Jos joku jaksaa lukea ja kommentoida niin olisin tyytyväinen ja kiitollinen.
Mulla on ollut sanotaanko outo lapsuus ja olen melkein 100 % varma että äidilläni on jonkin sortin mielialahäiriö. Oli sekä fyysistä että psyykkistä väkivaltaa ja saimme aina kuulla kuinka huonoja olemme ja muut lapset ovat niin paljon parempia. Äitini ei ole ikinä pyytänyt anteeksi mistään tai myöntänyt olevansa väärässä. Kaikki muut ovat aina ilkeitä häntä kohtaan (tämä esim. jos 100 kertaa sanoo jotain eikä hän usko ja loppujen lopuksi sitten menee hermot ja ärähtää hänelle.) Aina kaikki menee siihen että hän nostaa kauhean metelin ja itkee kuinka hän on aina yrittänyt ja uhrannut elämäsnä meille.. Tosin hän ei ole ikinä kysynyt mitä me lapset oikeasti haluaisimme vaan päättänyt että näin teemme. Pienenä esim Puuhamaa oli täysin kielletty..jos menimme Linnanmäelle niin saimme katsoa kuinka muut pitivät hauskaa ja saimme käydä yhdessä laitteessa..Ja myös lelukaupat oli vaan katsomista varten. Ja olen esim saannut kuulla että jos hänen pitäisi valita lapset vai mies niin ehdottomasti mies..ja olen ollut 8 v kun tällasta kuulin ejkan kerran.(nämä esimerkit ovat siis vain murto osa kaikesta)
Nyt on oma lapsi ja mua alkaa heti ahdistaa kun vaan ajattelen että lapseni menisi mummollaan. Äitini on mukamas niin innoissaan lapsesta ja lainanut jotain "mummo"-kirjoja..mua vaan oksettaa. Luuleeko hän ettemme muista miten hän on käyttäynyt ja miten hän vieläkin välillä käyttäytyy? Hänen kanssaan on mahdotonta keskustella sillä hän ei näe mitään vikaa itsessään..jos joku edes mainitsee että oudosta lapsuudesta niin heti alkaa painajaismainen marttyyrikohtaus ja hän on taas uhri.
Olen koko ikäni (30 v ) saannut kuulla olevani huono, ruma, villi..jne jne ja en ole ikinä saannut kannustusta. Kun lapseni syntyi nämä ajatukset nousivat pinnalle ja en kertakaikkiaan voi mitenkään ymmärtää miksi äitini edes hankki lapsia. En voisi ikinä tehdä lapselleni samaa mitä äitini tehnyt. Lapseni on elämäni ilo, ylpeyden aihe, rakastan enemmän kuin elämää...jne jne.
Mikä tämä herättää teissä? Miten te suhtatuisitte tällaseen? Mielipiteitä? Kommentteja? tuntuu että mulla on ilmapallon kokoinen taakka sydämmessä.
Mulle tuli myös varsinainen kriisi kun sain ekan lapseni. (Erilaista psyykkistä oireilua mulla ollut kyllä melkein koko ikäni.)
Sit lapsen ollessa muutaman kk:n vanha, oli mulla niin paha olo et hakeuduin psykologin puheille neuvolan kautta. Siitä oli tosi paljon apua. Siellä mä tätä äitisuhdettani kävin läpi ja sen avulla pyrin varmistamaan etten siirrä tätä samanlaista suhtautumistapaa seuraavalle sukupolvelle. Ja tulipa siinä samassa löydettyä syy sille minun aiemmalle psyykkiselle oireilullenikin.
Ymmärrän sua oikein hyvin. Jos sulla ton asian suhteen paha olo tulee kovin voimakkaaksi niin siihen kannattaa hakea apua.
sinulla on ollut vaikea, "outo" lapsuus. olet kylläkin kaikesta huolimatta kasvanut ihmisenä varmaankin enemmän kuin joku toinen samanlaisissa oloissa kasvanut olisi.
kuinka paljon tiedät äitisi omasta lapsuudesta? tunnetko isovanhempasi? ehkä kuitenkin on niin että äitisi ei ole vaan itse kasvanut aikuiseksi?
minun toiseksi elämän mietelauseeksi on tullut:
"et voi antaa eteenpäin mitään mitä sinulla ei ole".
tuntuu että olet kuitenkin, kaikesta huolimatta saanut jotakin että sinusta on tullut noin vastuullinen ja ajatteleva ihminen.
yritä miettiä niitä hyviä asioita joita olet kokenut lapsuudessasi.
koska kuitenkin olet noin tietoinen tilanteesta niin mieti että haluatko jatkaa olla äidin kanssa tekemisissä olemista taikka sitten et? voitko antaa anteeksi äidillesi vai et?
voisitko ymmärtää äitisi taustaa?
minulla on hiukan sama tausta ja nyt olen kuitenkin jo aikaa sitten hyväksynyt että äitini lapsuus ei ollut ruusuilla tanssimista. hän ei siis myöskään osannut olla äiti sillä tavalla kun olisin tarvinnut. (hänen oma äitinsä kuoli jo kun hän oli pieni lapsi).
myöskin minun äitini on kovasti kiintynyt lapsiini mutta huomaan että ei osannut olla oikeudenmukainen heitä kohtaan. lopuksi en tavannut äitiäni vuosiin. puhuimme vaan puhelimessa.
mutta aikojen kuluessa aloin enemmän miettimään ja ymmärtämään asioita. sain myös ihan suoraan sanottua äidilleni asioita mitkä mietitytti.
en tietenkään koskaan tule unohtamaan kuinka hän minua kohteli, mutta anteeksi olen antanut ja oppinut vielä rakastamaankin äitiäni.
ikävä kyllä lapseni eivät hirmusti mummistaan pidä mutta käyvät kyllä joskus.
joillekkin ihmis-suhteet on ihan utopiaa ja joillekkin taas selvempiä. jotkut ei vaan ymmärrä. ja jos ei ymmärrä niin sitten ei. se ei tarvitse tarkoittaa sitä etteikö äitisi sinua rakastaisi vaan ehkä sitä että hän ei vaan tiedä kuinka tehdään?
sen tiedän että äitini oli nuorin lapsi neljästä ja ikäeroi muihin sisaruksiin on ollut aika. Sisarukset kävivät kaikki koulua, tosin äitini taisi olla rellestelijä joka joskus mulle ylpeilikin sillä että häntä ei lukio kiinnostanut vaan hän halusi hengailla kaupungilla..hm.. Tosin mummoni oli erittäin ihana ihminen. Päättäväinen mutta lempeä. Hoiti minuakin kun olin pieni ja hänestä minulla on vaan hyvät muistot.
Isät ihan mukana kuviossa. ukki tais olla aika ankara, muuta en tiedä. oma isä on fiksu ja mukava, sosiaalinen. mutta usein äitini puolella koska muuten hän saa sitten kuulla viikkotolkulla. Olen lähes koko ikäni toivonut että he eroaisivat sillä isäni olisi taatusti onnellisempi ilman äitiä.
On niin sairaita juttuja, kun pienenä sairastui vaikkapa oksennustautiin ja vahingossa oksensi sängylle niin akka repi ylös ja pisti kylmän suihkun alle rangaistukseksi siitä että ei osannut mennä wessaan..miten joku voi tehdä noin pienelle lapselle jolla on paha olo? Tai jos isäni oli joskus erittäin harvoin juhlimassa (tuli ajoissa kotiin, ehkä viim. 01.00) niin äiti kyttäsi ikkunasta että siellä se ukko tulee, repi jonkun meistä ylös sängystä, asetti johonkin istumaan ja valitti kun isä astui ovesta sisään että "tässä lapsesi nyt istuu kun sinä olet ulkona ryyppäämässä"..ja isi oli ehkä juonut muutaman oluen.
Mutta jos näistä jutuista yrittää äidille puhua niin se ei kuulemma ole totta ja me muistamme kaikki väärin. Koska hän on aina tehnyt parhaansa. Samalla siis tyranni ja marttyyri..jonkin sortin häiriö siinä päässä kyllä on.
sen tiedän että äitini oli nuorin lapsi neljästä ja ikäeroi muihin sisaruksiin on ollut aika. Sisarukset kävivät kaikki koulua, tosin äitini taisi olla rellestelijä joka joskus mulle ylpeilikin sillä että häntä ei lukio kiinnostanut vaan hän halusi hengailla kaupungilla..hm.. Tosin mummoni oli erittäin ihana ihminen. Päättäväinen mutta lempeä. Hoiti minuakin kun olin pieni ja hänestä minulla on vaan hyvät muistot.
sinulla on ollut vaikea, "outo" lapsuus. olet kylläkin kaikesta huolimatta kasvanut ihmisenä varmaankin enemmän kuin joku toinen samanlaisissa oloissa kasvanut olisi.
kuinka paljon tiedät äitisi omasta lapsuudesta? tunnetko isovanhempasi? ehkä kuitenkin on niin että äitisi ei ole vaan itse kasvanut aikuiseksi?
minun toiseksi elämän mietelauseeksi on tullut:
"et voi antaa eteenpäin mitään mitä sinulla ei ole".
tuntuu että olet kuitenkin, kaikesta huolimatta saanut jotakin että sinusta on tullut noin vastuullinen ja ajatteleva ihminen.
yritä miettiä niitä hyviä asioita joita olet kokenut lapsuudessasi.
koska kuitenkin olet noin tietoinen tilanteesta niin mieti että haluatko jatkaa olla äidin kanssa tekemisissä olemista taikka sitten et? voitko antaa anteeksi äidillesi vai et?
voisitko ymmärtää äitisi taustaa?
minulla on hiukan sama tausta ja nyt olen kuitenkin jo aikaa sitten hyväksynyt että äitini lapsuus ei ollut ruusuilla tanssimista. hän ei siis myöskään osannut olla äiti sillä tavalla kun olisin tarvinnut. (hänen oma äitinsä kuoli jo kun hän oli pieni lapsi).
myöskin minun äitini on kovasti kiintynyt lapsiini mutta huomaan että ei osannut olla oikeudenmukainen heitä kohtaan. lopuksi en tavannut äitiäni vuosiin. puhuimme vaan puhelimessa.
mutta aikojen kuluessa aloin enemmän miettimään ja ymmärtämään asioita. sain myös ihan suoraan sanottua äidilleni asioita mitkä mietitytti.
en tietenkään koskaan tule unohtamaan kuinka hän minua kohteli, mutta anteeksi olen antanut ja oppinut vielä rakastamaankin äitiäni.
ikävä kyllä lapseni eivät hirmusti mummistaan pidä mutta käyvät kyllä joskus.
joillekkin ihmis-suhteet on ihan utopiaa ja joillekkin taas selvempiä. jotkut ei vaan ymmärrä. ja jos ei ymmärrä niin sitten ei. se ei tarvitse tarkoittaa sitä etteikö äitisi sinua rakastaisi vaan ehkä sitä että hän ei vaan tiedä kuinka tehdään?
Unohda tämä klisee. Joskus on vaan kertakaikkiaan otettava henkinen ero omasta vanhemmasta, taidat olla siinä pisteessä ollut jo kauan sitten. Et ole äidillesi mitään velkaa!
Onko sisälläsi sittenkin syyllisyyttä? Sillä syvään se on istutettu ja sitkeä kitkeä pois. Olen lähinnä huolissani siitä, mitä tuhoa noin huono äiti on sulle tehnyt, sillä ihminen muokataan 0-3 vuotiaana lähes valmiiksi...
Sori, kiire töissä, halusin kirjottaa edes jotain.
Toi on niin totta kun vaan olla ja voi..tunnen lähes koko ajan jonkinsortin syyllisyyttä. Mikä saa minut todella vihaiseksi koska enhän minä ole tehnyt äidilleni mitään, päinvastoin. Kun mietin näitä juttuja iskee syyllisyys että onkohan asia nyt näin..ja kuvittelenko vaan..ja onko mulla oikeus olla näin katkera äidilleni.
Kuulosta samantapaiselta äiti-tytär suhteelta toki eroavaisuuksinkin kuin minulla on. Minun äitini on marttyyri, jonka elämä meni pilalle 25 vuotta sitten kun "isäsi pilasi hänen elämänsä" ja he erosivat. Hauskaa ei voi olla tänä päivänäkään kun "silloin aikannan isäsi pilasi meidän kaikkien elämät". Vain toisilla voi olla hauskaa koska heillä on hyvä avioliitto. Äitini on käyttänyt minua henk.kohtaisena psykologinaan koko ikäni eikä mitään ole jäänyt varmasti epäselväksi. Jos hänelle uskaltaa sanoa edes ystävällisesti mitään poikkipuolista, hän heittääntyy marttyyriksi, alkaa itkeä, lyö luurin korvaan tms. Lapsuudesta muistan lähinnä, että hän aina huusi.
Mielellään hän antaa ohjeita minulle (siis 45 v:lle!) puhelimitse viikoittain tyyliin "muistathan ottaa vitamiinisi".
Meiltä "lapsilta" ei ole koskaan myöskään kysytty, mitä me todella haluaisimme, vaan meille on kerrottu jatkuvan ohjeistuksen myötä, mitä meidän pitäisi haluta.
Siinä vaiheessa kun äitini alkoi vaatia, että minun pitää pistää välini isääni poikki kun hän on niin saanut kärsiä "ja on muillakin ihmisillä lapsia, jotka ovat panneet välit isäänsä poikki", niin päädyin psykologin luo. Tärkein ahaa-elämykseni psykologin luona oli lause "miksi sinun äidilläsi on sinun mielestäsi oikeus aiheuttaa sinulle pahaa mieltä, mutta sinä vältät viimeiseen asti aiheuttamasta pahaa mieltä äidillesi"? Tämä kyllä avasi silmiä, mutta en siitä huolimatta osaa kerta kaikkiaan panna mitenkään kampoihin.
Tämä tapahtui silloin, kun keskimmäisen lapseni ristiäiset olivat tulossa ja olisi pitänyt saada iloita vauvasta (ja silloinkin oli isäni ja äitini erosta kulunut jo noin 20 vuotta eli ihan tuoreesta jutusta ei ollut kyse). Vanhempani eivät ole juuri olleet tekemisissä sen jälkeen eli kyse ei ole siitä, että juuri silloin olisi sattunut jotain.
Kun sanoin hänelle, että nyt saa kaikki isä-jutut loppua ja en halua enää kuulla asiasta mitään, hän sanoi, että hän ei voi ymmärtää kantaani "kun hän on kerrankin päättänyt tulla kaapista ulos". Täh - hän oli ollut viimeiset 45 vuotta kaapista ulkona!
Pahinta on, että hän on alkanut jauhaa näitä samoja juttuja minun ja sisareni lapsille.
Omaa jo kuollutta äitiään (91 v kuollessaan) hän mollaa edelleen toistuvasti, veljensä on hänen mielestään luuseri eikä veljen perheessä ole mitään hyvää. Yksi siskoistaan on hänen mielestään omituinen, jota ei tahdo jaksaa kuunnella. Ja niin edelleen ja edelleen. Elämästä löytyy joka asiasta jotain ikävää ja sitä samaa juttua pitää jauhaa uudelleen ja uudelleen ihan kuin levy pyörisi katkeamatta.
Kun äitini on ollut meillä kylässä, oloni on aivan tyhjiin imetty ja minulta kestää jonkin aikaa toipua ihan kuin flunssan jälkeen.
Pahinta on, että olen alkanut huomata itsessäni samanlaisia käyttäytymismalleja. APUA!
Olen sitä mieltä, että hän on todennäköisesti yksinäinen ja ehkä masentunut, eikä tekemistä riitä varsinkaan näin eläkkeellä. Masentunut ihminenhän ei tahdo jaksaa nähdää hyvää missään. Psykologi ihmetteli myös, mitä minä teen hänen luonaan ja miksi äitini ei ole siellä minun sijastani. Sanoin, että äitini ei usko psykologeihin vaan pitää niitä humpuukina. Huokaus...
Olet aikuinen nainen ja äiti. Sinun ei tarvitse eikä pidä sietää mitä tahansa käyttäytymistä. Et myöskään ole velkaa mitään äidillesi.
Meillä aikuisilla ihmisillä on oikeus ja velvollisuus itseämme kohtaan (ja lapsiamme) valita ihmissuhteemme ja lähimmäisemme. Jos kärsit äiti-suhteestasi, miksi pidät sitä yllä?
Minulla elämä alkoi vasta sitten kun uskalsin katkaista kaikki välini äitiini.- En myöskään halunnut lsteni saavan huonoja ja inhottavia vaikutteita äitini ajatusmaailmasta. Yhä edelleen äitini levittää valheita minusta mutta en välitä niistä ja luulempa etteivät muutkaan.
Elän onnelista ja tasapainoista elämää kun ei tarvitse turhia taakkoja kantaa mukanaan.
