Kun elämän väistämätön kulku ja rakkaus tekevät kipeää

Ei välii, hei!
Ei välii enää.
60 vanhojen lapsien naama menee ruttuun muutenkin.
Alkaa todella tuntemaan yhteen-kuuluvaisuutta.

Tota, oliskos sulla jotain omais-hoitajuudesta.
Hoitamisen kalleudesta ja toisten rahojen vähäisyydestä?

H.

Tunteesi lienevät luonnollisia, rakkautta ja kaipuuta.
Ihana, että lapsilla on rakastavia vanhempia.
Onneksi useimmat vanhemmat kuitenkin elävät omaa elämäänsä, eivät lastensa ja lastenlastensa kautta, joka heille voi olla kovinkin raskasta.

Me ei lasta saatu aikaan, muttei se ole meille ollut mikään ongelma. Nuorena tuntui, että meillekin, kuin on muillakin.
Kumpikin ollaan pienestä perheestä.
Juupelin mukavaa on, kaipa ollaan saatu olla ikiteineinä.
Ettei ketään liikaa kadehdituta, morkaleitakin on ollut elon polulla, mutta kaksin on niistäkin selvitty.

Nainen Ihanainen

""Elämä etenee kysymättä minulta suostumusta. Minä menen kohta pois tästä maailmasta.
Jostain tulin tänne, jonnekin poistun täältä. Jotain pientä tästä kaikesta vain ymmärrän."" Komppaan sua.

Elämä ei ole yksiviivaista ja kaikkeen sen käänteisiin tyytyminen taipumisen jälkeen on routaista touhua, ei leijailua tuulien teillä.

Anna elämän kuljettaa, kyllä se kantaa.
Mitä enemmään kaihoa kannat ja murehdit sitä, että ajat entiset ovat menneet ja mitä tulevat tuo, sitä enemmän ne asiat mielessäsi voimistuu.
Käännä elämäsi ajatusten laivaa, Sinä itse olet sen ruodissa.

Eihän elämä kysele keneltäkään mitään, menee vaan menojaan päivä kerrallaan.
Ja sitten eräänä päivänä huomaamme, että peräseinä näkyy jo.

Omalla kohdallani olen siinä vaiheessa, että äitini on jo menossa pois, lapsenlapseni tuli maailmaan muuutama vuosi sitten.
Itse olen jossain siinä välillä, kuitenkin lähempänä loppua kuin alkua.
Voiko ja tarvitseeko näitä eletyn elämän kiemuroita ymmärtää, siinä on tarpeeksi, että on ne läpi elänyt. Kunniallako, sitä en osaa sanoa.
Selvinnyt suurtenkin surujen taakasta, todennut että minä elän vieläkin.
Toistaiseksi, sitten kun en enää voi todeta eläväni, olen kuollut.

Minulle tulee surullinen olo kun näen kadulla poikamme näköisen nuoren miehen.
Hänet syöpä vei ihan liian varhain. Hänen piirteitään etsin, vaikka tiedän että hän on iäksi poistunut.

Ihmeen surullin vire on aloituksessasi.

Itse elän hyvää aikaa. Lapset jo aikuisia ja luovat omaa elämäänsä. En kaipaa aikoja jolloin olin rekenä ja kelkkana, yksinhuoltajaäitinä, pienyrittäjänä, joskus loppuun ajettuna jalkakipuisena hevosenkaakkina. Nyt minulla riittää elämänhalua, iloa ja itsestä huolehtimista ja kaikessa mitä teen on mukana eteenpäin menon meininkiä.

Toivottavasti lähtö tulee saappaat jalassa, näin me Petzen kanssa toivomme.

Silloin, kun on elämässä ihan pohjalla ja tuntuu, ettei millään voi tästä alemmaksi enää mennä, niin siinä lohduttaa kuitenkin se ajatus, että ainut suuntahan on sitten pelkästään ylöspäin. Ei elämä paikalleen juutu.

Sitten taas kun tuntuu, että kaikki on ihan hävettävän hyvin elämässä, niin siinä on taustalla kuitenkin sellainen häilähtävä varjo, että ei se voi kauan näin hyvin jatkua. Tulee niinkuin sellainen korkean paikan kammo. Pelko siitä, että kohta rusahtaa taas maa alta.

Harvinaisen iloinen ja hauska päivä, yksi puhelinsoitto ja pfiuuuff! kaikki muuttuu.
Toisella taas; harvinaisen mukava työpäivä, paljon naurua työkavereitten kanssa ja; heipähei, nähdään huomenna. Yksi tömähdys työmatkalla, 25m ilmalento autolla. Henkiin jäi, mutta se työpäivä oli oletettavasti elämänsä viimeinen.

Joskus tulee sellainen olo, että ei meinaa uskaltaa nauraa tai putoaa. Yksitoikkoista sekin tosin olisi, jos elämä olisi pelkkää tasamaata syntymästä kuolemaan.

vääjäämättä,




Voimat hiipuu,
olen luopunu kaikesta lapset ja lapsen lapset elää omaa elämäänsä,
en pysty enää vaikuttamaan heidän elämäänsä,
heillä omat kiireensä ja elän taistelunsa,
olen elävänä kuollu torso yksin kaikkien unohtama vanhus,
en jaksa hakea sairauksiin apua, en jaksa hakea muutakaa apua,
annan olla,
elinpäiviä ei varmaankaa ole paljon , olen hyvin väsyny
tuntuu vaan että on yhteiskunnan riesa, en ole saanu minkäänlaista tukea yhteiskunnan puolelta, enkä ole hakenu,
enkä jaksa hakea, piste.

loppu lähestyy
Noin ajattelevat sadat yksinäiset vanhukset ja he jotka poikkeavat jotenkin muista.
Elämä on pinnistelyä ja ainaista toisten armoilla oloa ja päivästä selviytymistä ja tuskaisen pitkiä öitä.
Yksinäisyys kaventaa näkökulmaa ihan suppuun, on vaikea edes muistaa mitä oli ulkoilu tai ovesta ulos pääsy, se että on taakka yhteiskunnalle on hyvin raskasta kestää, aiheuttaa vanhemmiten sen asenteen hoitohenkilökunnalle ettei kannata satsata erityishoitoihin tai kuntoutukseenkaan.
Ymmärrän tasan tarkkaan.

Se oli parasta aikaa kun kaoset oli vielä kotona, voi että kun saisi käsiinsä aikakoneen jolla pyöräyttää rattaita taaksepäin, ainakin hetkeksi, mutta pitää iloita siitä että sai heidät ja että heillä on nyt elämä mallillaan, kunnon kansalaisia heistä tuli kasvatuksestani huolimatta :), elättävät perheensä ja ovat hyviä vanhempia, minä olen tehtäväni tehnyt siltä osin, nyt on tämä viimeinen kolmannes menossa ja siihen on tyytyminen, ei auta kuin tehdä tästä mahdollisimman hyvä.

Ja eihän me olla vielä vanhoja eheiii..iik

selfiephoto:

totta on, että yksinäisen elämä kaventuu valtavasti kun puoliso kuolee varsinki vanhana,
ei vanha ihminen yksin enää jaksa matkustaa eikä hakeutua muitten seuraan yksin kuten ennen yhdessä, ei uskallakaa samanlailla, eikä kehtaa,
siksi vanha sairas usein on kuoleman vaarassa enemmän kuin parisuhteessa olevat,
toisaaltaan omalla kohdalla pidän luonnolisena jos kuolenki,
olenhan eläny täyden elämän
lapset ja lapsenlapset perheineen elävät jo omaa elämäänsä,
ei minulla ole heille enään mittään annettavaa, ne on paljon viisaampia kuin minä, niillä on koulutus sitä luokaa että meikä on se ruohonjuuritasoinen ja heillä on jotain avan muuta tietoa ja taitoa, he voi mua opastaa ja neuvoa paremmin kuin minä heitä joka asiassa,
näin se elämä vaan on menny,
-- aikoinaan kymmeniä vuosia sitten eräs kirjailija äiti kirjoitti kirjan aiheesta kuinka maailmana katsomus ja opittu tieto erottaa vanhemmat korkeastikouluteuista lapsista,
siis jotenki vaan ajatukset menee ristiin, tai en osaa oikein selittääkkää sitä vaikeutta mikä tulee kun opinnoissa on suuri ero suhteessa vanhempiin,
se ei tarkota riitoja vaan katsantokantoja eri asioissa,
-- tulikohan tarpeeksi vaikeasti yrittää selittää, nooh, parempaankaan en nyt pystyny,

Koskettavasti kirjoitit. Juuri menneenä viikkona näin vanhemman herrasmiehen uuden takkinsa kanssa, ja valtasi sellaista samanlaista surumieltä kuin aistin sun kirjoituksessa - mitä sitten kun tietää että on ostanut elämänsä viimeisen takin?

Mieli varmaan valmistelee meitä loppua varten. Ehkä niille ei pidä antaa valtaa, ehkä pitää vaan kohottaa olkapäitä, kiittää mielen lempeästä huomautuksesta että en elä ikuisesti, ja mennä keittämään extra hyvää sumppia.

Kun taas, jos on ennestään allapäin... silloin synkät ajatukset saavat otteen sinusta, ja niistä on vaikeaa pyristellä irti.

Alitajunnassa sen tietää missä mennään, mielestäni ajatus pitäisi olla tässä hetkessä eikä valmistautimista johonkin tuntematomaan, saatat elää kymmeniä vuosia haluan elää kykyjen mukaan nauttien.

Kiitos kaikille ihanista kirjoituksista!

Ei silloin ruuhkavuosina, kun oli lapset pieniä, rakentamiset, asuntolainat ja työkiireet, tullut ajatelleeksi, että juuri silloin eli elämänsä parasta aikaa. Mummo minulle kyllä voivotteli, miten ne lapset nopeasti kasvaa. Tuntui siinä hyörinässä, että kyllä tätä rumbaa vielä piisaa silmänkantamattomiin. Sanoinkin hänelle "Älä valehtele", jota tokaisuani mummo kaikille kertoili naureskellen.
Esikoisellani on vammaa, ja hän lähti toiselle paikkakunnalle erityisoppilaitokseen jo yläasteikäisenä. Siitä on kauan, hän on nyt nelikymppinen, työelämässä ja aviossa. Huolta tuo vamma aiheutti ja kuntoutusta mutta en valita, sainhan itse päättää, otanko lapsen vastaan, vaikka oli odotettavissa enemmän tai vähemmän jotain vammaisuutta.
Kuopus muutti opiskelemaan tänä syksynä. Monta kertaa olen siis saanut vuosien kuluessa totutella lasteni kotoa poismuuttoon, mutta tämän viimeisen lähtö eniten kirpaisi.

Lämmin tunne tuli kommenteistanne. Vertaistukea sain.
Kiitos siitä!
Samansuuntaisissa tunnelmissa ja samanlaisia elämäntapahtumia koemme - omat vanhemmat kuolevat ja lapsemme lähtevät rakentamaan omaa elämää, pesää ja pesuetta.
Naiset ja miehet kokevat, niin ajattelen, tämän vaiheen hyvin samalla lailla. Vaikka päällepäin ei siltä näytä. Miehet hillitsevät ja varovat tunnekuohuihin joutumasta, koska se virta voi viedä miehen mennessään. Naiset ovat tottuneempia tunteitaan ilmaisemaan ja käsittelemään. Nainen kehtaa itkeäkin, mies ei hevin kyynelehdi.

Nainen Ihanainen
Tämä ketju muodostui aika surumieliseksi tai kaihoisaksi, ehkä meillä on nyt toisen tai kolmannen kerran hetki tarkastella elämämme kulkua.
30v. on vielä nuoruuden ratkaisujen edessä hyvinkin vahvasti opiskelun jälkeen, mutta pohtii minuuttaan jos ehtii.
40v. on jo kokeneempi ja monet tekevät isoja ratkaisuja siinä vaiheessa, esim. eroavat tai vaihtavat alaa ja kouluttautuvat jollekin pehmeämpien arvojen aloille, nähty nyt on sekin.
50v. pohtivat, että tätäkö tää nyt on kun lapset aikuistuvat ja omaaa tilaa yhtäkkiä on ja monet lähtevät omaa uutta nuoruutta haikailemaan ikäänkuin peruutusvaihdetta rusautellen ja usein huuman jälkeen joko sairastuvat tai palaavat rauhoittuneina normi kuvioihin.
60v. onkin kovempi paikka, jos on jo sairauksia tai leskeksi juuri jäänyt tai puoliso haluaa kokea vielä rakastumisen huumaa, kun virtaa on uusille kokemuksille hiipuvien mahdollisuuksien tarjonnassa.
Nämä voisi selittää sillä lopullista luopumista edeltävän ajan - elämän halulla, mikä on ymmärrettävää, kun useimmat ovat luovuttaneet kuolemalle niin monia läheisiä. Realistina ymmärrän, mutta tiedän myös miltä tuntuu olla se himmennin elämän valon tiellä, kun se loistaa puolisolle.
Totuus on kuitenkin: "Rakkaus ei kuole koskaan" se ei vaan kaikille riitä.
Minun filosofiani muodostui tähän muotoon, en muuta siitä nyt mitään,

Minulle nämä elämän vaiheet ovat kuin normaalia syntyminen ja kuoleminen kun kaikki on nähnyt kuoleminen oli kyllä hyvin järkyttä tapahtuma, samoin sen jälkeinen aika yksin, sillä luulen kuolemaa ei ole sillä lailla kuin me sen näemme.
(vaimoni kuolema)

Monilla on varmaan samanlaisia kokemuksia.

Uusi aika siis tänään, uskon että tässäkin on edesmenneen vaimoni "sielun" johdatusta että tänään on näin.

Kiitos kommenteista ja ajatusten jakamisesta!

Tämä oli tämmöinen avautuminen. Mutta tartteeko aina olla amerikkalaistyylinen kestohymyllä varustettu hyvin-menee-smalltalkkaaja: How are you? I'm fine, thank you. :)
Oishan se suotavaa varmaankin.
Itse kyllä pidän hyvänä kaikenlaisten tunteitten kohtaamista ja ilmaisemistakin. Mutta ei siihen surumieliseen kaipaukseen tarvi jäädä asumaan.
Tuntuu, että nykyään toivotaan kaikenikäisiltä aktiivisuutta ja elämässä kiinni olemista. Niin pitää toki ollakin, että eletään, niin kauan kuin ollaan hengissä.
On se tämä 60 vuotta jo sellainen ikä, että pysäyttää tavalla tai toisella. Monilla terveys alkaa reistailla ja ilmoitella, että nyt viimeistään on syytä alkaa huolehtia omasta hyvinvoinnistaan. Jotkut pakenevat ikääntymistään vaihtamalla rypyttyvän puolisonsa nuorempaan siloposkeen. Yrittävät siirtää omaa vanhenemistaan
Uusi harrastus antaa tässäkin iässä virtaa ja aivojumppaa, sen olen havainnut. Sattumalta ajauduin perinteisen sukututkimuksen harrastajaksi viiskymppisenä, vieläpä innokas harrastaja minusta tuli. Muutama vuos sitten otin mukaan geneettisen sukututkimuksen. Kivaa on! Haastetta piisaa loppuelämäkseni. Monesti mietin sukukoukeroita illalla viimeiseksi ja aamulla ensimmäiseksi jatkan siitä, mihin nukahtaessani jäin.

Kaikkea hyvää ikätoverit!