Kirjoitan tämän, vaikka tiedän, ettei sitä varmaan kukaan luekaan. Tai ehkä joku lukee, ketään ei kiinnosta kuitenkaan. Tämä on oma asiani, kuten kaikki muukin...
En tiedä edes mitä sanoisin. Tuntuu, ettei elämälläni ole enää tarkoitusta, ei sisältöä. Miksi eläisin? Mitä varten? ei siihen ole syytä..
Joitakin vuosi sitten veljeni yritti itsemurhaa. Ei onnistunut. Yritti toisen kerran, mutta jätti yrityksen kesken. Hän käy psykologilla, mutta on ns. terve kuitenkin ja elää normaalia elämää kotona. En edes muista, koska olisimme puhuneet toisillemme ystävällisesti. Hänen käytöksensä ennen itsemurhan yrittämistä muutti kaiken. Olin muka aina tiellä, vaikka yritin olla ystävällinen sisar. Olin nuori, kuinka olisin voinut ymmärtää.
Isäni on sairas. Ei kuolemansairas, mutta kun olin ala-asteella, hän sai aivoihinsa veritulpan tai vastaavan ja sen vuoksi ei pysty ymmärtämään aivan kaikkea, vaikka on periaatteessa kyllä ihan normaali. Hänenhään kanssaan en ole vuosiin pystynyt mitään puhumaan. Aina vain huutoa... Hänen sanansa, kaikki haukkumiset, satuttivat, olin vielä niin nuori. Hän haukkui minua huoraksi, vaikka en ollut koskenutkaan poikiin siten. Ei hän tosissaan sitä tarkoittanut, vaan ei käyttää tuollaisia sanoja haukkumiseen, ja hän on sairas. Siitä huolimatta, sanat satuttivat. Välillä tuntuu, että haluaisin, että voisimme tehdä sovinnon, pelkään että hän kuolee muutaman vuoden päästä, ja jään katumaan. Mutta en voi, ei hän edes tajuaisi.
Äitini taas ei välitä. Olemme riidelleet jatkuvasti viimeisen vuoden ajan. Toisaalta tiedän, että hän välittää, mutta ei hän halua puhua kanssani, kun minä sitä tarvitsisin. Kun olisin surullinen (ja sitä olen useimmiten illalla vain), ei ole aikaa, on töitä tai tulee riitaa, kun en halua puhua kaikesta veljen läsnäollessa. Ja taas kaikki huutavat ja poistun itkien huoneeseeni.
Tämän lisäksi koirani kuoli vain vähän aikaa sitten. Ainoa todellinen ystäväni. On minulla ystäviäkin (ihmisiä), mutta en koe heitä todellisiksi ystäviksi. He kyllä joskus sanovat, että kyllä sinä voit meihin aina luottaa ja me olemme sinun ystäviäsi. Tiedän kuitenkin, että kun pitää valita esimerkiksi niin pienessä asiassa, kuin että kenen pari on koulussa tunnilla, olen ainoa, joka jää yksin. Kaverini ovat kuitenkin pari. Näin se on aina ollut, olen ollut se ylimääräinen, koska meitä on pariton joukko ollut aina. Sitten kun löysin ystävän, sen joka oli aina parini ja johon luotin, meidän erotettiin ja laitettiin eri ryhmiin. Toinen kaveri kiilasi väliin emmekä ole enää parhaita ystäviä.
Paras ystäväni löysi poikakaverin, ja se loppui siihen. Olemme toki "ystäviä" vieläkin, mutta kun emme enää näe kuin harvoin, en voi koskaan turvautua häneen tai purkaa sisälläni olevia asioita kun sitä tarvitsisin. Tottakai olisin valmis myös kuuntelemaan toista, mutta kukaan ei ole koskaan halunnut uskoutua -juuri minulle-.
Niin, nyt sanotte, että hae apua, mene hoitoon. Näin perheenikin on sanonut monet kerrat suuttuessaan. Se sattui, todella. Sillä en oikeasti käyttäydy mitenkään epänormaalisti, kaikki varmasti pitävät minua normaalina ja iloisena nuorena naisena. Hymyilen paljon koulussa ja ympärilläni on joukko kavereita. Mutta kaikki ei ole hyvin. Tarvitsen ystävän, todellisen sellaisen. Minulla ei ole syytä elää. Tiedän, että muutaman vuoden kuluttua minulla ei ole enää vanhempianikaan. He kuolevat. Minun pitää opiskella, jotta saisin hyvän työpaikan ja pohjan elämälle. En saanut edes surra koiraani, koska minun piti opiskella, näin minulle sanottiin. TUnnen olevani kaikille pettymys. En haudo itsemurhaa, en ole koskaan hautonutkaan. Se on minusta raukkamaista. Silti toisaalta olen miettinyt, että haluaisin nähdä läheisteni ilmeet, jos he kuulisivat minun esimerkiksi joutuneen onnettomuuteen. Välittäisikö kukaan?
Toisaalta, en edes tiedä, miten itseään vahingoittaisi, jotta voisi olla varma, ettei enää koskaan herää.
Olen vain ilmaa. Olen kaikille vain se, jolle voi huutaa, jota voi käskeä. Kaverini esittävät kaveria, mutta heillä kaikilla on olemassa "se paras kaveri", jolle uskoutuvat kaikessa - ja minä en sellainen ole kellekään. Niin, syy on tietysti minussa - kuten aina...
Miksi ylipäätään synnyin, jos en tuota kellekään mitään iloa? Kesällä kaikki oli hyvin hetken. Näin paljon ihmisiä, monet totesivat, että olen kaunis, joku kiitti jostakin asiasta ja sanoin, että olen mukava. Mutta mitä hyötyä on olla kaunis, jos ei ole onnellinen? Ja onnellinen minä en ole,joskaan en tunne olevani kauniskaan.
Mitä olen tehnyt ansaitakseni tällaisen elämän? Onko tämä elämää lainkaan. Sanotaan, että vanhetessa elämä vain vaikenee. Tämän olen itsekin todennut. Miksi minun pitäisi kokea kaikki tulevaisuudessa odottavat surut ja murheet? Vanhempien kuolema, lemmikkieni kuolema, yksinäisyys, riidat... En ole koskaan ollut kenellekään tärkeä. Minulle ei ole sanottu niin moneen vuoteen. Ja olen ihan oikeasti yrittänyt. Yrittänyt olla hyvä ystävä, mutta silti minut on jätetty, kun on löytynyt joku toinen. Yrittänyt olla hyvä tytär, mutta en vain kelpaa.
Sainpahan edes kirjoittaa tämän, joku kuunteli, eikä sanonut jälleen "EVVK". Se auttoi edes hetken. Mutta eiköhän tähänkin viestiin joku vastaa, ja hauku minut hulluksi tai sekopääksi.
Kukaan ei välitä
49
7475
Vastaukset
- Leijona
Et sä mitään hoitoa tarvi vaan jonkun jolle kertoa ja jonkun joka voisi ymmärtää ja tukea silloin kun sitä tukea tarvitaan. En väitä että tuohon kaikkeen pystyisin mutta haluaisin ainakin yrittää, [email protected]
- viherpeukalo
Tule opiskelemaan Lepaan puutarhaoppilaitokseen. Täältä löytyy kavereita ja kuuntelijoita.
- välittäjä
Toi on ihan hirveetä mää haluun tsempata sua jatkamaan
- Tina
Luin viestisi, enkä sen perusteella sanoisi sinua hulluksi tai sekopääksi enkä neuvoisi -enkä neuvokaan- sinua menemään hoitoon. Minulle itselleni tuli jotenkin surulinen olo luettua viestisi, jotkut sen kohdat olivat kuin suoraan elämästän. Mietin, kirjoitinko minä tämän, lukiessani sitä...
Minulla on aivan samanlaisia tunteita, ainakin luulen niin, kuin sinulla. Minusta tuntuu, ettei kukaan välitä. Ettei ketään kiinnosta, mitä minä teen. Äiti kyllä kysyy "Mitä sinulle kuuluu?", "Miten meni koulussa?" yms. muttei sitä oikeasti kiinnosta. Tuntuu, ettei minun olemassaolollani ole mitään väliä kenellekään. Tunnen itseni yksinäiseksi, vaikka minulla on kavereita ja pari ystävääkin. Joskus kesken koulupäivän minulle tulee yksinäinen olo, vaikka olen ihmisten läheisyydessä vaikka vieressäni istuu ihminen, jolle voin puhua. Minun tekee mieli ruveta itkemaan ja tulee sellainen olo, että haluaisin haihtua ilmaan; kadota. Kukaan ei sitä varmaan huomaisi, tai sitten huomaisi, mutta unohtaisi minut heti.
En ole koskaan voinut puhua ystävilleni kaikista asiota(ovatko he sitten ystäviäni?), en vaan voi luottaa ihmisiin enkä usko, että heitä kiinnostaa kuulla totuus. Epäilen kyllä nytkin, ettei kukaan tätä lue -tai sitten lukee, muttei välitä.
Minusta tuntuu luettuasi viestisi, että olen aivan turhaan surullinen(niin, olenhan minä..) ja tunnen turhaan itseni yksinäiseksi ja hylätyksi; sinulla kun kuulostaa olevan paljon vaikeampaa. Toivon, että voisimme tutustua toisiimme ja jutella; kuunnella toinen toisiamme. Tietenkin ymmärrän, jos et jaksa kuunnella valittamistani, onhan se turhaa yms. mutta olen aina halunnut puhua jonkun kanssa, kertoa asiostani, koska joskus tuntuu siltä, etten jaksa. Etten jaksa elämää yksin.- nuori
Kiitos kun vastasit, samoin kiitos muille. Kuuntelisin mielelläni jonkun toisen ihmisen valitusta, tietysti, koska tiedän, kuin tärkeää valittaminen on. Jos vain se toinen osapuoli sitten kuuntelisi hetken minuakin. Minä vain todellakin olen aina ollut se, jolle valitetaan, en koskaan se, jota kuunneltaisiin enemmän kuin puoli sekuntia, jonka jälkeen sanotaan "EVVK" tai "älä valita" tai mikä pahinta, aletaan selittää omista asioistaan, jotka eivät edes liity aiheeseen. Tulee sellainen kuva, ettei toinen koskaan kuunnellutkaan, mitä sanoin, vaikka olisin puhunut itselleni tosi vaikeista asioista (näin on käynyt lukemattomia kertoja).
Yritin tänään puhua äidilleni. Puhuin ensin jotakin, kysyin jotakin - hän ei vastannut. Sanoin, että voisin yhtä hyvin puhua seinille, ne ovat ainoat, jotka minua kuuntelevat. Se on totta. Sitten sanoin, ettei hän varmasti välittäisi edes, vaikka kuolisin. Tähän äitini totesi: " ho hah, oletpa sinä itsekäs." Ajattelen kuulemma aina vain itseäni. Sitten hän käveli toiseen huoneeseen. Ilmeisesti olen sitten vain itsekäs. En enää edes tuntenut kipua, kun kuulin, ettei äitini taaskaan välittänyt mistään, mitä sanoin. Olin aivan rauhallinen. Ja se pelotti minua. Mietin taas elämääni. Ihan todella, ei minulla ole mitään menetettävää. Joku kirjoitti tähän viestiin, että jos on ihan sama elääkö vai kuolla, niin miksei eläisi. Minä kysyn, miksei kuolisi? Miksi turhaan kärsiä tässä elämässä, jos voi kuolla? En tiedä,mitä ns. toisella puolella on, eikä minua houkuttele ottaa selvää - enhän edes tiedä, onko siellä mitään. Mutta mitä sitten, jos elämäni loppuisi. Kuten kerroin, minulla ei ole yhtään ystävää, joka minusta todella välittäisi ja jolle olisin oikeasti tärkeä. Toinen koirani pärjää ilman minua, se välittää enemmän äidistäni nykyään. Ennen lemmikkini piti minut kiinni elämässä, enhän voinut hylätä sitä, mutta nyt siis enää sekään ei minua tarvitse. Ei ole ketään, jolle merkitsisin mitään. On sama, kirjoitanko tätä vai en, joku ehkä lukee tämän, ja miettii, kuinka itsekäs olen, kun tätä kirjoitan ja vain valitan. Mutta en enää välitä. Minusta alkaa tuntua, että voisin tehdä sen. Lähteä tästä elämästä. Niin, itsensä tappaminen on häpeällistä, halveksuttavaa ja aiheuttaa ns. lähimmäisille surua, mutta mitä sitten? Olenhan kuulemma nytkin vain itsekäs. Häpeää en enää voisi kokea, sillä enhän enää olisi tässä maailmassa.
Muutama vuosi sitten en olisi koskaan uskonut kirjoittavani tällaista. Luulin aina, että elämä muuttuu paremmaksi. Minulla on ollut haaveita, on yhä. Ammatista en tiedä, mutta muuten olen odottanut ja toivonut monia asioita tulevaisuudelta. Toiveeni eivät koskaan ole olleet mahdottomia, vaan realistisia. Yhtä hyvin voisin kuitenkin elää ilman niitä. Jos kuolisin, en saisi koskaan kokea asioita, joista haaveilen (esimerkiksi kahden ihmisen välistä todellista välittämistä), mutta ei kai se enää haittaisi. Jos taivas on todella olemassa, ehkä pääsisin sinne, ehkä en. Mutta olisi kuitenkin mahdollisuus. Kukaan ei ihan oikeasti välitä. Tämänkin ajan voisin puhua seinille. Ainoa mitä tänään olen kuullut, on että olen itsekäs. Olen monesti yrittänyt puhua asioistani, kertoa edes, että tahtoisin puhua niistä asioista, jotka minulla ovat huonosti, enkä niistä jotka ovat hyvin. Miksi puhuisin asioista jotka ovat hyvin. Mutta ketään ei kiinnosta. Voin nytkin nähdä kaverieni vaihtavan puheenaihetta heti esimerkiksi meikkeihin tai uuteen elokuvaan, jos alan kertoa mistä vaan ongelmastani. Jos sanoisin, että tapan itseni, he sanoisivat minun olevan hullu. Ehkä sanoisivat, että etkä tapa, tai etkä puhu tollasta. Mutta ei kukaan oikeasti uskoisi minun sitä tekevän tai välittäisi. Saisivatpa taas uuden puheenaiheen ja päivittelemisen aiheen, jos tekisin sen.
Mietin monesti, nykyään yhä useammin kauempana asuvia tuttujani. Mietin, mitä he ajattelisivat, kun kuulisivat minun tehneen itsemurhan. Ajattelisivat varmaankin, että sehän oli aina niin iloinen, miksi se teki sen. Samoin kaverini miettisivät asiaa niin. Kaikki ajattelisivat heti, että yrittihän sen velikin itsaria, ne on kaikki hulluja. Kukaan ei taaskaan voisi ymmärtää. Tätä juuri tarkoitan. Kukaan ei näe sisälleni, kukaan ei ymmärrä, vaikka avoimesti koitan kertoa asioistani (en tyrkytä), sillä minua pelottaa, jos joudun pitämään kaiken vielä pitkään sisälläni. Luonteeni on vielä liian positiivinen (perusluonne), että kykenisin tekemään "sen". Jossakin vielä jaksan uskoa, että ehkä jokin muuttuu. Mutta kun päivä päivän jälkeen kukaan ei edelleenkään välitä, en tiedä, kuinka kauan enää jaksan. En enää edes itke, kun tätä kirjoitan. Edellisellä kerralla itkin, sillä tuntui pahalta, mitä kirjoitin. Nyt tunteeni ovat melkein kahliutuneet, sillä en voi niitä kellekään avata. TUntuu tyhmältä itkeä yksikseen, olen tehnyt sitä niin monta kertaa.
Minä todella uskoin, jaksoin vieläkin uskoa, että tänään äitini kuuntelisi. Kuuntelisi, kun sanoisin, että haluaisin puhua. Mutta en saanut. Hän vain kysyi närkästyneenä, pitäisikö hänen muka istua mun vieressä joka hetki ja oottaa, mitä mä valitan. En tietenkään tarvitsisi, eihän se ole elämää, enkä sellaista koskaan vaatisi. Kaipaisin vain pientä hetkeä, edes viittä minuuttia, jolloin joku läheiseni näyttäisi välittävänsä ja kuuntelisi minua aidosti. Mutta sellaista hetkeä ei ole, ei ole ollut moneen vuoteen. Äidilleni työ on tärkeämpää kuin minä. En ole koskaan ollut perheessäni tärkeä, vaan se, jota voi syyttää. Olen kuullut monesti, että olen niin erilainen kuin sisarukseni (negatiivisesti). Todella, voisin kuolla yhtähyvin ja uskon tähän nyt vielä enemmän kuin eilen. En enää vain välitä.
Menen huomenna kouluun, istun taas paikalleni. Kaverini puhuvat keskenään asioista, jotka koen itse pinnallisina, mutta en sano sitä heille, sillä ymmärrän, että ihmisiä kiinnostavat eri asiat. Ehkä yritän sanoa, kuinka pahalta minusta tuntuu, kun äitini ei välitä. Toinen kaverini saattaa sanoa, että et sä oo tyhmä, mutta se on vain kolme sanaa. Ei mitään muuta. Se ei tunnu missään, sillä tiedän, ettei se tule sydämestä. Olen varma, että joku taas pitää minua itsekkäänä, ehkä todella olenkin, enhän sitä voi itse tietää. Kaiken aikaa, aina kun olen pelännyt kulkea pienempänä pimeässä tai muuten, olen ajatellut, että ei minulla ole väliä, kunhan perheeni pelastuu (tai lemmikkini). Olisin loppuun asti suojellut ketä tahansa rakastani oman henkeni uhalla. Mutta kukaan ei tekisi näin minun puolestani. Ehken voi syyttää heitä, ehkä minussa vain ei ole mitään, mitä rakastaa.
Voin kärsiä omissa oloissani vielä vuoden, kuukauden, viikon. On kuitenkin vain ajan kysymys, koska en enää jaksa. Ehkä taas kohta saan jostakin voimaa, sillä osaan iloita pienistä asioista. Se on kuitenkin vain hetki. Sitten herään taas todellisuuteen.
Tina, tiedän, että tarkoitit hyvää kirjoituksellasi, ja arvostan sitä. Lause: "Minusta tuntuu luettuasi viestisi, että olen aivan turhaan surullinen(niin, olenhan minä..) ja tunnen turhaan itseni yksinäiseksi ja hylätyksi; sinulla kun kuulostaa olevan paljon vaikeampaa" laittoi kuitenkin minut ajattelemaan, että ovatko asiani todella näin pohjalla. Heti, jos mietin näin, pelkään jonkun pitävän minua itsesäälissä piehtaroivana paskana. Minun pitäisi kaikkien mielestä olla onnellinen. En tiedä miksi, kukaan ei ole sitä vielä minulle kertonut. Ehkä minun pitäisi iloita siitä, ettei kukaan välitä (katoamisestani ei koituisi kellekään surua, eikä minun tarvitsisi murehtia sitä). En tiedä, uskallanko edes kirjoittaa tätä, mutta olen miettinyt tapoja, joilla itsensä voisi surmata. En vielä ole keksinyt varmaa tapaa, enkä tekoani siis voisi toteuttaa vielä. Jos sanoisin tästä äidilleni, hän sanoisi minulle, että minun pitäisi mennä hakemaan apua. Vaikka ajatukseni voivat olla sellaisia, ei minua kuitenkaan voi koskaan auttaa "ammattiapu", sillä tiedän heidän tekevän vain työtään. He välittävät sinusta, koska saavat siitä rahaa. He kuuntelevat, koska saavat rahaa. Edelleenkään minulla ei olisi ketään, jolle voisin illalla tai päivällä soittaa, ja kysyä, haluaisiko hän tulla meillä tai voisinko tulla heille vaikka vain juttelemaan. En voi jakaa ilojani tai surujani kenenkään kanssa, ja silloin elämästä puuttuu kantava voima. Tulisin iloiseksi, jos edes yksi vastaantuleva ihminen hymyilisi minulle. Mutta niin ei tule käymään. Ei siksi, että olisin niin vastenmielinen, en usko sitä eikä se ole totta, vaan siksi, ettei kukaan halua hymyillä minulle. Olen ollut jo pitkään kaikille vain ilmaa. Vasta nyt olen uskaltanut yrittää puhua asioistani, kun kaverini ovat kehottaneet minua tekemään niin ja sanoneet että kuuntelevat. Kun olen koittanut puhua, ei kuitenkaan kukaan ole kuunnellut, vaan vaihtanut puheenaihetta ja se on totta. Minä en kaipaa loistokasta elämää tai ruusuilla tanssimista, vaan pienen hetken onnea tai ýhden lauseen, joka tulee sydämestä: "Mitä sinulle kuuluu?" Mutta kukaan ei kysy, ketään ei kiinnosta. Ehkä rohkeuteni vielä riittää siihen, että jätän tämän maailman. Uskon niin. - nuori
Lisään vielä äsken kirjoittamaani kirjoitukseeni sen,että jokin minussa on todella muuttunut viime päivinä. Siitä kertoo sekin, että nyt luen mielelläni päivittäin kuolemasta. Aiemmin inhosin ja pelkäsinkin lukea kuolemasta. Nyt en enää pelkää, sillä koen jo menettäneeni sen, mitä tahdoin suojella (koirani, ja vaikkei kukaan usko, se oli minulle tärkeintä maailmassa). Tämä menetys vahvistaa ajatuksiani, mutta ne olivat olemassa jo ennen kuin kaikki tapahtui.
- Tina
nuori kirjoitti:
Lisään vielä äsken kirjoittamaani kirjoitukseeni sen,että jokin minussa on todella muuttunut viime päivinä. Siitä kertoo sekin, että nyt luen mielelläni päivittäin kuolemasta. Aiemmin inhosin ja pelkäsinkin lukea kuolemasta. Nyt en enää pelkää, sillä koen jo menettäneeni sen, mitä tahdoin suojella (koirani, ja vaikkei kukaan usko, se oli minulle tärkeintä maailmassa). Tämä menetys vahvistaa ajatuksiani, mutta ne olivat olemassa jo ennen kuin kaikki tapahtui.
Mä olen monta kertaa tullut koneella ja meinannut ruveta kirjottaamaan, mutten ole sitten jaksanut. En tiedä, ei vaan huvita. Joskus mulla on ollut sellanen ihan kiva olo, mutta joskus tulee inhottava olo esim. koulussa tai tunnin alussa. Ja muullonkin. Tekis varmaan hyvää joskus jos itkisin oikein kunnolla, muttei mua itketä sillon kun "olisi mahdollisuus"(siis esim. silloin, kun olen kotona yksin) saattaa tosiaankin kesken jonkun tunnin ruveta itkettämään, mutten mä sillon voi. tietenkään.
Tai olisi hyvä puhua jollenkin. kesällä ja loppu kesästä mulla oli hyvä olo; unohdin kaikki murheet ja oli positiivisempi, mutta sitten se hävisi. Sillon ajattelin, että menen terkkarille valittamaan, jos tulee tällänen olo, mutten ole mennyt. Ei sitäkään kiinnosta tai sitten se ajattelee, että "voi noita nuoria, kun nillä noi tunteet vaihtelee tjm." Mua ärsyttää se, kun mun kaveri suuttuu mulle, jos en kuuntele sitä. jos en kuuntele sitä, kun se juoruaa ihmisistä, puhuu muista paskaa. se suuttuu mulle siitä, jos mä en oo koko ajan iloinen ja naura sen jutuille. Kuulostaa tosi lapselliselta, mutta niin se käyttäytyy. Viehän se voimia olla teko-iloinen jne. mutta kun en tykkää olla yksin. Sitten se ei jaksa kuunnella mun juttuja(tai en edes ole yrittänyt kertoa mitään sellasta, koska...)
Mä olen myös joskus puhunut äidilleni, valittanut ehkä huonosta olosta tai jotain muuta. Se sanoi mulle, että olen tosi itsekäs ihminen, koska valitan omista asiosta. Sen mukaan mä olen täydellinen. en oikein ymmärrä äitiäni -enkä isääni. Yhesti viime keväällä mulle tuli tosi paha olo, mä itkin koko päivä ja näytin tunteeni ja sen, että mulla on tosi paha olo äidille ja isille(yleensä en tuo tunteitani "julkisesti ulos"), koska sillä hetkellä tunsin itteni niin heikoks ja avuttomaks kaiken sen paskan kanssa. Ne vaan oli silleen "että voi voi sun kaa.. mikä sulla on.. onko sulla pahaolo.." ja toi suklaata mulle. Sitten ne ei tehneet muuta. siitä ei puhuttu enää. sanoin niille sitten joskus myöhemmin, että haluaisin apua; mulla on paha olla. Ne ei uskonut, nauro ja sanoi "höpsis.." mun vanhemmat ei osaa puhua eikä kuunnella. meilla kotona ei koskaan jutella mistään "tunne-asiosta" tai syvällisimmistä asiosta. Eihän tässä silleen oo mitään ihmeellistä, ei varmaan monessa muussakaan perheessä jutella, mut kun mun molemmat vanhemmat työskentelee nuorten parissa, vielä sellasten "vaikeiden" nuorten(anorektikoiden, masentuneiden yms.), joten kuvittelis, että ne osais tehdä jotain, kuvittelis, et ne osais puhua yms. mut ei. Ne kertoo mulle, mitenkä siellä niiden työpaikassa on masentuneita ja vaikeesti sairaita nuoria, eikä usko, että mulla on ongelmia. jne.
Mullakin kuoli koira vähän aikaa sitten, joskus kesällä. Kyllähän se oli kauheaa. mutta en tiedä, mä en vaan osannut olla surullinen, en antanut itseni itkeä tai tuoda pahaa ola ulos. mua kun pidetään meidän perheen "henkisesti vahvimpana"-ihmisenä, joka jaksaa vaikka mitä. varmaan sekin just johtuu siitä, että esitän vahvaa. Ihmiset ajattelee, että mulla on kaikki hyvin. olen varsin iloinen ihmisille, ystävällinen ja aika puheliaskin, mutta se on vaan mun ulkokuori, sisältä mä ole aivan toisenlainen.
Viime keväänä, kun mä olin paljon "pahemmassa" kunnossa, kun nyt, mä ajattelin, että tapan itteni. tapan itteni, koska en enää jaksa. Mietin useesti, päivittäin tapoja, miten sen teen ja pohdin, miten ihmiset suhtautuisi siihen. Minusta olisi kiva nähdä, miten perheeni ja ihmiset käyttäytyisivät kun kuulisivat, että olen kuollut. ei sillä varmaan niille olis mitään väliä. keväällä mä ajattelin, ettei mulla ole tuleivaisuutta, olin ihan varma, että kuolen. se oli jotenkin vapauttava tieto/ajatus mun ei tartteis ajatella tulevaisuutta, miettiä mitä tehdä jne. sillon mä viiltelin itteeni ja tein itelleni kaikke kauheeta, mitä ei nyt tulis mieleenkään, koska nyt mulla asiat on "vähän" paremmin, joten en ajttele enää itsemurhaa tai kuolemaa niin useesti. samahan se on elää.. tai sama kuolla. niin.
Kun mulla ei ole ketään kelle puhua ja valittaa, mä kirjotan päiväkirjaa. sinne mä kirjotan tosi useesti ja kerron tunteeni, mutta yleensä sinne kirjottaminen tekee mun olon vielä huonommaks. se saa mut tuntemaan itteni tosi yksinäiseks. ei mulla ole muuta kuin päiväkirja. oikeastaan olen minäkin itsekäs; kuvittelen, että jonkun pitäs jaksaa kuunnella mun valitusta ja ólla kiinnostunut mun asiosta. enkä kuitenkaan jaksa kuunnella(tai kyllä mä kuuntelen) tai jaksa olla kiinnostunut muiden murheista. siis tarkoitan sellaisista ns. turhan päiväisistä murheista, jotka ei oikeesti edes ole mitään suurta. aah.. tää on vaikee selittää.. en jaksa.
Mä tunsin itteni sillon keväällä tosi yksinäiseksi mua ärsytti se. mutta nyt.. en edes välttämättä tajua, ett olen yksinäinen. mulla ei ole mitään muuta kuin koulu ja läksyt. olen vain koulussa ja kotona tekemässä läksyjä; ei muuta. enkä aina edes huomaa, ettei mulla ole elämää. minkä takia mun oikeestaan on elettävä?
kirjoitin kyllä varmaan asiota ihan ristiin. ihan seko viesti. - Vempula95
nuori kirjoitti:
Kiitos kun vastasit, samoin kiitos muille. Kuuntelisin mielelläni jonkun toisen ihmisen valitusta, tietysti, koska tiedän, kuin tärkeää valittaminen on. Jos vain se toinen osapuoli sitten kuuntelisi hetken minuakin. Minä vain todellakin olen aina ollut se, jolle valitetaan, en koskaan se, jota kuunneltaisiin enemmän kuin puoli sekuntia, jonka jälkeen sanotaan "EVVK" tai "älä valita" tai mikä pahinta, aletaan selittää omista asioistaan, jotka eivät edes liity aiheeseen. Tulee sellainen kuva, ettei toinen koskaan kuunnellutkaan, mitä sanoin, vaikka olisin puhunut itselleni tosi vaikeista asioista (näin on käynyt lukemattomia kertoja).
Yritin tänään puhua äidilleni. Puhuin ensin jotakin, kysyin jotakin - hän ei vastannut. Sanoin, että voisin yhtä hyvin puhua seinille, ne ovat ainoat, jotka minua kuuntelevat. Se on totta. Sitten sanoin, ettei hän varmasti välittäisi edes, vaikka kuolisin. Tähän äitini totesi: " ho hah, oletpa sinä itsekäs." Ajattelen kuulemma aina vain itseäni. Sitten hän käveli toiseen huoneeseen. Ilmeisesti olen sitten vain itsekäs. En enää edes tuntenut kipua, kun kuulin, ettei äitini taaskaan välittänyt mistään, mitä sanoin. Olin aivan rauhallinen. Ja se pelotti minua. Mietin taas elämääni. Ihan todella, ei minulla ole mitään menetettävää. Joku kirjoitti tähän viestiin, että jos on ihan sama elääkö vai kuolla, niin miksei eläisi. Minä kysyn, miksei kuolisi? Miksi turhaan kärsiä tässä elämässä, jos voi kuolla? En tiedä,mitä ns. toisella puolella on, eikä minua houkuttele ottaa selvää - enhän edes tiedä, onko siellä mitään. Mutta mitä sitten, jos elämäni loppuisi. Kuten kerroin, minulla ei ole yhtään ystävää, joka minusta todella välittäisi ja jolle olisin oikeasti tärkeä. Toinen koirani pärjää ilman minua, se välittää enemmän äidistäni nykyään. Ennen lemmikkini piti minut kiinni elämässä, enhän voinut hylätä sitä, mutta nyt siis enää sekään ei minua tarvitse. Ei ole ketään, jolle merkitsisin mitään. On sama, kirjoitanko tätä vai en, joku ehkä lukee tämän, ja miettii, kuinka itsekäs olen, kun tätä kirjoitan ja vain valitan. Mutta en enää välitä. Minusta alkaa tuntua, että voisin tehdä sen. Lähteä tästä elämästä. Niin, itsensä tappaminen on häpeällistä, halveksuttavaa ja aiheuttaa ns. lähimmäisille surua, mutta mitä sitten? Olenhan kuulemma nytkin vain itsekäs. Häpeää en enää voisi kokea, sillä enhän enää olisi tässä maailmassa.
Muutama vuosi sitten en olisi koskaan uskonut kirjoittavani tällaista. Luulin aina, että elämä muuttuu paremmaksi. Minulla on ollut haaveita, on yhä. Ammatista en tiedä, mutta muuten olen odottanut ja toivonut monia asioita tulevaisuudelta. Toiveeni eivät koskaan ole olleet mahdottomia, vaan realistisia. Yhtä hyvin voisin kuitenkin elää ilman niitä. Jos kuolisin, en saisi koskaan kokea asioita, joista haaveilen (esimerkiksi kahden ihmisen välistä todellista välittämistä), mutta ei kai se enää haittaisi. Jos taivas on todella olemassa, ehkä pääsisin sinne, ehkä en. Mutta olisi kuitenkin mahdollisuus. Kukaan ei ihan oikeasti välitä. Tämänkin ajan voisin puhua seinille. Ainoa mitä tänään olen kuullut, on että olen itsekäs. Olen monesti yrittänyt puhua asioistani, kertoa edes, että tahtoisin puhua niistä asioista, jotka minulla ovat huonosti, enkä niistä jotka ovat hyvin. Miksi puhuisin asioista jotka ovat hyvin. Mutta ketään ei kiinnosta. Voin nytkin nähdä kaverieni vaihtavan puheenaihetta heti esimerkiksi meikkeihin tai uuteen elokuvaan, jos alan kertoa mistä vaan ongelmastani. Jos sanoisin, että tapan itseni, he sanoisivat minun olevan hullu. Ehkä sanoisivat, että etkä tapa, tai etkä puhu tollasta. Mutta ei kukaan oikeasti uskoisi minun sitä tekevän tai välittäisi. Saisivatpa taas uuden puheenaiheen ja päivittelemisen aiheen, jos tekisin sen.
Mietin monesti, nykyään yhä useammin kauempana asuvia tuttujani. Mietin, mitä he ajattelisivat, kun kuulisivat minun tehneen itsemurhan. Ajattelisivat varmaankin, että sehän oli aina niin iloinen, miksi se teki sen. Samoin kaverini miettisivät asiaa niin. Kaikki ajattelisivat heti, että yrittihän sen velikin itsaria, ne on kaikki hulluja. Kukaan ei taaskaan voisi ymmärtää. Tätä juuri tarkoitan. Kukaan ei näe sisälleni, kukaan ei ymmärrä, vaikka avoimesti koitan kertoa asioistani (en tyrkytä), sillä minua pelottaa, jos joudun pitämään kaiken vielä pitkään sisälläni. Luonteeni on vielä liian positiivinen (perusluonne), että kykenisin tekemään "sen". Jossakin vielä jaksan uskoa, että ehkä jokin muuttuu. Mutta kun päivä päivän jälkeen kukaan ei edelleenkään välitä, en tiedä, kuinka kauan enää jaksan. En enää edes itke, kun tätä kirjoitan. Edellisellä kerralla itkin, sillä tuntui pahalta, mitä kirjoitin. Nyt tunteeni ovat melkein kahliutuneet, sillä en voi niitä kellekään avata. TUntuu tyhmältä itkeä yksikseen, olen tehnyt sitä niin monta kertaa.
Minä todella uskoin, jaksoin vieläkin uskoa, että tänään äitini kuuntelisi. Kuuntelisi, kun sanoisin, että haluaisin puhua. Mutta en saanut. Hän vain kysyi närkästyneenä, pitäisikö hänen muka istua mun vieressä joka hetki ja oottaa, mitä mä valitan. En tietenkään tarvitsisi, eihän se ole elämää, enkä sellaista koskaan vaatisi. Kaipaisin vain pientä hetkeä, edes viittä minuuttia, jolloin joku läheiseni näyttäisi välittävänsä ja kuuntelisi minua aidosti. Mutta sellaista hetkeä ei ole, ei ole ollut moneen vuoteen. Äidilleni työ on tärkeämpää kuin minä. En ole koskaan ollut perheessäni tärkeä, vaan se, jota voi syyttää. Olen kuullut monesti, että olen niin erilainen kuin sisarukseni (negatiivisesti). Todella, voisin kuolla yhtähyvin ja uskon tähän nyt vielä enemmän kuin eilen. En enää vain välitä.
Menen huomenna kouluun, istun taas paikalleni. Kaverini puhuvat keskenään asioista, jotka koen itse pinnallisina, mutta en sano sitä heille, sillä ymmärrän, että ihmisiä kiinnostavat eri asiat. Ehkä yritän sanoa, kuinka pahalta minusta tuntuu, kun äitini ei välitä. Toinen kaverini saattaa sanoa, että et sä oo tyhmä, mutta se on vain kolme sanaa. Ei mitään muuta. Se ei tunnu missään, sillä tiedän, ettei se tule sydämestä. Olen varma, että joku taas pitää minua itsekkäänä, ehkä todella olenkin, enhän sitä voi itse tietää. Kaiken aikaa, aina kun olen pelännyt kulkea pienempänä pimeässä tai muuten, olen ajatellut, että ei minulla ole väliä, kunhan perheeni pelastuu (tai lemmikkini). Olisin loppuun asti suojellut ketä tahansa rakastani oman henkeni uhalla. Mutta kukaan ei tekisi näin minun puolestani. Ehken voi syyttää heitä, ehkä minussa vain ei ole mitään, mitä rakastaa.
Voin kärsiä omissa oloissani vielä vuoden, kuukauden, viikon. On kuitenkin vain ajan kysymys, koska en enää jaksa. Ehkä taas kohta saan jostakin voimaa, sillä osaan iloita pienistä asioista. Se on kuitenkin vain hetki. Sitten herään taas todellisuuteen.
Tina, tiedän, että tarkoitit hyvää kirjoituksellasi, ja arvostan sitä. Lause: "Minusta tuntuu luettuasi viestisi, että olen aivan turhaan surullinen(niin, olenhan minä..) ja tunnen turhaan itseni yksinäiseksi ja hylätyksi; sinulla kun kuulostaa olevan paljon vaikeampaa" laittoi kuitenkin minut ajattelemaan, että ovatko asiani todella näin pohjalla. Heti, jos mietin näin, pelkään jonkun pitävän minua itsesäälissä piehtaroivana paskana. Minun pitäisi kaikkien mielestä olla onnellinen. En tiedä miksi, kukaan ei ole sitä vielä minulle kertonut. Ehkä minun pitäisi iloita siitä, ettei kukaan välitä (katoamisestani ei koituisi kellekään surua, eikä minun tarvitsisi murehtia sitä). En tiedä, uskallanko edes kirjoittaa tätä, mutta olen miettinyt tapoja, joilla itsensä voisi surmata. En vielä ole keksinyt varmaa tapaa, enkä tekoani siis voisi toteuttaa vielä. Jos sanoisin tästä äidilleni, hän sanoisi minulle, että minun pitäisi mennä hakemaan apua. Vaikka ajatukseni voivat olla sellaisia, ei minua kuitenkaan voi koskaan auttaa "ammattiapu", sillä tiedän heidän tekevän vain työtään. He välittävät sinusta, koska saavat siitä rahaa. He kuuntelevat, koska saavat rahaa. Edelleenkään minulla ei olisi ketään, jolle voisin illalla tai päivällä soittaa, ja kysyä, haluaisiko hän tulla meillä tai voisinko tulla heille vaikka vain juttelemaan. En voi jakaa ilojani tai surujani kenenkään kanssa, ja silloin elämästä puuttuu kantava voima. Tulisin iloiseksi, jos edes yksi vastaantuleva ihminen hymyilisi minulle. Mutta niin ei tule käymään. Ei siksi, että olisin niin vastenmielinen, en usko sitä eikä se ole totta, vaan siksi, ettei kukaan halua hymyillä minulle. Olen ollut jo pitkään kaikille vain ilmaa. Vasta nyt olen uskaltanut yrittää puhua asioistani, kun kaverini ovat kehottaneet minua tekemään niin ja sanoneet että kuuntelevat. Kun olen koittanut puhua, ei kuitenkaan kukaan ole kuunnellut, vaan vaihtanut puheenaihetta ja se on totta. Minä en kaipaa loistokasta elämää tai ruusuilla tanssimista, vaan pienen hetken onnea tai ýhden lauseen, joka tulee sydämestä: "Mitä sinulle kuuluu?" Mutta kukaan ei kysy, ketään ei kiinnosta. Ehkä rohkeuteni vielä riittää siihen, että jätän tämän maailman. Uskon niin.Kauheeta, mä meinasin mennä ihan lukkoon kun tota luin... sun viestistä todella TUNTEE, miten paljon sä kärsit. Ihmisen ei koskaan pitäis sulkea kaikkea sisällee, on aivan järkyttävää, ettet voi puhua kellekään... Mutta mä haluan sanoa, että meissä jokaisessa on jotain mitä rakastaa, myös SINUSSA. Älä jätä tätä maailmaa, koska jos sä tekisit sen, menettäisit aivan kaiken, aivan lopullisesti, vaikka susta tuntuiskin, ettei sulla ole enää mitään jäljellä. Mullakin on pyörinyt toi kaikki päässä, tänäänkin, mutta mä toivon, ettet sä tekis itsemurhaa!
jos haluut jutella: [email protected] - Jokuvainjk
Tina kirjoitti:
Mä olen monta kertaa tullut koneella ja meinannut ruveta kirjottaamaan, mutten ole sitten jaksanut. En tiedä, ei vaan huvita. Joskus mulla on ollut sellanen ihan kiva olo, mutta joskus tulee inhottava olo esim. koulussa tai tunnin alussa. Ja muullonkin. Tekis varmaan hyvää joskus jos itkisin oikein kunnolla, muttei mua itketä sillon kun "olisi mahdollisuus"(siis esim. silloin, kun olen kotona yksin) saattaa tosiaankin kesken jonkun tunnin ruveta itkettämään, mutten mä sillon voi. tietenkään.
Tai olisi hyvä puhua jollenkin. kesällä ja loppu kesästä mulla oli hyvä olo; unohdin kaikki murheet ja oli positiivisempi, mutta sitten se hävisi. Sillon ajattelin, että menen terkkarille valittamaan, jos tulee tällänen olo, mutten ole mennyt. Ei sitäkään kiinnosta tai sitten se ajattelee, että "voi noita nuoria, kun nillä noi tunteet vaihtelee tjm." Mua ärsyttää se, kun mun kaveri suuttuu mulle, jos en kuuntele sitä. jos en kuuntele sitä, kun se juoruaa ihmisistä, puhuu muista paskaa. se suuttuu mulle siitä, jos mä en oo koko ajan iloinen ja naura sen jutuille. Kuulostaa tosi lapselliselta, mutta niin se käyttäytyy. Viehän se voimia olla teko-iloinen jne. mutta kun en tykkää olla yksin. Sitten se ei jaksa kuunnella mun juttuja(tai en edes ole yrittänyt kertoa mitään sellasta, koska...)
Mä olen myös joskus puhunut äidilleni, valittanut ehkä huonosta olosta tai jotain muuta. Se sanoi mulle, että olen tosi itsekäs ihminen, koska valitan omista asiosta. Sen mukaan mä olen täydellinen. en oikein ymmärrä äitiäni -enkä isääni. Yhesti viime keväällä mulle tuli tosi paha olo, mä itkin koko päivä ja näytin tunteeni ja sen, että mulla on tosi paha olo äidille ja isille(yleensä en tuo tunteitani "julkisesti ulos"), koska sillä hetkellä tunsin itteni niin heikoks ja avuttomaks kaiken sen paskan kanssa. Ne vaan oli silleen "että voi voi sun kaa.. mikä sulla on.. onko sulla pahaolo.." ja toi suklaata mulle. Sitten ne ei tehneet muuta. siitä ei puhuttu enää. sanoin niille sitten joskus myöhemmin, että haluaisin apua; mulla on paha olla. Ne ei uskonut, nauro ja sanoi "höpsis.." mun vanhemmat ei osaa puhua eikä kuunnella. meilla kotona ei koskaan jutella mistään "tunne-asiosta" tai syvällisimmistä asiosta. Eihän tässä silleen oo mitään ihmeellistä, ei varmaan monessa muussakaan perheessä jutella, mut kun mun molemmat vanhemmat työskentelee nuorten parissa, vielä sellasten "vaikeiden" nuorten(anorektikoiden, masentuneiden yms.), joten kuvittelis, että ne osais tehdä jotain, kuvittelis, et ne osais puhua yms. mut ei. Ne kertoo mulle, mitenkä siellä niiden työpaikassa on masentuneita ja vaikeesti sairaita nuoria, eikä usko, että mulla on ongelmia. jne.
Mullakin kuoli koira vähän aikaa sitten, joskus kesällä. Kyllähän se oli kauheaa. mutta en tiedä, mä en vaan osannut olla surullinen, en antanut itseni itkeä tai tuoda pahaa ola ulos. mua kun pidetään meidän perheen "henkisesti vahvimpana"-ihmisenä, joka jaksaa vaikka mitä. varmaan sekin just johtuu siitä, että esitän vahvaa. Ihmiset ajattelee, että mulla on kaikki hyvin. olen varsin iloinen ihmisille, ystävällinen ja aika puheliaskin, mutta se on vaan mun ulkokuori, sisältä mä ole aivan toisenlainen.
Viime keväänä, kun mä olin paljon "pahemmassa" kunnossa, kun nyt, mä ajattelin, että tapan itteni. tapan itteni, koska en enää jaksa. Mietin useesti, päivittäin tapoja, miten sen teen ja pohdin, miten ihmiset suhtautuisi siihen. Minusta olisi kiva nähdä, miten perheeni ja ihmiset käyttäytyisivät kun kuulisivat, että olen kuollut. ei sillä varmaan niille olis mitään väliä. keväällä mä ajattelin, ettei mulla ole tuleivaisuutta, olin ihan varma, että kuolen. se oli jotenkin vapauttava tieto/ajatus mun ei tartteis ajatella tulevaisuutta, miettiä mitä tehdä jne. sillon mä viiltelin itteeni ja tein itelleni kaikke kauheeta, mitä ei nyt tulis mieleenkään, koska nyt mulla asiat on "vähän" paremmin, joten en ajttele enää itsemurhaa tai kuolemaa niin useesti. samahan se on elää.. tai sama kuolla. niin.
Kun mulla ei ole ketään kelle puhua ja valittaa, mä kirjotan päiväkirjaa. sinne mä kirjotan tosi useesti ja kerron tunteeni, mutta yleensä sinne kirjottaminen tekee mun olon vielä huonommaks. se saa mut tuntemaan itteni tosi yksinäiseks. ei mulla ole muuta kuin päiväkirja. oikeastaan olen minäkin itsekäs; kuvittelen, että jonkun pitäs jaksaa kuunnella mun valitusta ja ólla kiinnostunut mun asiosta. enkä kuitenkaan jaksa kuunnella(tai kyllä mä kuuntelen) tai jaksa olla kiinnostunut muiden murheista. siis tarkoitan sellaisista ns. turhan päiväisistä murheista, jotka ei oikeesti edes ole mitään suurta. aah.. tää on vaikee selittää.. en jaksa.
Mä tunsin itteni sillon keväällä tosi yksinäiseksi mua ärsytti se. mutta nyt.. en edes välttämättä tajua, ett olen yksinäinen. mulla ei ole mitään muuta kuin koulu ja läksyt. olen vain koulussa ja kotona tekemässä läksyjä; ei muuta. enkä aina edes huomaa, ettei mulla ole elämää. minkä takia mun oikeestaan on elettävä?
kirjoitin kyllä varmaan asiota ihan ristiin. ihan seko viesti."Mua ärsyttää se, kun mun kaveri suuttuu mulle, jos en kuuntele sitä. jos en kuuntele sitä, kun se juoruaa ihmisistä, puhuu muista ******. se suuttuu mulle siitä, jos mä en oo koko ajan iloinen ja naura sen jutuille. Kuulostaa tosi lapselliselta, mutta niin se käyttäytyy."
Oma kaverini ärsyyntyy joka asiasta, mitä sanon. Se voi olla vaikka, että sanon: "Taivas on kauniin värinen.". Seuraavana se on sanomassa: "Mua niin ärsyttää noi sun jutut.". Lievimpinä päivinä se sanoo: "No wow, onpas ihmeellistä!". Kaikki on kaveristani noloa, mutta ei se, mitä hän itse tekee. Kaverini haukkuu ohikulkijoiden vaatetuksia, ei niin että he kuulevat, mutta selän takana. Kaikilla pitäisi olla samanlaiset vaatteet kuin hänellä, tai muuten ne ovat hirveät. Vain hän itse on täydellinen. Joskus hän haukkuu itseään, mutta vain sen takia, että saisi huomiota. Sitten vielä luulee olevansa porukan kypsin ja hän sanoikin kerran, että on se porukan kaksikymppinen. Aikuisuus määräytyy hänestä vaatetuksen mukaan. Mitä HELVETTIÄ sillä on väliä? Aikuisuus on henkisesti kypsymistä, sillä ei ole väliä minkälaisen kuitukappaleen sinä nyt päällesi laitat. Arvelen, että hän on kateellinen minulle siitä, että sain stipendin parhaasta keskirvosta, vaikka hänellä oli samat numerot. Hän sai kuitenkin jo urheilusta! Hänen pitäisi olla kaikessa paras omasta mielestään. Minulla ei ole yhtään oikeaa ystävää.
- mia
Se on ihan totta että kukaan ei piittaa paskaakaan. Ei sitte millin vertaa EI! Sen sais vastaukseksi jos kysyis joltain että kiinnostaako sua kuunnella muitten ongelmia ja jos se vieläpä vastais ihan rehellisesti. Maailma pyörii vaan sen oman pienen pienen todellisuuden ympärillä ja kaikki mikä ei jollain hyödyllisellä tavalla koske sitä on täysin merkityksetöntä. Ja mä kehtaan jopa väittää että huomattavan suuri osa ihmisistä on just tämmösiä ku tarkemmin aattelee. Paitsi ehkä Äiti Teresa mutta sekin on kuollu. Hyvyys on kuollu jos sitä nyt koskaan on ollukaan... Ja mix mä tätä nyt tässä paasaan. No en tiiä ihan tarkalleen, mutta elämä on mulle aika kipeesti opettanu että kaikesta hyvästä saa maksaa hyvin kalliisti. Ne ihmiset siinä ympärillä on kaikkea muuta ku itsestään selvyys. Mun vanhemmat on eronnu, mulla ei oo sisaruksia ja mun isä ryyppäs monta vuotta aika rankasti. Mun olemattomat ihmissuhteet on niin pinnallisia ku vaan voi olla eikä varmasti kovin moni itkis mun hautajaisissa. Jos niitä ees järjestettäs. Voiko ihmisellä olla huonompi tuuri?? Kysyn vaan.. Mut mä vaan oon päättäny kestää. Jos se on kerran yks lysti elänkö mä vai kuolenko niin enkä mä sitte voi elää? Niin ku parhaaksi katson. Hauskaa tää ei oo, mutta mä oikeesti uskon että elämä on suurin lahja mitä kellekkään voi antaa ja että jokainen uus päivä, uus auringon nousu on lupaus siitä että elämä jatkuu. Koskaan ei voi tietää mitä huomenna tapahtuu ja kyllä tää vaan on ihan liian mielenkiintosta että mä jättäsin sen näkemättä. Aina joskus on pakko sortua jos ei kertakaikkiaan jaksa enää, mutta se riittää että ite tietää, että on yrittäny parhaansa. Ja joskushan kaikki loppuu joka tapauksessa.
- Nellutin*
Mulla on aika sama juttu ollu aina. Ainoo on vaan se, ettei musta oo oikeesti välitetty. Paitsi läheiset.
Mut on aina potkaistu syrjään. Mä oon se, jonka tosikaveri kukaan ei halua olla. Joka aina valitaan vikana koulun joukkoeisiin. Joka ei osaa tehä mitään. Ainoo mitä on, on musiikki. Sitä ei multa kukaan vie pois.
Mun elämä on aina pilattu. Aina mä vain odotan että saisin nähdä sen hyvän ihmisen, joka tulee ja korjaa sen. Mulla oli poikaystävä, se jätti. Mä turvasin kaiken tyhmyydessäni siihen, ja sit se ilmotti ettei sitä kiinnosta. Mä puran mun sisäistä tuskaa tähän tekstiin, ja vaikka joku haukkuis, se ei mua vois vähempää hetkauttaa. Yksin vietetyt vuodet on tehny musta vahvan, muurin, jota kukaan ei murra, jota kukaan ei kierrä ilman yrityksiä. Mä oon tarpeeks pitkään kuunnellu muiden räkänokkaista v*ttuilua, ja oon sietäny sitä, että oon yksin, kun kaikki muut nauraa onnellisena mun ympärillä. Mietin vaan, mikä mussa on vikana. Sekö, että haluan vain hyvää kaikille ihmisille?
Mulle väitettiin joskus et mä olen enkeli. Enkö mä siis kuulu näiden pinnallisten ihmisten joukkoon tänne? Pitäiskö mun olla taivaassa?
Mä en ees meinannu syntyä tähän maailmaan ensin. Oliko mun alkuperäinen tarkoitus mennä toiseen elämään?
Mä oon miettiny näitä asioita... toivottavasti sä nuori pärjäät... mä en pysty tällä hetkellä auttamaan... mutta nosta ylpeästi nokkas ja näytä että sua ei noin vain murreta. Näytä niille, ketkä susta ei pidä!! Näytä ettet ainakaan tanssi niiden tyhmän pillin mukaan. Ettei sua voita mikään. Sä olet korvaamaton, sä olet ihminen, tarkotettu tähän maailmaan. Nothing compares to you. Ja mä tarkoitin sitä. - maikku
Hei ystäväni.
Haluatko tulla tuntemaan kohtalontoverisi? Meilaapa minulle vaikka sitten yön hiljaisina hetkinäsi osoitteeseen [email protected] - katsu
Heippa nuori.
Tuo teksti oli varmaan surullisinta mitä olen koskaan lukenut.
Otan todella paljon osaa sinun koirasi kuolemaan ja olen todella surullinen siitä mitä sinulle on tapahtunut.
Et sinä ole hullu,etkä sinä tarvitse hoitoa...ainoa asia mitä tarvitse olisi rakkaus.
Olet ollut yksin ja tuntenut itesi yksinäiseksi,mutta muista...onneksi et ole ainut tässä maailmassa jolle on tapahtunut tuollaista!
USKO,ELÄ JA MUISTA ANNA RAKKAUTTA VAIKKA ET SITÄ ITSESAISIKAAN!
minulle voit mailata jos haluat!
[email protected] - neitoperhonen
Mullakin oli muutama vuosi sitten ihan samoja ajatuksia kuin sullakin. Oikeestaan olen ollu elämästäni suurimman osan aukaa surullinen, yksinäinen...
Vaikka monet sanoi mua jo silloin kauniiksi ja mukavaksi, niin silti olin niin surullinen. Aina kun ystävystyin oikein kunnolla, sain parhaan ystävän, niin tiesin, ettei se tule kestämään. Jostain syystä aina menetin parhaat ystäväni muille. En ymmärrä sitä vieläkään... He rakastivat minua, rakastavat yhä, mutta silti elämän tuulet kuljettivat heidät kauas minusta. Sitä se elämä sitten kai vaan on.
Nyt olen pian 26-vuotta. Oon todella onnellinen pienen pojan äiti ja mulla on ihana mies, parhaita ystäviä jopa 4. Heistä kukaan ei ole lähdössä minnekään. He ovat tulleet jäädäkseen. Minä tiedän sen!
Jotenkin tuo nuoruus vaan on niin mahottoman raskasta aikaa. Ympärillä ihmiset muuttuu, itsekin muuttuu. Elämä heittelee ympäriinsä.
Vasta sitten näin aikuis iällä sitä asettuu aloilleen. Sitä tietenkin muuttuu, kasvaa edelleen, mutta elämä on kuitenkin tasaisenpaa.
Tsemppiä sulle ystäväni! Kyllä sullekin elämä vielä tulee hymyilemään. Uskon, että tämä vaihe elämässäsi on vaan sitä varten, että sinusta kasvais se mikä susta on tarkoituskin tulla. Ehkä joskus muutaman vuoden kuluttua olet näillä sivuilla lohduttamassa jotain toista joka on samassa tilanteessa kuin sinä nyt. Kerrot hänelle, aivan kuten minä nyt sinulle, että: Elämä on ihanaa kun sen oikein oivaltaa...- Venla
Me olemme niin kummallinen kansanjoukko, että. Uskon kuitenkin, että välitämme paljonkin toisistamme, mutta olemme elämän repimiä enemmän tai vähemmän emmekä pysty ilmaisemaan itseämme. Itselläni on poika, joka lähti täältä oma-aloitteisesti. Rakastan häntä nyt ja silloin. Mutta, en ajatellut sitä sanoiksi purkaa ja kuunnella ja ymmärtää.Otin kaiken niin selviönä. Jos hän paalaisi hetkeksi takaisin, en kysyisi mitään sanoisin vain rakastavani häntä.
Vaikka tunnet, että kukaan ei välitä. Tiedätkö, että varmasti välittää ja itsesi pitää ehdottomasti välittää iisestäsi, ole vaikka kuin egoisti, mutta tee se.
Yritä olla ajattelematta täältä lähtöä, se on kuin manausta ja ajatus ajatusta vahvistaa. Itsemurhalla tappaa lähimmäisensäkin.
Joskus olen ajatellut, että helvetti on täällä maan päällä ja siellä jossakin on kaikkien hyvä olla. MUTTA sinne lähtöaika on määrätty. Emme saa sitä itse määrätä. Kaikilla on kuitenkin jonkinlainen tarkoitus täällä. Luulen, että nuoren oleminen on vaikeaa ja vaikeampaa tänään kuin ennen. Tovon Sinulle voimia jaksaa eteenpäin. Yritä pakottaa itsesi ajattelemaan pieniä positiivisiä asioita. Se pieni muru kasvaa ehkä pikkaisen isommaksi huomenna ja taas pikkuisen ensi viikolla. Tuntuu ehkä pateettiselta sanoa, että katsele luontoa, nauti siitä. Ehkäpä löydät jonkun yksinäisen vanhuksen, joka ilostuisi käynnistäsi. Olisit tärkeä hänelle ja tietäisit että olet kaiken rakkauden ja hyvän arvoinen.
itse olen käynyt erään vanhan mummon, joka on melkein liikuntakyvytön, luona. Hän on antnut minulle paljon, vaikka elämä on tuntunut niin mustalle tarkoituksettomalle.
Toivon Sinulle kaikkea hyvää. Älä anna periksi, eräänä päivänä huomaat, että aurinko on myös Sinua varten.
- niina
jos haluaisit jutella mun kans niin laita sun mailiosoite niin kirjoittelen=). t:saman kokenut
- *höyhen*
Minä olen vasta 11v. mutta harkitsen jo itsemurhaa :(. Se kuulostaa kamalalta ja sitä se onkin. Vaikka olen niin nuori, olen henkisesti noin. 14. ikävuoden tasolla. Olemme käyneet vanhempieni kanssa kaikkialla ja muurrosikä mulla alkoi jo 9 vuotiaana. Mulla alkoi kuukautiset, hiukset rasvottui, kainalot hikentyi... Mutta se, miksi vastasin viestiisi, on: minä olen miettinyt samaa kysymystä: miksi enää eläisin? Äitini oli ennen vanhempieni eroamista sellainen ihana, rakastava äiti, josta kaikki uneksivat. Mutta nyt on kaikki toisin: minulla on 4 sisarta, ja olen kaikista nuorin. Kukaan ei enää välitä minusta. Jos itken hiljaa, äitini pakolla edes sano mitään, kävelee vain ohi. Mutta pääasia on: minulla ei ole ystäviä, ei ketään niin läheistä, johon luottaisin täysin. Meillä on koulussakin sellainen juttu, että vain "suositut" tai "kauneimmat" tytöt saavat kavereita. Minä olen kyllä nätti, mutta aina niin hiljainen tai sillä tavalla.... ujo tai jotenkin sellainen ettei muut siitä pidä. En ole yleensä välkillä yksin, mutta mihinkään porukkaan en pääse. Minua ei ole varsinaisesti haukuttu, mutta silti hiukan syrjitty. Se on hyvin raskasta kantaa päivästä toiseen ja toisesta kolmanteen. Äitini on ollut myös paljon sairaalassa koska äitini on niin väsynyt. Minulla on todella raskasta kaiken surun kanssa ja siksi toivon että autatte. Tiedän, ettei kukaan välitä minusta, joten miksi enää elää? Olen harkinnut lähiaikoina itsaria ihan vakavastikin. Auttakaa, please!
- CC.
Mieti jo etukäteen millaisen tulevaisuuden sä haluaisit itsellesi. Ei se peruskoulu ja ne kaverit siellä ole sun koko elämäsi. Sen jälkeenhän se elämä alkaa pikkuhiljaa vasta avautumaan ja etenemään, kun sä olet hoitanut sen pakollisen kuvion. Hengaile kamujesi kanssa ja koita saada hyviä arvosanoja.
- kokemuksen ääni
Ehei, kuulehan nuori. Elämä käy helpommaksi kun tulee ikää. Minä olen juuri täyttänyt 41, ja koen, että elämä on nyt paljon helpompaa ja varmempaa kuin nuorena. On itsevarmuutta ja tietoa paljon enemmän kuin aiemmin.
Oma perheeni oli ahdistava. Vieläkin minua ahdistavat muistot lapsuudestani, jos viitsin muistella. Mutta nyt olen aikuinen, eikä minun enää tarvitse olla ydinperheeni kanssa tekemisissä.
Kysyt, että miksi olet täällä, jos sinusta ei ole kenellekään mitään iloa. Eikö sinusta ole iloa sinulle itsellesi? Elämässä on vaiheita, jolloin on yksinäinen. Ystäviä on vaikea löytää. Mutta elämässä on monenlaisia vaiheita, ihan totta.
Otan syvästi osaa lemmikkisi poismenon vuoksi. Tiedän tunteen: oma 14-vuotias kissani kuoli kaksi kuukautta sitten syöpään. Suren kovasti, ja ikävöin sitä. Nyt se on kissataivaassa. - Pahaa tekee
hei
mminulle tuli tosi paha mieli kun luin noita sun juttujas jos ne on totta enpä muuta sanoisiko että hommaa itsellesi apua ja pian. olen itse äiti ja tiedän mitä on menettää oma lapsi. sinä et tunnu ajattelevan muuta kuinsitä että sinusta ei kukaan välitä ja ettei elämälläsi ole tarkoitusta. tiedän että sinunkin vanhempasi varmaan välittävät sinusta mutta eivätköhän hekään osaa näyttää vai etkö osaa ottaa vastaan vaan hoet itsellesi ei kukaan minusta välitä.
Oma laseni ei kuollut itsariin vaan liikenteessä.
tyttöni jouduin monesti kieltämään ja ohjaamaan "oikein" elämiseen ja oli huutoa riitaa, mutta milloinkaan en ajatellut etten välittäis lapsestani ja tiedän että tyttöni oli minulle kiitollinen myöhemmin vaikka silloin ne kiellot ja huudot otti hänellä päähän ja varmaan tunsi välillä että olen ilkimys joka ei hänestä välitä. ehdinpä näkemään että perille on mennyt. Hän ei ollut "uusavuton" Jos et saa pois päästä noita kuolemiseen liittyviä ajatuksia sanompa viellä et mene hoitoon ennen kuin on liian myöhäistä. tekee todella pahaa lukea nuorten itsemurha- ajatuksia. Ajattele tyttö hyvä se on lopullista. Miksi tuottaisit surua perheelesi???? - silki
minusta tuntuu samalta äitini on yksin huoltaja ja isäni on kaukana minusta. tuntuu että ei kukaan välitä!
- enkelin siipi
Tuntuu pahalta, että noin moni lapsi ja nuori on yksinäinen ja ahdistunut. Ja tiedän, että tässä ei ole edes kaikki. Minäkin olin lapsena ja nuorena yksinäinen. Olin aina se ylimääräinen joka ei mahtunut joukkoon, nuorena oli muutama ystävä joiden kanssa oli kuitenkin aivan erinlainen maailmankuva. Ajattelin monesti kuolemaa, olisin halunnut luovuttaa. Perheessäni ei ollut mitään vikaa, en tosin osannut avautua heille, mutta he olivat ja ovat edelleenkin minulle rakkaita. Minulla on jo lapsia, ja toivon koko sydämestäni, että osaan olla heidän tukenaan ja olkapäänään kun he sitä joskus tarvitsevat (ovat vielä aika pieniä).
Mutta tiedättekö, me jotka olemme olleet yksinäisiä ja tuntuneet ehkä muista heikoilta, olemme lopuksi niitä vahvimpia ihmisiä. Meitä ei horjuta pienet asiat, emmekä hätkähdä vähästä. Se etu tuli yksinäisyyden mukana, en enää välitä mitä muut minusta ajattelevat. Minulla ei vieläkään ole todellisia ystäviä, mutta tiedän että selviän näinkin. Voimia kaikille kasvuun, lopulta löydätte itsenne kaiken sen tuskan keskeltä, ja siitä elämä lähtee uusille urille.
- kohtalotoveri..
Sinä nuori kirjoittaja, haluan kiittää siitä että olet rohjennut avautua sen verran että olet kirjoittanut tänne.
Minullakin on rankkaa, ja tuntuu hyvältä tietää että en ole ainoa joka painii samojen asioiden kanssa. Edes hetken olo on helpottunut.
Minulla on ollut nuorempana ja on edelleen melkein samanlaista kuin sinulla, koulussa syrjittiin aina ryhmätilanteissa, joskus haukuttiin ja kiusattiin fyysisestikin esim. tönimällä. Oli minulla ajoittain 'kavereita' mutta ei kukaan sitten kuitenkaan puolustanut kun jotain sattui tai jäin ryhmän ulkopuolelle.
Minulla ei oikeastaan koskaan ole ollut tosi ystävää, kerran oli yksi mutta sekin ystävystyminen tapahtui sen jälkeen kun kyseinen kaveri oli lähtenyt pois kiusaajaporukasta. Nykyään olemme vain etäisiä ystäviä, hän on perustanut jo oman perheen emmekä ole moneen vuoteen enää tavanneet.
Ukillani oli ihana koira mutta sekin on jo kuollut, kuoli ennen aikojaan kun taka-jalat halvaantui. Muistelen toisinaan miten paljon se koira toi iloa meidän perheeseen. Se myös osasi lohduttaa minua, se reagoi jos olin allapäin. Tuli luokseni ja yritti nousta syliini tai nuolla kasvoni kuiviksi jos itkin. Ja sen katse.. se kertoi tuhat sanaa. Aivan kuin se olisi yrittänyt sanoa älä murehdi.
Olen siis oppivelvollisuuteni suorittanut ja pitäisi totutella aikuisuuteen..mutta en ole tottunut. Nuo kiusaamiskuviot ovat jättäneet liian isot jäljet.. Olen kyllä yrittänyt ne unohtaa, mutta aika ajoin ne sattuvat pulpahtamaan pintaan ja yleensä tietysti huonoimmalla mahdollisella hetkellä.
Meidän perheessä pitkäaikaissairaana on äiti ja myös mummoni on sairastunut hieman äidin diagnoosin jälkeen, tosin eri sairauteen. Äiti sairastui 49 vuotiaana, siitä on jo noin viitisen vuotta.
Ei ole ketään kelle puhua, ja tunne ettei kukaan välitä on melkein aina enemmän tai vähemmän läsnä.
Äiti sanoo toisinaan että jos on murheita niin voin aina puhua hänelle. Mutta nykyään se ei kuitenkaan ole enää mahdollista, vaikka hän minua haluaisikin joskus tukea, hänen sairautensa vaikuttaa niin paljon hänen jaksamiseensa ettei hän jaksa muiden ihmisten murheita sen lisäksi. Silloin kun hänellä on vähän parempi vointi hän ei halua jutella kanssani, vaikka minä kuinka sitä tarvitsisin ja yritän sen kertoa. Olemme riidelleet jatkuvasti viimeisen vuoden ajan aina kun olen yrittänyt saada häneltä tukea. Toisaalta tiedän, että hän välittää ja haluaisi toisinaan auttaa, mutta tyhjät lupaukset satuttaa. Olen itkenyt sitäkin että miksi juuri äidin piti sairastua, miks ei isän tai veljen. Äidin kanssa kun tulin kaikkein parhaiten toimeen ja hänelle pystyin jakamaan kaiken.. mutta siitä on paljon aikaa.
Veljeni on hikipinko, käynyt lukion ja intin ja jatko-opiskelee. Hänellä on selkeitä päämääriä mitä haluaa tehdä. Hän on perheen ylpeyden aihe, toisin kuin minä. Minun minun valmistuttua ammattikoulusta, ajattelin pitää vähän kesälomaa ja miettiä mitä haluan tehdä, vaihtaako alaa ja opiskella jokin muu kun nykyinen ei ollut ihan ominta hommaa vai hakea jotain töitä jo.. no se oli vaikea tilanne ja tiesin että tarvitsen tilaa päätöksen tekemiseen. Mutta vanhemmat olivat toista mieltä. "Kun nyt olet näköjään opiskelut lopettanut ni alahan mennä töihin että et loju vaan meidän elätettävänä." Ja eikä aikaakaan, kun äiti oli jo taluttamassa minua työvoimatoimistoon.. se päivä muuttikin sitten kaiken, ei jäänyt enää tilaa omille haaveille, eikä varsinkaan enää yhtään aikaa miettiä että olisiko joku muu ala ollut parempi minulle..
Nyt olen sitten tehnyt vaihtelevalla menestyksellä vaikka sun mitä hommia vailla muuta todellista päämäärää, kunhan johonkin paikkaan vois jäädä pidemmäks aikaa töihin.. kauhea noidankehä mistä en koskaan enää pääse hetkeksikään pois. Ainoa mitä vanhemmat antoivat päättää oli että muutan omaan asuntoon eikä sekään mitään ole auttanut, muuta kuin että en ole heidän taakkanaan niin paljon.
En löydä elämästäni yhtään hyviä syitä jaksaa eteenpäin. Minulla ei ole ketään kuka auttaisi yhtään missään. Niin, nyt sanotte, että mene hoitoon. Näin minun isäni ja veljeni ovat sanoneet suuttuessaan kun olen heille yritänyt avautua. Se sattuu todella, kun tiedän etten ole mielisairas, vaan yksinäinen ihminen olkapäätä vailla. En käyttäydy mitenkään epänormaalisti, kaikki muut paitsi perheeni pitävät minua normaalina nuorena naisena. Tosin hymyile en enää kuin harvoin.- Hyödytön
...Mulla on ihan sama tunne. Kyl mul on perhe ja silleen mut koulussa oon aina se viiminen ja syrjitty. Kyl mul sellane yks kaveri on, mut se ei oikeen ymmärrä mul ja varmaan puhuu musta selän takana pahaa sen 4-luokkalaisen kamun kaa. Mulla tulee kans sellane surullinen olo koulussa, ja sit kerran liikkatunnilla melkeen rupesin itkee , kun yks meiän rinnakkaisluokkalaine sano '' Mee pois, ku tänne ryhmää ei mahu. Mee vaiks tekee noit kuperkeikkoja.''. Toi kuulostaa varmaan iha tyhmältä, mut se oikeesit satutti! Sit joudun istuu siin patjan reunalla vaan ja opettaja oli just tulos mun luo, ku rupesin lukee jotain lappuu. Onneks se ei tuullu, koska muute muo pidetää viel oudompana. Oon ollu jollai koulupsykologilla tai jollain sellasella, mut ei se auta yhätään ku siitä tulee vaan pahempi mieli. Meiän luokkalaiset ja rinnakaisluokkalaiset aina kattoo muo vihasesti, supisee ja nauraa mulle. Tunnen olevani ihan hyödytön täs maailmassa, ja haluisin muuttaa jonnekki kauas pois, eetei niit ainakaa enää ois samassa koulussa...
- Vinkki
Hyödytön kirjoitti:
...Mulla on ihan sama tunne. Kyl mul on perhe ja silleen mut koulussa oon aina se viiminen ja syrjitty. Kyl mul sellane yks kaveri on, mut se ei oikeen ymmärrä mul ja varmaan puhuu musta selän takana pahaa sen 4-luokkalaisen kamun kaa. Mulla tulee kans sellane surullinen olo koulussa, ja sit kerran liikkatunnilla melkeen rupesin itkee , kun yks meiän rinnakkaisluokkalaine sano '' Mee pois, ku tänne ryhmää ei mahu. Mee vaiks tekee noit kuperkeikkoja.''. Toi kuulostaa varmaan iha tyhmältä, mut se oikeesit satutti! Sit joudun istuu siin patjan reunalla vaan ja opettaja oli just tulos mun luo, ku rupesin lukee jotain lappuu. Onneks se ei tuullu, koska muute muo pidetää viel oudompana. Oon ollu jollai koulupsykologilla tai jollain sellasella, mut ei se auta yhätään ku siitä tulee vaan pahempi mieli. Meiän luokkalaiset ja rinnakaisluokkalaiset aina kattoo muo vihasesti, supisee ja nauraa mulle. Tunnen olevani ihan hyödytön täs maailmassa, ja haluisin muuttaa jonnekki kauas pois, eetei niit ainakaa enää ois samassa koulussa...
Tietenki voi aina muuttaa muualle ettei ne kiusaajat enää ole kiusaamassa,mutta seki riski on että toisessa koulussakin tulee kiusatuksi.En tarkoita että pakolla tulee,mutta parempi on kohdata pelot kun mennä pakoon.Ja ne jotka kiusaata niitäkin on kiusattu tai kohdeltu pahoin eli kannattaa puhua siihen sävyyn,että nekin tajuaa ettei voi kenellekkää purkaa pahaa oloaan.
- kuilunpartaalla12121
Rakkaat ystävät!
Ei hoitoon sen takia mennä että on hullu. Apua pitää hakea silloin kun tuntuu pahalta eikä mikään tunnu auttavan. Itse varasin ajan perheterapeutille kun avopuolisoni muutti pois yhteistä kodistamme. Myöskin seurakuntien sielunhoitajapapeilta olen saanut hyvää kuuntelua ja ymmärrystä. Terepeutti on juuri sinua tai minua varten. Hän kuuntelee keskittyneesti ja ymmärtävästi.
Omat vanhempani eivät siihen kyenneet koskaan. Terapeutille voi olla vaikea päästä. Itse onnistuin saamaan ajan kun kerroin miettiväni itsemurhaa.
Olen nyt 48 vuotias. - kiusaajat on turhia
Oon tällä hetkellä yksinäinen,koska muutin helsinkiin ihan yksikseni opintojen takia.Kaikki perhe ja kaverit jäi sinne.Mulla on ollu niin kova ikävä niitä ja täällä niitä oppiikin arvostamaan eritavalla.Oon tietenki koulussa tutustunu uusiin kavereihin,mutta ne ei oo vielä niin läheisiä.Ihan alkaa itkettää kun lukee näitä mitä kaikki on kirjottanu.
Muistan sen vielä kun olin seiskaluokalla yhtä tyttöä kiusattiin ja mun ystävät kiusas sitä ja pari muutakin ei niin läheistä ihmistä.Mä sanoin asiasta niille,mutta ne ei huominoinu sitä silleen ne vaan varotteli että kannattaa nyt ollaa hiljaa etkai sä haluu että jotkut alkaa kiusaamaan sua.Olin sillo niin herkkä oon kyllä nykyäänki,mutta en niin paljon.Itkin ihan sen tytön takia ja samaistuin sen tilanteeseen.Mua harmitti,että en uskaltanu puolustaa sitä.Tosiaan tyttö ties asiasta että musta tuntu pahalta olin monestikkin puhut sille asiasta.No kaverit tietty yllätti paikalle kun kerran puhuin tälle tytölle.Kaverit tietenki alko valittamaan asiasta mulle.Joten tajusin kaverit ei ole semmosia jotka pakottaa niitten seurassa pitää saada olla oma ittensä.No niin sitten olin ihan yksinäni ettei ollu kavereita,mutta sain uusia nimittäin tutustun helposti uusiin.Ne oli niitä ihan aitoja kavereita.Ne kaverit jotka olin jättäny tuntuu vieläki hirveeltä nähä niitä sillä yks kuoli huumeiden yli annostukseen ja yks kärsii masennuksesta ne ilmeisesti seiskan jälkeen oli niin hakoteillä.
Mustaki tuntuu välillä ihan hirveeltä,mutta mun asiathan on ihan hyvin todellisuudessa tuntuu väärältä olla surullinen kun jokanen päivä olis
kiva elää ilosesti.Musta tuntuu vieläki pelottavalta moni asia,mutta jos
nyt ajattelee että kiusatun asemassa on ihan hirveetä olla ja on ihan hirveetä
jos jotain kiusataan.Vaikka iskä huus aina mulle matikan numeroista joita en tajunnu nykyään panikoin koe tuloksista.Juo joka ilta mutta silti pitää meistä huolta.Mutta eihän se olekkaan normaalia jos missään ei ole mitään vikaakaan. - mummo43
Tule mummon luokse niin mummo antaa sulle halin ja silittää päätäsi...
- En tiiä auttoko...
Ajattele niitä asioita mitä sulla on vanhemmat.. Vaikkei ne tekstin perusteella ole unelma vanhempia joillaki ei oo ollenkaan tai sitten on vielä ne vanhemmat jotka hakkaa lapsiaan. Yritä löytää joka asiasta se parempi puoli. Ja toi kuoleman miettiminen niin älä tee mitään sellasta. Totta kai sun vanhemmat itkis ja ois surullisia jos sulle tapahtuis jotain ikävää. Ajattele miltä sun äidistä tai isästä tuntuis jos ne menettää OMAN lapsensa. Lapsen ei kuulu kuolla ennen vanhempia.
- toivonhyvää
Hei Nuori!
Olet aloittanut ketjun vuosia sitten... Mitä sinulle kuuluu, oletko saanut rakennettua elämääsi onnellisesti eteenpäin? - Välitä itse
Kilometrin pituisten valitusvirsien jälkeen tulee aina ekaksi pieneen mieloseen, että kannattaisiko panna myös elämän hyvät, iloiset ja ihanat asiat listaksi, ajatella ja kestittyä niihin. Ehkäpä niistä löytyisi joku positiivinen keino ja vire keventää mieltä ja nostaa sitä alhon suosta, johon on antanut sen luiskahtaa.
- J K
N IINKÖ
- surkimus2
Äitini huusi minulle taas. Olen niin surkea kaikessa. Olen menettänyt itseluottamukseni. Isäni on juoppo ja haaveilen itsemurhasta. Olkaa kilttejä ja antakaa minulle puukko. En kestä tätä enää!
- TROLOLOO JÄTKÄ
Haista paska!!!!
- kiusattusiili
TROLOLOO JÄTKÄ kirjoitti:
Haista paska!!!!
sinä et tiedä miltä toisesta voi tuntua tuollainen käytös. mul on itel iha PASKA olo kukaa ei välitä koulus mua vaa haukutaa ja haukutaa siiliks
- Ei elämää
Äitini ymmärsi minua ensimmäisen kerran kun oli 14-vuotias ja menin rippikoululle. Hän antoi kissojen syödä sillä aikaa lemmikki hiireni, joka oli minulle hyvin rakas. Itken sitä vieläkin vaikka tapahtuneesta on kaksi kuukautta. Silloin äitini pyyteli anteekis, mutta tiedän sydämmessäni, että hän vihasi hiirtäni. Kuten otsikossa lukee Ei elämää.
- mänköö vit
Vituiks män, mutta mänköö
- Samanlainen nuori
Kiitos kun kirjoitit tämän viestin kun en itse pysty. Sama ongelma, mul on 2 ystävää ja toinen ei enää välitä. Onneks on toinen joka asuu 5km päässä musta.
OLI tyttöystävä joka petti ja lähti, no jaa... Ei sinne menny ku 100€ eli kaikki elokuvaliput ja lahjat. :(
Onko jollain samanlaisia tunteita? Jos on niin tiedän etten ole nuoren kanssa yksin
P.S. Olen kanssasi nuori... En ehkä fyysisesti...mutta henkisesti.- sama ongelma
Sama ongelma mulla kukaan ei välitä kaikki syyttää minua en omista paljon kavereita kun vain yhden joudun aina jäämään yksin kotiin tai koulussa kaikki syrjivät minua jopa perheeni joudun aina tekemään kotitöitä isosiskoni katsoo teeveetä äitini ja isäni huutavat vain minulle en oikein tiedä enään miksi elän? En tiedä mitä pitäisi tehdä en tiedä kenelle puhua kaikki läheiset asuvat
eri maissa tämä on kauheaa :(
- Jaaksu
Tutustu minuun
- 200013
Mul on aika sama ku näil kirjottajil, must ei välitä kukaan, mut potkitaan aina syrjään, mua vihataan vaik en olis tehny niille mitään,mul on ystävii. Mä en voi puhuu ystäville mun ongelmist, ku kauan sitten olin puhunu ne oli vaa sillee et "älä valita",voin vaan puhuu yhelle kaverille, mut tuskin sitä oikeesti kiinnostaa, ku sen elämä on niin rpositiivistä kaikki mikä sil on positiivistä on mulla päin vastoin mä oon kärsiny aina ja tuun aina kärsimään. Yksinkertaisesti ihminen joka ei oo kokenu samaa ku nää jotka on ei voi ymmärtää asiaa samanlailla, mul menee koulussa huonosti oon kai luokan karsein tyttö, ku kolme apinaa aina nauraa mulle, mä haluisin huutaa päin niitten naamaa ja vetää hampaat kurkkuun niilt mut ku oon vähän ujo (ja toi ujous on varmaan Yks syy miks mä oon niin tyhmä, vaik uskallan Kyl puhuu ja inttää vastaan) mut Kyl meijän luokalla on kaks ujompaa tyttöä jotka ei sano sanakaan kenellekää puhuu vaa toisillee, tää ei kuulosta pahalta, koska en pura tunteita samanlailla (kai) mä oon ollu masentunu ja halunnu tappaa itteni ku kokojan päässä pyörii asioita joil tappaa ittensä, itken joka päivä jossain vaiheessa, koska oon niin kertakaikkisen lopussa, mä puran raivoni kaikille enkä osaa enää iloita elämästä on itseasiassa hyvä et ne meijän kolme luokkalaist kohtelee mua niin, koska ne tekee musta rohkeamman ja vahvemman luonteen. Itseasiassa meijän koko perhe on kokonu jotain tällästä.. Sori tää teksi on ihan sekavaa.
- Minä20ja6
Moi kaikki "nuoren" kanssa samantyyppisessä tilanteessa olevat!
Tämä on vanha keskustelu, mutta haluan antaa teille pikku vinkin ja uskoa elämään.
Ensinnäkin, tuollaiset isät jotka haukkuvat pikku prinsessojaan vuoriksi ovat täysin kelvottomia, kamalia ja soveltumattomia vanhempia ja ihmisiä ylipäätään. Oli sairas tai ei, noin ei voi tehdä. Ei vaikka maailma kaatuisi.
Lisäksi, nämä kyseiset haukkuvat eivät taida edes ymmärtää, mitä "huora" tarkoittaa. Se on tiettyjen ihmisten ammatti, ja he saattavat jopa nauttia siitä. Siihen ei ole lupaa kenelläkään puuttua. Myös siksi "huora" -haukkumasanan käyttäminen on väärin.
Lisäksi se kohdistuu pääasiassa naisiin, joita nimenomaan pitäisi kohdella kuin kukkasia. Iha vain siksi, koska ovat naisia.
Tietty on olemassa kamalia kohtaloita jotka ovat väkisin vasten tahtoaan prostituoituja, mutta se nyt ei liity tähän.
Joten rakkaat avun tarpeessa olevat: ajatelkaa, että kun tulette täysi-ikäisiksi, voitte katkaista välinne kamaliin vanhempiinne/sisaruksiine. Jos he teille tuskaa aiheuttavat, tehkää se ihmeessä. Älkää harkitko vaan tehkää.
Te olette arvokkaita, joten jos joku teille pahaa aiheuttaa, jättäkää hänet. Hänen menetyksensä se on, ei teidän.
Ja jos hän joskus katuu, saa hän palata luoksenne, eikö?
Mutta harkitkaa toki tekoanne tarkkaan ensin, älkää silti tehkö mitään epävarmoina.
Esimerkiksi "nuoren" kuvailemaan äitiä en jättäisi, hänhän on selvästi vain väsynyt. Isä sen sijaan on mitä kamalin sika, hänet pitäisi jättää aivan yksin. Kuten sanoin, palatkoon takaisin jos todella katuu ja korvaa tekonsa.
Joten alaikäiset, vapautenne koittaa pian.
Täysi-ikäisiksi, säästelkää itseänne ja päästäkää irti kaikesta, mikä aiheuttaa teille mielipahaa.
Älkää ikinä ajatelko, "ettei kukaan välitä". Ei ehkä lähipiirissänne, mutta on olemassa ihmisiä jotka todella rakastavat kaikkia tuntemattomiakin ja ovat valmiita auttamaan kaikkia.
Minä ainakin! - Maxiella
Miten sinulla nykyään menee?
- Anonyymi
Sä tarvitset ihmisen joka ymmärtää ja kuuntelee
- Anonyymi
Ei minustakaan kukaan välitä. Äiti välitti kyllä,mutta hän kuoli .
- Anonyymi
Minulla ei ole ketään enää. Vain yksinäisyyttä. Onko se surkeuden huippu,
kun ei ole kuin suomi24 ? Ei ole naurun asia. Itkettää jäädä yksin,
kun kuolema on korjannut kaikki rakkaani pois. - Anonyymi
Ei minunkaan olemassaolo ketään kiinnosta.
- Anonyymi
Kiva kun kuitenkin olette!
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
KUPSinpelaaja vangittu törkeästä rikoksesta
Tänään tuli uutinen että Kupsin sopimuspelaajs vangittu törkeästä rikoksesta epäiltynä. Kuka pelaaja kysressä ja mikä ri191661- 291319
Minun oma kaivattuni
Ei ole mikään ilkeä kiusaajatyyppi, vaan sivistynyt ja fiksu sekä ystävällinen ihminen, ja arvostan häntä suuresti. Raka641224Miksi ihmeessä nainen seurustelit kanssani joskus
Olin ruma silloin ja nykyisin vielä rumempi En voi kuin miettiä että miksi Olitko vain rikki edellisestä suhteesta ja ha111132Persut nimittivät kummeli-hahmon valtiosihteeriksi!
Persujen riveistä löytyi taas uusi törkyturpa valtiosihteeriksi! Jutun perusteella järjenjuoksu on kuin sketsihahmolla.281066Tervehdys!
Sä voit poistaa nää kaikki, mut mä kysyn silti A:lta sen kokemuksia sun käytöksestä eron jälkeen. Btw, miks haluut sabot651046Onko ministeri Juuso epäkelpo ministerin tehtäviensä hoitamiseen?
Eikö hänellä ole kompetenttia hoitaa sosiaali- ja terveysministetin toimialalle kuuluvia ministerin tehtäviä?101045Elia tulee vielä
Johannes Kastaja oli Elia, mutta Jeesus sanoi, että Elia tulee vielä. Malakian kirjan profetia Eliasta toteutuu kokonaan301009- 61003
Sakarjan kirjan 6. luku
Jolla korva on, se kuulkoon. Sain profetian 22.4.2023. Sen sisältö oli seuraava: Suomeen tulee nälänhätä niin, että se61001