Mistä apua?

Entä miten voisin auttaa toista vanhempaani? Hän kärsii, mutta en uskalla sanoa näistä asioista jos hän kertookin siitä toiselle vanhemmalle, koska kaikkea käytetään aina minua vastaan.

Ja jotenkin tuntuu, että tämä toinen vanhempi on niin väsynyt tilanteeseen, että on itsekin ehkä saanut vähän tällaisia piirteitä. Mutta siis ei osaa kuitenkaan puolustautua sen paremmin kuin minäkään. Usein asettuu kuitenkin toisen vanhemman puolelle riitatilanteissa, ehkä se on helpompaa niin.

http://www.narsistienuhrientuki.fi/

Minulla oli seurustelusuhde narsistiin kuten suurimmalla osalla täällä kirjoittavista mutta on myös muita keillä narsistivanhempi.

Ota yhteyttä tuohon tukiryhmään. Voimia sinulle.

Juttele ystävillesi.
Ota etäisyyttä vanhempiisi.
Keskity omaan elämääsi ja omaan kehitykseesi.
Lue täältä näitä kertomuksia ja vertaa niitä omiin kokemuksiisi.
Hae tukea ammattiauttajilta, jos omat voimat loppuvat.

Itselläni myöskin narsistivanhemmat (2) ja pari romahdusta takana.
Pidän yhteyttä vanhempiin, mutta minimisti.
En odota heiltä enää yhtään mitään.
Olen kohtelias ja hoidan velvollisuuteni, mutta vedän rajani ja olen etäännyttänyt itseni tunnetasolla.

Toipuminen on pitkä prosessi ja edellyttää syvää tutustumista itseen.
Nyt, keski-ikäisenä alan vihdoinkin nähdä vanhempani selkeästi ja itsenäistyä tunnetasolla.
Katkeruus ja jatkuva järkytys ovat lähes kadonneet, samoin kuin krooninen masennus.
Olen joutunut etsimään ja kitkemään myös itsestäni narsistisia, dramaattisia parisuhdemalleja ja käytöstä.
Tällähetkellä tunnen vanhempiani kohtaan jonkinlaista kypsän ihmisen lämpöä (sillä hyviäkin asioita on ollut ja on) ja sääliä.

Vanhempien kanssa en usko, että mitään lopullista hyvän asenteen mallia edes on. Se on elinikäinen prosessi, jossa välillä päästään eteenpäin ja välillä taaksepäin.

Sisarukset ovat vanhempieni klooneja. Heihin en pidä yhteyttä ainakaan tällä hetkellä.

Omasta elämästäni ja itsestäni koitan karsia kaiken repivän ja raastavan draaman.

Sinun tärkein tehtäväsi on itse kasvaa onnelliseksi ja tasapainoiseksi ihmiseksi ja viettää kiva elämä. Se edellyttää paljon hommia.

Arvosta itseäsi, äläkä altista itseäsi tuhoavaan tai satuttavaan vuorovaikutukseen sellaisten kanssa, jotka eivät sinua arvosta.

Halaus!

Jännä, mulle sanotaan samaa ja lohdutetaan että ne kuolee kuitenkin pian. Se saa mut vaan enemmän sekasin, onhan mun tunteet muutenkin niin ristiriitaiset. Haluaisin että lapsuuteni olisi ollut erilainen, ja vanhempani olisi aina ollut sellainen kun parhaimpina päivinä osaa olla. Mäkin kysyn aina muiden mielipidettä kaikkeen, kai sitä on tottunu et oma mielipide on aina väärin. Mäkin inhoon sitä, et tuntuu ku mun ihon alle uitais joka kerta kun tapaan sen vanhempani, se utelee kaikki tiedot jotenki, enkä haluu suututtaa sitä. Pelkään et se huomaa jos saaan jotain. Toi haamutuntemus on kai aika monilla traumatisoituneilla. Muakin pelottaa kertoa näistä asioista edes netissä. Mäkin muistan ku noita kauhuskenarioita lapsuudessa toisteltiin, poliisit tulee, joudut lastenkotiin ja blaablaajne. Niinhän narsisti tekee, kaikkea luottamuksellista mitä kerrot, käytetään jossain vaiheessa sua vastaan. Varsinkin jos se asia on yhtään kipee itelle. Mä en varmaan aio koskaan perhettä perustaa, pelkään liikaa kans et musta tulee samallainen kun isäni.

Korjaus: "Pelkään et se huomaa jos salaan jotain." ^^

Ensimmäisenä mene terapiaan toiseksi mene terapiaan ja kolmanneksi mene terapiaan. Älä mieti muiden auttamista, avun tarvitsija olet nyt sinä, et kykenisi auttamaan ketään ennenkuin itse olet tervehtynyt.

Hyvä, kun olette löytäneet tänne ja alkaneet oivaltaa asioita ja avautua.

Ensiksikin: Luottakaa omaan kokemukseeni ja arvostelukykyynne.
Kyllä nuo ovat narsistin tapoja toimia, joita kuvailette.

Narsismi on juuri se pala, joka saa koko sirpaleisen, epäloogisen ja groteskin palapelin napakasti kokoon niin, että siitä muodostuu selkeä kuva.
Kyllä tekin varmasti olette yrittäneet koko elämänne ymmärtää ja ennakoida täysin epäloogista, outoa ja vierasta, arvaamatonta toimintaa perheessänne, edistymättä yhtään mihinkään.

Kun narsistipalan vihdoin löytää, onkin kaikki äkkiä selkeää ja ymmärrettävää.
Se on niin konkreettinen vahvistus "keittiöpsykologille", kuin vain voi olla.

Hienoa on, jos tuon palan löytää jo noin nuorena ja voi alkaa rakentaa itseään tietoisena ja ottaa etäisyyttä narsistiin.

Kyllä siinä vahvistuu ja tulee varmemmaksi, kun ottaa lisää askeleita ja saa itseään kasaan pikkuhiljaa.
Hitaasti alkavat asiat ja itse aukeamaan ja oma persoonakin alkaa jäsentymään ja kokemukset nimetään, kun rohkeus ja ymmärrys kasvaa.

Lapsuuden traumojen käsittely vie paljon aikaa ja energiaa, eikä ole mukavaa, mutta onneksi se on palkitsevaa ja kun nuorena jo oivaltaa noin paljon asioita, niin kurjaa elämää on vähän takana ja hyvää, itsenäistä ja ahdistuksesta ja masennuksesta vapaata elämää on paljon edessä.

Se on kuin iso siivousurakka, jonka edessä täytyy vaan kääriä hihansa, niin sitten se on joku päivä tehty ja kaikki kokemukset ovat omilla paikoillaan ja sisällä on siistiä ja puhdasta.

Edelleenkin, kannattaa keskittyä omaan elämään ja tekemään itselleen tärkeitä asioita. Samalla voi käsitellä traumojaan ja katsella vähän ulkopuolisena, nyt tietoisesti narsistin touhuja.
Heitä ei kannata yrittää valistaa. Eivät he siitä muuta kuin suutu ja käännä kaiken sinua vastaan. Se on voimien tuhlausta.
Valitettavasti, narsisti ei muutu IKINÄ. Ei edes terapialla. Surullista, mutta totta.

Varmasti tapaat ihmisiä, joilta saat parempia parisuhdemalleja ja rakkautta. Minä ainakin tapasin ja löysin aikuisena itselleni henkisen, rakastavan ystäväperheen!

"Mutta.... Onko sulla silleen että jostain syystä kerrot vanhemmille kaiken mitä tapahtuu, mutta et kavereillesi?"
On, mutta jos mulla on esim jotain ihmissuhteisiin liittyvää mistä kerron, että joku on kohdellut mua vaikka epäreilusti selkeästi, isäni ottaa jotenkin sen toisen henkilön puolen. Aina ottanut, että mun pitää muuttaa käytöstäni ja olla vaan vielä kiltimpi muille, hyväksyä kaikki kohtelu muilta.

Oon yrittäny pitää etäisyyttä ja jotenkin mulla on huono omatunto siitäkin. Kun en ole täysin varma kuitenkaan, jos se katuukin ja sillä on paha olla? Jos se tekikin kaiken vahingossa ja minä olen vaan se paha, on mussakin joitain samoja piirteitä, valitettavasti. Ja ne voimistuu vielä aina kun tapaan isäni. Pelkään jos se on periytyny mulle.

Musta tuntuu, että jos en kerro kaikkea mitä elämässäni tapahtuu, hänellä on oikeus suuttua.

"Entä antaako kaverit tai muut hlöt ihan erilaisen käsityksen sulle sun käytöksestä kuin kotona? Jopa päinvastaista palautetta?"
Antaa, muut on aina pitäny mua kilttinä ja mukavana ihmisenä. Pelkään et jos se ei olekaan totta, koska isäni on aina pitänyt mua pahana ja ilkeänä. Jos mä oonki sellanen? Niin ja itsekkäänä. Tosin kaikki noi piirteet pätee enemmän isääni, ainakin tekojen mukaan jos ajattelee.

Mä oon aina tienny et mä oon se huonoin mun perheessä :/ Tai siis huonoimpana pidetty. Isäni on käytöksellään tehnyt sen hyvin selväks. Teki siskoni mitä tahansa, se on mun syy jos olen ollut ees paikalla tai pitänyt yhteyttä. Siksi en pidä siskooni mitään yhteyttä.

Mullakin on aina niiiin kiusaantunut olo, olen omalle miehelleni koittanut selittää kulisseista, mut se vaan sanoo et tiettyyn pisteeseen kulissit on normaalia, se ei tunne mun vanhempia ja on nähnyt isänikin vaan hyväntuulisena ja niin mukavana.
Meillä lapsuudessa oli väkivaltaa, mut se väkivalta kohdistui vaan muhun. Ja meillä oli niin, että minkä tahansa "heikkouden osotuksen" kerroinkaan isälleni, sitä todellakin käytettiin mua vastaan heti seuraavassa riidassa. Ja riita saattoi alkaa mitä ihmeellisimmistä asioista, useimmiten siitä, ettei huoneeni ollut tarpeeksi siisti. Tai kun äitini petti isääni, se oli mun syy, ja jotenkin mulle huudettiin siitä. Ja koko perhe tuntui olevan mua vastaan.

Ihmettelin että olenko mä todellakin niin sekasin vai eikö kelläkään niillä ole oikeustajua. Mutta luulen, että kaikki vaan pelkäsivät ite joutuvansa isäni raivon kohteeksi, niinkuin kävikin jos hänen puolellaan ei ollut. Itse en oikeastaan ollut koskaan ellen nyt ollut sitä mieltä että hän on oikeassa, useimmiten mielestäni ei ollut vaan puolustin siskoani ja yritin tehdä sovun kaikkien välille koska vihasin sitä huutoa.
Harmi kun tätä viestii ei voi ilmeisesti esikatsella, toivottavasti tää ei oo kauheen sekavasti kirjotettu :D

Jes, samaakokenut.

Tismalleen mun elämä. Ihan pilkulleen. Aika uskomatonta lukea noin identtinen tilanne!

Nyt, kun mä olen vihdoin oppinut etäännyttämään tunteeni isästä, niin hän näyttää ja kuulostaa aivan eri ihmiseltä, kuin jona häntä pidin. Se on aika karmivaa.

Nyt vasta huomaan, että lähes joka lause on sellainen, joka tekee musta tyhmän tai naurettavan. Se on sellaista pikkuilkeilyä ja nälvimistä jatkuvasti.

Minä olen se ainoa, jota lapsena rangaistiin ruumiillisesti ja syyt olivat ihan kummallisia. Sellaisia vahinkoja, joita lapsi ei voinut mitenkään tietää.

Jokaisen elämänratkaisuni isä on aina mitätöinyt, lytännyt ja kyseenalaistanut, mutta jotenkin hän saa silti minut aina manipuloitua kertomaan elämästäni ja suunnitelmistani.

Hän on vanhempana myös muuttunut selkeämmin narsistiksi. Tarkoitan, ettei hän viitsi enää edes peitellä sitä. Kaupoissa tai ravintoloissa saan hävetä häntä, koska hän on niin inhottava henkilökunnalle. Jokaisesta virheestä alkaa mittava ilkeily.

Hän on täysin tapojensa ja rutiiniensa orja. Ei minkäänlaista normaalia joustavuutta, vaikkei siinä olisi mitään järkeä. Kaipa sekin on jonkinlainen tapa hallita muita.

Nyt kun joulu tulee, minun oletetaan taas hankkivan jonkinlaisen lahjan, minkä teenkin, vaikka tiedän, että lahjani haukutaan tai sille nauretaan, jos en osaa ihan täydellisesti sopivaa hankia. Ja harvoin osaan. Jos ostan vaikka kirjan, sitä ei tietenkään lueta. Kerran sain oman lahjani parin vuoden kuluttua takaisin ja kysyttiin, että onko tuttu.

Tiedän, että hän manipuloi minua ja sisaruksia toisiamme vastaan, vaikka näennäisesti muka yrittääkin tehdä sopua välillämme.

Vierailen hänen luonaan harvoin, mutta hän kyllästyy seuraani melko nopeasti ja alkaa haukotella jos kerron jotain. Jos mainitsen vaikkapa jotain terveydestäni, hän vaihtaa nopeasti puheenaihetta.

Kun minut nuoruudessani pahoinpideltiin, hän väitti että se oli minun vikani ja provosoin pahoinpitelijää, vaikkei hän ollut edes paikalla.
Kun sen jälkeen makasin sairaalassa, hänellä ei ollut aikaa tulla hakemaan minua kotiin, koska hän oli ravintolassa syömässä.
Kun sairauslomallani tapasimme, hän väitti minua ja ilmapiiriä vihamieliseksi, vaikka minä olin vaan järkyttynyt, traumatisoitunut ja surullinen. Hän oli vihamielinen.

On minusta outoa, ettei kukaan muu huomaa sitä jatkuvaa nälvimistä, mitä saan osakseni. Kaipa sitä ei huomaa, jos se ei kohdistu itseen.
Isäni on niin karismaattinen, että hän saa aina parissa minuutissa kaikki naispuoliset ihmiset puolelleen, vaikka he tietäisivät millainen hän on ja olisivat ystäviäni. Hänellä on sellainen taito.

Vaistoan, että hän viettää kaksoiselämää ja pettää äitiäni, mutta jos kysyn, hän tietenkin kieltää sen jyrkästi. Se ihminen, jonka elämästä tiedän, on pelkkä hologrammi, kulissi, mutta koska hän työnsä puolesta matkustelee paljon, tilaisuuksia kyllä varmasti löytyy.

Luulen, että hän valehtelee paljon, sekä muille että itselleen, mutta ei jää valheista koskaan kiinni. Kun faktat kerran osoittivat toista suuremmassa asiassa, hän sanoi, ettei edes tahdo tietää totuutta.
Kun itse olin syntipukkina siinä valheessa, jonka hän tahtoi pitää tietoisesti, niin olihan se jo sellaista matskua, että kyllä siinä heikompi mieli olisi hajonnut.

Huh, luulin pitkään et olen ihan yksin ton tilanteen kanssa, ettei kellään muulla oo ollu tommosta lapsuutta :o Tuli ihan kylmiä väreitä koko tästä keskustelusta. Sä oot varmaan vähän pidemmällä tossa tunteiden etäännyttämisessä kun mä. Mä oon tavallaan ihan ok, kunhan en tapaa häntä. Mut sit kun tapaan niin tuntuu ku kaikki työ alkais taas alusta.

Mä en ymmärrä, et miks just muhun on käytetty fyysistä voimaa. Tai et oliko se jotenki siihen aikaan tapana. Mut noh, kaikki narsismin kriteerit täyttyy isäni kohdalla joten... Mut se on niin vaikea uskoa. Ja sit mua jotenki säälittää koko ihminen. Tuntuu et pistää rinnasta kun en tiedä mitä ajatella.

Mun isä yleensä pitää kulissit hyvin kunnossa, mut joskus se on just kassalla ruvennu raivoomaan mitä ihmeellisimmist asioista. Jos se ei ite vaikka oo muistanu sitä korttinsa tunnusta, se on jotenki sen kassan vika hänen mielest :D

Mä ihmettelen nykysin miten kiltiks (verrattuna entiseen) se on oikeastaan nykysin muuttunu mua kohtaan. Välillä toki pilkistelee se oikea luonne ja manipuloi kyl paljon. Mut sit se taas pilkkaa äitiäni... Tosin, mä en sano sille mihinkään ei. Ja kuuntelen kiltisti sen jutut. Koitan vältellä omista asioista puhumista. Paitsi sillon, jos haluaisin tehdä jonkun asian eri tavalla kun hän on ajatellu, se saa mut voimaan niin pahoin ku olla ja voi. Just sellasella niiin alentavalla suhtautumisella, ihanku mä olisin niiiin huono ja tyhmä etten tajua omaa parastani.

Munki isä selkeesti kyllästyy muhun jos oon heidä luonaan vähän pidempään, alkuun se on tosi mukava mut sit ku se jotenki väsyy ni siit tulee semmone piikikäs ja ilkeä.

Huh, ihan järkyttävää empatiakyvyn puutetta toi miten se suhtautu tohon kun jouduit sairaalaan :o Mun isä aina ensin esittää kaikille miten se on semmonen niiiiin empaattinen ihminen, mut sit se just haastaa jonkun riidan ja saanki kuulla mitä mieltä se oikeesti asiasta on.

Munki isä saa kaikki aina puolelleen. Sen takia en oo enää jaksanu edes puhua ammatti-ihmisille kun ei ne koskaan usko mua. Ne on aina vaan sanonu mikä mussa on vikana, miten mä en osaa suhtautua oikein jne. Tosin en oo päässy edes kertomaan kunnolla mistään kun luovutan ku heti suhtautuminen on se, et mun suhtautumisessa on jotain vialla. Sitä kokonaiskuvaa on niin vaikea selittää. Ykskin terapeutti kysy että oliko meillä kotona "normaalia kuritusta vai väkivaltaa". No, sanoin väkivaltaa mut aloinpahan vaan miettimään että mikäköhän sitä normaalia kuritusta sitten on.... Must tuntuu et kukaan ei oo koskaan ollu mun puolella. Ei kukaan. Tai sanonu, et ymmärtää, et must tuntuu pahalta. Tosin isäni on tuppautunu mukaan aina kertomaan oman kantansa uhrina aina kun oon yrittäny alottaa jonkun terapian. Kuulemma tullut hyvää hyvyyttään tukemaan mua.

Mun mieli on aika hajonnu varmastikin. Musta tuntuu, et oot niin paljon mua pidemmällä toipumisessa, mä syytän vielä itteäni monista asioista tunteiden tasolla, koska se on helpompaa. Vaikka järjellä tajuan et ei se ole voinu olla lapsen syy. Ei kukaan lapsi oo niin paha et ois ansainnu sellasen kohtelun.

Miten muuten aiot viettää joulun? Mua ahdistaa ihan hirveesti koko joulu, en saa nukuttuakaan kunnolla sen takia :(