Oma kertojanääneni on hirveä!

Kun puhutaan termistä "oma ääni", tarkoitetaan tunnistettavaa ja persoonallista kirjoittamistyyliä. Eli jos lukijan eteen läväytetään anonyymi teksti, hän pystyy lukemansa perusteella päättelemään kuka tekijä on. Tällainen tunnistettava kirjoittaja on esimerkiksi kansan rakastama Veikko Huovinen.

Jos Tarzan olisi kirjailija, hän kirjoittaisi tyyliin: "Minä Tarzan, sinä Jane. Sinä apina, missä punajuuri."

Tarzanin ääni on myös tunnistettavaa, mutta siitä puuttuu "oma ääni". Eli kyse ei ole siitä miten sanotaan, vaan siitä mitä sanotaan. Tekstin sisällöstä puhuttaessa tarkoitetaan elämänkatsomusta ja päähenkilöiden ajattelutapaa. Näiden hiomiseksi tarvitaan elämänkokemusta ja loputonta taustatyötä.

Sinun tapauksessasi saattaa olla kyse tästä Tarzan-syndroomasta, eli "oma ääni" ei ole se miten päähenkilöt keskustelevat vaan mitä he sanovat. Jos tekstisi henkilöt puhuvat ja tekevät tyhjänpäiväisiä asioita, sinun kannattaa todellakin harkita muuttamista viidakkoon Tarzanin entiseen puumajaan. Sieltä palattuasi apinat ja punajuuret ovat todennäköisesti löytäneet paikkansa, tekstisi alkaa kukoistaa ja pikkuhiljaa se "oma äänikin" löytyy.

J

Siirrä teksti syrjään ja mieti, millaista tekstiä itse haluat lukea. Tarkoitan sekä tyyliä että sisältöä. Motivaatio editoida ei riitä, jos et itsekään pidä tekstistä.

Suurin osa teksteistä on harjoittelua eli roskiin on heitettävä paljon. Olisi huono merkki, jos olisit heti itseesi tyytyväinen ;)

Kannattaako omasta äänestä huolestua, se on sormenjälkesi nyt ja tässä. Se on ollut todennäköisesti kirjallisen urasi aiemmassa vaiheessa erilainen ja siitä varmasti tulee toisenlainen. Ehkä et ole koskaan siihen tyytyväinen. Loppujen lopuksi, onko sillä väliä, mitä sinä siitä tuumit? Enemmänkin asia kuulunee lukijoillesi. Sinä vain hyväksyt välttämättömyyden: olet kirjailija se mikä juuri nyt olet.

Sanopa muuta!:)

Mutta millainen onkaan, esim. Suomi24:n antaman esimerkin voima?:

Olen saanut tutustua puhuvaan papukaijaan.

Se lensi sateesta kuin sokkopöllö päin ruutuani.
Sen nokka loksahti tavallista tiukemmin ristikkäin.

(Tiedäthän sinä nyt aivan varmasti,
mitä minä tällä kertaa, tasan tarkkaan mahdan tarkoittaa?)

- Hmmpf, se sai vain ensi alkuun äännähdetyksi.

- Mistäs sinä siihen? kysyin siltä,
mutta se ravisteli yhä vain päätään
ja katseli minua kuin ei olisi ihan viisas.

Kun se sai nokkansa auki,
se näytti ryhdistäytyvän ja
puhalsi keuhkojensa voimalla ulos
kaiken, mitä se sillä hetkellä keksi matkia:

- Hmmpf! Arrrrkisssstossssta!!! Arki...ssssss... tosta!

- Arkistot saattavat sisältää monta salaisuutta,
selitin sille itsestään selvästä asiasta itsestäänselvyyden.

- Hmmpfskatti, se sanoi ja
lennähti peilin eteen päivän postipinon päälle
sukimaan kuiviksi ja kiiltäviksi märkiä sulkiaan.

Sitten se nakkeli lisää niskojaan
puolelta toiselle omalle peilikuvalleen,
iski sille silmää, aukoi ja sulki sille nokkaansa,
mutta ei saanut mitään sen tärkeämpää
ihmisestäkään sillä kertaa toistetuksi.

- Otit sitten ja karkasit jonkun häkistä?
Vai ihanko vaan käsistä? Kysäisin siltä,
kun se taas näytti alkavan kyllästyä
peilikuvilleen keikistelyyn.

Arvelin, ettei se muuten vain suin päin
kylään kenenkä tahansa ruudun läpi
pyrkisi edes vahingossa tuppaamaan.

- Hmmpfsista! Kankkulankaivoon! se tuhahti.

- Vai niin, että sitä rataa?

- Leo Jokela!

- Pahakin karma?

- Suorastaan karmea! se narahti, leuhahti siivilleen, keittiöön ja
varasti aamiaistarjottimelta kanelikorpun ja
pudotti sen pöydälle jalkojensa juureen

- Saisiko korpun kera olla hieman teetä? Lämmikkeeksi?

Yritin olla sille mahdollisimman vieraanvarainen, olihan se.. oli se.

- Kuivaa! Alkoikin olla liian kuivaa, se känähti,
lukitsi korpun käyrän nokkansa puristuksiin
ja yritti vyöryä taakkoineen ulos
raollaan olevan tuuletusikkunan kautta.

- Hmmpfskatin himmpfskatti, se mumisi.
Vähänkö ahdasta! Niin että hmmpfsista vaan!

Kuului hento tömpsähdys aivan kuin papukaija
olisi jälleen törmännyt päin jotakin.

Kurkistin kadulle sen perään.
Ehdin nähdä, kuinka se ehti juuri ja juuri kierähtää sivuun
potkulaudalla mäkeä alas laskevan pojanviikarin tieltä.

Sitten sen ylitse vyöryi venäläinen rekka.

Synkkiä pilviä vyöryi yhä taivaan rajasta,
hämärsi näkymät.

Vesi vyöryi alas mäkeä,
sade hakkasi katua puhtaaksi.

Ilma raikastui ja viilentyi sopivasti yötä vasten.
Samaan taloon pesiytynyt,
kaikkien tuntema pervokin palaisi pian iltalenkiltään,
painaisi jälleen poskensa kamarini ruutua vasten.

Yrittäisi kuulostella jo ulkoa käsin, salaa,
mitä sisällä tapahtuu.
Tai sitten rappukäytävästä,
lukitun oveni takaa.

Ei kuulema voi unohtaa.
Kertoo kaikille rakastavansa liikaa.

Sitä itseään.