YH - hienoelämä takana - kurjuus nykyisin.

Ajautunut yksinhuoltaja tilittelee tässä tuntojaan.

Ekana lyhyesti elämästäni:
Synnyin, kasvoin ja aloitin opiskelun isohkossa kaupungissa.
Muutin sitten yliopisto-opiskelujen perään pois koti kaupungista, samalla kokonaan itsenäistyen.
Opiskelut kestivät aikansa, poikakavereita tuli ja meni normaaliin opiskelija tyyliin.
Kun opinnot olivat aikalailla loppusuoralla, vakiinnuin yhden ihanan kundin kanssa.
Muutimme virallisesti yhteen asumaan.
Olimme kummatkin lapsirakkaita ja lapsen teostakin keskusteltiin, joten lopetin pillerit ajatuksella että ovat huonoksi minun pienelle ja urheilulliselle keholleni. Mutta ajatuksella ettei lasta ihan heti tehtäisi, ja onnistuimmekin ehkäisemään parivuotta, sitten erällä etelänmatkalla koettelimme liiaksi onneamme.
Pääsin tutustumaan äitiyden iloihin, avioiduimme ennen esikoisemme syntymää.
Sitten vuosi-pari onnellista parisuhde elämää, tulin toisen kerran raskaaksi, samalla tavalla kuin ensimmäiselläkin kertaa, lapsi oli tietenkin toivottu, mutta vähän hän meidät yllätti.
Elämä tuntui olevan uomissaan, ja voivan hyvin, rakkaus kukoisti.
Sitten päätimme muuttaa maalle, miehelleni löytyi kohtuullisen hyvä duuni kotipitäjästään.
En pannut vastaan, olin suunnitellut olevani kotona lasten kouluun menoon asti.
Muutimme, rakensimme aivan ihanan omakotitalon, käytännössä keskelle ei mitään.
Rakkaus kukoisti aikansa – sitten alkoi tavallinen arki, keskellä ei mitään.
Mies kävi töissä – minä hoidin kodin ja lapset, elämä alkoi olla raskasta ja yhdessä uomassa.
Mieskin alkoi tehdä enemmän duunia, olla reissussa viikon kaksi.

Parisuhteemme alkoi hyytyä, minä olisin halunnut, mies oli väsynyt viikosta, elpyi sunnuntaiksi, jolloin minä sain huomiota useimmiten ennen saunaa tai ja saunanjälkeen.
Tässä vaiheessa olisi kellojen jo pitänyt soida. Aloimme riitelemään sunnuntaisin, siihen loppui sitten yhteiselomme.
Joidenkin kuukausien kuluttua mies kertoi että ei rakasta minua enää ja haluaa erota….. Tämä tuli minulle jo epäiltynä yllätyksenä.
Erosimme, jäin asumaan osittain velkaista omakotitaloamme keskelle ei mitään, ei olisi pitänyt tehdä näin, vaan muuttaa yksiöön Helsinkiin heti kahden lapsen kanssa.

Mutta jäin tänne keskelle ei mitään lapsineni ja omakotitaloineni.

Talouteni on heikentynyt kuukausi kuukaudelta, käytännössä raha ei riitä kuin aivan välttämättömyyksiin, ennen vilkaskin seuraelämä on kadonnut tyystin.
Jotenkin taloudellinen ponnistusalustani on aivan olematon ja pehmeä.
Talonkin realisointia olen tutkinut, mutta joutuisin antamaan puolet expuolisolleni, jolloin talosta saatava pääoma minulle olisi naurettavan pieni.

Että pääsen edes hetkeksi hengittämään mailmanmenoa, olen alkanut käydä ravintoloissa, täältä keskeltä ei mitään, on kulkeminen vaikeaa ja kallista. Täällä lapsenvahdin saa naurettavalla rahalla vaikka viikoksi, kunhan maksaa jotakin ja antaa ylläpidon.
Löysin aluksi hyvin hienon ratkaisun, soittelin tutuilleni ajalta kun olin työelämässä, sainkin kutsuja yöelämään, aluksi nämä olivatkin viattomia tanssi ja ravintola reissuja. Mutta jossain vaiheessa intiimiläheisyyskin astui kuvaan. Ajan kuluessa alkoi intiimiläheisyyskin olla vakio käyttäytymiseni.
Nykyisin minulla on muutaman miehen pooli, joille soittelen kun tarvitsen ulkoilutusta, käytännössä kustannus on viikonloppureissusta enimmillä joku kymppi.
Tiedän että miehet käyttävät minua, minäkin käytän miehiä.

Mutta takaisin asiaan:
Koen että hienosti alkanut elämäni on ajautumassa aivan karille, varsinkin taloudelliset ongelmat tuntuvat olevan ylitsepääsemättömiä.

Pari ratkaisua saattaisi olla:
Muuttaa helsinkiin yksiöön, ja sitten rahat ovatkin lopu ja Fatta kutsuisi.
Toinen vaihtoehto olisi pakata lapset lentokoneeseen ja lähteä kiinaan duunin perään, luultavasti olisi pakko avioitua jonkin kiinalaisen kanssa ensin. Duunia saisin kiinasta 100% varmasti heti. Ammattini on hyvin erikoinen, samassa toimessa toimijoita on suomessa vähemmän kuin yhdessä kädessä sormia.

Tässä vähän mustat ajatukseni, vedän viellä yhteen:
Onnellinen hieno elämä ihan raunioiksi muutamassa vuodessa.
Oma käyttäytymiseni ja varsinkin tietoinen ”jakaminen” häiritsee minua
Oma saamattomuuteni häiritsee luultavasti eniten.

Tässä pikkupakkasessa tilittelen tuntojani