AA
A A A
Opastus ja palaute
liity jäseneksi!

VIILTELY

38 Vastausta 3 403 Lukukertaa
Älkää hyvät ihmiset viillelkö. Kokeiltu on, eikä se auta. Kertokaas oma mielipiteenne viiltelystä?!?!?!?

viiltelyn puolesta

liittyykö viiltely automaattisesti masennukseen? ei mielestäni.

olen ollut vaikeasti masentunut vajaat 10 vuotta, olen psykoottinen, ja viiltelen (ei, tuo on ruma sana... silvon) itseäni. se on minulle harrastus, jossa en näe mitään pahaa. käsivarsien, jalkojen ja muiden ruumiinosien hakkaaminen msutelmille on tuttua, samoin palovammoijen tuottaminen... mutta itse pidän silpomista "tehokkaimpana" tapana toteuttaa itseään. itsensä silpominen on raaka (niinkuin esim raaka omena) tapa tehdä taidetta, luoda uutta ja kaunista. iho on kangas ja terä on sivellin.

minua oksettavat nämä nuoret 14-vuotiaat itsensä "viiltelijät", he pilaavat tämän taiteenlajin maineen. minä ainakin suhtaudun silpomiseeni vakavasti, ja voin rehellisesti sanoa olevani ylpeä kauniista käsivarsistani, rinnastani sekä jaloistani. minä olen tehnyt itselleni jotain, mitä moni ei uskalla itselleen tehdä. olen jossakin hyvä. ainoa ongelma on esimerkiksi käsivarsien löystynyt ja muuttunut iho, joka koostuu useista kerroksista arpia.

ymmärrän, jos läheiset ihmiset ovat pahoillaan silvonnastani. silti en voi ymmärtää, miksi se kriminalisoidaan tai miksi vieraat ihmiset pyytävät "harrastajia" olemaan viiltelemättä? mitä se heille kuuluu? jokainen omistaa oman kehonsa ja jokaisella on oikeus koskemattomuuteen- kenenkään MUUN osalta. tiedän, että monia esimerkiksi juuri minun muhkuraiset, paksujen arpien peitossa olevat käsivarteni saattavat inhottaa jotakuta. tämä on täysin suotavaa, jokaisella on oikeus mielipiteeseensä. mutta älkää hyvät ihmiset tuomitko toisten elämäntapoja. minun tapani selvitä hengissä on vahingoittaa itseäni. lääkärit, terapeutit ja sairaanhoitajat vaativat minualopettamaan. en tahdo, sillä tämä on lähes ainoa asia, joka pitää minut järjissäni.

minulla on ystäviä, jotka vahingoittavat itseään. en aio puuttua siihen, vaikka pahalta tuntuukin, sillä se on heidän asiansa eikä se minulle kuulu. on väärin luulla, että kaikki viiltelijät olisivat jotain teiniangstisia ihmisiä, jotka tahtovat huomiota.

(olen halunnut tuoda tämän asian esille jo pitkään. kiitos.)

Kohtalotoverisi (armahdettu)

Minulla oli kaltaisesi tapa toimia, en tehnyt sitä niin pitkälle kuin sinä(useita kerrostumia).
Mutta lopun ikäni katselen ja muistelen sitä piilo helvettiä(ylpeys) jota elin.
Valtava mullistus ja muutos tuli elämääni, kun löysin Jeesuksen.
Hän ei silponut itse itseään, vaan sen teki toiset, aina kuolemaan asti.
Mitäs jos kokeilisit sitä, miltä tuntuu kun sisäinen LOPUTON tyhjyys ja rauhattomuus/elämäntarkoituttomuus, otettaisiin sinulta pois. Tilalle saisit rauhan sielulles, elämäntarkoituksen, valtavan ihanan olon PYSYVÄSTI ja paljon muuta, mistä nyt et pysty ymmärtämään.
Hinta on maksettu Golkatalla, 0£.
Antaisit koko sydämmesi Jeesukselle, sen saa poiskin, jos haluaa, eli ei voi mitään menettää.
Minä entinen ateisti, olen joskus ottanut sen askeleen ihan sillä perusteella, et mun sekopää hullu juoppo velipoikani, antoi elämänsä Jeesukselle ja kun seurasin sitä muutosta mitä hänessä tapahtui, niin tulin kertakaikkisen uteliaaksi, sillä tiesin että hän itse ei olisi voinut sitä tehdä, eli oli oltava jokin suuri voima, tämän näkyvän maailman ulkopuolelta.
Uteliaisuus palkittiin, harmittaa ainoastaan se, et niin myöhään sain, uudestisyntyä ylhäältä Jumalan lapseksi. Minulla oli rankat psykiatriset diaknoosit, kolme vuotta tutkivat ja joutuivat taipumaan, sain siis terveen paperit ja sitä ei voi tehdä kuin, yksin Jeesus Kristus. Muistan sinua kohtalotoverini rukouksin. T. Armahdettu vaan.

JEAH!!!

Hyvä. Minä olen itse ollut uskossa lapsesta asti, mutta oikeasti uskoon tulin kolmisen vuotta sitten. Tiedän, että Jeesus auttaa, mutta mulla oli niin vaikeeta, kun kuuntelin hyvää ystävääni, joka teki niin. Sitte päätin itekki kokeilla. Siitä seuras vaan pahempi olo. Nyt se mun ystävä ottaa lääkkeitä masennuksee. iha vaa huvikseen se niitä syö. Mä viiltelin sen takia, kun ei ollu mitenkään helppoa kuunnella toisten asioista. Ihanaa, että löysit Jeesuksen..=)
Eiks tää vastaus oo ollu jo useemmassakin viiltelyyn liittyvässä osiossa?
On ollut, kun se on toiminut minunkin ohella satojen suomalaisten elämässä.
Omat viiltelyni olivat usein raivossa tehtyjä, mutta kehittyivät "kirurgisiksi"
toimenpiteiksi, jonka seurauksena vietiin välillä ensiapuun verentulon tai
syvistä "aukoista" syntyneiden tulehdusten takia. Joiduin kerran myös
pakkohoitoon asian takia. Vaaran ja kovien kipujen hallitseminen auttoi
hetkeksi ahdistukseen. Viimekädessä ahdistus helpottui, kun oli saanut
syntinsä anteeksi Jeesuksen veressä ja on saanut luottamuksen päästä
näiden maallisten vaikeuksien jälkeen iankaikkiseen iloon taivaassa. Jotain
siitä onnesta saa kokea jo täällä jopa kärsimyksen keskellä. Viiltely meinasi
viedä kerran hengen vaikean tulehduksen takia, vaikka olin kuumennellut
ja puhdistellut "välineet".

Minä

Kannattaa tsekata www.psyke.org ja sieltä se pictures-osio. Siis jos kantti kestää - sen verran pitää varoittaa. Tuollaista jälkeä se puukko tai partaterä väärissä käsissä saa aikaan. Viiltely ei ole kaunis asia vaikka kuinka sitä puolustelisi.

Minulla itselläni on vasen käsi pilalla lopun elämää, varsinkin kesällä on aikas perseestä kikkailla pitkähihaisten paitojen kanssa kun ei kehtaa mennä ihmisten ilmoille arvet iloisesti huutaen. Keloidit kun näkyvät vähän kauemmaksikin. Elkää siis ihmiset viillelkö itseänne:)

JEESUS AUTTAA!!

Joko löysit Jeesuksen?? Jos et, niin kannattaa alkaa käymään seurakunnassa ja lukea raamattua. Siten välttyy siltä, ettei enää tee itselleen mitään. Jees jees..=)

Kyllä

Itseasiassa löysin. Tai onhan siitä aikaa mutta silti. Kummasti se auttaa.:D
Ihan pakko kommentoida. Kun fakta on tosiaan se, että uskoontulonkin jälkeen voi mokailla. Voi mokailla pahemmin kuin ikinä. Ja ehkä senkin takia mokat tuntuu niin pahoilta, kun meinaa luopua hyvästä, mitä on saanut.

Mä haluan sanoa jokaiselle: älkää luovuttako vaikka mitä tapahtuis. Tarttukaa uudelleen ja uudelleen Jeesuksen käteen kiinni. Aina on mahdollisuus palata takaisin. Ellei itse jaksa niin Jeesus kyllä kantaa. Armoa riittää.

Auta mihin?

Siinä olen samaa mieltä yhden edellinen kirjoittajan kanssa, ettei viiltely (typerä sana) kerro välttämättä masennuksesta tai teiniangstista. Itsekin on tullut kokeiltua ja jossain määrin harrastettua vieläkin. Ja mielipiteeni on edelleen, että se on todella mukavaa nähdä verensä valuvan lattialle. (En kylläkään tarkoita mitään ranteet auki ja sairaalaan- touhua.)

Eihän tuolla psyke.orgissa edes ollut niin pahoja kuvia. Suuri osa näytti hyvinkin tutulta... jotkut kylläkin olivat vähän liikaa sieltä syvimmästä päästä.

jäädä saa, julma maa...! ♫

olen 11 vuotta) kyllä, viiltelen nykyään. Tiesin koko ajan etten ole ainoa maailmassa joka viiltelee itseään, mutten uskonut että viilteleviä olisi NIIn paljon! :o No, näin päädyin viiltelyyn: (en muista yhtään milloin tämä alkoi, ainakin TODELLa kauan sitten.) aloitin joskus miettimään kuolemaa ja elämää. ajatukseni jatkuivat jo viikkoja, enkä muista pystyinkö lopettamaan sitä. (vielä nykyäänkin ajattelen sitä) ajattelin elämää näin: me synnytään, eletään, ja jossainvaiheessa kuollaan. siitä (mielestäni) seurasi masennus, ja siitä viiltely. en tiedä miksi viiltelen, se on kai ainoa tapa purkaa suruaan. joskus, (en tiedä miksi) minulle tulee niin paha olo, että alan vain itkemään. :(. aina kotona minulla tulee mieleen nämä asiat, mutta jossain muualla, esimerkiksi koulussa pääsen ajatuksistani eroon ja olen niin hyvällä tuulella että alan usein nauramaankin. en haluaisi missään tapauksessa kenenkään tietävän, että viiltelen. en ainakaan vanhempieni. ties mitä he siitä sanoisivat. ehkä vain: ''herranjestas! nyt lopetat tuon älyttömäön touhun!'' ja jatkaisivat touhujaan. en tiedä yhtään mitä he siitä sanoisivat. milloin vain, olin missä paikassa tahansa, minulle tulee usein hyvin haikea ja hirveä olo. usein tulee myös kauhea ajatus mieleen: mitä väliä mitä me ikinä tehdäänkin, kuitenkin me kuollaan.'' ja sitten mieleeni tulee ''kuva, ajatus'' kun teen itsemurhaa. ja taas sen jälkeen ajattelen. ''pääsisipähän näistä ajatuksista nopeammin eroon.'' ja joskus, tai, aika usein, minulle tulee sellainen olo, etten merkitse mitään. kaikkimuut ovat tärkeämpiäja blaablaablaa. olen jo muutaman kerran ajatellut kertoa tunteistani ystävilleni, ja sitten vanhemmilleni. en kai ole vielä valmis. ajattelen ystävieni sanovan: ''en minä ole mikään terapeutti! se auttaa kun ajattelet vain mukavia asioita! ;)'' ''MUTTA KUN MINÄ EN VAIN VOI AJATELLA MUKAVIA ASIOITA!!!'' sanoisin. koulunkäynnistäkään ei taida tulla mitn... kehnosti ainakin menee :(((

hihihii

En viiltele mutta rakastan pistellä neuloja ihostani läpi. Rakastan myös tatuointejani joita en halua pilata viiltelyllä :) Välillä vietän päiväni 10 injectioneulaa molemmissa käsissä hihan alla piilossa :D
Viilsin itseäni ens kerran 18 vuotiaana. Siihen aikaan olin kamala hikipinko ja vaadin itseltäni mahdottomia. Olin kontrollifriikki ja aloin inhota itseäni koska en täyttänyt mahdottomia vaatimuxia mitä asetin itselleni. Silloin vedin kummassa, jotenkin napsahtaneessa mielentilassa kynäveitsellä kämmenselkään ja kirjoitin verellä paperille jotain että "en pidä sinusta"

Nyt olen 29 wee mutta viiltelyä on silti tullut harrastettua. Toisaalta kaikki tuttavat sanovatkin että käyttäydyn kuin teini emoticon.

Minusta viiltelyä on ainakin kahdenlaista. Vähemmän vaarallinen ore on tuo coping-viiltely jossa ikävät asiat puretaan fyysiseen kivun tunteeseen. Mutta jos viiltely joohtuu itseinhosta, se on minusta vakavaa; "hyökkää itsensä kimppuun".
Kerran olin niin pahassa mielentilassa (olin juopotellut ja minulla oli morkkis) että vihasin itseäni niin kovasti että todella hyökkäsin itseni kimppiin linkkarilla ja viilsin pahasti kämmenselkään.

Sittemminkin olen joskus vähän viillellyt. Sain "huonoja vaikutteita" eräältä tuttavalta joka kertoi joskus viiltävänsä vähän itseään ja maistelevansa vertaan ahdistavina aikoina.

Harmittominta viiltelyä lienee kai sellainen, jota tehdään vain todistaakseen että uskaltaa.

Itseään voi viillellä myös siksi, että haluaa arpia. Jos luotaan mieltäni, joudun tunnustamaan että tämä on motivoinut minuakin. Arvet ovat "cool" tietyissä piireissä; ja näkyvien arpien tekeminen itseensä voi olla myös yritys viestittää muille että tuntuu pahalta, kun ei pysty puhumaan siitä; ahdistunut ihminen usein ei pysty jostain syystä puhumaan asiasta.

-Itsensä viiltäjä Jack-
Ite oon 24 vuotias mies ja ensimmäisen kerran viiltelin tosi pahat jälet kumpaankin käteen vuosi sitten ollessani 23 vuotias. Oon kärsinyt jo pitkään mielenterveysongelmista oikeastaan jo lapsesta asti. Noin kymmenen ikäisenä ensimmäisen kerran ajattelin itseni tappamista ja purskahdin tuolloin itkuun.

Mun ongelma on se et mulle ei löydy oikeanlaista mielenterveyshoitoa ja diagnooseja mistään. Mulle on diagnosoitu virallisesti paniikkihäiriö ja sekamuotoinen masennus- ja ahdistuneisuushäiriö. Tuo jälkimmäinen on täysin tuulesta temmattu diagnoosi.

Mitkä itse diagnosoisin itselleni: tunne-elämältään epävakaa persoona, asperger ja ADD. Noitten kaikkien oireet täsmää mulle ku nyrkki silmään. Osa lekureista on vittuillu mulle siitä, että ei saa ite ehdotella itelleen diagnooseja, mutta eivätpä itekkään osaa sitä tehdä ja nyt sinne en pääse taas moneen kuukauteen psykiatrin nokan eteen.

Oon kokeillut SSRI, SRNI ja MAOi-sarjojen masareita ihan turhaan. Mun pahin ongelma on paha sosiaalisten tilanteiden pelko, mutta siitäkään en ole edes saanu diagnoosia! En pääse kulkemaan julkisilla tai opiskelemaan jos en oo ottanu alkoholia tai rauhoittavia. Alkoholia saa vapaasti kaupasta, mutta mua ei kiinnostais sitä enää juoda (3kk juomatta), koska saatan oikeasti impulsiivisuuksissani tappaa jonkun muun tai itseni. Rauhoittavia ei minulle suostuta kirjoittamaan, koska lässytetään aina siitä että "jäät koukkuun". Oon niitä muita kautta saanut, mutta ei ole mitään varmoja kontakteja enää. Vajaan kuukauden päästä saan kämpän ja joudun aloittamaan taas juomisen, koska haluan edes parin tunnin helpotuksen pahaan oloon, vaikka se aina palaakin pahempana juomisen jälkeen.

Soitin psykiatrin päivystykseen muutama päivä sitten ja kerroin asiani, mutta hän totesi että täältä ei tulla haluamiani lääkkeitä kirjoittamaan joten turhaan tulet. Sanoin, että pitääkö oottaa että joku ahdistunut tekee taas jotain kauheaa, mutta en saanut siihenkään mitään järkevää vastausta.

Nyt on tilanne taas se, että riitelin äitini niin, että hän katosi ovet paukkuen ties minne ja miten pitkäksi aikaa. Otin sitten puukon käteen ja tein taas muutamia pienehköjä viiltoja polviin ja sormiin. Oon nytte viillelly ehkä vajaana kymmenenä eri kertana ja kyl tää oikeesti vähän tuntuu auttavan, kun ajatukset siirtyy muualle.
Sillon eka kerralla vuos sitten meni hermot niin totaalisesti, että tosiaan kumpaankin käsivarteen tuli viillettyä yli kymmenet pitkät ja syvät viillot ja siitä se sitten lähti.

Lisäksi oon 2 kertaa käynyt lanssilla sairaalassa impulsiivisen käyttäytymisen takia vuosi sitten. Eka kerralla viiltelyn takia ja toisella kerralla lääkeyliannostuksen (kyseessä ei ollut kolmiolääke). Tein nämä sen takia, että mut otettas tosissaan päivystyksessä ja saisin jotain apua, mutta sielläkin vaan vittuiltiin ja mitään apua en saanut. Eka kerralla taksilla samana iltana kotiin ja toisena kertana olin yön tarkkailussa lääkeyliannostuksen takia ja pääsin kävelemällä seuraavana päivänä kotiin.

Aina sanotaan, että apua saa helpolla, kun vaan pyytää. Tässä tapauksessa se tarkoittaisi sitä, että ottasin masarit kiltisti vastaan ja menisin niiden kanssa kotia makaamaan sänkyyn. En oikeesti voi mennä enää minnekkään asioille hyvä, että pimeällä voi pikkukaupassa käydä. Sekö on sitä apua, mitä on tarjolla? Jos itse esitän itselleni mahdollisia arvioita siitä mitä diagnooseja minulle kannattaisi testauttaa, saan palkaksi vittuilua ja jos kieltäydyn syömästä lääkkeitä jotka ei minulle sovi ja joita nykyään tyrkytetään kaikille joka vaivaan. Mullekki niitä on nyt helppo yrittää syöttää, ku on se masennusdiagnoosi sinne pitänyt psykiatrien väkisi työntää tutkimatta muita ongelmia, jotka aiheuttaa ennemmin tai myöhemmin masennusta!

Varsinaista kuolemantoivetta minulla ei ole, mutta aggressiivisuuden ottaessa vallan saatan olla tosi arvaamaton itselleni ja muille.

Tää ei nyt kokonaisuudessaan liity pelkkään viiltelyyn tää mun kertomus joka on täysin TOTTA ja vaikka monet luulee, että viiltely on vaan teinityttöjen hommaa, niin kyllä sitä aikuisetkin "harrastaa". Puran vaan ahdistusta muiden luettavaksi ja samalla ihmettelen voiko tämä edes olla totta. Miten ihmisiä voidaan kohdella näin huonosti mielenterveysasioissa suomessa.
Ois vaan partakoneenteriä niin veri valuisi nyt.
Mä oon viillellyt monta kertaa,oon vakavasti masentunut ja ahdistunut enkä aina löydä muuta keinoa purkaa kamalaa oloa.Se on myös itteni rankaisemista,en koe olevani niin hyvä missään kuin pitäisi ja tunnen syyllisyyttä siitä että perheeni on joutunut kestämään ongelmiani ja kurjaa oloani.Ekan kerran viiltelin 14-vuotiaana,sen jälkeen 16-vuotiaana ja siitä lähtien vaihtelevasti liian monta kertaa.Vasen käsi on täynnä arpia mutten peittele sitä.Monet katsovat kuin hullua mutten välitä,mulla on omat ongelmani ja niillä omansa.Kerran säikähdin vähän kun viilsinkin aika syvään,veri vaan valui lattialle ja kesti kauan ennen kuin lakkasi vuotamasta.Sen jälkeen oon ollut varovaisempi mutten oo pystynyt lopettamaan kuitenkaan.Paremmalla tuulella ollessani ajattelen etten enää ikinä viiltele,ja kuitenkin se tapahtuu taas uudestaan.Yritän tosissani olla viiltelemättä mutta kun välillä on niin kamala olo.
Varmaan tyhmä kysymys kun ei oo kokemusta asiasta mut eiks toi satu? Kuulostaa hirveen kivuliaalta hommalta.
Kyllä sattuu, mutta elämä satuttaa viiltelijän enemmän kuin syvin viilloista.
viiltelen itteeni. en huvin vuoksi, vaan siksi ku elämä on täyttä paskaa. oon yrittäny monesti miettii mitä oon tehny väärin ku mullon tälläne elämä... en osaa vieläkää vastata siihe. isä on hakannu äitiä koko naimisis olo ajan (25v) olin aina henkisen-väkivallan-vaihtoehto-2, ja minuun isä kohdisti hirveää painetta koko ajan... sit isä joutu vankilaan, oli siel vähä aikaa (viime syksynä) sit nyt sillon ehdollinen päällä... oon 17v tyttö. en viiltele yleensä siks et ajattelisin et oisin huono. vit*ttaa vaan tää elämä.... en jaksa oikeesti enää yhtää, kaikki mun ystävätki käänty mua vastaan ku en hyväksyny isän väkivaltaa ja ne siis ihQ lol rakasti mun isää ku se on niiiiiiiin hauska ja niiiin mukava. isä on narsisti ja se ei muutenkaa ite nää mitä se tekee muille. sit ku tuntuu välil et kaikki alkaa olee kunnos nii pommeja tipahtelee _liian_tiuhaan_tahtiin_ .. EN JAKSA ENÄÄ!!!!!!!! oon monesti meinannu tappaa itteni..hirttämällä, ja pari kertaa oon ajatellu et hyppään rekan eteen... mut sit ajattelen et mitä kaikki muut sitte, mitä ne ajattelee, miten äiti jaksaa sen jälkee, ku oon aina ollu sen tukipilari....ikäänkuin korvannut puuttuvan puoliskan, terveen puolison, joka ymmärtää ja rakastaa.... muutenki aina vaan ajattelen et miten muut sit pärjää, jne... en vaan osaa ajatella itteäni vaa.. nytki ~5 min sitte viiltelin vasemman ranteeni. ja heti sen jälkee ärsyttää, miks tein nii, hirveet arvet, jne... mut ei voi mitää, tiedän tarvivani keskusteluapua, mut en haluu hakee sitä, ja äitin mielestä joo kyllä oon ihan terve ja tasapainonen, en tarvii mitää apua enää... äiti, se ei oo niin!!!!
"Kertokaas oma mielipiteenne viiltelystä?!?!?!? "

Se on väärin, tyhmää, eikä poista ongelmia. Mutta minäkin olen viillellyt, että niin...

Joskus viha vain kasvaa liian suureksi ja sitten on pakko viiltää. Se ei edes helpota oloa. Kai siinä haluaa tuhota itseään ja näyttää miten vihaa itseään. En oikein keksi mitään järkevää vastausta tähän, koska olen viiltelyä vastaan mutta kuitenkin itsekin viiltelyyn joskus sorrun. En sentään silpomiseen.

Viimeksi viiltelin syvän epätoivon takia. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ahdisti, koko elämä. Syytin kaikesta itseä. Miksi olen niin huono? mietin. Ja sitten viiltelin. Sain muutettua epämääräisen ahdistuksen fyysiseksi kivuksi. Aloin keskittyä vain siihen viiltelyyn ja haavoihin, ja unohdin aikaisemman ahdistuksen. Nyt uutena ahdistuksena oli viiltojäljet. Ne näkyi, ne tuntui. Niitä pystyi ajattelemaan helpommin kuin niitä sekavia mielessä risteileviä ongelmia.

Tyhmää touhua, tiedän. Mutta en aina niin välitä itsestäni.

Jos näen jonkun toisen käsivarsissa arpia, minua alkaa harmittaa. En pidä viiltelijää tyhmänä, sillä ymmärrän häntä ainakin jollakin tapaa. Minäkin haluaisin sanoa kaikille, että älkää ikinä viillelkö, mutta jokainen tekee itselleen mitä haluaa ja hoitaa ahdistuksensa kuten parhaaksi näkee. Toivottavasti viiltelijät jaksaisivat etsiä muita keinoja päästä pahasta olostaan. Itsekin sellaisia olen yrittänyt kovasti miettiä.
Ei voi sanoa että se on väärin. Ei voi sanoa että se on tyhmää.
Viiltely on sairauden seuraamus. Ihan kuten ripuli on seuraamus vatsataudista.

Itse en ole viillellyt, mutta ystäväni tekee sitä. Kerran tämä ystävä näytti minulle jälkiä jotka oli tuoreet. Molemmissa käsissä monta noin 30cm naarmua. En reagoinut näkemääni oikeastaan mitenkään, ei se minua järkyttänyt joka varmaankin johtuu siitä että olen itse masentunut ja tunne-elämä on mitä on. Tein sitten virheen ja töksäytin jotakii tyyliin "Nuohan näyttää ihan kissan raapimilta jäliltä joita itselläni oli penskana jatkuvasti" Mikä sinäänsä on totta, raavitin penskana omia käsiä kissalla jatkuvasti kun se oli jotenkin "kivaa"
Tuosta töksäytyksestä, tai ainakin luulen niin oli seurauksena että ystävä oli viiltänyt todella syvän viillon joka olisi tarvinnut tikkejä, mutta näytti sitä hoitajalle liian myöhään että olisi enää voinut tikata.
Ei ystävä suoraan sanonut että tuo töksäytykseni oli syynä, mutta viittasi johonkin että jälkiä vähätelty, josta tein oman johtopäätöksen.
Myöhemmin ystäväni on kuvaillut että sitä vaan menee sellaiseen tilaan että alkaa viillellä. Tila on sellainen että siinä ei tunne kipua, on polttanut käteen myös tupakalla joskus jäljen tai jälkiä, en ole ihan varma. Todellisuuden taju vain katoaa ja muuttuu kuin toiseksi ihmiseksi joka vihaa omaa itseään ja haluaa rankaista.
Tuosta tilasta kun sitten "herää", niin tajuaa että kuinka typerä tuli taas oltua. Ei hän haluaisi satuttaa itseään.

Ystävälläni on myös syömishäiriö ja onnistuin jouluna tekemään toisen mokan kun vein hänelle suklaata. En tosin tiennyt että se syömishäiriö oli edelleenkin niin pahana päällä. Mutta joulun jälkeen alkoi oksentelu ja viiltely taas ja on ilmeisesti enemmin ja vähemmin jatkunut tähän päivään asti.

Pahinta tässä on se että olen menettämässä ystävän josta välitän paljon. tämän vuoden puolella on ollut tosi vaikea saada häneen kontaktia ja omassa päässä pyörii jatkuvasti syytöksiä että omilla mokilla olen aiheuttanut hänelle kärsimystä.
Mutta sitähän se masennus aiheuttaa, syyttää itseään asioista jotka eivät välttämättä ole totta.

Viiltely siis tosiaan on seuraamus sairaudesta eikä sitä pidä missään nimessä väheksyä. Itse näen punaista kun joku sanoo "Kyllä se masennus siitä katoaa kun ryhdistäytyy ja ottaa itseään niskasta kiinni."
Jos se olisi noin helppoa, niin eiköhän meistä jokainen olisi tehnyt niin aikoja sitten. En minä ainakaan nauti tästä kärsimyksestä jota joudun kokemaan joka ikinen päivä. Välillä mielessä on että olisipä tää se viimeinen päivä että nukkumaan kun käy niin ei tarvisi enää koskaan herätä.
Oon kuullut että siitä jäis riippuvaiseksi? Onko totta?
Voi jäädä.
Kyllä viiltelyyn voi jäädä koukkuun. Ihmismieli pyrkii etsimään selviytymiskeinoja, ja jos viiltely on (sattumalta?) joskus auttanut, siihen helpotukseen saattaa jatkossakin tarttua vaikka ongelmat olisivat pienempiäkin kuin alunperin. Viiltelystä vaan on vaikea oppia pois.

Itse olen viilellyt pari vuotta, naarmuja enimmäkseen, mutta kyllä niistäkin isoimmista arpia voi jäädä. En oikein osaa sanoa miten ja miksi viiltely auttaa, mutta tuskaisimpaan oloon se tuo helpotusta. Kohdallani tosin epäillään mielialan aaltoiluhäiriötä, ja aloitin juuri mielialantasaajalääkityksen, sekä rauhoittavaa tarvittaessa. Olen yli kolmenkympin puolivälin ja ulkoisesti kaikki hyvin mallillaan, hyvä työ, talo ja perheellinen. En ehkä tyypillinen viiltelijä, mikä varmasti helpotti hoitoon pääsyä.
Kun pää meinaa hajota, tekee mieli vain karjua ja hakata päätä seinään, viiltely on oikeastaan ainoa tapa helpottaa oloa. Parin viillon jälkeen olo on ihanan tunnoton. Yleensä makaan viiltämisen jälkeen pari tuntia sängyllä eteenpäin tuijottaen eikä päässäni liiku mitään. En tarkoita että se on tervettä tai hyvä tapa, mutta se auttaa.
Jos on pakko viillellä, tehkää pintanaarmuja, älkää ammottavia avohaavoja käsiinne. Myöhemmin pintanaarmuista jää tuskin huomattavia jälkiä ihoon, mutta nuo isot kolot ovatkin sitten huomattavasti hankalampi juttu. Saattaapi harmittaa 10 vuoden päästä, kun pitäisi ns. normaalielämää ruveta viettämään ja valkoisia leveitä arpia käsivarret täynnä. Nykyisen ahdistuksen ja itsetuhoisuuden keskellä voi olla vaikea kuvitella, että joskus elämässä saataisi olla toisin. Kunpa itse saisin aikakoneen käyttööni ja pääsisin elämässä 15v taaksepäin, jättäisin veitset ja partakoneen terät rauhaan. Ja voisin nyt huoleti käyttää t-paitoja kesällä..
Pahimmassa masennusjaksossani viiltelin paljon, mutta lähinnä juuri noita pintanaarmuja vasempaan käteen. Yhdestä tuli syvempi ja nyt 1.5 vuoden päästä se jälki on siihen jäänyt. Vaikka edelleenkään en näe itseäni elossa 10 vuoden päästä, on viiltely loppunut (koska rupesin voimaan siitä pahoin, vaikka se aluksi oli juuri väline helpottamaan pahaa oloani). Ja jotenkin olen hyvin iloinen siitä, etten syvempiä tehnyt. Mutta minusta kenenkään tällä palstalla ei kannata jäädä ahdistumaan, jos arvet ovat jääneet. On tietysti ihmisiä (niitä tyhmiä kukkahattutätisetiä), jotka kauhistelevat, mutta minä en. Näen arvet kauniina ja muistan kerran lukiossa nähneeni eräällä pojalla arvet käsissään, eikä hän niitä edes yrittänyt peitellä... minulle tuli jotenkin sellainen olo, että tuo poika on selvinnyt. Tuo poika on voittanut. Arvet ovat vanhentuneet ja uusia ei olla tehty.

Kuten keskustelusta kuitenkin käy ilmi, niin ei viiltely automaattisesti liity mielenterveysongelmista kärsiviin ihmisiin.
pah. mitä niitä arpia peittelee. en minäkään. ja lisää tulee. se o saletti.
Minä oon satuttanut itseäni lapsesta lähtien. Kotiolot oli mitä oli ja vanhempien mukaan olin paha lapsi. Paskapuhettahan se oli, mutta loukkasi pahasti. Muistan ajatelleeni, että jos kerta olen paha, niin ehkä rankaisemalla itseäni voin muuttua. Minulla oli tapana hakata itseäni jalkoihin grilliharjalla, repiä hiuksiani ja lyödä käsivarsiani. Teini-iässä aloin viiltelemään. Monen monta vuotta olin viiltelemättä ja keksin muita tapoja satuttaa itseäni. Kolme vuotta sitten viiltely palasi, olen nyt melkein 30v ja nainen. Viiltelen, kun olen todella stressaantunut ja syytän itseäni. Jokunen aika sitten koin jumalattomasti itsevihaa. Hain keittiöstä isoimman veitsen ja hakkasin reisiini viiltoja mustelmien kera. En ole kertonut viiltelystäni edes lääkäreilleni ja piilottelen arpiani. Kun vihdoin uskaltauduin ystävälle kertomaan, niin hän sai raivokohtauksen ja sanoi hakkaavansa minut :(
No mä menin viitisen vuotta sitten viiltelemään pahimmissa ahdistuskohtauksissa.
Nyt kaduttaa.
En tosiaan halua että ketään tietää mun mielenterveys ongelmista. En tosiaan pysty enkä kykene mainostamaan mun masennusta taikka kahta muuta diagnosoitua häiriötä en tosiaaaan.
Nyt sitten aina kauhea ongelma kesäisin kun pitää miettiä miten peitellä arpia.

Nykyään kun oikein ahdistaa aiheutan itselleni vain mustelmia. Ne kun ajan kanssa lähtevät kokonaan pois

Kirjoittaja on poistanut tämän viestin

Yli kuukausi viiltelemättä! Ja taas ne ajatukset ovat alkaneet pyöriä päässä.
Muijafrendi petti ja jätin sen vitun lutkan. Nyt oon masennukses ja "leikin terävillä esineillä" oon 12.v mut se on kivaa.
oisko ahdistukseen muita keinoja kuin itsensä tai jonkun muun VAHINGOITTAMINEN??
kyllä se viiltelemine auttaa, se jotenki rentouttaa en itekkä tajuu
puolvuotta olin kuivilla nyt syksyllä taas alottanu
Mua ollaan kiusattu jo kauan jopa niin pahasti että masennuin
eikä se ole pelkkä syy miks masennuin siihen on monta eri juttuu
Nyt mua ei niin pahasti TÄLLÄ HETKELLÄ VIELÄ syrjitä meinaan olin
kolme kuukautta yksin koulussa seisoin vain tolpilla yksin . Sain
opettajalta
kahen viikon jälkeen ku olin ollu yksin sellasen lapun että mun pitäisin
mennä kuraattorille
en alus tienny miks mut sit se kuraattori sano että mä oon
masentuneen
olonen ku en puhunu paljoo tai hymyilly/nauranu vaikka muut nauro l
luokas
tai mitään sit vahemmatki ihmetteli kui olin noi outo ja sano taino kysy
että
ootko masentunut tai jotain ku et puhu tai tee mitään ilmeitä kuin ennen
ja ainii yks syy oli siihen ku yks mun bff muutti turkuun nii masennuin
seki
masentu ja kaikkee oon sen jälkeen viillelly ja kaikkee mua pidetään ¨
hulluna

ku viiltelen . Sitku iskä näki nää se rages nii *** ja katto google haust
viiltojen kuvii ja puristi täysii mun kättä samanl ku oli nii huolestunu ku
näki
ne mun kädes ja sitse kysy miks teet tollast Huus* .D :P sanoin et en tiiä
sit sain kovat raget ja kaikkee ja konekkiellon :P . Nyt en pysty
lopettamaan
viiltelyä ku se tekeee jotenki rauhallisen olon ku on vihanen enkä viittis
kertoo iskälle koska se vois laiitaa mut vaik vuodeks kotiarestiin tai
johonki
sairaalaan ;_;
ja voiko joku kertoa hyviä tapoja peittää viillost esim jolla voiteel mist ne ei näy kauheest meinaa mun iskä tarkistaa mun käsii aika usein oon pulas jos se näkee nää pahemmat ja niit on enemmän pelottaa mennä alakertaa taino en uskalla mennä kotiin tai olla paljoo iskän kaa jos se vaikka sanoo että näytä miten hyvin ne viillot on parantunu :OO???? auttakaaa
Minä en ole koskaan ymmärtänyt mikä järki tuossa viiltelyssä on. Onko se pelkkää draaman ja huomion hakemista?
Näin kolmekymppisenä (ja edelleen viiltelijänä) voin yrittää kertoa jotain ainakin omalta osaltani. Kenenkään normaalin ja tervejärkisen en edes oleta ymmärtävän tätä, eikä tarvitsekaan.

Itse aloitin joskus 14-15-vuotiaana niinkin viisaasti valitulla välineellä kuin skalpelli. Niistä ajoista ikuiset arvet vasemmassa käsivarressa. Silloin se ehkä enemmänkin oli huomion hakemista, kaikki meni päin helvettiä, minua kiusattiin rankasti edelleen kuten aina aiemminkin ja halusin purkaa pahaa oloa edes jotenkin. Lähinnä vain halusin sanoa että minulla on paha olla ja huomatkaa nyt edes joku. Ei huomannut.

Parikymppisenä viiltelin taas, tällä kertaa taas vaihteeksi kaikki meni päin hanuria ja halusin kuolla. Keksin taas viiltelyn ja huomasin sen helpottavan. Viime kerrasta jäi kuitenkin pieni pelko kun lipsahti liian syvälle ja olisin oikeasti tarvinnut jo tikkejä, joten tällä kertaa olin paljon varovaisempi.

Monta vuotta taukoa ja taas ehkä kolmisen vuotta sitten aloitin jälleen. Ahdisti, vitutti, pelotti, masensi, kuolema-ajatukset pyörivät taas päässä ja sitä rataa... Oman veren näkeminen ja kipu helpottivat hetkeksi. Sen pienen hetken ajan maailmassa ei ole mitään muuta. Parhaimmillaan se tuntuu helpottavalta ja jopa euforiselta. Viiltämisellä saan ikäänkuin katkaistua jonkun ajatuskierteen ja hallitsen taas tilannetta hetken. Sen jälkeen on rauhallinen olo ja pystyn nukkumaan.

Kesällä viiltelin enemmän kuin aikoihin ja nyt tuskailen jälleen arpien kanssa. En enää ikinä tule käyttämään hihattomia paitoja, en shortseja, en edes capreja, mistään uikkareista nyt puhumattakaan. Sen tästä saa. Onko se sen arvoista?
Ovatko ikuiset "hulluuden merkit" hetken helpotuksen arvoisia?

Älkää koskaan edes aloittako ellette ole valmiita kestämään seurauksia.

Asiantuntijat

  • SincityNaisille ja pariskunnille sunnattu intiimituotteiden erik...

Keskusteluhaku

Laaja haku



Lisää keskusteluja aiheesta

Tietoa mainosten kohdentamisesta