säälistä. Jos olen töissä vaikka kahvihuoneessa ja jotkut juttelee keskenään, tulee sellainen olo et ne toivoo et lähtisin pois niin saisivat olla rauhassa. Ja usein lähdenkin.

Kaipaan sosiaalisia tilanteita, mutta kun niitä tulee vastaan juoksen häntä koipien välissä karkuun. Kuten sinäkin, keksin heti päässä miljoona tekosyytä miksen voi osallistua johonkin sosiaaliseen aktiviteettiin.

Pelkään ja vihaan ihmisiä.