Lestadiolaisuuden vaikea kulttuurisuhde
”Avoin keskustelu tapanormien ongelmista tai liikkeen lähihistoriasta on vaikeaa. Monen rauhanyhdistyksen ilmapiirissä normien kyseenalaistaminen nähdään helposti seurakuntaa vastaan nousemisena.”
Lassi Hyvärinen
Kirjoittaja on helsinkiläinen runoilija
Valtaväestön mielikuvissa vanhoillislestadiolaisuuteen liitetään liuta sääntöjä ja kieltoja. Monet näistä elämäntapanormeista liittyvät kulttuuriin, kuten elokuviin, teatteriin ja musiikkiin. Asenteet alkoivat kristallisoitua sitoviksi normeiksi 1960-luvulla. Silloin vakiintui nykyinen käsitys yksilön ja seurakunnan suhteesta.
Lestadiolaisten tapakulttuurin historia ulottuu Lestadiuksen saarnoihin asti. Peräpohjolan karuissa oloissa säätyläisten tavat ja kaupunkien huvit olivat etäistä yleellisyyttä. Saarnoissaan Lestadius tuomitsikin kaiken koreilun ja säätyläisten huvitukset maailmallisina. Hänen kuolemansa jälkeen asenteita välittivät saarnapostillat, joita eri suuntien lestadiolaiset lukivat ahkerasti.
Herätysliikkeen hajaantuminen kolmeen pääsuuntaan vähensi elämäntapanormien merkitystä suurimmaksi haaraksi jääneessä vanhoillislestadiolaisuudessa. Liikkeen nykyinen tapakulttuuri vakiintui 1900-luvun alkupuolella Pohjois-Pohjanmaan ja Koillismaan maaseudulla. Lestadiolaisen maalaisväestön elämänpiiriin kuuluivat työ, koti ja uskonto. ”Syntielämä” kytkeytyi tansseihin ja juominkeihin. Kaupunkikulttuuri taas oli talonpojan näkökulmasta turhaa ja etäistä, siksikin sen muodot sirkuksesta teatteriin oli edelleen helppo tuomita.
Toisaalta aiemmin vieroksutut ”hihhulit” muuttuivat yhteiskuntakelpoisiksi muun muassa kansalaissodan seurauksena. Itsenäistyneen Suomen kristillis-isänmaallinen ilmapiiri ja lestadiolaisten arvot tukivat toisiaan. Vanhoillislestadiolaiset papit lähensivät liikkeen suhdetta kirkkoon. Lähinnä heidän vaikutuksestaan myös kulttuuriasenteet lientyivät – heidän kulttuurikäsityksensä ei sanottavasti poikennut muiden kristillis-oikeistolaisten piirien asenteista. Esimerkiksi Helsingin olympialaisten järjestelyihin osallistui lestadiolaisia, olympiahymnin säveltämistä myöten.
Liikkeen pappien ja maallikkojen kehitys kulki kuitenkin eri suuntiin ja 1960-luvun hajaannuksessa suurin osa papeista erosi tai erotettiin liikkeestä. Samoihin aikoihin modernisaatio alkoi toden teolla järkyttää lestadiolaisten kylien perinteistä järjestystä. Vielä 1909 vanhoillisletadiolaisten ”suuressa kokouksessa” torjuttiin ”seurakuntaan perustuvien puheiden” nostaminen Raamatun rinnalle, koska ”seurakunta voi joskus erehtyä”.
Vuonna 1938, otettaessa radioon myönteinen kanta, haluttiin luottaa yksilön omatuntoon ja välttää ”tekemisen ja tekemättä jättämisen ihmisoppia”. Pappishajaannuksen jälkeen, yhteiskunnan maallistumisen painaessa liikkeen johto alkoi korostaa seurakunnan erehtymättömyyttä ja yksilön kuuliaisuutta ”seurakunnan neuvoille”.
Vuoden 1963 kielteinen televisiopäätös oli ensimmäinen merkittävä, liikken jäseniä sitova normi. Myös vanhoista kulttuuriasenteista tuli pian ehdottomia normeja. Tämä kehityskulku oli myös yksi keskeinen syy 1970-luvun hoitokokouksille, joissa normien kyseenalaistamisesta tai rikkomisesta tuli tehdä parannus, ja jos ei tehnyt, erotettiin usein liikkeestä.
Hoitokokouksia seuranneena aikana elämäntapanormien osuus saarnoissa ja liikkeen lehdissä on vähentynyt. Niitä ei ole silti kumottu. ”Me emme halua” ja ”kanta ei ole muuttunut” –tyyppinen retoriikka on uusintanut normeja. Esimerkiksi lestadiolaisen muusikon järjestämä konsertti voi herättää nykyäänkin huhumyllyn, paheksuntaa ja jopa anteeksipyyntövaatimuksia. Moni muusikko kokeekin tekemisiinsä kohdistetun huolenpidon ahdistavana.
Tapakulttuurin vähittäinen höltyminen 2000-luvulla ei ole jäänyt vaille vastareaktioita. Myös 1970-lukulainen ehdotonta kuuliaisuutta vaativa ajattelu on nousussa. Olen aivan viime aikoina tavannut vanhoillislestadiolaisia, joita on tuoreeltaan ”hoidettu”. Tämä tarkoittaa, että heitä on puhuttelemalla ja painostamalla pakotettu pyytämään anteeksi tekoja tai puheita, joita he eivät itse ole kokeneet vääriksi.
Hoitamisen syynä on ollut elämäntapanormien rikkominen tai kyseenalaistaminen. Hoitajien tärkein painostusväline ei ole Raamattu, vaan vaatimus kuuliaisuuteen seurakunnalle.
Kyse on kenties yksittäistapauksista, mutta lestadiolaisten itsensä on hyvä tietää, etteivät seurakunnan nimissä tapahtuvat ”hoidot” ole jääneet 1970-luvulle, vaikkei niitä seurakunnan edessä pidetäkään. Tietyt liikkeen opilliset korostukset, kuten tulkinta ”Kristuksen kirkkolaista” ja ”veljen vartioimisesta”, luovat myönteisen huolenpidon lisäksi pohjaa myös epäterveille yksityiselämään puuttumisille.
Elämänsä viimeiset vuodet vanhoillislestadiolaisuuteen kuulunut teologian tohtori ja tutkija Aulis Zidbeck kirjoitti vuonna 1987 kulttuurivastaisuudesta liikkeen ”kauneusvirheenä”. Hänen mukaansa televisiokielto ja kulttuuriasenteet ovat ongelmallisia siksi, etteivät tapakulttuuriin kuuluvat kiellot ja säädökset kuulu kristinuskoon ja luterilaisuuteen: kristitty tarvitsee syntiä vastaan voimakseen elävää uskoa, ei ihmisten säätämiä määräyksiä.
Samantapaisia ajatuksia liikkeen sisällä esitetään nykyäänkin. Vanhojen kokouspöytäkirjojen ja muun tiedon leviäminen on paljastanut monille, että esimerkiksi opetus seurakunnan erehtymättömyydestä on suhteellisen nuori.
Avoin keskustelu tapanormien ongelmista tai liikkeen lähihistoriasta on vaikeaa. Esteenä ovat monet pelot. Monen rauhanyhdistyksen ilmapiirissä normien kyseenalaistaminen nähdään helposti seurakuntaa vastaan nousemisena. Viimeistään ”eriseurakortin” vilauttaminen jähmettää keskustelun – liikkeen historian takia eriseurasta puhuminen saa kenet tahansa lestadiolaisen varpailleen.
Vanhoillislestadiolaisuudessa on selvää tarvetta avoimeen keskusteluun lähihistorian kipupisteistä ja niiden vaikutuksesta nykytilanteeseen. Keskusteluun ovat rohkaisseet myös monet liikkeen saarnaajat.
Keskusjärjestö SRK:n kotisivuilla todetaan, että vanhoillislestadiolaisuuden opillisena perustana ovat Raamattu ja luterilainen tunnustus. Tuoreessa haastattelussa SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen totesi, että lestadiolaiset kokevat olevansa ”luterilaisen kirkon ydintä”. Hyvä näin: Raamattu ja luterilaisen kirkon tunnustuskirjat tarjoavat keskusteluille yhteisen lähtökohdan.
28 Vastausta
1 841 Lukukertaa
Hyvä kirjoitus!
Hyvä kirjoitus! Todella hyvä!Hyvärinen nostaa lähihistorian (ja vähän pidemmänkin historian) valossa esille monia lestadiolaiseen kulttuuriin "hiipineitä" tapoja, joista tavoista sitten on kehittynyt oppi. Oppi, jolle ei löydy raamatullista pohjaa ja joka mm nostaa erehtymättömän seurakunnan auktoriteetiksi.
Voiko joku vielä selvemmin kuvata, millaista harhaa julistukseemme ja opetukseemme lestadiolaisuudessa tällä vuosituhannella liittyy!
Hyvärisen kirjoitus
Hyvärisen kirjoitus on selkeä ja rohkea. Sen kysymykset osuvat aivan keskeisesti liikkeemme identiteetin ytimeen. Viime aikojen kirjoitukset, sekä muut esiintulot medioissa kertovat selvästä murroksesta. Nyt on mahdollista tulla julkisuuteen liikkeen sisältä ja opponoida liikkeen virallisia dogmeja ilman välitöntä kriisiä srk:n tai paikallisten johtokuntien kanssa. Ihmettelen, jos tämä kehitys ei nosta vahvaa vastapainetta konservatiivisessa maallikkosiivessä. Onhan tässä uhattuna kaiken kansan nähden kaikki pappiseriseuran jälkeen rakennetut elävän kristillisyyden tuntomerkit: yksimielisys, kuuliaisuus, erehtymättömyys, jatkuvan ilmoituksen teologia.Elämme mielestäni kiintoisia aikoja, jolloin ratkeaa herätysliikkeemme tulevaisuus. Soveltaakseni tuttua kielikuvaamme suuresta laivasta, herätysliikkeemme on nostettu keskeltä veitsen terälle, jossa se meinaa katketa, ellei sitten kuitenkin kokonaisena valu takaisin vahvaan yhtenäiskulttuuriin ti sitten uuteen avarampaan aikaan.
Liityn
Liityn kiittäjien joukkoon. Olen pitkään esitänyt avoimen tutkimuksen käynnistämistä tiettyjen käsitteiden merkitys- ja kehityshistoriasta. Hyvärinen valotti oivallisesti tähän liittyvää historiaa.Minua kiinostaa vielä enemmän ajattelurakenteet. Voittosen haastattelu Kalevassa reilu viikko sitten nosti esille erään teeman, jota olen viikon mielessäni pyöritellyt. Kun kysyttiin, miksi SRK:n johtokunnassa ei ole naisia, Voittonen totesi asian liittyvä UT:n aikaiseen vanhemmiston toimintaan. En muista sanoja tarkasti.
Tämä linjaus on mielenkiintoinen ja tärkeä. Voisi kysyä näin: Miten ajatus eroaa faktisesti esikoisuuden opetuksesta seurakunnan vanhimmista tai vanhinten seurakunnasta? Ei mitenkään.
Tämä kannanotto selittäisi osaltaan sen vaikeuden, joka on liittynyt ja liittyy edelleen keskusteluun huoneenhallitusopista. Siinä postuloidaan kristillisyyteen "laiteiden keskellä elävä ydin ja taso, taso, jolle kuuluu lupa, oikeus ja asema esittää opillisia linjauksia, vartioida oppia ja elämää ja vaatia tälle kaikelle kuuliaisuutta. Ja kun kyseessä on Jumalan ääni, olisi jotenkin kummallista, jos jonkun seurakuntalaisen omatunto olisi tätä ääntä vastaan. Saatika turmeltunut järki.
Mutta perinteinen luterilainen malli menee samalla menojaan. Kyllä siinä jokaisella uskovaisella on Jumalan sanan lujassa rakenteessa sellainen perusta, jolla sekä opetukset että opettaja arvioidaan ja arvostellaan. Ja ytimessä on puhtaan evankeliumin käsite. Siinä uskovainen, Raamatun teksti ja Jumala muodostavat sellaisen kolmiyhteisyyden, joka kieltäytyy kuuliaisuudesta lain sarnan edessä. Olipa sen esittäjä tai vaatija kuka tahansa.
Mielestäni Maalaispojun
Mielestäni Maalaispojun esille tuoma kysymys SRK:n johtokunnasta ja sen samankaltaisuudesta esikoisten vanhimmiston kanssa on tässä yhteydessä tärkeä. Toisaalta tuohon ajatteluun, jossa SRK:n johtokunta ja UT:n vanhimmisto vertautuvat, on olemassa joitakin selityksiä. Yksi keskeinen selittävä tekijä lienee kristillisyydellemme tyypillinen konkreettinen ajattelutapa: synti määritellään konkreettisesti, Jumalan valtakunta määritellään konkreettisesti (jopa srk:n nettisivuilla), jopa uskolla nähdään hyvin konkreettisia tunnuspiirteitä. Mikseipä siis myös hengellinen esivalta olisi konkreettinen, ja Suomen kaltaisessa yhdistyskulttuurissa se hyvin luontevasti konkretisoituu juuri organisoituneeseen keskusjohtoon.Ongelma tietenkin on se, että teologisesti ei ole mitenkään perusteltavissa, että maallisen ja ymmärtääkseni alunperin lähinnä teknis-toiminnallisen kattoyhdistyksen johtokunta alkaa nähdä itsensä hengellisenä vallankäyttäjänä ja oikean opin määrittäjänä. Onkin tärkeä huomata, että argumentaatio on tässä tapahtunut takaperoisesti: ensin keskusjohto on muutamien vuosikymmenten kuluessa alkanut muotoutua hengelliseksi "hallitusvallaksi", ja vasta sitten tälle vallalle on haettu raamatullisia perusteita. Jos teologia, sekä raamatuntutkimus että opillisten asioiden tutkiminen, olisi ollut meillä menneinä vuosikymmeninä paremmassa kurssissa, olisivat asiat voineet kehittyä suotuisammin. Korjata ehtii vieläkin Smile
Pohdittavia kysymyksiä tähän liittyen olisi ainakin kaksi: a) mitä tarkoittaa hengellinen esivalta Uuden testamentin valossa, sekä b) miten määrittyy hengellisen esivallan suhde toisaalta oppiin ja toisaalta etiikkaan? Kohtaa b on tosin vaivalloista pohtia ennen kuin on edes alustavasti yritetty jäsentää sitä eroa, joka uskonopilla ja eettisillä kysymyksillä on. Tähänkin muuten liittyy pietismille tyypillinen konkreettisuus: "uskonasioiden" pitää näkyä ja eettiset teot ja tekemättä jättämiset (joita ei siis usein mielletä etiikaksi vaan "uskonasioiksi") ovat orgaanisessa suhteessa vanhurskautettuna olemiseen, ja välttämättöminä tuntomerkkeinä maailmasta erottautumiseen.
Pidin todella paljon Hyvärisen rauhallisesta ja harkitusta kirjoituksesta. Sen keskeisin esiintuoma epäkohta liittyy mielestäni Raamattu-periaatteeseen: vaaditaanko ihmisiltä kuuliaisuutta yksin Raamatulle vai sen yli seurakunnalle? Tämä kysymys ei kuitenkaan ole yksinkertainen, eikä kannata sortua "tää on aivan selvä"-ajatteluun, sillä siinäkin on sudenkuoppansa. On otettava huomioon ainakin seuraavia perustavanlaatuisia näkökulmia:
1) Kristitty tarvitsee seurakuntaa. Ison K:n selityksessä Luther kirjoittaa, että Pyhä Henki pysyy viimeiseen päivään asti pyhässä seurakunnassa eli kristikunnassa. Tällöin voidaan myös luottaa, että Kristus kirkastuu yksittäiselle syntiselle juuri seurakunnassa ja pyhien yhteydessä. Vierastan sitä "subjektin kaikkivaltiutta", joka näinä aikoina saattaa olla kiusauksena. Kristityt todella ovat kollektiivinen kokonaisuus ja Kristuksen ruumis, ja tämä on otettava vakavasti.
2) Kristitty tarvitsee kristillistä seurakuntaa ennen kaikkea ja ainoastaan siksi, että siellä vaikuttaa Pyhä Henki. Ja kuten muistamme, Pyhä Henki on sitä varten, että hän tekee uskon eläväksi kirkastamalla Kristusta, ja se tapahtuu sanassa ja sakramenteissa.
3) Kristitylle voi olla hyväksi kuulla seurakunnassa, kuinka toiset kristityt kulkevat ja kuinka ymmärtävät hankalia eettisiä kysymyksiä. Myös neuvoa ja opastaa voidaan, ja oikeastaan kannattaakin, sillä kuten kaikki tietävät (minä ainakin näillä ikävuosilla), ei tämä elämä niin simppeliä ole. Kysymyksiä on hyvä pohtia yhdessä niillä eväillä, jotka meille on annettu: näitä eväitä ovat uskosta nouseva motiivi toimia rakkauden mukaan, sekä sydämestä nouseva ja järjen ymmärtämä moraalituntemus. Kun näitä käytetään eettisissä pohdinnoissa, toimitaan raamatullisesti.
4) Kristitty ei tarvitse seurakuntaa lain saarnaa kuullakseen. Kristitty ei tarvitse lain saarnaa. Hyvärinen viittaa Zidbeckiin ja osuu maaliin. Yhteiset eettiset normit, joiden rikkominen katsotaan synniksi ja pahimmillaan uskon kieltämiseksi, ovat lakia kristitylle. On oikein noudattaa rakkauden periaatetta ja sietää seurakunnassa "niitä, jotka syövät vain kasviksia", mutta on väärin joutua tai mennä ehdoin tahdoin lain alle. Lain alle meneminen on viime kädessä omavanhurskautta, eli turvautumista johonkin omasta itsestä lähtevään. Sellainen on syntiä ja siitä pitää tehdä parannus.
5) Summa: meidän täytyy olla uskollisia ainoastaan Jumalan Sanalle. Seurakunta on kristitylle elintärkeä evankeliumin eli sen pelastavan Sanan takia. Kilvoittelua on kyllin siinä, että kuuliaisuus seurakunnalle ei tule kristityn ja puhtaan evankeliumin väliin. Jos sitovia normeja asetetaan ja noudatetaan, se tulee.
Heprealaiskirjeeseen viittaillen puhtaan evankeliumin uskominen vaatii vahvaa uskallusta näkymättömään, ei-konkreettiseen. Mutta lopulta vain se tuo tullessaan vapahduksen.
On ihan "pakko" ...
... ...On ihan "pakko" liittyä mukaan keskusteluun pitkän tauon jälkeen. Tuossa edellä on juuri niitä asioita käsitelty, jotka minua ovat jo pitkään mietityttäneet. Todella mielenkiintoista, etten ole yksin ajatuksineni. Onko jo aika kypsä uskonpuhdistukselle?
Minulla on kypsynyt ajatus siitä, että kuten Lutherin aikaan, myös nyt valtaapitävä hengellinen johto (tässä tapauksessa meidän liikkeessämme) on ajautunut jonnekin vikateille. Se mahtipontinen, itseään täynnä oleminen, joka kuvastuu heidän lausunnoistaan tuntuu kerta kerralta pahemmalta. On muodostunut omituinen oikeassa olijoiden ryhmä, joka tuntee velvollisuudekseen suurella suulla kertoa mikä on liikkeemme linja. Uskon kyllä, että he ihan vilpittömästi kokevat toimivansa oikein.
Kun muistelee kaikkia niitä julkilausumia ja kannanottoja vuosien varrelta, ei voi kuin todeta niiden yhden toisensa jälkeen muuttuneen. Joko sisällöltään tai sitten vain aika on ajanut niiden ohi. Olen sitä mieltä, että pitäisi aivan äärimmäisen harvoin naulata yhtään mitään elämäntapaan liittyvää asiaa sellaiseksi opilliseksi totuudeksi kuin on tehty. Sehän murentaa koko uskon pohjan pois, jos vähän kerrallaan todetaan, että siinä ja siinä konkreettisessa asiassa käsitykset ovat muuttuneet. Näistä johtohahmoista on tullut oman aikamme fariseuksia.
Johtokuntia tarvitaan vain käytännön asioiden hallinnointiin. Olisin valmis jopa niin jyrkkään muutokseen, ettei yksittäisillä johtajilla saisi olla valtuuksia esittää näkemyksiään "liikkeen" linjasta. Ja kun kantaa otetaan isommalla kokoonpanolla, silloinkaan ei mihinkään nippeliluokan asiaan (esimerkkinä televisio). Uskon ja luotan, että elävä oikea usko säilyy ja on aina säilynyt siinä Jumalan valtakunnassa, joka täällä maan päällä on löydettävissä. Se uskovaisten ydinjoukko ei todellakaan ole sama kuin OV:n kuvaama "liikkeemme ydin", joka hymistelee ulkoaoppimaansa puheenpartta. Siinä ydinporukassa ei kukaan uskalla olla muuta kuin yhtä ja samaa mieltä. Varmuuden vuoksi ja siinä pelossa, ettei johdeta laumaa harhaan, annetaan kannanottoja, jotka hetken kuluttua joko naurattavat tai kauhistuttavat.
...
Maalaispojan ajatuksiin...
... ...Maalaispojan ajatuksiin lisäisin, että muutama vuosi sitten suviseurojen tiedotustilaisuudessa eräs toimittaja kysyi, miksi SRK:n johtokunnassa ei ole naisia ja tuleeko heitä kenties tulevaisuudessa olemaan. Matti Lääkkö vastasi tähän jotenkin niin, että SRK:n johtokunnan jäsenyyteen liittyy samalla jonkinlainen seurakunnanvanhimman asema, joka taas kuuluu vain miehille. Lääkkö ei siksi uskonut, että johtokuntaan vastaisuudessakaan valittaisiin naisia.
... ...
srk:n johtokunnan asema
srk:n johtokunnan asema hengellisessä mielessä on : rypäs muutamia tavallisia ukkoja (tosin- vallanhimoisia näyttävät olevan..)Heillä ei ole uskomisen asioista tasan tarkkaan yhtään tippaa parempaa ymmärrystä kuin kenellä muulla uskovaisella ihmisellä tahansa.
Jumala ei puhu heidän kauttaan yhtään sen kummemmin kuin korpimökin uskovaisen emännänkään kautta.
Jos (usein kun) he ja heidän hännystelijänsä muuta väittävät, väärässä ovat.
Itse asiassa, kun tarkastelemme mitä nykyinen srk onkaan saanut viime vuosikymmeninä aikaan, tulokset ovat lähinnä karmeat toisinajattelijoiden puhdistusoperaatiot, ja niiden noitavainojen tämäpäiväiset peittely-yritykset ja selitysten suot.
ÄLKÄÄ ANTAKO KENENKÄÄN TEITÄNNE EKSYTTÄÄ!!!
Vastaus SRK:n
Vastaus SRK:n naisjäseniin kuului suorassa lainauksessa näin: Lähtökohtana on ollut se, että johtokunnan koostumus nousee Uuden testamentin vanhin-ajatuksen pohjalta. Uuden testamentin mukaan seurakuntien päättäjät olivat miehiä kuten nyt meidän piirissämme.Eikös tuo ole kopio esikoislestadiolaisilta? Eli jos tulee uskovaisille kysymyksiä mihin tahansa liittyen, niin soittakaa suoraan SRK:n johtokunnan jäsenille tai Jällivaaraan. Wink
Lähetystoimen Päätoimisto
Lähetystoimen Päätoimisto perustettiin lokakuussa 1906 ja SRK kai 1914, jolloin päätettiin perustaa yhdistys, johon kaikki paikalliset jo kauankin toimineet yhdistykset voisivat liittyä. Viime vuosisadan alkupuolen kokouspöytäkirjoista käy ilmi, että organisaatioiden toiminnan tarkoitus oli organisoida ensisijaisesti lähetystyötä. En ole kuitenkaan koskaan nähnyt Lähetystoimen Päätoimiston perustamisasiakirjaa tai SRK:n sääntöjä.Myöhemmin SRK:n tehtäväksi tuli julkaisutoiminta. Ensin Siionin Lähetyslehti ja sitten Lasten Siioni. Oskari Jussila siirsi laulukirjan julkaisuoikeudet SRK:lle 30-luvun lopussa. "Kristillisyyden julkaisut" olivat paljolti saarnaajien omakustanteita. Vasta viime vuosikymmeninä SRK on ottanut merkittävän roolin kustantajana.
Jos jollakin palstaa seuraavalla on hallussaan SRK:n säännöt, sieltä selviäisi onko niihin kirjattu jotain, mikä tukisi OV:n ja ilmeisesti joidenkin muiden johtokunnan jäsenten käsitystä SRK:n johtokunnasta elävän kristillisyyden "Vanhemmistona". Mielestäni tällaista ajatusta ei ole esitetty julkisesti sitten 70 luvun, jos varsinaisesti silloinkaan. Paikallisyhdistysten johtokuntia sen sijaan pidettiin paikallissiionien "Jumalan huoneen hallituksina".
Lähetystoimen ja SRK:n perustamisen aikoihin esikoishajaannus oli tuoreessa muistissa ja siksi epäilen, että SRK:n säännöistä ei todennäköisesti löydy tukea tälle tulkinnalle.
Lainaus
--- ---Lainaus Hyväriseltä:
>>>Tapakulttuurin vähittäinen höltyminen 2000-luvulla ei ole jäänyt vaille vastareaktioita. Myös 1970-lukulainen ehdotonta kuuliaisuutta vaativa ajattelu on nousussa. Olen aivan viime aikoina tavannut vanhoillislestadiolaisia, joita on tuoreeltaan ”hoidettu”. Tämä tarkoittaa, että heitä on puhuttelemalla ja painostamalla pakotettu pyytämään anteeksi tekoja tai puheita, joita he eivät itse ole kokeneet vääriksi.
Hoitamisen syynä on ollut elämäntapanormien rikkominen tai kyseenalaistaminen. Hoitajien tärkein painostusväline ei ole Raamattu, vaan vaatimus kuuliaisuuteen seurakunnalle. >>>
Tämä on totta, olen itte saanut sivusta kokea/nähdä kun ystäviäni on just näin hoidettu. Painostusväline on ollu niissä juuri tuo kuuliaisuus seurakunnalle tai Jumalan valtakunnalle. Miusta se tarkoittaa sitä, että kootaan laumaa ittelle, eikä Herralle. Ja siithän Lutherkin just varottaa. Hänhän sanoo, että tulee opettajia, jotka kokoavat laumaa itselleen ja sanovat että "tämä ja tuo teko on välttämätön autuuden saavuttamiseksi". Niin, kuuliaisuus seurakunnalle, on välttämätön autuuden saavuttamiseksi.
Ainoat syytökset, mitä mieki oon saanu kuulla kirjoitukseni johdosta Kotimaahan, on nouseminen Jumalan valtakuntaa tai Siionia vastaan. Kuin myös se, että olen kirjoittanut seurakunnan (lue epäuskoisten/väärähengellisten) lehteen.
Välittäkää kiitokseni (jotka tunnette hänet) Hyväriselle hyvän, todella hyvän kirjoituksen johdosta, toivon ja rukoilen, että siitä syntyisi hedelmällistä keskustelua liikkeemme parissa.
Itse koen, että alan olla jollaki tapaa ahtaammalla oman kirjoitukseni johdosta ja toivon, että monet lukisivat tuon Hyvärisen kirjoituksen ja sitä kauttaa ehken ymmärtäisivät myös miun motiivejani ja ajatuksiani liikkeessämme vallitsevien asioitten suhteen.
--- ---
ML väite ..
???ML väite että srk:n johtokunta olisi jonkunlainen seurakuntavanhinten joukko, on väärä, ja se on syntynyt heidän omissa päissään vallanhimon seurauksena.
Se kylläkin selittää hyvin hänen käytöksensä vuosikokouksissa, kun kabinettipäätösten ohi tuodaan raittiisti uusia jäsen-ehdokkaita tyrkylle.
Näitä "klubin" ulkopuolisia kandidaatteja on syytetty milloin "kireähenkisyydestä" , milloin "maailmallisista tavoista", kun uskaltavat hyvävelikerhon omia rakkaita ehdokkaita haastaa.
Systeemi haisee pahan kerran. Itse itseään korottavia ukkojako tässä palvomaan pitäisi ruveta, ja heiltä elämänohjeita kyselemään?
Vapauteen Kristus vapautti!
Vuosikokouksissa on jo muutamana vuonna ollut ihanan vapaita tuulia, joissa tämä sisäänpäinkääntynyt kommunistiköörin asema on ansaitusti syrjäytetty.
Vuosikokous tekee esitykset erovuoroisten tilalle, ja se tietysti voi olla jotain muutakin kuin erovuoroinen automaattisesti itse. Mikään ei myöskään estä naisen ehdolle tuontia, mikä onkin vain ajan kysymys.
VAPAUTEEN KRISTUS VAPAUTTI!!! EROON HAISEVASTA VALLANHIMOISESTA PAAVIN KÖÖRISTÄ!!
///
Vielä 1909
Lainaus:>>Vielä 1909 vanhoillislestadiolaisten ”suuressa kokouksessa” torjuttiin ”seurakuntaan perustuvien puheiden” nostaminen Raamatun rinnalle, koska ”seurakunta voi joskus erehtyä”.<<
Yksittäisten Rauhanyhdistysten keskustelutilaisuuksissa (esim.) muodostunut "yhteinen" näkemys on nykyään kyseenalaistamaton totuus. Kukaan ei ole minulle ikinä sanonut seurakunnan voivan erehtyä, vaikka se mielestäni on elämäntapavalintojen osalta aivan itsestään selvää. Erehtymättömyyden illuusion vaaliminen tulee lopulta mahdottomaksi. Olisi todella ilmaa puhdistavaa kuulla, että vuosien varrella on tehty ja edelleen tehdään päätöksiä ja annetaan julkilausumia, jotka ovat vailla Jumalallista auktoriteettia.
Kaikkea
kirjoittaa ja ajatella ihan itse, kun joku toinen kuitenkin on se jo ajatellut ja kirjoittanut, ok?Kannatan Jemiman valintaa
Jemimalla on osaamista. Tuntee Lutherin paremmin kuin moni puhuja.Varmaankin
olisi suositeltavampaa.Jemina
ovat sitten vissiinkin yksi ja sama hlö!Jemima ja Maalaispoika
ole sama henkilö. Moppi on tarkka multinikkien suhteen, vaikka hänella itsellään onki useita henkilöllisyyksiä ja nikkejä ja sukupuolia.Miksi mustamaalaat Moppia?
En usko Mopista moista kaksinaamaisuutta.Sillä
kuusi eri nimimerkkiä tällä ja omalla palstallaan. En tiedä, käyttääkö se niitä kaikkia nykyään.Toisaalta voisi kysyä, mitä haittaa on siitä, että käyttää useita nimimerkkejä. Pikemminkin voisi sanoa, että on sairaus, jos vuosia viihtyy keskustelupalstoilla.
Mopin mulkinikkeilyt
Mistä tuollaista voisi tietää? Moppihan ei omalla palstallaan juuri paljoakaan keskustele, tiedottaa vaan. Tuskin hän siellä eri nikeillä itsekseen keskustelee!Moppi on ajanut omalta palstaltaan pois jos jollain on ollut rekattuna toinenkin nikki. Vaikka ihminen ei olisi niitä käyttänytkään. Ainakin Toiste sai sieltä kenkää/bannin.
Onko Moppikin
kuten Voittonenkin, kun te hänestä tässä ketjussa noin äidytte keskustelemaan?Sen sijaan Voittonen on antanut lausuntoja jopa ydin-asiassa ja katseet tulisi nyt olla kohdistuneina juuri häneen ja hänen arvovaltansa oikeutukseen tai oikeutuksettomuuteen. Tämä surullisen hahmon ritari heiluttelee valtansa valtikkaa sumeilematta niin mediassa kuin varmaan myös Oulunkin korkeudella. Minua kiinnostaisi tietää hänen kytkentänsä hoitokokouksiin ja niiden organisointiin. Ei muuta, kiitos!
Totta
" on sairaus, jos vuosia viihtyy keskustelupalstoilla."Vielä pahempi sairaudenaste on siinä vaiheessa, kun ja jos pitää olla usealla eri nimimerkillä.
Väliäkö sillä Mopin multinikkeilyllä?
En ole hoksannut lukea Mopin palstaa "sillä silmällä". Moppi ei tosiaan ota itse yleensä kantaa keskusteluissa. Jos hän keskustelee muilla nikeillä, siitä ei voi kukaan olla varma. Huhupuheita vaan. Mitä väliä sillä lopulta on?Todisteita löytyy
Todisteita on usean vuoden takaa. Muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan? Hyvä, jos ei enää nykyisin tee niin.Minusta tuo on
Kyllä naisillakin omia mielipiteitä on.Itse en kyllä moiseen alentuisi ikinä!
Arastelen
keskustelemaan, koska palstalaiset ovat jo niin moneen otteeseen riitautuneet keskenään hoitokokouksineen, että tulee melkein olo kuin menisi ry:n seurakuntapäiville sanomaan eriävän mielipiteensä.Pinta pettää
Joo ei se ole niin siloista kuin päälle näyttää. Kuten ry:kin...Vielä parempaa premium blogissa
Unohtakaa muut palstat!