Kokemus, joka tiivistää yksinäisyytesi

Minulla se oli ehkä alkukeväällä 2011. Asuin tuolloin naisvaltaisessa asuntolassa, jossa olin siis ainoa mies. Kukaan ei ainakaan selvemmin kiinnostunut minusta, mutta valittamista ja pomottamista sain kyllä osakseni aivan tekopyhällä ja turhallakin tavalla, vaikka alussa olin optimistinen.

On sanomattakin selvää, että kukaan ei siis huomioinut vartaloani millään positiivisella ja minulle asti kantautuvalla tavalla. Kuten jotkut muut yksinäiset miehet, paransin siis itseluottamusta ja yritin rakastaa itseäni enemmän, kompensoivasti, saliharrastuksen kautta, jotta voisin perustella fyysisen olemukseni olevan edes jollakin tavalla 'erikoinen' ja arvokas tietyillä mitattavilla kriteereillä, vaikka kukaan ei sitä koskisikaan. Tiesin kyllä, että se ei auttaisi tuohon asukkaana koettuun vittuiluun tai muuhun, mutta vaikuttaisi jollakin tavalla sietokykyyni.

Mutta sitten yksi ilta, kun lumi oli vielä maassa, reväytin selkäni todella pahasti, valvoin koko yön kipujen kanssa ja aamulla menin taksilla terveyskeskukseen (ambulanssi kävi yöllä). Terveyskeskuksessa oli nuori naislääkäri, joka suhtautui minuun todella skeptisesti, jätti minut kuudeksi tunniksi pöydälle makaamaan ja pakottivat antamaan virtsanäytteen huumeiden varalta. Lopulta tuli sitten lähetys ihan yliopistolliseen sairaalaan, mutta neurologiselle osastolle. Siis neurologiselle osastolle selkävaivan takia! Myöhemmin ymmärsin papereiden kautta, että tähän oli jotenkin vaikuttanut "vääränlainen" käyttäytymiseni terveyskeskuksessa. Odotin vastaanottoa jotenkin väärässä ruumiinasennossa tai sellaista ja tyytyväisen näköinen neurologi laittoi tämän väärällä osastolla vietetyn vuodeviikon, vai oliko niitä kaksi, minun piikkiini. Sairaalassa ollessa poistuin sängystä vain vessaan ja unta riitti epätavallisen hyvin, kun jotenkin tiesi, että mitään tekemistä ei olisi. Yhtenä aamuna vuoteen radiosta tuli joku todella hieno ja vanhanaikaisen kuuloinen rokkibiisi, mutta en ole törmännyt siihen ikinä sen jälkeen.

Sitten kun pääsin takaisin asunnolle, oli siellä sijaitsevassa olohuoneessa melko paljon asukkaita paikalla ja selitin olleeni sairaalassa sen ajan kuin olin. Kukaan ei varsinaisesti katsonut minuun päin tai esittänyt mitään verbaalista sympatiaelettä. Välit huononivat vielä entisestään ja jouduin lopulta lähtemään kokonaan pois tuosta asuntolasta, vaikka osoite pysyi samana.