Miten elämä näin menikin?

Melkein vastaava tilanne sillä erotuksella et olen mies, ajatukset kaks jakosia, mutta ompahan aikaa käännellä kykeä sovalla ja katella silmät raukeena tv tai tuijottaa näyttöön apaattisena. Kesällä mennee mukavasti mut tää talviaika on kuin karhu pesässään.

Täällä kans samanlaisessa elämäntilanteessa oleva mies :( Luulin että avioliittoni ja perheeni kestää elämäni loppuun ja että yhdessä vaimoni kanssa vanhetaan ja että toisista huolta pidetään yms, toisin vaan kävi ja yksin jäin. Tuntuu etten saa elämästä enää kiinni ja tilanne on epätoivoinen. Olen antanut jo periksi ja annan elämän vaan valua hukkaan odottaen jotain ihmettä tapahtuvaksi.

samat sanat..liikaa yksin kömpässä funtsin,ja ei varaa muuttaa,ja kaikki tuntuu vaan raskaalta,surkeelta.ei hyviä ystäviä,ja rahaa heikosti.niin,miten tässä nän kävikään..sitä miettii joka pvä...ja koska vaihdevuodet alkaa..siienkään ei kai kauaa mee...

niin,ja mulla myös..jotain ihmettä täs odottelee,ja epätoivo hiipii..ja ahdistaa.
ja mikään ei tunnu toisinaan kivalta...

Voi pyhä sylvi mitä valitusta

Nyt kengät jalkaan ja menox, ei teitä kukaan sieltä kotoota tulu hakemaan.

ei näiden asioiden toteaminen ole mitään valitusta,pikemminkin ihmettelemistä..
ja kaikki ei vain halua,jaksa etsiä itselleen seuraa jostain,vaan kotona funtsii
oman elämän'käänteitä'.ja näin on,ei sitä halua täällä kertoa kaikkea,ja
avautua.mikä ihme,että sitä menneitä välillä kaipaa,sehän on aivan normaalia....

Kyllä sieltä suosta poiskin pääsee, minä olen päässyt. Mutta enpä silti osaa muille mitään neuvoja antaa. Minun kohdallani se lähti omasta uudelleen asennoitumisesta, siitä, että rupesin ajattelemaan, että minulla on väliä, ja että minulla on oikeus ja velvollisuus itse välittää ja pitää itsestäni. Toinen iso juttu oli tajuta, että aina on hyviä ja huonoja asioita, ja itse voi valita keskittyä enemmän hyviin. Mutta jos joku olisi minulle tullut tällaista silloin pahimman aallonpohjan aikana selittämään, niin olisi varmaan lähinnä tehnyt mieli vetää lättyyn... Luulen, että sille vain tuli oikea hetki, kun olin tarpeeksi kauan rypenyt pohjamudissa.

Toivotan siis vain kaikille jaksamisia ja ainakin pieniä ilon häivähdyksiä päiviinne!

Et voi avata uutta ovea ennen kun olet sulkenut edellisen.

Joop.

Viisissäkympeissä pukkaa kriisejä, jostain syystä. Noh, meitsi ei nainen ja naimisissakin. Mutta sainpas kerrassaan erinomaisen ja täydellisen hermoromahduksen just ennen viiskymppissynttäreitäni :D

Eikait tässä, pian puolkymmentä vuotta koittanut jotenkin toipua siitä. Välillä etenee, välillä takapakkia. Noin keskimäärin kyllä liian jämähtänyt tilanne. Saamat witutuksen aiheet edelleenkin, ei asialle paljoa voi mitään. Tullut kuitenkin tulokseen, aika auttaa jonkin verran. Vaan hidasta on, meitsi ei ehkä ehdi päästä kuntoon ennen kuuskymppisiä täll vauhdilla >;(

Mun mielestä kaikille iskee jonkinlainen keski-iänkriisi. Avioero ei ole ollenkaan harvinainen asia, eikä vaikkapa työttömäksi joutuminen. Ja muutenkin, jä sinällään sopiva, vielä ehtii tehdä kaikenlaista, jos nyt terveys pitää. Masiskin on terveysasia.

Vähän ympäripyöreästi kirjoitettu, tarkoitan vaan, et ole ainoa.

=DW=

Olisi helppo vain kuitata että sitä saa mitä tilaa mutta väärin ymmärrys on vaarana siinä. Kun tarkoitan kuitenkin että sä tarviit tuon noustaksesi vahvempana ja että sun ajatukset kirkastuu jotain uutta varten. Siksi tollekin asialle on niinkuin tilaus.

Sinuna aloittasin asiain käsittelyt hormonikorvaushoidolla. Niistä on oikeasti apua. Saat sitä tarvittavaa potkua kun aikasi ei mene vaihtari oireisiin. Sitten kun sun asiat on kunnossa ja asut jossain muuallaa ja teet jotain muuta hommaa, voit lopettaa ne hormonit jos et niitä hyväksy tai ne huolestuttaa sua muuten.

nuo kirjat ei ole aina hyvä juttu, lähtee hakemaan muka apua ja käykin päinvastoin esm.parisuhde parennaksi voi muuttua parisuhde pahemmaksi

Täällä näköjään taas valittajat ja luuserit koolla kitisemässä :D

Mulla oli vastaavanlainen tilanne 2005. Ei nyt yksityiskohtia tähän sen enempää, mutta todella pohjalla kävin, jaksoin vain koska en muuta voinutkaan lasten takia.

Tapahtui parikin juttua jotka saivat mut havahtumaan. Ensimmäinen oli kun lasten koulukaverin äiti kuoli syöpään. Tajusin että mullahan on vielä vaikka mitä tallella, ollaan kaikki terveitä. Rankkaa oli joo, mutta paskemminkin olisi voinut olla. Vähän nurinkurista, että jonkun kuolema auttaa jotakuta, mutta kai se elämä on just tuollaista, ei yksin kaunis eikä yksin myöskään ruma.

Toinen herääminen oli kun ystävä soitti ja sai mut nauramaan. Se nauru kuulosti niin vieraalta, ei ollenkaan omalta. Aattelin että voi helvetti, eihän tämä ole ihmisen elämä, kuka minut muutti! Sitten päätin että nyt riittää. Popsin pillereitä kaksi viikkoa, mutta sain vain hirmuisen päänsäryn. Luin netissä että sitä samaa ainetta mitä pillereissä oli, eriytyy kropassa aina kun tuntee mielihyvää. Siltä istumalta päätin että nyt loppuu kaikkien huonojen asioiden vatvominen, syrjäytän ne heti kun pompahtavat päähän, ja mietin jotain kaunista ja kivaa tilalle. Kävelin samantien keittiön ikkunan eteen ja päätin että nyt on löydettävä jotain kaunista. Ja löytyi, oli tammikuu ja nurmikko oli ihan smaragdin vihreä. Sillä tiellä ollaan edelleen, smaragdin vihreällä polulla :))

Ei se ole helppoa kääntää ajatuksiaan. Alkuun ainakaan. Ja repsahduksiakin tulee. Mulla on edelleen yksi tunne yli muiden joka vetää mut alas ja mikä minun pitää varota, se on se itsesääli. Jos sille annan pikkusormen, se on menoa.

Kun lapset oli isänsä luona repsahdin alkuun. Sitten muistin sellaisen tarinan että meidän sisällä on se pieni tyttö/poika joka olimme joskus, ja meidän tehtävä on suojella häntä. Pitää hyvää huolta ja helliä. Sekin auttoi, kun aamuisin katselin sitä tytttöä peilistä ja mietin että mitäs kivaa me tänään tehdään, laitettaisko sulle kerrankin ei-pohjaan palanutta ruokaa, eli salaattia.

Mainitsit että käyt terapiassa. Jos se on psykoterapiaa, niin mun kokemukset ovat että sen aikana ihminen on erittäin voimaton ja surullinen. Se on rankkaa käydä läpi mitä on tapahtunut, ja tavallaan silloin elää sen ajan uudelleen. Mä en sitä tarkoita että psykoterapiaa ei pitäisi käyttää osana parantumiseen, varmasti se on tarpeellista. Mutta ehkä kantsii ottaa se huomioon että sen aikana on vaikeaa päästä elämässä eteenpäin. Ettei odota itsestään liikoja, koska silloin pettyy ja taas kerran syrjäyttää sen serotoniinin aivoista :)

Kyllä sulle vielä hyvin käy, koska osaat puhua asioista. Se vaan kestää aikansa, olisihan se vähän nurinkuristakin jos eron ja työttömyyden jälkeen EI olisi surua puserossa. Ja muuten, kun sitten on käynyt pohjalla ja osannut kiivetä sieltä pois, sen jälkeen olet entistä vahvempi. Sua ei nujerra enää mikään, koska tiedät varoa kaikki pienetkin kuopat. Sä kasvat.

Mä toivotan sinulle vihreitä nurmikoita :)

Hieno kertomus tavallisen ihmisen heräämisestä, siitä miten voi itse muuttaa maailmansa paremmaksi jos niin haluaa.

http://www.listamedia.w2.fi/

Niin ja entäpä sitten vaikka sinulla olisi edelleen mies, työ, valtavasti omaisuutta, niin vääjäämättä elämänkaaresi olisi tästä lähtien laskeva. Olen 58 ja puoli vuotta ja suhteellisen terve. Kaikkea olen kokenut vuosikymmenien varrella. Oli vaihe, jolloin oli puoliso, mielekästä työtä, ystäviä ja myös sitä, mitä köyhät sanoivat rahaksi. Sitten vain kävi niin, että takailin laman alkaessa mieheni yritystä, jossa olin itse pienellä osana mukana. Alkoi tulla eteen tilanne, että jouduin myymään aineellista omaisuuttani pilkkahintaan saadakseni ostettua päivittäisiä tavaroita ja ruokaa. Sitten tuli konkurssi ja minä menetin kaiken ja myös mies lähti toisen matkaan.
Olen nyt sinnitellyt pätkätöillä parisen kymmentä vuotta. Tällä hetkellä olen työttömänä. Elän kuitenkin elämäni parasta aikaa. Elämä on monivaiheista ja se oli sitä aikaa, tarkoitan kun oli mies ja rahaa. Nyt olen tässä jatkossa. Onneksi terveys on vielä hyvä vaikka ikä kyllä tuntuu: ei jaksa, väsyy helpommin ja palautuminen vie enemmän aikaa.
Kun elämä on annettu Korkeimman johtoon, niin tämä on vain mielekästä ja jännää seikkailua. Olen ollut uskossa silloinkin kun elin tuota aineellisesti vauraampaa vaihetta, mutta jos se olisi jatkunut niin en tiedä olisinko yhtään onnellisempi.
Elämää pitää suunnitella, olla unelmia ja tavoitteita, mutta loppujen lopuksi emme voi ennakoida, minkä suunnan se lopulla saa.
Olen saanut kirjoista apua ja lukenut myös elämänkertoja. Jokaisen elämä on yksilöllistä - ei meitä ole kahta samanlaista persoonaa, ei ole kahta samanlaista elämää.

Onnea ja siunausta aloittajalle.

Ei pidä syyttää itseään mistään. Parempi ajatella että mitkä ovat olleet lähtökohdat ja mitä mahdollisuuksia on annettu. Oikeasti ne lähtökohdat ovat ehkä olleet heikot ja valitamahdollisuudet pienet. Näin minä ainakin kuittaan epäonnistumiseni hetkellä. Syyttävä sormeni osoittaa muualle kuin itseen ja peili ei kerro syyllistä.

Onnentunteita etsin luonnosta, taiteista, käsitöistä ja suhteistani läheisiin. Siinä ei rahaa eikä ikää eikä terveyttä tarvitse ajatella. Mutta itse olenkin kohta kuuskymmentä ja toivonmukaan seesteinen ajanjakso alkamassa.