Mietin kokoaika kaikkea paskaa.

Perkele.

Kukaan ei tiedä minusta mitään eikä elämästäni, ei siitä kuinka vihaan itseäni ja kuinka olen halunnut helvettiin täältä jo kauan.

En uskalla viiltää itseäni hengiltä koska viilsin kerran käteeni liian syvän haavan joskus kun piti vain tehdä joku teininen verivala. Tietäisin mitä se tulisi olemaan, mutta kai se tarvitsee tehdä ja kestää jos ei enään kestä tätä paskaa.

En tullut tänne kuin perseilemään. Joko elossa ja kunnossa tai poissa täältä. En usko tulevani enään kuntoon, tekisi mieli huutaa perkeleesti mutta kyyneleet vain valuvat vittumaisesti pitkin naamaani.

Ne selitykset kaikesta kliseisestä paskasta.. Tai jostakin vitun jeesuksesta.. Jos joku haluaa kirjoittaa niin jättäkää ne.

Mieli rauhoittui jo tuon aikavälin aikana kun tein pari asiaa.

Mutta siis tottahan tuo että ajattelen oikeasti kokoajan kaikkea paskaa, kaikkea negatiivistä mitä minulle on kerrottu itsestäni ja kuinka olen saanut tuntea etten pääse noiden asioiden ylitse enkä voi taistella itseäni vastaan ja voimattomuuden takia en voinut taistella vihollisia vastaan.

Tilanne oli se, että tapasin ihmisen ketä oli ensin ystäväni ja sitten veriviholliseni... Tosin, viha oli yksipuolista. Eli hän vihasi minua ja ehti näyttää sen kolmen vuoden ajan. Syytän vieläkin itseäni siitä että annoin hänen kohdella minua kuin paskaa.

Onko tämä ensimmäinen kerta kun päätit edes hieman avautua taakastasi. Mitä tuo henkilö sinulle teki konkreettisesti?

En ole saanut itsestäni kaikkea ulos vieläkään. Olen etsinyt vapautta sitä kuitenkaan löytämättä.

Hän ehti tehdä aika paljon ja en voi ymmärtää miksi koska olimmehan me ystäviä. Hän oli ennalta-arvaamaton ja järkytti minut nolaamalla esimerkiksi julkisesti kun kaikki olimme kasvotusten. Hän kertoi yksityisasioitani kaikille ja levitti niitä ympäriinsä. Hän solvasi ja kusasi henkisesti siihen pisteeseen saakka että sain posttraumaattisen stressihäiriön merkkejä, ahdistuin ja masennuin.

Hän sai minut uskomaan että minä olen viallinen. Hän kyseenalaisti koko olemassaoloni ja kommentoi pieniä asioita jotka pikkuhiljaa laski itsetuntoni kaiken sen muun lomassa todella alhaiseksi. En ole pystynyt olemaan enään ihmisten kanssa tekemisissä ja ajattelin tekeväni itsemurhan koska en enään uskaltanut olla oma itseni, itseasiassa en enään tiennyt kuka se on. Loppupeleissä olin hänen kanssaan ja kaikki vain pahentui kun hänestä tuli entistä myrkyllisempi. Pelkäsin hänen seurassaan, että mitähän nyt seuraavaksi. Aistein kokoajan että kaikki ei ole hyvin ja minun pitää päästä pois, siltikään en lähtenyt koska pelkäsin. Pelkäsin että hän levittelee asioitani lisää ja että hän mustamaalaa minut kaikille, koko hänen suvulleen ja että heistä tulee minun vihamiehiäni loppuelämäkseni.

No, poistin sitten kaikki pois kavereistani somessa viimeisillä ihmisyydenrippeilläni kun en olisi uskaltanut jos olisin vielä välittänyt mistään asioistani. Olin silloin juonut alkoholia.

Onneksi numeroni on vaihtunut. Hän kyllä oli saanut sen selville yhdessä vaiheessa ja soitti minulle ja oli ihan hiljaa puhelimen toisessa päässä. Sitten hän kirjoitti minulle viestin jossa hän ''Pyysi anteeksi.'' Ja että: ''Minun kanssa hän ei halua olla riidoissa koska olen sellainen ihminen kenestä hän välittää.'' En vastannut hänelle mitään. En uskonut siihen että kaikki tulisi muuttumaan, olisin vain mennyt takaisin hänen kanssaan ja hän olisi jatkanut tuota kaikkea.

Nyt olen ollut hänestä erillään jonkun aikaa. Hän on tosin samassa ryhmässä kanssani ollut ammattikoulussa ja meillä on molemmilla jatko-opinnot päällä eli siis lisäopiskeluaika. Menen taas maanantaina koululle ja en haluaisi nähdä häntä.

Ja kuinka naurettavaksi itseni tunnenkaan, kuinka tyhmältä tämä kuulostaakaan: Minä tunnen voivani paremmin kun joku ihminen oli kiinnostunut asioistani.

Kuulostaa klassiselta narsistilta.

Luin tuosta narsismin kategoriasta ja täytyy kyllä sanoa, että merkit sopivat kyseiseen ihmiseen.

Juuri tuollainen hän oli.

Hän keksi jokaisesta asiasta negatiivistä palautetta ja keksi kyllä keinot kuinka näyttää että hänen maailmassaan asiat ovat 'oikeita': -Että hän on oikeassa. Että hänen sanansa on totuus.

Miksi tuo voi vaikuttaa niin paljon ihmiseen? Miksi vieläkin oireilen tästä kun siitä on aikaa niin kauan. Kerran hän pääsi pitkäksi aikaa lähelleni ja sitten se oli ohitse. Siltikin asia kalvaa minua ja tuntemukseni eivät ole normaaleita. Tunnen itseni tyhjäksi sisältä. Persoonattomaksi.

On sulla kamalan raskasta, ahistavia taakkoja mielesi maailmoissa.
Mä nyt kiinnitin huomiota sinun tähän lausahdukseesi "...kuinka vihaan itseäni ja kuinka olen halunnut helvettiin täältä jo kauan".

Tämän ajatteleminen juuri näin ja tämän toistaminen tavalla ja toisella käsittääkseni lisää tuskaasi, tovottomuuttasi. Olet niinku negatiivisuuden kierteessä. Huomaa, tämä ei ole haukkua eikä arvostelua, Ei! Mä vaan maallikkona yritän analysoida syntyjä syviä.

Jos kääntäisit tulokulmaa ihan vaikka väkisin. Siis minusta on järkyttävää, että ihminen hokee, että on halunnut helvettiin täältä jo kauan!? Tämä juuri vetää sinulle helvetillistä oloa sillä tuolla Pahalla on voimaa itsessään ja sinä kuin rimpuilet siinä, aiemmin tapahtuneiden ikävien asioidesi ja muistojesi lisäksi! Etkö voisi vaihtaa huuteluasi, että haluat täältä Taivaallisen Isän, Jumalan haltuun, haluat hänen kauttaan apua. Hän on hyvä, Hän on Rakkaus. Mä tiedän,koska minulla lähti elämä sujumaan tuon vaihtoehdon jälkeen . Muistat varmaan, että etsivä löytää. Kysele itseksesi, ylöspäin. Alkaa helpottaa ja selkeyttää kummasti.

Toki tarviit paljonkin varmaan ihan keskusteluapua ja eri asioiden läpikäyntiä. Mutta vaan siis mun mielestä tuo helvettiin haluaminen itsensä rankaisuna syöttää vain lisää vaikeutta oloosi, sillä se on henkivalta. - Sory. En pelottele tai painosta, vaan neuvon, että huuda Jumalaa!

Kun sinä kirjoitit ensimmäiset lauseesi: ''On sulla kamalan raskasta, ahistavia taakkoja mielesi maailmoissa. '', minä kuvittelin ensin että se oli sarkasmia.


Minulta taisi loppua sanat tähän.

Kuinka koskaan voisin kuvailla tätä elämääni joka jätti jälkensä, niillä tunteilla mitä minulla on. Ne eivät edes ole tunteita. Ne ovat ikuiset arvet jotka tekevät minusta poikkeavan. Poikkeavan emotionaalisesti tavalla jota ei voi selittää ja jonka voi huomata vaikka koetankin sen peittää. Olen yksin koska jokin minussa saa minut vetäytymään pois. En koe kuuluvani joukkoon enkä koskaan ole kuulunutkaan. Se kerta, jolloin kuuluin oli valhetta.

Ainoa johon tiedän sydämestäni kuuluvan, on perheeni.

https://www.youtube.com/watch?v=GIzDsGyxsQM

Toisaalta, saan voimani synkkyydestä ja olen sisimmässäni vahva sielu. Haluaisin kuitenkin vapauteen, koska haluan olla onnellinen. Haluan tuntea uudelleen olevani kaunis arvokas, nuori ja kuolematon.

Haluan osoittaa rakkauteni ihmisiä kohtaan keitä rakastan.

Tunnen, kuin aikoinaan olisin rakentanut muurit ympärilleni, sitten joku olisi murskannut ne ja ytimessäni olisi sisällä kovaa, elotonta kiveä. Kuin joku olisi riisunut minut viimeisintä ripettä myöten minun omasta henkisyydestäni koska se olisi ollut totta että hän on oikeassa siinä mitä minun sisälläni henkilöohtaisesti on.

Nyt pystyin avaamaan henkistä puoltani jokseenkin niin, että ehkä joku voi ottaa tuosta tekstistä tämän tunteen itseensä ja pitää sitä hetken sisällään ja päästää sen ulos, kirjoittaa minulle mitä haluaa.