Niin, onko se elitismiä? Minulla on vahvasti sellainen vaikutelma että kyllä se on. Vai onko täällä muka joitakuita, sanotaan nyt alle kolmekymppisiä ei-akateemisia, alkoholista ja kyrsästä tykkääviä normaaleja perusjätkiä (huom. sukupuoli!) jotka syventyvät sinfonioihin ja sonetteihin intohimoisesti autonsa rassaamisen ja penkiurheilun ohessa...? Epäilen! =P Eiköhän klassisesta nautiskele lähinnä korkeasti koulutetut, muissakin harrasteissaan ja elämäntavoissaan snobistiset keski-ikäiset ja sitä iäkkäämmät äveriäät ihmiset. Mielipiteitä?
Klassinen musiikki elitististä?
Paroni von Ghyllenburger-af...
28
2443
Vastaukset
- sankaritunari
olla iäkäs, rikas tai varakas tai muutoin snobi ollakseen sivistynyt ja taiteesta kiinnostunut. Sivistys ei sinäänäs ole sama asia kuin koulutus, kun käyn oopperassa ja konserteissa, näen siellä hyvin eri-ikäisiä ihmisiä, miehiä ja naisia.
- Lerchenau
vaikka paroni olenkin ja minulla on silmää kauneudelle ja plaadulle, niin snobi en ole.
- musikantti
maistuu niin kyrpä kuin alkoholikin tälle poijjaalle -- ja musiikki. Soneteista suosikkini ovat Shakespearen sonetit, Tassoakin arvostan. Alkoholeista menee kaikki, mutta suosikeita viski, konjakki, gin, kuouhuviini, aito rutikuiva sampanja sekä täyteläinen punaviini. Mies on mielestäni parhaimmillaan ollessaan hikinen ja well-hung. Ei tarkoita hyvin riippunutta...
- Sailbad Sinner
Klassinen musiikki ja erityisesti ooppera on ehdottomasti elitismiä. On mahtava tunne kun saa kyykyttää tyhmempiään.
Vakavasti puhuen, vasta viime vuosikymmeninä esimerkiksi ooppera on ollut elitistisen taidelajin maineessa, oltuaan kolmesataa vuotta koko kansan taidetta siinä missä elokuvat nykyään. Ensimmäinen teos, joka yksimielisesti tunnustetaan oopperaksi, oli Mantovan herttuan Claudio Monteverdiltä tilaama Orfeo v. 1607. Jo 30 vuotta myöhemmin Venetsiassa avattiin ensimmäinen julkinen oopperatalo. Kastraattien, eritoten Farinellin valtakaudella, 1600-luvun lopulla, Pariisiin suunniteltiin vakavissaan 6000 hengen oopperataloa, kun kaupungin asukasluku laskettiin kymmenissä tuhansissa. (Hanke kariutui turvallisuusongelmiin; Kööpenhaminassa paloi näihin aikoihin oopperatalo, ja palossa kuoli satoja ihmisiä.) Händelin barokkioopperat, joista valtaosa on kirjoitettu Lontoossa n. 1710 - 30, vetivät suuren joukon rahvasta, jotka tulivat kuuntelemaan aarioita ja pelaamaan korttia resitatiivien aikana. 1800-luvun alkupuolen Italiassa oopperasäveltäjillä oli omat fan clubinsa, kuten elokuvatähdillä nykyään; Rossinin Sevillan parturin ensiesitys 1816 meni fiaskoksi kun Paisiellon kannattajat buuasivat illan pilalle. Auberin ooppera Porticin mykkä vuonna 1848 käynnisti Brysselissä mellakoita, jotka johtivat Belgian valtion itsenäistymiseen. Verdistä muodostui Italian yhdistymisen symboli koko kansalle (Verdi = Vittorio Emanuele Re d'Italia), eikä 1800-luvun loppupuolen Venetsiassa ollut montaa gondolieria, joka ei olisi hoilannut ”La donne è mobile”.
Miksi samat oopperat, jotka vuosisatojen ajan ovat tehneet saman tehtävän kuin tämän päivän elokuvat ja suuret yleisökonsertit, ovat nykyään elitistisiä? Vastaus löytyy ilmiselvästi äänentoistosta ja pop-musiikista, joita aiemmin ei ollut. Jatkuva pop-musiikin kuuntelu tekee ihmisestä tyhmemmän, minkä vuoksi klassinen musiikki tuntuu suhteellisesti (mutta ei absoluuttisesti) elitistisemmältä. Pop-musiikin turmelema nykyihminen ei ymmärrä Händelin oopperoita, joita 1700-luvun lontoolainen hevoskuski kuunteli nautinnolla. Välttäkää siis rokkia, räppiä ja suomipoppia, jos haluatte, että teistä kehittyy älykkäitä ja ajattelevia olentoja.- säv. opiskelija
Sailbad Sinner oli sitä mieltä, että kannattaisi välttää rokkia, räppiä ja suomipoppia. Sanoisin ns. taidemusiikin ammattiopiskelijana, että rokki, räppi ja suomipoppi välittävät usein paljon aidompia tunteita ja tuntemuksia kuin taidemusiikki. Kaukainen rakkaus oli kyllä niin pitkästyttävän tekotaiteellinen, että huh huh! Esimerkiksi Björk, joka tietysti on kevyen musiikin edustaja, on oman tuotantonsa perusteella paljon syvällisempi ihmismielen tulkki kuin Saariaho oman tuotantonsa perusteella, vaikka Björkin ammattitaito ei ole mitään verrattuna Saariahon. Sibelius-Akatemia tuottaa toinen toistaan pinnallisempia "taiteilijoita", kuten konservatorioperinne on vuosisatoja tuottanut. Suuret säveltäjät nykypäivänä syntyvät mielestäni olosuhteista, joissa kuunnellaan myös rokkia ja katsotaan roskaelokuvia, kuten myös luetaan jännityskirjallisuutta. Esimerkiksi Andersonin Magnolia suuri ja syvältä luotaava mestariteos, johon verrattuna jokin La traviata on huttua! Minä kuuntelen klassista kuten kaikkea muutakin musiikkia nupit kaakossa mukana hoilaten. Minä katson lätkää ja pornoa ja luen Kingiä. Kuuntelen musiikkia Manic Street Preachersista Mahleriin, David Bowiesta Bachiin. Inhoan ihmisten luokittelua ja epäaitoja asioita niin korkeakulttuurissa kuin siinä toisessakin. Olen myös Siban opiskelija ja olen nähnyt, että sieltäkin löytyy ihmisiä moneen junaan. Toivon, että tämä murtaisi stereotypioita, koska ihmiset eivät ole koskaan mustavalkoisesti jotakin. Kosketelkaa toisianne.
- ehkä,mutta...
En itse kategorioisi mitään musiikkia tai musiikkilajia mihinkään yhteiskuntaluokkaan...itse olen musiikin suhteen hyvinkin kaikkiruokainen ainakin tyylillisesti...minulle riittää se,että musiikki on hyvin soitettua/laulettua,sanat ovat koskettavat,tekijöillä on jokin oma juttu(jonka he myös toteuttavat uskottavasti sekä se heräättää minussa joitakin tunteita tai jää mieleeni positiivisena kokemuksena...oopperan suhteen ongelma voi olla sen kalleus..lipuista keskinkertaisilla paikoilla saa pulittaa itsensä kipeäksi ja se saattaa olla monen ihmisen suurin este oopperaan menemiselle...tosin täytyy vielä sen verran mainita,että ooppera, jos mikä, vaatii ehkä hiukan pop/rock(iskelmästä puhumattakaan)-musiikkia syvällisempää tuntemusta,mutta sekään ei ole esteenä kenellekään.Minusta Oopperassa on hienointa se,kuinka voi seurata erilaisten huippuammattilaisten saumatonta yhteistyötä(laulajat,orkesteri,kuoro,kapellimestari,ohjaus,puvustaja,lavastaja,maskeeraaja,tekniikka esim. valot,äänentoisto,näyttämömiehet).Harva ihminen ajattelee oikeasti ostaessaan lipun,kuinka paljosta eri alojen ammattitaidosta oikeasti sillä pääsee nauttimaan.Toivotan kaikille ihmisille antoisia hetkiä oopperan parissa ja suosittelen,että kannattaa aloittaa kyseisen taidelajin harrastaminen jollakin perinteisellä oopperalla,kuten Carmen, Aida yms.
Hienoja hetkiä teille erityylisten muusiikkilajien parissa...
- Nick Succorso
Niin, eihän klassinen musiikki sinällään ole elitististä. Monet ihmiset tekevät siitä kuitenkin sellaista tavalla tai toisella.
Uskallan väittää kuitenkin suurimman osan olevan pitävinään monista klassikoista, kuten myös nykymusiikin teoksista vain nostaakseen itseään.
Moni varmasti nauttii tunnetuimmista melodioista mutta koko sinfonian kuunteleminen on raskasta ja
tylsää. Ainoastaan ammattilaiset voivat löytää itseään tyydyttäviä elementtejä.
Ooppera on paras esimerkki. Harva oikeasti nauttii kiekuvasta, ulisevasta ja hyppivästä laulutyylistä yhdistettynä ylinäyttelemiseen.
Hieman asian ulkopuolelta:
Jazz on myös erittäin ärsyttävän ja hermostuneen kuuloista vailla kauniita tasaisia melodioita. Ei siitä moni oikeasti pidä.
Paljon asian ulkopuolelta:
Shakespearen näytelmät ovat tylsiä, geneerisiä, omituisesti kirjoitettu eivätkä ansaitsisi saamansa statusta. Jostain syystä ihmiset ovat pitävinään niistä. Kierre on aikoinaan alkanut eikä loppua näy.- Sailbad Sinner
***Moni varmasti nauttii tunnetuimmista melodioista mutta koko sinfonian kuunteleminen on raskasta ja tylsää. Ainoastaan ammattilaiset voivat löytää itseään tyydyttäviä elementtejä.***
Et ehkä ole löytänyt sinfonian kuuntelemiseen sopivaa tekniikkaa. Kuten ketjussa ”mikä on sifonia” oli puhe, sinfoniassa on ainakin yksi osa, jossa on ainakin kaksi teemaa tai suurempaa musiikillista ideaa, jotka ovat jonkinlaisessa vuorovaikutuksessa keskenään. Tämän vuorovaikutuksen tunnistaminen ja seuraaminen on keskeinen osa sinfoniasta nauttimista. On monia ”helppoja” sinfonioita, joista voi nauttia vain niiden maalailemien kuvien vuoksi ja nauttia ehkä enemmän pintakiillosta kuin sisäisestä rakenteesta, mutta esimerkiksi Sibeliuksen 4. ja 7. sinfonia eivät mielestäni tällä otteella avaudu.
En ole mistään kirjasta löytänyt, mutta olen itse kehittänyt sellaisen tekniikan, että uutta teosta kuunnellessani kuuntelen sen alkua niin moneen kertaan, että pää- ja sivuteema tulevat tutuiksi, jolloin niiden vuorovaikutusta on helpompi seurata. Joku muu lähestyy uusia teoksia omalla tavallaan.
***Ooppera on paras esimerkki. Harva oikeasti nauttii kiekuvasta, ulisevasta ja hyppivästä laulutyylistä yhdistettynä ylinäyttelemiseen.***
Kiekuvalla, ulisevalla ja hyppivällä laulutyylillä tarkoittanet sitä, joka oopperassa tunnetaan termillä ”bel canto”, kirjaimellisesti kaunista laulua. Termiä käytetään kahdessa eri merkityksessä. Ensiksikin bel canto liittyy italialaisen oopperan aikakauteen n. 1810 - 1850, jonka mestareita olivat Rossini, Donizetti ja Bellini sekä varhainen Verdi. Tällä kaudella koloratuuri ja äänellä kikkailu kehitettiin äärimmilleen, ja libretistit olivat lujilla keksiäkseen juonenkäänteitä, jotka tarjosivat pohjan näille koloratuuripurkauksille. Eräs mahtava keksintö oli 1830-luvun ”hulluusoopperat”, joissa primadonnan hulluksi tuleminen vapautti säveltäjän viimeisistäkin rationalismin kahleista.
Bel canto -termin toinen merkitys on sitten se, että laulajan pitää myös hallita tämä uskomatonta virtuoosisuutta vaativa tekniikka, niin että se kuulostaa perustellulta ja pakottomalta. Niin uskomattomalta kuin asia voi tuntua, niin bel canto -oopperoiden halveksuminen 1900-luvun alkupuoliskolla johtui suureksi osaksi siitä, että bel canto -tekniikka oli täysin kadoksissa ennen Maria Callasta ja Luciano Pavarottia. Kyllä kai joku muukin olisi tekniikan voinut oppia, mutta kyse oli eräänlaisesta noidankehästä: yleisö piti näitä teoksia muinaisjäänteinä, minkä vuoksi kukaan ei viitsinyt niitä opetella niin, että yleisö olisi niistä innostunut. Eikä nykyäänkään ole liiemmin ylitarjontaa todellisista bel canto -tekniikan hallitsevista laulajista.
Ylinäytteleminen ei tietysti koskaan ole hyväksi, muutenhan ei olisi kyseessä yli-näytteleminen. Mutta mikä sitten on ”sopivasti” näyttelemistä? Esimerkiksi raskaasti orkesteroiduissa (”jälkiwagneriaanisissa”) teoksissa laulajan pitää kiinnittää huomio itseensä, jotta katsoja paremmin erottaisi laulun orkesterin yli. Kyse on vähän samasta ilmiöstä kuin esimerkiksi piano- tai viulukonsertissa, jossa yksittäisen instrumentin pitää erottua suuresta orkesterista, mitä soittajan käsien liikkeiden näkeminen suuresti edesauttaa. Toinen syy ”ylinäyttelemiseen” voi olla se, että sillä pyritään luomaan vaikutelma, että ooppera on kirjoitettu aivan toiseen aikakauteen, ja ehkä toiseen paikkaankin. Itse asiassa en tiedä mitään muuta merkittävää oopperaa kuin Kurt Weillin Street Scene, joka olisi sijoitettu tekijänsä aikaan ja paikkaan. Ehkä tällä toiseen aikaan (tai paikkaan) viittaamisella luodaan vaikutelma, että vaikka juoni ei olisikaan uskottava täällä ja nyt, niin toisena aikana tai toisessa paikassa ihmiset toimivat näin.
Finnairin Blue Wings -lehdessä oli viime kesänä Esa-Pekka Salosen haastattelu, kun hän oli tulossa suomeen Kaukaista rakkautta ohjaamaan. Hän kertoi pitävänsä oopperasta mm. juuri siksi, että siinä käsitellään suuria tunteita suorasti, erotuksena esimerkiksi elokuvista, joissa tekijä usein tarkastelee tunteita kyynisen asenteen kautta. Itse olen sitä mieltä, että oopperoissa kyllä käsitellään suuria tunteita suorasti, mutta tekijä haluaa jostakin syystä lähes aina siirtää tapahtumat toiseen aikaan tai paikkaan, ehkä juuri samasta syystä kuin elokuvantekijä ottaessaan Salosen mainitseman kyynisen asenteen.
Kuuntelen klassista musiikkia ja oopperoita enimmäkseen kotonani, joten mistään snobismista tuskin on kyse. Olen tavallinen perus-di, en millään tavalla julkkis. - yoha
Sailbad Sinner kirjoitti:
***Moni varmasti nauttii tunnetuimmista melodioista mutta koko sinfonian kuunteleminen on raskasta ja tylsää. Ainoastaan ammattilaiset voivat löytää itseään tyydyttäviä elementtejä.***
Et ehkä ole löytänyt sinfonian kuuntelemiseen sopivaa tekniikkaa. Kuten ketjussa ”mikä on sifonia” oli puhe, sinfoniassa on ainakin yksi osa, jossa on ainakin kaksi teemaa tai suurempaa musiikillista ideaa, jotka ovat jonkinlaisessa vuorovaikutuksessa keskenään. Tämän vuorovaikutuksen tunnistaminen ja seuraaminen on keskeinen osa sinfoniasta nauttimista. On monia ”helppoja” sinfonioita, joista voi nauttia vain niiden maalailemien kuvien vuoksi ja nauttia ehkä enemmän pintakiillosta kuin sisäisestä rakenteesta, mutta esimerkiksi Sibeliuksen 4. ja 7. sinfonia eivät mielestäni tällä otteella avaudu.
En ole mistään kirjasta löytänyt, mutta olen itse kehittänyt sellaisen tekniikan, että uutta teosta kuunnellessani kuuntelen sen alkua niin moneen kertaan, että pää- ja sivuteema tulevat tutuiksi, jolloin niiden vuorovaikutusta on helpompi seurata. Joku muu lähestyy uusia teoksia omalla tavallaan.
***Ooppera on paras esimerkki. Harva oikeasti nauttii kiekuvasta, ulisevasta ja hyppivästä laulutyylistä yhdistettynä ylinäyttelemiseen.***
Kiekuvalla, ulisevalla ja hyppivällä laulutyylillä tarkoittanet sitä, joka oopperassa tunnetaan termillä ”bel canto”, kirjaimellisesti kaunista laulua. Termiä käytetään kahdessa eri merkityksessä. Ensiksikin bel canto liittyy italialaisen oopperan aikakauteen n. 1810 - 1850, jonka mestareita olivat Rossini, Donizetti ja Bellini sekä varhainen Verdi. Tällä kaudella koloratuuri ja äänellä kikkailu kehitettiin äärimmilleen, ja libretistit olivat lujilla keksiäkseen juonenkäänteitä, jotka tarjosivat pohjan näille koloratuuripurkauksille. Eräs mahtava keksintö oli 1830-luvun ”hulluusoopperat”, joissa primadonnan hulluksi tuleminen vapautti säveltäjän viimeisistäkin rationalismin kahleista.
Bel canto -termin toinen merkitys on sitten se, että laulajan pitää myös hallita tämä uskomatonta virtuoosisuutta vaativa tekniikka, niin että se kuulostaa perustellulta ja pakottomalta. Niin uskomattomalta kuin asia voi tuntua, niin bel canto -oopperoiden halveksuminen 1900-luvun alkupuoliskolla johtui suureksi osaksi siitä, että bel canto -tekniikka oli täysin kadoksissa ennen Maria Callasta ja Luciano Pavarottia. Kyllä kai joku muukin olisi tekniikan voinut oppia, mutta kyse oli eräänlaisesta noidankehästä: yleisö piti näitä teoksia muinaisjäänteinä, minkä vuoksi kukaan ei viitsinyt niitä opetella niin, että yleisö olisi niistä innostunut. Eikä nykyäänkään ole liiemmin ylitarjontaa todellisista bel canto -tekniikan hallitsevista laulajista.
Ylinäytteleminen ei tietysti koskaan ole hyväksi, muutenhan ei olisi kyseessä yli-näytteleminen. Mutta mikä sitten on ”sopivasti” näyttelemistä? Esimerkiksi raskaasti orkesteroiduissa (”jälkiwagneriaanisissa”) teoksissa laulajan pitää kiinnittää huomio itseensä, jotta katsoja paremmin erottaisi laulun orkesterin yli. Kyse on vähän samasta ilmiöstä kuin esimerkiksi piano- tai viulukonsertissa, jossa yksittäisen instrumentin pitää erottua suuresta orkesterista, mitä soittajan käsien liikkeiden näkeminen suuresti edesauttaa. Toinen syy ”ylinäyttelemiseen” voi olla se, että sillä pyritään luomaan vaikutelma, että ooppera on kirjoitettu aivan toiseen aikakauteen, ja ehkä toiseen paikkaankin. Itse asiassa en tiedä mitään muuta merkittävää oopperaa kuin Kurt Weillin Street Scene, joka olisi sijoitettu tekijänsä aikaan ja paikkaan. Ehkä tällä toiseen aikaan (tai paikkaan) viittaamisella luodaan vaikutelma, että vaikka juoni ei olisikaan uskottava täällä ja nyt, niin toisena aikana tai toisessa paikassa ihmiset toimivat näin.
Finnairin Blue Wings -lehdessä oli viime kesänä Esa-Pekka Salosen haastattelu, kun hän oli tulossa suomeen Kaukaista rakkautta ohjaamaan. Hän kertoi pitävänsä oopperasta mm. juuri siksi, että siinä käsitellään suuria tunteita suorasti, erotuksena esimerkiksi elokuvista, joissa tekijä usein tarkastelee tunteita kyynisen asenteen kautta. Itse olen sitä mieltä, että oopperoissa kyllä käsitellään suuria tunteita suorasti, mutta tekijä haluaa jostakin syystä lähes aina siirtää tapahtumat toiseen aikaan tai paikkaan, ehkä juuri samasta syystä kuin elokuvantekijä ottaessaan Salosen mainitseman kyynisen asenteen.
Kuuntelen klassista musiikkia ja oopperoita enimmäkseen kotonani, joten mistään snobismista tuskin on kyse. Olen tavallinen perus-di, en millään tavalla julkkis."Eikä nykyäänkään ole liiemmin ylitarjontaa todellisista bel canto -tekniikan hallitsevista laulajista."
Olen hieman sitä mieltä, ettei kaikista laulajista ole bel canto -tyylin laulajiksi. Ääni ei vain yksinkertaisesti sovi siihen muottiin. Tulee mieleen parhaita nykyisiä bel canto -ääniä (esim. Juan Diego Florez ja Cecilia Bartoli) kuunnellessa, että siihen tarvitaan tietynlainen lyyrinen, kiinteästi soiva ja notkea (tai kevyesti liikkuva) ääniaines. Minunlaisellani jylhän mustalla ja kankealla bassobaritoniäänellä ei ole puhettakaan bel canton laulamisesta, toki lyyristä laulua pitää opetella ja notkeutta (onhan Talvelan Mara siitä hyvä esimerkki), mutta bel canto -laulajaa ei kaikista saa tekemälläkään, vaikka kuinka harjoittelisi. - sankaritunari
yoha kirjoitti:
"Eikä nykyäänkään ole liiemmin ylitarjontaa todellisista bel canto -tekniikan hallitsevista laulajista."
Olen hieman sitä mieltä, ettei kaikista laulajista ole bel canto -tyylin laulajiksi. Ääni ei vain yksinkertaisesti sovi siihen muottiin. Tulee mieleen parhaita nykyisiä bel canto -ääniä (esim. Juan Diego Florez ja Cecilia Bartoli) kuunnellessa, että siihen tarvitaan tietynlainen lyyrinen, kiinteästi soiva ja notkea (tai kevyesti liikkuva) ääniaines. Minunlaisellani jylhän mustalla ja kankealla bassobaritoniäänellä ei ole puhettakaan bel canton laulamisesta, toki lyyristä laulua pitää opetella ja notkeutta (onhan Talvelan Mara siitä hyvä esimerkki), mutta bel canto -laulajaa ei kaikista saa tekemälläkään, vaikka kuinka harjoittelisi.kanssasi samaa mieltä. Bel canto asettaa omat vaatimuksensa äänityypillekin, ei ole kyse vain tekniikasta. Olet oikeassa, että bel canto -harjoitteet ovat kaikille hyvästä, notkeus ja lyyrinen säteily ääneen tulee löytyä, mutta se on tosiaan eri asia, kenen on hyvä laulella "kauniisti" vain harjoitusmielessä, kenen laatu on sellainen, että bel canto -roolien laulaminen oikein näyttämöllä on omaa alaa. Minut suorastaan yllätti, miten hienosti oma mezzomme Riikka Rantanen laulaa La Cenerentolassa vaativan bel canto -roolinsa. Lilli Paasikiven äänen kvaliteetti on hurmaava, ja harjoitellen bel canto -laulukin kehittyy, aineksia on kyllä. Riikan suorituksen vaivattomuus ja kypsyys yllätti iloisesti.
- Minä
Jostain syystä ne ihmiset, jotka eivät jaksa kuunnella jazzia, klassista tms. väittävät, että "ollaan pitävinään" näistä musiikin lajeista. Miksi on niin vaikea tajuta, että musiikkia kuunnellessa mieltymykset muuttuvat ja kehittyvät. Kaikki kunnia kaikelle hyvin tehdylle musiikille.
"Uskallan väittää kuitenkin suurimman osan olevan pitävinään monista klassikoista, kuten myös nykymusiikin teoksista vain nostaakseen itseään." Mihin? - m. v.
Sailbad Sinner kirjoitti:
***Moni varmasti nauttii tunnetuimmista melodioista mutta koko sinfonian kuunteleminen on raskasta ja tylsää. Ainoastaan ammattilaiset voivat löytää itseään tyydyttäviä elementtejä.***
Et ehkä ole löytänyt sinfonian kuuntelemiseen sopivaa tekniikkaa. Kuten ketjussa ”mikä on sifonia” oli puhe, sinfoniassa on ainakin yksi osa, jossa on ainakin kaksi teemaa tai suurempaa musiikillista ideaa, jotka ovat jonkinlaisessa vuorovaikutuksessa keskenään. Tämän vuorovaikutuksen tunnistaminen ja seuraaminen on keskeinen osa sinfoniasta nauttimista. On monia ”helppoja” sinfonioita, joista voi nauttia vain niiden maalailemien kuvien vuoksi ja nauttia ehkä enemmän pintakiillosta kuin sisäisestä rakenteesta, mutta esimerkiksi Sibeliuksen 4. ja 7. sinfonia eivät mielestäni tällä otteella avaudu.
En ole mistään kirjasta löytänyt, mutta olen itse kehittänyt sellaisen tekniikan, että uutta teosta kuunnellessani kuuntelen sen alkua niin moneen kertaan, että pää- ja sivuteema tulevat tutuiksi, jolloin niiden vuorovaikutusta on helpompi seurata. Joku muu lähestyy uusia teoksia omalla tavallaan.
***Ooppera on paras esimerkki. Harva oikeasti nauttii kiekuvasta, ulisevasta ja hyppivästä laulutyylistä yhdistettynä ylinäyttelemiseen.***
Kiekuvalla, ulisevalla ja hyppivällä laulutyylillä tarkoittanet sitä, joka oopperassa tunnetaan termillä ”bel canto”, kirjaimellisesti kaunista laulua. Termiä käytetään kahdessa eri merkityksessä. Ensiksikin bel canto liittyy italialaisen oopperan aikakauteen n. 1810 - 1850, jonka mestareita olivat Rossini, Donizetti ja Bellini sekä varhainen Verdi. Tällä kaudella koloratuuri ja äänellä kikkailu kehitettiin äärimmilleen, ja libretistit olivat lujilla keksiäkseen juonenkäänteitä, jotka tarjosivat pohjan näille koloratuuripurkauksille. Eräs mahtava keksintö oli 1830-luvun ”hulluusoopperat”, joissa primadonnan hulluksi tuleminen vapautti säveltäjän viimeisistäkin rationalismin kahleista.
Bel canto -termin toinen merkitys on sitten se, että laulajan pitää myös hallita tämä uskomatonta virtuoosisuutta vaativa tekniikka, niin että se kuulostaa perustellulta ja pakottomalta. Niin uskomattomalta kuin asia voi tuntua, niin bel canto -oopperoiden halveksuminen 1900-luvun alkupuoliskolla johtui suureksi osaksi siitä, että bel canto -tekniikka oli täysin kadoksissa ennen Maria Callasta ja Luciano Pavarottia. Kyllä kai joku muukin olisi tekniikan voinut oppia, mutta kyse oli eräänlaisesta noidankehästä: yleisö piti näitä teoksia muinaisjäänteinä, minkä vuoksi kukaan ei viitsinyt niitä opetella niin, että yleisö olisi niistä innostunut. Eikä nykyäänkään ole liiemmin ylitarjontaa todellisista bel canto -tekniikan hallitsevista laulajista.
Ylinäytteleminen ei tietysti koskaan ole hyväksi, muutenhan ei olisi kyseessä yli-näytteleminen. Mutta mikä sitten on ”sopivasti” näyttelemistä? Esimerkiksi raskaasti orkesteroiduissa (”jälkiwagneriaanisissa”) teoksissa laulajan pitää kiinnittää huomio itseensä, jotta katsoja paremmin erottaisi laulun orkesterin yli. Kyse on vähän samasta ilmiöstä kuin esimerkiksi piano- tai viulukonsertissa, jossa yksittäisen instrumentin pitää erottua suuresta orkesterista, mitä soittajan käsien liikkeiden näkeminen suuresti edesauttaa. Toinen syy ”ylinäyttelemiseen” voi olla se, että sillä pyritään luomaan vaikutelma, että ooppera on kirjoitettu aivan toiseen aikakauteen, ja ehkä toiseen paikkaankin. Itse asiassa en tiedä mitään muuta merkittävää oopperaa kuin Kurt Weillin Street Scene, joka olisi sijoitettu tekijänsä aikaan ja paikkaan. Ehkä tällä toiseen aikaan (tai paikkaan) viittaamisella luodaan vaikutelma, että vaikka juoni ei olisikaan uskottava täällä ja nyt, niin toisena aikana tai toisessa paikassa ihmiset toimivat näin.
Finnairin Blue Wings -lehdessä oli viime kesänä Esa-Pekka Salosen haastattelu, kun hän oli tulossa suomeen Kaukaista rakkautta ohjaamaan. Hän kertoi pitävänsä oopperasta mm. juuri siksi, että siinä käsitellään suuria tunteita suorasti, erotuksena esimerkiksi elokuvista, joissa tekijä usein tarkastelee tunteita kyynisen asenteen kautta. Itse olen sitä mieltä, että oopperoissa kyllä käsitellään suuria tunteita suorasti, mutta tekijä haluaa jostakin syystä lähes aina siirtää tapahtumat toiseen aikaan tai paikkaan, ehkä juuri samasta syystä kuin elokuvantekijä ottaessaan Salosen mainitseman kyynisen asenteen.
Kuuntelen klassista musiikkia ja oopperoita enimmäkseen kotonani, joten mistään snobismista tuskin on kyse. Olen tavallinen perus-di, en millään tavalla julkkis.Onko Esa-Pekasta tullut ohjaaja?
- mieltä!
sankaritunari kirjoitti:
kanssasi samaa mieltä. Bel canto asettaa omat vaatimuksensa äänityypillekin, ei ole kyse vain tekniikasta. Olet oikeassa, että bel canto -harjoitteet ovat kaikille hyvästä, notkeus ja lyyrinen säteily ääneen tulee löytyä, mutta se on tosiaan eri asia, kenen on hyvä laulella "kauniisti" vain harjoitusmielessä, kenen laatu on sellainen, että bel canto -roolien laulaminen oikein näyttämöllä on omaa alaa. Minut suorastaan yllätti, miten hienosti oma mezzomme Riikka Rantanen laulaa La Cenerentolassa vaativan bel canto -roolinsa. Lilli Paasikiven äänen kvaliteetti on hurmaava, ja harjoitellen bel canto -laulukin kehittyy, aineksia on kyllä. Riikan suorituksen vaivattomuus ja kypsyys yllätti iloisesti.
Riikka Rantanen on todella loistava La Cenerentolassa, samoin tietty esim. Uusitalo. Eli ihmeessä katsomaan, jos on jäänyt väliin!
- Turandot
yoha kirjoitti:
"Eikä nykyäänkään ole liiemmin ylitarjontaa todellisista bel canto -tekniikan hallitsevista laulajista."
Olen hieman sitä mieltä, ettei kaikista laulajista ole bel canto -tyylin laulajiksi. Ääni ei vain yksinkertaisesti sovi siihen muottiin. Tulee mieleen parhaita nykyisiä bel canto -ääniä (esim. Juan Diego Florez ja Cecilia Bartoli) kuunnellessa, että siihen tarvitaan tietynlainen lyyrinen, kiinteästi soiva ja notkea (tai kevyesti liikkuva) ääniaines. Minunlaisellani jylhän mustalla ja kankealla bassobaritoniäänellä ei ole puhettakaan bel canton laulamisesta, toki lyyristä laulua pitää opetella ja notkeutta (onhan Talvelan Mara siitä hyvä esimerkki), mutta bel canto -laulajaa ei kaikista saa tekemälläkään, vaikka kuinka harjoittelisi.bel cantoa! Tuokaa tänne Bellini ja teen teille kaikille bellinit. Njam! Oikeesti: bel canto on taidetta ties kuinka monenteen potenssiin. Se on jumalaista kun sen osaa.
- musiikkia opiskeleva
Onpa aika pahasti yleistävää tekstiä. Jos itseäsi ei klassinen musiikki kiinnosta niin se ei tarkoita sitä, että se olisi jotenkin elitististä. Esim. me musiikinopiskelijat emme välttämättä ole akateemisia, vaan osa opiskelee ammattikorkeakoulussa. Itse olen ihan keskiluokkaisesta perheestä, jossa kummallakaan vanhemmista ei ole akateemista koulutusta. Silti olen ajautunut klassista opiskelemaan. Ja satunpa tietämään että miesopiskelijoissa on ihan normaaleja tyyppejä jotka tykkäävät myös katsoa jääkiekkoa ja vetää sitä kyrsää. Autoa tuskin korjailevat, mutta se johtuu ihan siitä, että muusikolle kädet on aika tärkeä työväline. Alkoholista nyt puhumattakaan, sehän taitaa muusikoiden keskuudessa olla vähän turhankin yleisesti käytetty aine....
- Robert75
Kysymys ei ole siitä, onko klassinen musiikki tai joku muu musiikinlaji elitististä. Kysymys on siitä, suhtaudutaanko johonkin musiikinlajiin elitistisesti. Elitistejä löytyy kaikkien musiikinlajien kannattajista. Siis sellaisia ihmisiä, jotka pitävät itseään muita parempina, ja suhtautuvat halveksuvasti muihin musiikinlajeihin kuin omaan suosikkiinsa.
Itse en pidä itseäni mitenkään elitistisenä. Kuuntelen klassisen musiikin lisäksi myös muita musiikinlajeja enkä välitä siitä, pitävätkö muut kuuntelemaani musiikkia tyhmänä. Olen juuri ja juuri alle kolmekymppinen, mutta olen kuunnellut klassista musiikkia 7-vuotiaasta asti. Tietynlainen elitistinen suhtautuminen minulla oli klassiseen musiikkiin joskus 9-12-vuotiaana. En ole rikas eikä minulla ole akateemista koulutusta. En pidä autojen rassaamisesta enkä penkkiurheilusta. Tiedän myös joidenkin suhtautuvan myös näihin harrasteisiin elitistisesti.
Se, että kuuntelen klassista musiikkia (tai ainakin joitakin klassisia säveltäjiä) johtuu yksinkertaisesti siitä, että pidän siitä.- Oprah
pieni korjaus Sailbad Sinnerille....E-P Salonen on edelleen kapellimestari ei ohjaaja =)
- sankaritunari
Oprah kirjoitti:
pieni korjaus Sailbad Sinnerille....E-P Salonen on edelleen kapellimestari ei ohjaaja =)
ei joskus kiireessä menisi sikin sokin ajatuksissa johtaminen ja ohjaaminen, noin suomen kielen sanoina kun vielä ovta merkitykseltään kovinkin lähellä toisiaan. Mutta niinhän se oli, että E-P johti orkesteria. Ja paremmin kuin hyvin, tapansa mukaan.
- m.v.p.
Jaa? Minulle klassinen musiikki ja oopperassa käyminen ei ole mikään elitismin tai snobiuden merkki. Joillekin se kuitenkin tuntuu sitä olevan, josta syystä en esim. työpaikalla viitsi kauheasti mainostaa asiaa. Minusta koko elitismihöpötys johtuu siitä, että ihmisten, jotka itse eivät ole kiinnostuneita klassisesta, on aivan mahdoton ymmärtää, että joku muka tosissaan olisi kiinnostunut musiikista, joka heidän korvissaan kuulostaa kauhealta ulinalta ja riitasoinnuilta.
Toinen juttu on tietenkin nämä muutamat julkisuuden henkilöt, jotka mainostavat itseään 'oopperafaneiksi' ja käyvät näyttäytymässä Savonlinnassa. Itse en ole tätä erästä kuuluisaa 'kopelointi'pariskuntaa koskaan nähnyt esim. Kansallisoopperassa. Mutta lehtien palstoilla toitotetaan sitäkin useammin oopperaharrastuksesta ja tehdään siitä numeroa- tällainen taatusti ärsyttää keskivertolukijaa ja lisää oopperan mainetta elitistisenä keekoiluna.
Kolmas elitismin mainetta lisäävä asia on oopperan saama mittava valtiontuki. Lehdet muistavat muistuttaa kansaa tämän tästä siitä kuinka paljon valtio antaa tukea per oopperalippu. Summa kuulostaa suurelta, mitä se varmaan onkin, mutta minusta uutisoinnissa on havaittavissa tiettyä sensaationhakua. - Walther von Stolzing
On olemassa aivan tavallisia hampuuseja, jotka kuuntelevat taidemusiikkia. Suurin osa klassisen musiikin "ystävistä" on kyllä semmoista, että eivät ymmärrä asiasta hölökäsen pölökäystä mutta jotenkin muuten tahtovat näkyä eliitin joukossa ja hetkittäin olla menossa mukana. Tehtäköön niin kaikin mokomin!
Mutta kyllä ooppera ja muu taidemusiikki on vähän rankempien jätkien kamaa. Ainoastaan aavistuksen verran paremmalla ymmärryksellä varustetut jaksavat ja osaavat keskittyä kuuntelemaan niin monimutkaista musaa! - wr.
itse olen koulutukseltani puuseppä. olen 18v.
enkä ole rikas. mutta pidän klassisesta. sitä on myös kiva itse soittaa. jaa,a . mutta pidän myös hevi musiikista.. paganini rules. ja horowitz. ja
brahms, ja jne. - Köyhä
Olen köyhä ja kuuntelen silti klassista musiikkia. Tosin valikoin levyni tarkasti. Suurin osa klassisesta musiikistakin on huonoa, kaavamaista. Todellinen laatu ei ole koskaan elitististä, vaan silloin ollaan tekemisissä rehellisyyden ja totuuden kanssa.
- Tavis Tanja
Klassisen musiikin mestarit ovat poikkeuksetta yleensä olleet voimakkaita tunneihmisiä joiden elämästä ei draamaa ja intohimoja ole puuttunut.
Jos joku kuuntelee klassista musiikkia tai on koulutettu soittaja se ei tee hänestä millään tavalla ns. tavan pulliaista fiksumpaa tai filmaattisempaa, säveltäjänerot ovat olleet poikkeuksellisen lahjakkaita muusikoita joilla on toki musiikkikoulutus aloitettu yleensä jo pikkulapsena jonka seurauksena he hallitsevat teorian ja instrumentin sillä tavoin että luomistyö ei rajoitu mihinkään tekniseen ongelmaan, mutta myös tavanomaista laajempi musiikin ymmärrys ihan luonnostaan, kyky vedota ihmisten tunteisiin voimakkaan tunne-elämän ja rikkaan elämän kokemisen vuoksi alkuvoimaisilla musiikkiteoksilla jotka toimivat yhä. He olivat t oman aikansa rock tähtiä ja huippuartisteja joista monia ei arvostettu elitistien parissa ennen kuolemaa eivätkä he viettäneet elämäänsä käymällä konserteissa kravatti kaulassa snobbaillen vaan elivät hyvin valtavirrasta poikkeavaa elämää, säveltäjän elämää. Elitistiset snobit kyllä poikkeuksetta kuvittelevat olevansa jotenkin hienompia mutta unohtavat että niin säveltäjänerot kuin he itsekin ja ns. tavikset jotka syövät makkaraa ja rassailevat autoja, ovat kaikki vain ihmisiä. Mm. Mozart inhosi suuresti eriarvoisuutta ja rakasti seikkailuja ja juhlimista, puhumattakaan musiikista. Kenenkään ihmisen sosiaalinen status ei tee tästä millään tavalla toista ihmistä älykkäämpää tai herkempää eikä lisää tunneälyä tai elämänkokemusta.- ....................
"Kenenkään ihmisen sosiaalinen status ei tee tästä millään tavalla toista ihmistä älykkäämpää tai herkempää eikä lisää tunneälyä tai elämänkokemusta."
Mutta kunpa ne status -ihmiset vain itse tajuaisivat tämän.
- Dorkon Bummers
Akateemisuus ei ole musikaalisuuden mittari.
- ipe maailmanmestari
elitistä ja ei pointsi ei ole relevantti vaan ongelmana on ohjelmiston kaavamaisuus ja kaanonin suppeus. please levyttäkää tuukkaset, fougstetit ja saikkolan pensierto movimentot ja aaltosen hiroshimat ja fordellit ja ikosen lemmin pojan. haluaisin taivaaseen mkelatinin siivellä enkä räpiä maaasssa matojen klanssa kuten lapsellinen kansanomainen sibelius vailla eurooppalaisrtemn sivistyskulttuurien kosketusta. tadatadatadatada näin akaa tuukkasen meren 3 osa kuin beethovenin n5. finaali scherzon patarummun kumahdusten kaiun saattele,mana tadataatadataa ja valtava hyöhyaaltp joka kasvaa 8 metriseksi pyyhkäisee estonian tieltään ja kluoro hukkuu orkesterinsointimassoihin.olen hurmiossa ja pakahtunut.,
- grrdrdgrd
Klassinen musiikki ON elitististä ja tarkoitettu vain niille jotka eivät ymmärrä sitä että elämän tarkoitus löytyy jääkiekosta, nyrkkeilystä, keihäänheitosta, salkkareista, ja maikkarin murhamysteereistä.
Kun minusta tulee maailman diktaattori, kiellän klassisen musiikin hallussapidon ja esittämisen.- nionotska
räppi ja heavy vaikuttavat rappiottavammin psyykeen kuin mitä arvoja jalostunut korkeataide jta klassisnen edustavat, nino preru treenit vaik lainasin 25 ekee.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 1011497
Välillä käy mielessä
olisiko sittenkin ollut parempi, että emme koskaan olisi edes tavanneet. Olisi säästynyt monilta kyyneleiltä.781154- 841064
- 139976
Uskoontulo julistetun evankeliumin kautta
Ja kun oli paljon väitelty, nousi Pietari ja sanoi heille: "Miehet, veljet, te tiedätte, että Jumala jo kauan aikaa sitt573942Mika Muranen juttu tänään
Jäi puuttumaan tarkennus syystä teolle. Useat naapurit olivat tehneet rikosilmoituksia tästä kaverista. Kaikki oli Muras1877Hanna Kinnunen sai mieheltään tiukkaa noottia Tähdet, tähdet -kotikatsomosta: "Hän ei kestä, jos..."
Hanna Kinnunen on mukana Tähdet, tähdet -kisassa. Ja upeasti Salkkarit-tähti ja radiojuontaja onkin vetänyt. Popedan Lih8872- 19822
Oho! Farmi-tippuja Wallu Valpio ei säästele sanojaan Farmi-oloista "Se oli niin luotaantyöntävää..."
Wallu oikein listaa epämiellyttävät asiat… Monessa realityssä ollut Wallu Valpio ei todellakaan säästele sanojaan tippum9654Helvetin hyvä, että "hullut" tappavat toisensa
On tämä merkillistä, että yritetään pitää hengissä noita paskaperseitä, joilla ei ole muuta tarkoitusta, kuin olla riida8630