Narsistin tunnistaminen on helppoa

45 vuotta naimisissa äitini kanssa ja muut uskttelivat tällaisilla palstoilla että äiti on narsisti. Isä uskoi koska toiset kerran "tiesivät". Isä alkoi kohdella äitiä kuten neuvottiin tekemään, jottei "narsisti pääsisi vallalle" ja tuhoaisi isää. Hän osti paljon aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja kävi joillan luennoillakin ja oli entistä vakuuttuneempi.

Äiti yritti itsemurhaa, jonka seurauksena melkein kuoli, joutui mielisairaalaan ja tutkimuksiin.
Hän sairastaa vakavaa masennusta, ei narsisimia.
Mistä ihmeestä vedätte näitä "tietojanne" ja miksi koskaan ei tulee eteen tilannetta jossa miettisitte mahdollisia seurauksia kun annettu "diagnoosi" onkin aivan väärä?
Puhuin silloin asiasta äitiä hoitavan lääkärin kanssa ja hän sanoi, että narsismista on tullut muoti. Ihmiset tahtovat olla uhreja ja syyttää muita. Mahdottomaksi koettu kumppani monesti nimetään narsistikseksi, koska omat motiivit eivät kestä tarkastelua.

oli noin kirjoitti:

45 vuotta naimisissa äitini kanssa ja muut uskttelivat tällaisilla palstoilla että äiti on narsisti. Isä uskoi koska toiset kerran "tiesivät". Isä alkoi kohdella äitiä kuten neuvottiin tekemään, jottei "narsisti pääsisi vallalle" ja tuhoaisi isää. Hän osti paljon aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja kävi joillan luennoillakin ja oli entistä vakuuttuneempi.

Äiti yritti itsemurhaa, jonka seurauksena melkein kuoli, joutui mielisairaalaan ja tutkimuksiin.
Hän sairastaa vakavaa masennusta, ei narsisimia.
Mistä ihmeestä vedätte näitä "tietojanne" ja miksi koskaan ei tulee eteen tilannetta jossa miettisitte mahdollisia seurauksia kun annettu "diagnoosi" onkin aivan väärä?
Puhuin silloin asiasta äitiä hoitavan lääkärin kanssa ja hän sanoi, että narsismista on tullut muoti. Ihmiset tahtovat olla uhreja ja syyttää muita. Mahdottomaksi koettu kumppani monesti nimetään narsistikseksi, koska omat motiivit eivät kestä tarkastelua.

Lue lisää

eivät kai sentään elä oikeassa elämässä ventovieraiden ihmisten antamien nettiohjeiden mukaan. Oman järjen käyttö on sallittua, vaikka netissä sanottaisiin mitä. Syystä tai toisesta isäsi on nimenomaan halunnut 'diagnosoida' puolisonsa narsistiksi. Miksi hän on halunnut tehdä niin, siihenkään ei löydy vastausta netistä. Sitä sinä tietysti voisit kysyä isältäsi. Hänellä varmasti on jokin peruste esitettävänään sille, että hän on arvellut 45:n avioliittovuoden jälkeen vaimonsa olevan narsisti. Hän tuskin sanoo sinulle, että luuli, kun netissä kerrottiin niin...


Mutta oikeassa olet siinä, että ihmiset tahtovat nykyisin olla uhreja ja syyttää muita - aivan kuten isäsi. Ja sinä syyttelemällä nettiä vanhempiesi tilanteesta. Kirjoituksesi on outo: sinä syyttelet nettiä isäsi ja äitisi suhteesta ja siitä, että isäsi alkoi kymmenien avioliittovuosien jälkeen kohtelemaan äitiäsi - miten?


Narsismijahdista valitettavasti on tullut muotia, mutta se tuskin on varsinaisten narsistien uhrien syytä. Mitä vakavammin ihminen on narsistin uhri sitä enemmän hänellä on muuta tekemistä kuin metsästää narsisteja. Hyvään avioliittoon tuskin kukaan etsii netistä ventovierailta ihmisiltä 'toimintaohjeita', huonoon sen sijaan kyllä hyvinkin voi etsiskellä. Mutta silloinkin ihmisen on etsiskeltävä omien korviensa välistä vastauksia kysymykseen: mikä hänet panee ajattelemaan puolison olevan narsisti.

olenko itse narsisti, mutta olipa realistinen kuvaus. Kiitos!

Mirri57 kirjoitti:

eivät kai sentään elä oikeassa elämässä ventovieraiden ihmisten antamien nettiohjeiden mukaan. Oman järjen käyttö on sallittua, vaikka netissä sanottaisiin mitä. Syystä tai toisesta isäsi on nimenomaan halunnut 'diagnosoida' puolisonsa narsistiksi. Miksi hän on halunnut tehdä niin, siihenkään ei löydy vastausta netistä. Sitä sinä tietysti voisit kysyä isältäsi. Hänellä varmasti on jokin peruste esitettävänään sille, että hän on arvellut 45:n avioliittovuoden jälkeen vaimonsa olevan narsisti. Hän tuskin sanoo sinulle, että luuli, kun netissä kerrottiin niin...


Mutta oikeassa olet siinä, että ihmiset tahtovat nykyisin olla uhreja ja syyttää muita - aivan kuten isäsi. Ja sinä syyttelemällä nettiä vanhempiesi tilanteesta. Kirjoituksesi on outo: sinä syyttelet nettiä isäsi ja äitisi suhteesta ja siitä, että isäsi alkoi kymmenien avioliittovuosien jälkeen kohtelemaan äitiäsi - miten?


Narsismijahdista valitettavasti on tullut muotia, mutta se tuskin on varsinaisten narsistien uhrien syytä. Mitä vakavammin ihminen on narsistin uhri sitä enemmän hänellä on muuta tekemistä kuin metsästää narsisteja. Hyvään avioliittoon tuskin kukaan etsii netistä ventovierailta ihmisiltä 'toimintaohjeita', huonoon sen sijaan kyllä hyvinkin voi etsiskellä. Mutta silloinkin ihmisen on etsiskeltävä omien korviensa välistä vastauksia kysymykseen: mikä hänet panee ajattelemaan puolison olevan narsisti.

Lue lisää

>>Ei ole helppoa
Kirjoittanut: Mirri57 / 7.8.09 / klo 09:31
tunnistaa narsistia. Toki se on helppoa ihmiselle, joka on muutaman kymmenen vuotta elänyt narsistin kanssa, ja hankkinut tietoa vaikeasta 'luonnehäiriöisyydestä'.

Eipä sitten kuin kirjoita lisää.

oli noin kirjoitti:

45 vuotta naimisissa äitini kanssa ja muut uskttelivat tällaisilla palstoilla että äiti on narsisti. Isä uskoi koska toiset kerran "tiesivät". Isä alkoi kohdella äitiä kuten neuvottiin tekemään, jottei "narsisti pääsisi vallalle" ja tuhoaisi isää. Hän osti paljon aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja kävi joillan luennoillakin ja oli entistä vakuuttuneempi.

Äiti yritti itsemurhaa, jonka seurauksena melkein kuoli, joutui mielisairaalaan ja tutkimuksiin.
Hän sairastaa vakavaa masennusta, ei narsisimia.
Mistä ihmeestä vedätte näitä "tietojanne" ja miksi koskaan ei tulee eteen tilannetta jossa miettisitte mahdollisia seurauksia kun annettu "diagnoosi" onkin aivan väärä?
Puhuin silloin asiasta äitiä hoitavan lääkärin kanssa ja hän sanoi, että narsismista on tullut muoti. Ihmiset tahtovat olla uhreja ja syyttää muita. Mahdottomaksi koettu kumppani monesti nimetään narsistikseksi, koska omat motiivit eivät kestä tarkastelua.

Lue lisää

"Isä alkoi kohdella äitiä kuten neuvottiin tekemään, jottei "narsisti pääsisi vallalle" ja tuhoaisi isää. Hän osti paljon aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja kävi joillan luennoillakin ja oli entistä vakuuttuneempi."

Käskettiin kohtelemaan siis millä tavalla?



"Äiti yritti itsemurhaa, jonka seurauksena melkein kuoli, joutui mielisairaalaan ja tutkimuksiin.
Hän sairastaa vakavaa masennusta, ei narsisimia."

Minusta oleellista on se, ettei kenelläkään ole oikeutta kohdella toista huonosti. Ei narsistiakaan saa kohdella huonommin kuin muita, siksi en ymmärrä, mikä ihmeen neuvo isällesi mahdettiin antaa. Eihän se mitä toinen on, koskaan oikeuta omia vääriä tekoja. Jos sille linjalle lähdettäisiin, ei maailmassa enää muuta olisikaan kuin narsisteja, narsisteille kostajia, koston kostajia jne.

Paras neuvo ylivoimaisen vaikeassa suhteessa elävälle, olisi mielestäni lopettaa se suhde. Miksi ryhtyä kilpasille narsistin tai oletetun narsistin kanssa? Itse ajattelen, että oma tunne ja tahto ratkaiskoon, miten elämäänsä elää ja kenen kanssa.

oli noin kirjoitti:

45 vuotta naimisissa äitini kanssa ja muut uskttelivat tällaisilla palstoilla että äiti on narsisti. Isä uskoi koska toiset kerran "tiesivät". Isä alkoi kohdella äitiä kuten neuvottiin tekemään, jottei "narsisti pääsisi vallalle" ja tuhoaisi isää. Hän osti paljon aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja kävi joillan luennoillakin ja oli entistä vakuuttuneempi.

Äiti yritti itsemurhaa, jonka seurauksena melkein kuoli, joutui mielisairaalaan ja tutkimuksiin.
Hän sairastaa vakavaa masennusta, ei narsisimia.
Mistä ihmeestä vedätte näitä "tietojanne" ja miksi koskaan ei tulee eteen tilannetta jossa miettisitte mahdollisia seurauksia kun annettu "diagnoosi" onkin aivan väärä?
Puhuin silloin asiasta äitiä hoitavan lääkärin kanssa ja hän sanoi, että narsismista on tullut muoti. Ihmiset tahtovat olla uhreja ja syyttää muita. Mahdottomaksi koettu kumppani monesti nimetään narsistikseksi, koska omat motiivit eivät kestä tarkastelua.

Lue lisää

Et voi syyttää nettipalstan kirjoittelijoita ohjeiden annosta, sillä isäsi hankki kirjoja narsismista itse, kävi luennoilla ja teki päätöksen itse tedä maallikkona diagnoosin narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. Jos isäsi kerran 45- vuotta oli jaksanut katsella hyvää vaimoa, joka yhtäkkiä olikin muuttunut, eikö hän kirjoista ja luennoista saanut selville, että ei persoonallisuushäiriö pomppaa yhtäkkiä ihmiseen, vaan se on hänen perosoonansa alusta lähtien. Kaukaa haettua ja jokin mättää.

Ihmettelen suuresti tuollaisia syytöksiä, missä ihmisten oma älytön käytös projosoidaan jonkun muun viaksi. Uhrijahtaajia taas liikenteessä.

Kirjoitit kirjoitti:

>>Ei ole helppoa
Kirjoittanut: Mirri57 / 7.8.09 / klo 09:31
tunnistaa narsistia. Toki se on helppoa ihmiselle, joka on muutaman kymmenen vuotta elänyt narsistin kanssa, ja hankkinut tietoa vaikeasta 'luonnehäiriöisyydestä'.

Lue lisää

Sehän on edelleen vaikeaa, onko narsistinen persoonallisuushäiriö edes sairaus.
Sehän on edelleen myös asiantuntijoitten keskuudessa kiistanalainen.


Kysehän on luonnon valinnasta. Narsismi on itseasiassa hyvin luonnollista, koska periaatteessa kyse on geeneihin ohjelmoidusta itsesäilytysvaistosta.

Esimerkiksi eläimissä on sama itsesäilytysvaisto. Susilaumassa on johtaja ja muut palvelevat.

Ihmiset ovat järjestäytyneet sivilisaatioksi, jossa on kehittynyt lainsäädäntö, jonka tarkoitus on säädellä yhteiskuntaa.

Mehän eläisimme edelleen pienissä heimoissa, jossa narsismista on hyötyä.

Kuninkaan etuoikeus olla itsekäs eikä tarivitse välittää muista.

Sodathan ovat narsimin suurin ilmentymä.

oli noin kirjoitti:

45 vuotta naimisissa äitini kanssa ja muut uskttelivat tällaisilla palstoilla että äiti on narsisti. Isä uskoi koska toiset kerran "tiesivät". Isä alkoi kohdella äitiä kuten neuvottiin tekemään, jottei "narsisti pääsisi vallalle" ja tuhoaisi isää. Hän osti paljon aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja kävi joillan luennoillakin ja oli entistä vakuuttuneempi.

Äiti yritti itsemurhaa, jonka seurauksena melkein kuoli, joutui mielisairaalaan ja tutkimuksiin.
Hän sairastaa vakavaa masennusta, ei narsisimia.
Mistä ihmeestä vedätte näitä "tietojanne" ja miksi koskaan ei tulee eteen tilannetta jossa miettisitte mahdollisia seurauksia kun annettu "diagnoosi" onkin aivan väärä?
Puhuin silloin asiasta äitiä hoitavan lääkärin kanssa ja hän sanoi, että narsismista on tullut muoti. Ihmiset tahtovat olla uhreja ja syyttää muita. Mahdottomaksi koettu kumppani monesti nimetään narsistikseksi, koska omat motiivit eivät kestä tarkastelua.

Lue lisää

VASTUUSEEN NÄMÄ JOTKA ALKAVAT LEVITTÄMÄÄ SELLASTA TIETOA JA MAKSAMAAN PSYKIATRIKORVAUS TUTKIMUKSESTA JA HENKISESTÄ KIVUSTA LOPPUS NE TURHAT PUHEET

Hei

Tässäpä kokemuksiani narsistin lapsena olemisesta. Lapsihan ei itse ymmärrä, joten en minäkään huomannut pienenä miten äitini minua kohteli. Onneksi sukulaiset olivat tunnistaneet jo aikoja sitten äitini käyttäytymisen, eivät kaikki tosin osanneet tunnistaa häntä narsistiksi, mutta näkivät hänen alentavan ja syyttelevän käytöksensä. Minulla on ihania sukulaisia. Äitini sisarukset ovat tukeneet minua helvetin läpi. Toinen kertoi äitini jyränneen minut jo pienenä, määräsi pukeutumisestani ja sen sellaista.

Pääsin helvetistä irti n.5kk sitten. Äitini ei pitänyt uudesta poikaystävästäni, joka aiemmista suhteistani poiketen oli aikuisempi. Äitini keksi vaikka mitä syytöksiä ja uskomuksia poikaystävästäni. Kerran näin äitini seuranneen minua poikaystäväni luo, tämän lisäksi sulkeneen puhelimeni. Olin kaukaa viisas ja olin vienyt puhelimen turvaan. En luottanut enää pariin vuoteen äitiini. Tavaroitani oli kadonnut, joten arvasin hänen ottaneen ne. Kun helvetti alkoi, äiti syytti minua valehtelijaksi. Psykologiaa, tämä on defensimekanismi, eli puolustautuminen. Äitini oli pitkän aikaa valehdellut omansa, kuten isänikin sukulaisista minulle. Yksi puolustuskeino on siirtää oma ominaisuus toiselle, tässä se tuli ilmi.

Lähtöni jälkeen kuulin hänen ottaneen minut pois kirjoilta asunnostaan, lapsuudenkodistani. Tämä tuntui helpottavalta. Kuulin tästä tilanteessa, jolloin minun oli soitettava hätäkeskukseen ja pyydettävä sitä kautta virkavallan apua, kun äitini oli lukinnut oven, etten minulle jääneellä avaimella edes päässyt enää sisään ja hakemaan omaisuuttani pois.

Kun pääsin pois, hän lähestyi minua pilapuheluin ja häirikkökirjein. Kirjeiden lähettely väheni lopulta. Sain kuitenkin ilmeisesti jälkistressin.
Olen lukio-opiskelija ja kirjoitukset ovat edessä. Sain myös olla varpaillani koko kevään, milloin taas äitini ilmestyy jostain. Hänellä kun oli tapana tulla jopa oppilaitokseeni. Viikko ennen lähtöäni olin elänyt tuskaisissa oloissa, ollessani vielä kotona. Koin ahdistusta, ja aina kun hän tuli häiritsemään elämääni, koin samaa ahdistusta. Vielä muutama viikko sitten hän ilmestyi kaupassa ystäväni ja minun taakse sanoen tuosta noin vain keitäs täällä on. En kestänyt jäädä tilanteeseen, sanomatta hänelle sanaakaan sanoin ystävälleni että on paras lähteä. Suunnilleen samanlainen ahdistus iski uudestaan, meinasin murtua.

Olen kuulemma nykyään arka. Olen ollut surullinen vähän väliä lähdettyäni. Koen tämän jälkistressinä. En saa edelleenkään mielenrauhaa kun ajattelen tulevaa vuotta koulussa, milloin taas äitini on pihalla odottamassa syytöksineen ja loukkauksineen. Tätä voisi jo suunnilleen pelätä. Melko todennäköisesti, joka päivä, kun lähden, mietin, onko hän taas ulkona.
Olen katkera siitä, että hän vei itsetuntoni ja jätti tämän jäljen, että muutuin rohkeasta, energisestä ja iloisesta nuoresta naisesta araksi ja surulliseksi.
Tiedän tämän menevän ohi, mutta olen katkera, että hän vei itsetuntoni, jota saan kaikin voimin yrittää parantaa.

Tarvitsen apua. Miten saisin itsetuntoni takaisin ja arkuuteni pois, minkä hän jätti? Tahdon olla se iloinen ja energinen nuori nainen, jota olin ennen.
Muut saman kokeneet, miten olette selvinneet?

***** kirjoitti:

Hei

Tässäpä kokemuksiani narsistin lapsena olemisesta. Lapsihan ei itse ymmärrä, joten en minäkään huomannut pienenä miten äitini minua kohteli. Onneksi sukulaiset olivat tunnistaneet jo aikoja sitten äitini käyttäytymisen, eivät kaikki tosin osanneet tunnistaa häntä narsistiksi, mutta näkivät hänen alentavan ja syyttelevän käytöksensä. Minulla on ihania sukulaisia. Äitini sisarukset ovat tukeneet minua helvetin läpi. Toinen kertoi äitini jyränneen minut jo pienenä, määräsi pukeutumisestani ja sen sellaista.

Pääsin helvetistä irti n.5kk sitten. Äitini ei pitänyt uudesta poikaystävästäni, joka aiemmista suhteistani poiketen oli aikuisempi. Äitini keksi vaikka mitä syytöksiä ja uskomuksia poikaystävästäni. Kerran näin äitini seuranneen minua poikaystäväni luo, tämän lisäksi sulkeneen puhelimeni. Olin kaukaa viisas ja olin vienyt puhelimen turvaan. En luottanut enää pariin vuoteen äitiini. Tavaroitani oli kadonnut, joten arvasin hänen ottaneen ne. Kun helvetti alkoi, äiti syytti minua valehtelijaksi. Psykologiaa, tämä on defensimekanismi, eli puolustautuminen. Äitini oli pitkän aikaa valehdellut omansa, kuten isänikin sukulaisista minulle. Yksi puolustuskeino on siirtää oma ominaisuus toiselle, tässä se tuli ilmi.

Lähtöni jälkeen kuulin hänen ottaneen minut pois kirjoilta asunnostaan, lapsuudenkodistani. Tämä tuntui helpottavalta. Kuulin tästä tilanteessa, jolloin minun oli soitettava hätäkeskukseen ja pyydettävä sitä kautta virkavallan apua, kun äitini oli lukinnut oven, etten minulle jääneellä avaimella edes päässyt enää sisään ja hakemaan omaisuuttani pois.

Kun pääsin pois, hän lähestyi minua pilapuheluin ja häirikkökirjein. Kirjeiden lähettely väheni lopulta. Sain kuitenkin ilmeisesti jälkistressin.
Olen lukio-opiskelija ja kirjoitukset ovat edessä. Sain myös olla varpaillani koko kevään, milloin taas äitini ilmestyy jostain. Hänellä kun oli tapana tulla jopa oppilaitokseeni. Viikko ennen lähtöäni olin elänyt tuskaisissa oloissa, ollessani vielä kotona. Koin ahdistusta, ja aina kun hän tuli häiritsemään elämääni, koin samaa ahdistusta. Vielä muutama viikko sitten hän ilmestyi kaupassa ystäväni ja minun taakse sanoen tuosta noin vain keitäs täällä on. En kestänyt jäädä tilanteeseen, sanomatta hänelle sanaakaan sanoin ystävälleni että on paras lähteä. Suunnilleen samanlainen ahdistus iski uudestaan, meinasin murtua.

Olen kuulemma nykyään arka. Olen ollut surullinen vähän väliä lähdettyäni. Koen tämän jälkistressinä. En saa edelleenkään mielenrauhaa kun ajattelen tulevaa vuotta koulussa, milloin taas äitini on pihalla odottamassa syytöksineen ja loukkauksineen. Tätä voisi jo suunnilleen pelätä. Melko todennäköisesti, joka päivä, kun lähden, mietin, onko hän taas ulkona.
Olen katkera siitä, että hän vei itsetuntoni ja jätti tämän jäljen, että muutuin rohkeasta, energisestä ja iloisesta nuoresta naisesta araksi ja surulliseksi.
Tiedän tämän menevän ohi, mutta olen katkera, että hän vei itsetuntoni, jota saan kaikin voimin yrittää parantaa.

Tarvitsen apua. Miten saisin itsetuntoni takaisin ja arkuuteni pois, minkä hän jätti? Tahdon olla se iloinen ja energinen nuori nainen, jota olin ennen.
Muut saman kokeneet, miten olette selvinneet?

Lue lisää

Tollasen kokemuksen jälkeen laskee usko ihmisiin ja siksi on tärkeää saada kompensoivia kokemuksia ystävistä ja läheisistä. Suosittelen myös ammattiapua. En usko, että tarvitset lääkitystä, vaikka mistäs sitä tietää? Mutta kuitenkaan ei kannata pelätä esimerkiksi terapiaa. Pääsääntöisesti ovat oikein hienoja ihmisiä. Opiskelijoilla on kai ihan omat kanavansa saada apua, mutta muuten se menee käytännössä niin, että terapiaa saa joko kaupungilta (usein ilmaiseksi) tai sitten yksityiseltä Kelan tukemana. En osaa sanoa, mikä väylä olisi sopiva juuri sinulle, mutta tärkeintä on jutella jonkun ammattihenkilön kanssa ja laittaa asiaa vireille.

Ja YLIVOIMAISESTI tärkeintä on selvittää onko sinulla masennusta? Masennus on tosi salakavala tauti, mikä pahimmillaan vie elämisestä kaiken ilon ja tarkoituksen. Masennuksen tarkistamista suosittelen lämpimästi.

***** kirjoitti:

Hei

Tässäpä kokemuksiani narsistin lapsena olemisesta. Lapsihan ei itse ymmärrä, joten en minäkään huomannut pienenä miten äitini minua kohteli. Onneksi sukulaiset olivat tunnistaneet jo aikoja sitten äitini käyttäytymisen, eivät kaikki tosin osanneet tunnistaa häntä narsistiksi, mutta näkivät hänen alentavan ja syyttelevän käytöksensä. Minulla on ihania sukulaisia. Äitini sisarukset ovat tukeneet minua helvetin läpi. Toinen kertoi äitini jyränneen minut jo pienenä, määräsi pukeutumisestani ja sen sellaista.

Pääsin helvetistä irti n.5kk sitten. Äitini ei pitänyt uudesta poikaystävästäni, joka aiemmista suhteistani poiketen oli aikuisempi. Äitini keksi vaikka mitä syytöksiä ja uskomuksia poikaystävästäni. Kerran näin äitini seuranneen minua poikaystäväni luo, tämän lisäksi sulkeneen puhelimeni. Olin kaukaa viisas ja olin vienyt puhelimen turvaan. En luottanut enää pariin vuoteen äitiini. Tavaroitani oli kadonnut, joten arvasin hänen ottaneen ne. Kun helvetti alkoi, äiti syytti minua valehtelijaksi. Psykologiaa, tämä on defensimekanismi, eli puolustautuminen. Äitini oli pitkän aikaa valehdellut omansa, kuten isänikin sukulaisista minulle. Yksi puolustuskeino on siirtää oma ominaisuus toiselle, tässä se tuli ilmi.

Lähtöni jälkeen kuulin hänen ottaneen minut pois kirjoilta asunnostaan, lapsuudenkodistani. Tämä tuntui helpottavalta. Kuulin tästä tilanteessa, jolloin minun oli soitettava hätäkeskukseen ja pyydettävä sitä kautta virkavallan apua, kun äitini oli lukinnut oven, etten minulle jääneellä avaimella edes päässyt enää sisään ja hakemaan omaisuuttani pois.

Kun pääsin pois, hän lähestyi minua pilapuheluin ja häirikkökirjein. Kirjeiden lähettely väheni lopulta. Sain kuitenkin ilmeisesti jälkistressin.
Olen lukio-opiskelija ja kirjoitukset ovat edessä. Sain myös olla varpaillani koko kevään, milloin taas äitini ilmestyy jostain. Hänellä kun oli tapana tulla jopa oppilaitokseeni. Viikko ennen lähtöäni olin elänyt tuskaisissa oloissa, ollessani vielä kotona. Koin ahdistusta, ja aina kun hän tuli häiritsemään elämääni, koin samaa ahdistusta. Vielä muutama viikko sitten hän ilmestyi kaupassa ystäväni ja minun taakse sanoen tuosta noin vain keitäs täällä on. En kestänyt jäädä tilanteeseen, sanomatta hänelle sanaakaan sanoin ystävälleni että on paras lähteä. Suunnilleen samanlainen ahdistus iski uudestaan, meinasin murtua.

Olen kuulemma nykyään arka. Olen ollut surullinen vähän väliä lähdettyäni. Koen tämän jälkistressinä. En saa edelleenkään mielenrauhaa kun ajattelen tulevaa vuotta koulussa, milloin taas äitini on pihalla odottamassa syytöksineen ja loukkauksineen. Tätä voisi jo suunnilleen pelätä. Melko todennäköisesti, joka päivä, kun lähden, mietin, onko hän taas ulkona.
Olen katkera siitä, että hän vei itsetuntoni ja jätti tämän jäljen, että muutuin rohkeasta, energisestä ja iloisesta nuoresta naisesta araksi ja surulliseksi.
Tiedän tämän menevän ohi, mutta olen katkera, että hän vei itsetuntoni, jota saan kaikin voimin yrittää parantaa.

Tarvitsen apua. Miten saisin itsetuntoni takaisin ja arkuuteni pois, minkä hän jätti? Tahdon olla se iloinen ja energinen nuori nainen, jota olin ennen.
Muut saman kokeneet, miten olette selvinneet?

Lue lisää

Tuli vaan tämmöinen mieleen, että voisiko se auttaa ? Kysele vaikka perheneuvolasta. Apua tietenkin tarvitset, jotta saat itsetuntosi takaisin ja sen takia tuli mieleen ryhmäterapia, missä vois olla muitakin vastaavia kokemuksia. Sitä kautta voisit saada ystäviäkin.
Ja tietenkin kannattaa käydä juttelemassa, että onko mahdollisesti masennustakin, jotta saat siihen ajoissa apua.
Tsemppiä sinulle ja toivotaan, että saat rauhassa opiskella ja olla oma itsesi... =)

vertaistuki kirjoitti:

Tuli vaan tämmöinen mieleen, että voisiko se auttaa ? Kysele vaikka perheneuvolasta. Apua tietenkin tarvitset, jotta saat itsetuntosi takaisin ja sen takia tuli mieleen ryhmäterapia, missä vois olla muitakin vastaavia kokemuksia. Sitä kautta voisit saada ystäviäkin.
Ja tietenkin kannattaa käydä juttelemassa, että onko mahdollisesti masennustakin, jotta saat siihen ajoissa apua.
Tsemppiä sinulle ja toivotaan, että saat rauhassa opiskella ja olla oma itsesi... =)

Lue lisää

13 vuoden avioliiton aikana miestäni narsistiksi. Aina vika oli minussa ja minun päässäni, minä huono vaimo ja siksi hän oikeutettu erilaisiin hirvittäviin psyykkisiin ja fyysisiin tekoihin. Aina ne olivan minun syytäni. Minä pyysin anteeksi.

En tunnistanut miestäni, muusta syystä lääkäriin menin ja sitä kautta vyyhti aukeni ja diagnoosi saatiin. Koko perhe terapiassa, mies omalla tahollaan, pienellä tyttärellämme pitkään terapiaa edessää ja minulla pitkään terapiaa edessä. Avioliitto on lopullisesti ohi...ja edelleen minulla on halu pyytää anteeksi mieheltä jolle olen "tehnyt väärin"

Joten miten joku voi sanoa, että pitkässä liitossa narsistin tunnistaa.. en minä tunnistanut.

hajalla kirjoitti:

13 vuoden avioliiton aikana miestäni narsistiksi. Aina vika oli minussa ja minun päässäni, minä huono vaimo ja siksi hän oikeutettu erilaisiin hirvittäviin psyykkisiin ja fyysisiin tekoihin. Aina ne olivan minun syytäni. Minä pyysin anteeksi.

En tunnistanut miestäni, muusta syystä lääkäriin menin ja sitä kautta vyyhti aukeni ja diagnoosi saatiin. Koko perhe terapiassa, mies omalla tahollaan, pienellä tyttärellämme pitkään terapiaa edessää ja minulla pitkään terapiaa edessä. Avioliitto on lopullisesti ohi...ja edelleen minulla on halu pyytää anteeksi mieheltä jolle olen "tehnyt väärin"

Joten miten joku voi sanoa, että pitkässä liitossa narsistin tunnistaa.. en minä tunnistanut.

Lue lisää

En minäkään pitkässä liitossani tiennyt mistä on kyse. Tiesin vain,että tuon toisen käytös on kummallista ja pidin erikoisen vaikeana ihmisenä. Lopulta aiheesta kirjoitettu artikkeli avasi silmäni tajuamaan mistä tässä on kysymys. Hamaan hautaan asti olisin vain kärsinyt ja ihmetellyt ja sairastunut psyykkeeltäni. Eli itse sitä ei voi missään tapauksessa tietää ,kun ei osaa muuten terveestä hyvin menestyvästä ihmisestä edes moista ajatella. Tieto pitää saada ensin jostakin, vaikka lehdistä, telvision keskusteluohjelmista, kirjoista tai muusta. Muuten tämä ei aukene.

"terve"mieli kirjoitti:

En minäkään pitkässä liitossani tiennyt mistä on kyse. Tiesin vain,että tuon toisen käytös on kummallista ja pidin erikoisen vaikeana ihmisenä. Lopulta aiheesta kirjoitettu artikkeli avasi silmäni tajuamaan mistä tässä on kysymys. Hamaan hautaan asti olisin vain kärsinyt ja ihmetellyt ja sairastunut psyykkeeltäni. Eli itse sitä ei voi missään tapauksessa tietää ,kun ei osaa muuten terveestä hyvin menestyvästä ihmisestä edes moista ajatella. Tieto pitää saada ensin jostakin, vaikka lehdistä, telvision keskusteluohjelmista, kirjoista tai muusta. Muuten tämä ei aukene.

Lue lisää

en ymmärrä!!!!jos kokee että kaveri on mahdoton ja itse kärsii jopa niin kuin sinä että ajattelit psyykkisesti sairastuvasi, mikset vaan lähde pois liitosta?eikö oman itsen pelastaminen ole tärkeintä?ei kaikkeen kertakaikkiaan löydy syytä ja selitystä, riittää kun rakastaa itseään edes sen verran että älyää lähteä kun homma ei mielytä!eroon ei kysellä syitä tätänykyä!
onko kusipäisyys omaa itseään kohtaan ookoo?siitähän uhrit näyttää kärsivän.

siltikään! kirjoitti:

en ymmärrä!!!!jos kokee että kaveri on mahdoton ja itse kärsii jopa niin kuin sinä että ajattelit psyykkisesti sairastuvasi, mikset vaan lähde pois liitosta?eikö oman itsen pelastaminen ole tärkeintä?ei kaikkeen kertakaikkiaan löydy syytä ja selitystä, riittää kun rakastaa itseään edes sen verran että älyää lähteä kun homma ei mielytä!eroon ei kysellä syitä tätänykyä!
onko kusipäisyys omaa itseään kohtaan ookoo?siitähän uhrit näyttää kärsivän.

Lue lisää

Tuo on hyvin sanottu! Se on oikein tosissaan monella narsistin uhrilla ongelmana, siksipä uhrit tarvitsevatkin niin paljon tukea ja ammattiapua ja -hoitoa. Heillä kun 'kusipäisyys omaa itseä kohtaan' on usein syntynyt jo varhain lapsuudessa - vaikkapa narsistin uhrina kasvaessa.

siltikään! kirjoitti:

en ymmärrä!!!!jos kokee että kaveri on mahdoton ja itse kärsii jopa niin kuin sinä että ajattelit psyykkisesti sairastuvasi, mikset vaan lähde pois liitosta?eikö oman itsen pelastaminen ole tärkeintä?ei kaikkeen kertakaikkiaan löydy syytä ja selitystä, riittää kun rakastaa itseään edes sen verran että älyää lähteä kun homma ei mielytä!eroon ei kysellä syitä tätänykyä!
onko kusipäisyys omaa itseään kohtaan ookoo?siitähän uhrit näyttää kärsivän.

Lue lisää

Tuo on totta mitä sanot. Olen ollut hölmö, kun en ajoissa vain tajunnut lähteä. Mutta, kun on nuori, siis tosi nuori, on myös naiivi uskomaan,että tämä tästä vielä paremmaksi muuttuu. Ja tuo toinen nyt vain on tuommoinen. Sitä nuorena lulee,että rakastamalla toisen saa muuttumaan, saada toisesta jotenkin ne "syvällä" olevat tunteet esiin. Voi,huh ja tuo tunnekoukku, johon narsku osaa toisen kietoa! Siitä onkin ollut kovin juttu päästä eroon. Nyt olen kuitenkin jo vahvoilla. Totuuden tunnustaminen itselle ja oman itsensä tunteminen on lähtökohta tässä. Mitenkään en voi puolustella itseäni, mutta uskon, että tiedolla olisi ollut paljon aikaisemmin vaikutusta eropäätökseen, sillä se tieto auttoi ymmärtämään, että toinen ei tosiaankaan voi muuttua. Aikaisemmin sitä uskoi ja toivoi sokeasti, koska välitti kuitenkin toisesta.

"terve"mieli kirjoitti:

Tuo on totta mitä sanot. Olen ollut hölmö, kun en ajoissa vain tajunnut lähteä. Mutta, kun on nuori, siis tosi nuori, on myös naiivi uskomaan,että tämä tästä vielä paremmaksi muuttuu. Ja tuo toinen nyt vain on tuommoinen. Sitä nuorena lulee,että rakastamalla toisen saa muuttumaan, saada toisesta jotenkin ne "syvällä" olevat tunteet esiin. Voi,huh ja tuo tunnekoukku, johon narsku osaa toisen kietoa! Siitä onkin ollut kovin juttu päästä eroon. Nyt olen kuitenkin jo vahvoilla. Totuuden tunnustaminen itselle ja oman itsensä tunteminen on lähtökohta tässä. Mitenkään en voi puolustella itseäni, mutta uskon, että tiedolla olisi ollut paljon aikaisemmin vaikutusta eropäätökseen, sillä se tieto auttoi ymmärtämään, että toinen ei tosiaankaan voi muuttua. Aikaisemmin sitä uskoi ja toivoi sokeasti, koska välitti kuitenkin toisesta.

Lue lisää

Mieleltään normaalisti kehittynyt ja terve ihminen haluaa rajata itsensä. Minäkin olen rajannut ja puhunutkin siitä täällä. On asioista, joita en muilta hyväksy ja jos he sellaiseen kohdallani sortuvat, on minun aika poistua paikalta. En ikinä voisi kuvitellakaan antavani anteeksi esimerkiksi lyömistä.

Ei se tieto auta...olisit keksinyt sillekin vaan verukkeita. Ainoa, joka auttaa on itsensä rajaaminen, mutta se vaatii itseensä tutustumista ja omien tarpeittensa kunnioittamista.

Ilkikurimus kirjoitti:

Mieleltään normaalisti kehittynyt ja terve ihminen haluaa rajata itsensä. Minäkin olen rajannut ja puhunutkin siitä täällä. On asioista, joita en muilta hyväksy ja jos he sellaiseen kohdallani sortuvat, on minun aika poistua paikalta. En ikinä voisi kuvitellakaan antavani anteeksi esimerkiksi lyömistä.

Ei se tieto auta...olisit keksinyt sillekin vaan verukkeita. Ainoa, joka auttaa on itsensä rajaaminen, mutta se vaatii itseensä tutustumista ja omien tarpeittensa kunnioittamista.

Lue lisää

On tärkeää tietää esim. se, ettei ole kysymys mistään hoidolla parannettavissa olevasta mielenterveysongelmasta. Eihän sairasta ja hoitoa tarvitsevaa ihmistä jätetä, eihän? Hänen hyväkseen tehdään kaikki mahdollinen, jotta hän saisi apua ja hoitoa, ja alkaisi voida paremmin.

Noin moni vaikeasti luonnehairiöisen ihmisen puoliso ajattelee siinä luulossa, että toinen on sairas ja hoidon tarpeessa. Olisi tosi tärkeää saada tietää mistä todellisuudessa on kysymys. Ettei esim. vuosikausia kuvittele toistuvien itkuraivareiden sun muun aggressiivisuuden johtuvan vaikeasta (mutta hoidettavissa olevasta) depressiosta, tms.

Tämähän onkin yksi ikuisuuskysymys esim. puolisoilla: kuinka pitkälle tuetaan ja autetaan, milloin todetaan ihminen vaikeasti luonnehäiriöiseksi ja pelastetaan ympärillä olevat ihmiset. Tieto takuulla auttaa maallikkopuolison etsiskellessä vastauksia mielenterveysongelmaisen ihmisen läheisenä. Kysymys kuuluu: onko toivoa paranemisesta, kannattaako jatkaa rinnalla pysymistä sillä mielellä, ettei sairasta ihmistä ole tapana hylätä?

Rajojen asettaminen itsen ympärille on toki tärkeä juttu sekin. Muttei se yksistään riitä, jos läheinen on siinä luulossa, että kysymys on parannettavissa olevista mt-ongelmista. Pahimmillaan hän taistelee viimeiseen asti, jotta saisi omaisensa hoitoon, ja jotta tämä paranisi. Tarvitaan tietoa 'sairauden' luonteesta ja laadusta - sen paranemattomuudesta.

Mirri57 kirjoitti:

On tärkeää tietää esim. se, ettei ole kysymys mistään hoidolla parannettavissa olevasta mielenterveysongelmasta. Eihän sairasta ja hoitoa tarvitsevaa ihmistä jätetä, eihän? Hänen hyväkseen tehdään kaikki mahdollinen, jotta hän saisi apua ja hoitoa, ja alkaisi voida paremmin.

Noin moni vaikeasti luonnehairiöisen ihmisen puoliso ajattelee siinä luulossa, että toinen on sairas ja hoidon tarpeessa. Olisi tosi tärkeää saada tietää mistä todellisuudessa on kysymys. Ettei esim. vuosikausia kuvittele toistuvien itkuraivareiden sun muun aggressiivisuuden johtuvan vaikeasta (mutta hoidettavissa olevasta) depressiosta, tms.

Tämähän onkin yksi ikuisuuskysymys esim. puolisoilla: kuinka pitkälle tuetaan ja autetaan, milloin todetaan ihminen vaikeasti luonnehäiriöiseksi ja pelastetaan ympärillä olevat ihmiset. Tieto takuulla auttaa maallikkopuolison etsiskellessä vastauksia mielenterveysongelmaisen ihmisen läheisenä. Kysymys kuuluu: onko toivoa paranemisesta, kannattaako jatkaa rinnalla pysymistä sillä mielellä, ettei sairasta ihmistä ole tapana hylätä?

Rajojen asettaminen itsen ympärille on toki tärkeä juttu sekin. Muttei se yksistään riitä, jos läheinen on siinä luulossa, että kysymys on parannettavissa olevista mt-ongelmista. Pahimmillaan hän taistelee viimeiseen asti, jotta saisi omaisensa hoitoon, ja jotta tämä paranisi. Tarvitaan tietoa 'sairauden' luonteesta ja laadusta - sen paranemattomuudesta.

Lue lisää

toisaalla juuri ollut puhe, että mallikko ei osaa tehdä oikeita diagnooseja ja näin vain aiheuttaa vahinkoa puoskaroimalla asialla, josta ei mitään tajua? Ja mitä sen lopulta onkaan väliä, mistä oikeasti on kyse, psykopaatiksi se kuitenkin tuomitaan ja sen mukaan eletään.
Millään muulla mt-ongelmalla ei puhuta omaisten kohdalla uhreista - siitä voi jo päätellä hiton paljon. Henkilö, joka tuntee olevansa omaisensa sairauden uhri, on syytä nopeasti peräänsä katsomatta häipyä, koska sillä tavalla tuntevasta ei ole apua sairaalle itselleen. Eli ;tieto ei auta. Ainoa mikä auttaa on oman itsensä auttaminen rajaamalla. Jos taas haluaa auttaa omaistaan sairaudessa; tuomitseminen ei auta.

Mirri-kulta, ketään muuta ei voi muuttaa kuin itseään ja siihenkin pystyvät vain kaikkein kehittyneimmät.

Ilkikurimus kirjoitti:

toisaalla juuri ollut puhe, että mallikko ei osaa tehdä oikeita diagnooseja ja näin vain aiheuttaa vahinkoa puoskaroimalla asialla, josta ei mitään tajua? Ja mitä sen lopulta onkaan väliä, mistä oikeasti on kyse, psykopaatiksi se kuitenkin tuomitaan ja sen mukaan eletään.
Millään muulla mt-ongelmalla ei puhuta omaisten kohdalla uhreista - siitä voi jo päätellä hiton paljon. Henkilö, joka tuntee olevansa omaisensa sairauden uhri, on syytä nopeasti peräänsä katsomatta häipyä, koska sillä tavalla tuntevasta ei ole apua sairaalle itselleen. Eli ;tieto ei auta. Ainoa mikä auttaa on oman itsensä auttaminen rajaamalla. Jos taas haluaa auttaa omaistaan sairaudessa; tuomitseminen ei auta.

Mirri-kulta, ketään muuta ei voi muuttaa kuin itseään ja siihenkin pystyvät vain kaikkein kehittyneimmät.

Lue lisää

Puhut asiaa,mutta toisaalta...Minulla oli tilanne sellainen,ettei kumppanini koskaan huoritellut,haukkunut lehmäksi,kehui kauniiksi, ei hakannut,oli jokseenkin ihan "tavallinen" puoliso. Ei siitä oikein saanut tolkkua mikä mättäsi, kun kaikki tuntui muuten olevan kunnossa,mutta kuitenkaan mikään ei ollut. Ei sellaisesta liitosta,niin kauhean helppo ole lähteä, lisäksi, jos on monta lasta,velat päällä jne..

Kyllä tieto tuli minun avukseni mitä suurimmassa määrin.Edelleen olen Mirrin kanssa samoilla linjoilla. Ei sitä ihminen, niin itsekäs lopulta ole, että vain tuosta ottaa ja lähtee, jos on paha olla. Sitä yrittää viimeiseen asti ja luoja ties kuinka kauan, jos ei saa tietoa, että tämä ei ole normaalia. Minä tavallaan pidin tätä meidän touhua ihan normaalina, vaikka ihmettelinkin, miksei noilla muilla tälläistä ole. Ehdottomasti pitää olla tietoa. Rajojen asettamisella on se yksi hailee, jos et tiedä mistä tilanne aiheutuu.

"terve"mieli kirjoitti:

Puhut asiaa,mutta toisaalta...Minulla oli tilanne sellainen,ettei kumppanini koskaan huoritellut,haukkunut lehmäksi,kehui kauniiksi, ei hakannut,oli jokseenkin ihan "tavallinen" puoliso. Ei siitä oikein saanut tolkkua mikä mättäsi, kun kaikki tuntui muuten olevan kunnossa,mutta kuitenkaan mikään ei ollut. Ei sellaisesta liitosta,niin kauhean helppo ole lähteä, lisäksi, jos on monta lasta,velat päällä jne..

Kyllä tieto tuli minun avukseni mitä suurimmassa määrin.Edelleen olen Mirrin kanssa samoilla linjoilla. Ei sitä ihminen, niin itsekäs lopulta ole, että vain tuosta ottaa ja lähtee, jos on paha olla. Sitä yrittää viimeiseen asti ja luoja ties kuinka kauan, jos ei saa tietoa, että tämä ei ole normaalia. Minä tavallaan pidin tätä meidän touhua ihan normaalina, vaikka ihmettelinkin, miksei noilla muilla tälläistä ole. Ehdottomasti pitää olla tietoa. Rajojen asettamisella on se yksi hailee, jos et tiedä mistä tilanne aiheutuu.

Lue lisää

_tiedolla_ ei ole väliä kuin sillä, mitä itse tuntee.
Jos taas kyse onkin vain syyllisen hakemisesta, silloin juttu on kokonaan toinen.


Sinä saat olla Mirrin kanssa samoilla linjoilla - minä en ole. Minä olen niin itsekäs, että minä lähden, jos kärsin suhteessa - jos minua kohdellaan omasta mielestäni huonosti, eikä keskustelu auta. Olen itseni ainut todellinen tuki. En elä muiden kautta. Tämä on minun ainoa elämäni.

Rajojen kohdalla, ei ole väliäkään mistä on kyse; se toimii kaikkeen ja suojelee itseä!!!! Viimeinen lauseesi paljastaa, ettet tiedä, mitä tarkoitan. Aika hullua, että sanot silti olevasi eri linjoilla.

Ilkikurimus kirjoitti:

toisaalla juuri ollut puhe, että mallikko ei osaa tehdä oikeita diagnooseja ja näin vain aiheuttaa vahinkoa puoskaroimalla asialla, josta ei mitään tajua? Ja mitä sen lopulta onkaan väliä, mistä oikeasti on kyse, psykopaatiksi se kuitenkin tuomitaan ja sen mukaan eletään.
Millään muulla mt-ongelmalla ei puhuta omaisten kohdalla uhreista - siitä voi jo päätellä hiton paljon. Henkilö, joka tuntee olevansa omaisensa sairauden uhri, on syytä nopeasti peräänsä katsomatta häipyä, koska sillä tavalla tuntevasta ei ole apua sairaalle itselleen. Eli ;tieto ei auta. Ainoa mikä auttaa on oman itsensä auttaminen rajaamalla. Jos taas haluaa auttaa omaistaan sairaudessa; tuomitseminen ei auta.

Mirri-kulta, ketään muuta ei voi muuttaa kuin itseään ja siihenkin pystyvät vain kaikkein kehittyneimmät.

Lue lisää

Mikä ihme siinä on, ettei ymmärretä olevan kysymys paljon vakavammasta asiasta kuin vain parisuhdeongelmasta, josta pääsee karkuun, jos ei kestä hankalaa kumppania.

Narsistin lapsilla on oikeus saada tietoa, eikä silloin ole kysymys mistään 'diagnosoimisesta'. Lapsilla on sama vakava ongelma kuin muillakin luonnehäiriöisen ihmisen uhreilla: tietämättömyys panee heidät uskomaan, että he aiheuttavat vanhempansa hankalan käyttäytymisen, ja kaikenmaailman muun vaikeaan luonnehäiriöisyyteen liittyvän oireilun.

Ja jotta ei vahingossakaan 'diagnosoitaisi' tai mitään sinne päinkään: ruvetaankin puhumaan vanhanaikaisesti ja kansanomaisesti luonnehäiriöisyydestä, se ei ole diagnoosi... Luonnehäiriöisyydestä on ennenkin voitu puhua ilman, että on samalla pitänyt osata sijoittaa asia johonkin F-koodiin.

Mirri57 kirjoitti:

Mikä ihme siinä on, ettei ymmärretä olevan kysymys paljon vakavammasta asiasta kuin vain parisuhdeongelmasta, josta pääsee karkuun, jos ei kestä hankalaa kumppania.

Narsistin lapsilla on oikeus saada tietoa, eikä silloin ole kysymys mistään 'diagnosoimisesta'. Lapsilla on sama vakava ongelma kuin muillakin luonnehäiriöisen ihmisen uhreilla: tietämättömyys panee heidät uskomaan, että he aiheuttavat vanhempansa hankalan käyttäytymisen, ja kaikenmaailman muun vaikeaan luonnehäiriöisyyteen liittyvän oireilun.

Ja jotta ei vahingossakaan 'diagnosoitaisi' tai mitään sinne päinkään: ruvetaankin puhumaan vanhanaikaisesti ja kansanomaisesti luonnehäiriöisyydestä, se ei ole diagnoosi... Luonnehäiriöisyydestä on ennenkin voitu puhua ilman, että on samalla pitänyt osata sijoittaa asia johonkin F-koodiin.

Lue lisää

silläkin tavoin, että heidän on helpompi rakennella itselleen rajoja suojaksi luonnehäiriöisen vanhemman käyttäytymistä vastaan. Heidänkin on vaikea suojautua, jos he uskovat vanhemman olevan sairas ja tarvitsevan heiltä hoitoa ja huolenpitoa. Jonkun on kerrottava heillekin mistä on kysymys, jotta uskaltaisivat lakata hoitamasta ja huolehtimasta - vaikka luonnehäiriöinen vanhempi miten kaipailisi (vaatisi) lapsiltaankin hoivaa ja huolehtimista.

Pahimmillaan luonnehäiriöisen ihmisen lapset luulevat vanhempansa olevan hoidotta jäänyt psykiatrinen potilas, joka kyllä paranisi, jos vain joku hoitaisi ja huolehtisi... He syyttelevät itseään, ja kenties myös toista vanhempaansa siitä, ettei tämä huolehdi puolisonsa järjestämisestä hoitoon. Kyllä taatusti silloin auttaa, jos lapsillekin puhutaan asioista niiden 'oikeilla nimillä'.

Ilkikurimus kirjoitti:

_tiedolla_ ei ole väliä kuin sillä, mitä itse tuntee.
Jos taas kyse onkin vain syyllisen hakemisesta, silloin juttu on kokonaan toinen.


Sinä saat olla Mirrin kanssa samoilla linjoilla - minä en ole. Minä olen niin itsekäs, että minä lähden, jos kärsin suhteessa - jos minua kohdellaan omasta mielestäni huonosti, eikä keskustelu auta. Olen itseni ainut todellinen tuki. En elä muiden kautta. Tämä on minun ainoa elämäni.

Rajojen kohdalla, ei ole väliäkään mistä on kyse; se toimii kaikkeen ja suojelee itseä!!!! Viimeinen lauseesi paljastaa, ettet tiedä, mitä tarkoitan. Aika hullua, että sanot silti olevasi eri linjoilla.

Lue lisää

No, jokainen taaplaa tyylillään ja sinä omallasi. Saat olla itsekäs, jos niin tahdot, mutta luonteeltani en sellainen ole, että ensimmäisenä reppuni pakkaan, kun ongelmia ilmaantuu. Aina olen yrittänyt ensin keskustelun kautta selvittää, mutta sitäkään en heti tajunnut, että eihän tuo toinen kykene mihinkään vastavuoroiseen keskusteluun, eikä ylipäätään yhtään kestä minkäänlaista eteen tulevaa parisuhteen ongelmaa. Luulenpa, että siippani eli enemmän minun kauttani,kun minä hänen.

Kyllä minä tajuan, mitä sinä tarkoitat. Me ihmiset emme vaan ole samanlaisia ja toimi samalla tavalla. Syyllisen hakemisella ei saamani tiedon kanssa ole mitään tekemistä, pelkästään vahvisti minua asettamaan niitä rajoja ja ymmärtämään, että syyllinen ei ole kumpikaan, on vain ongelma, joka on tavallaan yhteinen ja, joka jotenkin pitää ratkaista.

Tieto antaa varmuutta siitä, että on kaikkensa tehnyt, eikä siitä huolimatta toinen voi muuttua. Se antaa mahdollisuuden pohtia, jatkaako suhdetta, vai eroaako. Eivät kaikki peroonallisuushäiriöisen ja luonnehäiriöisen kanssa elävät suinkaan eroa. Jos näin luullaan, niin se on virheellistä tietoa.

"terve"mieli kirjoitti:

No, jokainen taaplaa tyylillään ja sinä omallasi. Saat olla itsekäs, jos niin tahdot, mutta luonteeltani en sellainen ole, että ensimmäisenä reppuni pakkaan, kun ongelmia ilmaantuu. Aina olen yrittänyt ensin keskustelun kautta selvittää, mutta sitäkään en heti tajunnut, että eihän tuo toinen kykene mihinkään vastavuoroiseen keskusteluun, eikä ylipäätään yhtään kestä minkäänlaista eteen tulevaa parisuhteen ongelmaa. Luulenpa, että siippani eli enemmän minun kauttani,kun minä hänen.

Kyllä minä tajuan, mitä sinä tarkoitat. Me ihmiset emme vaan ole samanlaisia ja toimi samalla tavalla. Syyllisen hakemisella ei saamani tiedon kanssa ole mitään tekemistä, pelkästään vahvisti minua asettamaan niitä rajoja ja ymmärtämään, että syyllinen ei ole kumpikaan, on vain ongelma, joka on tavallaan yhteinen ja, joka jotenkin pitää ratkaista.

Tieto antaa varmuutta siitä, että on kaikkensa tehnyt, eikä siitä huolimatta toinen voi muuttua. Se antaa mahdollisuuden pohtia, jatkaako suhdetta, vai eroaako. Eivät kaikki peroonallisuushäiriöisen ja luonnehäiriöisen kanssa elävät suinkaan eroa. Jos näin luullaan, niin se on virheellistä tietoa.

Lue lisää

En ole minäkään sellainen, että ongelmia pakenisin, mutta en niitä myöskään ehdoin tahdoin keräile. Niin masokisti en ole - olen mieluummin reissunainen.

Et elä toisen kautta ja kuitenkin kirjoitat:
"Tieto antaa varmuutta siitä, että on kaikkensa tehnyt, eikä siitä huolimatta toinen voi muuttua. "
Sinun tehtäväsi ei ole muuttaa muita. Usko; et kykene siihen MILLOINKAAN! Sinun tehtäväsi on suojella itseäsi ja muuttaa itseäsi milloin asia sitä vaatii.

Mirri57 kirjoitti:

silläkin tavoin, että heidän on helpompi rakennella itselleen rajoja suojaksi luonnehäiriöisen vanhemman käyttäytymistä vastaan. Heidänkin on vaikea suojautua, jos he uskovat vanhemman olevan sairas ja tarvitsevan heiltä hoitoa ja huolenpitoa. Jonkun on kerrottava heillekin mistä on kysymys, jotta uskaltaisivat lakata hoitamasta ja huolehtimasta - vaikka luonnehäiriöinen vanhempi miten kaipailisi (vaatisi) lapsiltaankin hoivaa ja huolehtimista.

Pahimmillaan luonnehäiriöisen ihmisen lapset luulevat vanhempansa olevan hoidotta jäänyt psykiatrinen potilas, joka kyllä paranisi, jos vain joku hoitaisi ja huolehtisi... He syyttelevät itseään, ja kenties myös toista vanhempaansa siitä, ettei tämä huolehdi puolisonsa järjestämisestä hoitoon. Kyllä taatusti silloin auttaa, jos lapsillekin puhutaan asioista niiden 'oikeilla nimillä'.

Lue lisää

Lapsiko? Miten ihmeessä lapsi kykenee mitään tietoa sisäistämään ja ymmärtämään, että vanhempansa on psykopaatti (eli luonnehäiriöinen)?

Jopa lapsen aivot kasvavat aina 15 vuotiaaksi asti ja henkinen kasvu vielä tämänkin jälkeen.

Olen itse elänyt narsistisen vanhemman lapsena, mutta ei ole pälähtänyt toistaiseksi ikinä päähäni, että kirjoitukset "luonnehäiriöstä" ja syyllisen hakeminen olisi minua mitenkään auttaneet! Veikkaan aivan päinvastaista!

Itseään syyttelevät ne, jotka eivät tunne itseään ja jotka eivät ole asettaneet rajoja minuutensa ympärille.

Ilkikurimus kirjoitti:

Lapsiko? Miten ihmeessä lapsi kykenee mitään tietoa sisäistämään ja ymmärtämään, että vanhempansa on psykopaatti (eli luonnehäiriöinen)?

Jopa lapsen aivot kasvavat aina 15 vuotiaaksi asti ja henkinen kasvu vielä tämänkin jälkeen.

Olen itse elänyt narsistisen vanhemman lapsena, mutta ei ole pälähtänyt toistaiseksi ikinä päähäni, että kirjoitukset "luonnehäiriöstä" ja syyllisen hakeminen olisi minua mitenkään auttaneet! Veikkaan aivan päinvastaista!

Itseään syyttelevät ne, jotka eivät tunne itseään ja jotka eivät ole asettaneet rajoja minuutensa ympärille.

Lue lisää

auttanut (ja auttaisiko) sinua narsistisen vanhemman lapsena? Kai sinä kuitenkin jotenkin olet kasvuvuosiesi varrella ihmetellyt ja yrittänyt selittää itsellesi narsistisen vanhempasi 'kummallisuuksia'...

En ollenkaan tarkoita, että kasvuikäiset lapset saisivat (tai heidän pitäisi saada) itselleen tietoa nettikirjoittelusta. Sen sijaan kasvuikäisten lasten ympärillä olevat aikuiset voisivat saada tietoa myös kokemusta omaavien ihmisten nettikirjoittelusta, ja he voisivat toimia elävässä elämässä tiedon välittäjinä lapsille - lasten kulloisenkin kehitystason mukaisesti.

Minä siis puhun lapsista tietynlaisen vanhemman lapsina, en jostakin tietystä ikäryhmästä. Myös yli viisitoistavuotias on oman vanhempansa lapsi, ja hänen ymmärryskykynsä riittää oikein hyvin sulattelemaan kaikenlaista tietoa.

Ilkikurimus kirjoitti:

En ole minäkään sellainen, että ongelmia pakenisin, mutta en niitä myöskään ehdoin tahdoin keräile. Niin masokisti en ole - olen mieluummin reissunainen.

Et elä toisen kautta ja kuitenkin kirjoitat:
"Tieto antaa varmuutta siitä, että on kaikkensa tehnyt, eikä siitä huolimatta toinen voi muuttua. "
Sinun tehtäväsi ei ole muuttaa muita. Usko; et kykene siihen MILLOINKAAN! Sinun tehtäväsi on suojella itseäsi ja muuttaa itseäsi milloin asia sitä vaatii.

Lue lisää

Totta turiset. Tiedän, että toista en kykene muuttamaan, enkä sitä itse asiassa tarkoittanutkaan, vaan sitä, että hän itse kykenisi tajuamaan omankin osuutensa tässä sopassa. Ikävä oli huomata, että vähän aikaa pystyi kyllä näyttelemään, mutta ei kulissit kauaa pystyssä pysyneet.

Mirri57 kirjoitti:

auttanut (ja auttaisiko) sinua narsistisen vanhemman lapsena? Kai sinä kuitenkin jotenkin olet kasvuvuosiesi varrella ihmetellyt ja yrittänyt selittää itsellesi narsistisen vanhempasi 'kummallisuuksia'...

En ollenkaan tarkoita, että kasvuikäiset lapset saisivat (tai heidän pitäisi saada) itselleen tietoa nettikirjoittelusta. Sen sijaan kasvuikäisten lasten ympärillä olevat aikuiset voisivat saada tietoa myös kokemusta omaavien ihmisten nettikirjoittelusta, ja he voisivat toimia elävässä elämässä tiedon välittäjinä lapsille - lasten kulloisenkin kehitystason mukaisesti.

Minä siis puhun lapsista tietynlaisen vanhemman lapsina, en jostakin tietystä ikäryhmästä. Myös yli viisitoistavuotias on oman vanhempansa lapsi, ja hänen ymmärryskykynsä riittää oikein hyvin sulattelemaan kaikenlaista tietoa.

Lue lisää

Olemme totaalisella törmäyskurssilla.
Olen aina ollut sitä mieltä, että lasten kannettavaksi ei kuulu vanhempien huolet, eikä vanhemman kuulu moittia tai haukkua toista vanhempaa lasten kuullen - puhumattakaan että sen tekisi joku täysin tuntematon.
Teillä täällä on sikäli ihan ihme käsitys narsistisesta persoonallisuudesta, että se olisi kuin jokin ihme hirviö, jota ei kukaan pysty pysäyttämään, eikä sellaisen kanssa kukaan voisi tulla toimeen ja sitä pitää halveksia silloinkin, kun ITSE sellaisen kumppanikseen on valinnut!

Olen paasannut tässä paljon ja hartaasti niistä rajoista ja jälleen kerran tulen niihin: ilman rajojani olisin varmasti eri tilanteessa. En tiedä, miksi itsesuojelu joillakin pelaa ja joillakin taas ei.

En ole ihmetellyt ja selittänyt itselleni mitään, miksi olisin? Kukaan ei käynyt valistamassa minua, että tuo on narsisti - sitä kuuluu pelätä, ja vaikka olisi käynytkin, olisiko siitä pitänyt jotenkin viisastua ja tulla vähemmän ahdistuneeksi? Tieto lisää myös tuskaa, ystävä hyvä - varsinkin silloin, kun ei täysin ymmärrä mitä saatu tieto tarkoittaa.

Ilkikurimus kirjoitti:

Olemme totaalisella törmäyskurssilla.
Olen aina ollut sitä mieltä, että lasten kannettavaksi ei kuulu vanhempien huolet, eikä vanhemman kuulu moittia tai haukkua toista vanhempaa lasten kuullen - puhumattakaan että sen tekisi joku täysin tuntematon.
Teillä täällä on sikäli ihan ihme käsitys narsistisesta persoonallisuudesta, että se olisi kuin jokin ihme hirviö, jota ei kukaan pysty pysäyttämään, eikä sellaisen kanssa kukaan voisi tulla toimeen ja sitä pitää halveksia silloinkin, kun ITSE sellaisen kumppanikseen on valinnut!

Olen paasannut tässä paljon ja hartaasti niistä rajoista ja jälleen kerran tulen niihin: ilman rajojani olisin varmasti eri tilanteessa. En tiedä, miksi itsesuojelu joillakin pelaa ja joillakin taas ei.

En ole ihmetellyt ja selittänyt itselleni mitään, miksi olisin? Kukaan ei käynyt valistamassa minua, että tuo on narsisti - sitä kuuluu pelätä, ja vaikka olisi käynytkin, olisiko siitä pitänyt jotenkin viisastua ja tulla vähemmän ahdistuneeksi? Tieto lisää myös tuskaa, ystävä hyvä - varsinkin silloin, kun ei täysin ymmärrä mitä saatu tieto tarkoittaa.

Lue lisää

Mielestäni emme ole minkäänlaisella törmäyskurssilla - ellet sinä ole törmäämässä minun 'jääräpäisyyteeni'... Näköjään 'paasaamme' molemmat paljon ja hartaasti, kumpikin omasta näkökulmastamme samasta ja tärkeästä asiasta. Ei tällaisen 'paasaamisen' tarvitse johtaa meitä mihinkään 'törmäyskurssille' - ei jos ei haluta törmäillä.

Olen samaa mieltä siitä, etteivät vanhempien huolet kuulu lasten kannettaviksi, eikä vanhemmilla ole oikeutta moittia toisiaan lapsille. Ei ole hyvä sekään, että joku sivullinen alkaisi moittia lapselle tämän vanhempia. Vanhemman vaikeasta persoonallisuushäiriöisyydestä kertominen lapsille ei kuitenkaan ole ollenkaan samaa kuin tämän moittiminen/haukkuminen. Päinvastoin nykyisin ollaan sitä mieltä, että lasten nimenomaan pitää saada tietää mahdollisimman paljon vanhemman persoonallisuushäiriöisyydestä - mitä pikemmin sen parempi lasten psyykkistä terveyttä ajatellen.

Vanhemman vaikea luonnehäiriöisyys/persoonallisuushäiriöisyys on aivan muuta kuin mainitsemasi 'vanhempien huolet'. Lapsilla on oikeus tietää vanhempansa 'sairaudesta' mahdollisimman paljon aina kunkin ikävaiheensa mukaisesti, ja heidän ympärillään olevilla aikuisilla on velvollisuus antaa heille tietoa heidän kulloisenkin ymmärryskykynsä mukaisesti - ottaen aina huomioon heidän ikänsä ja ymmärryskykynsä.
Käsittääkseni tämä on kutakuinkin ainoa keino suojata 'luonnehäiriöisten' ihmisten lapsia niin, että lapset säilyvät psyykkisesti terveinä - edes suurinpiirtein.

Ilkikurimus, jotakin sinäkin olet elämäsi varrella ihmetellyt ja selittänyt itsellesi, koska tiedät kertoa olevasi narsistin lapsi... Tuollaista tuskin sanoisit, jos et olisi joutunut miettimään asioita lapsena.

Mirri57 kirjoitti:

Mielestäni emme ole minkäänlaisella törmäyskurssilla - ellet sinä ole törmäämässä minun 'jääräpäisyyteeni'... Näköjään 'paasaamme' molemmat paljon ja hartaasti, kumpikin omasta näkökulmastamme samasta ja tärkeästä asiasta. Ei tällaisen 'paasaamisen' tarvitse johtaa meitä mihinkään 'törmäyskurssille' - ei jos ei haluta törmäillä.

Olen samaa mieltä siitä, etteivät vanhempien huolet kuulu lasten kannettaviksi, eikä vanhemmilla ole oikeutta moittia toisiaan lapsille. Ei ole hyvä sekään, että joku sivullinen alkaisi moittia lapselle tämän vanhempia. Vanhemman vaikeasta persoonallisuushäiriöisyydestä kertominen lapsille ei kuitenkaan ole ollenkaan samaa kuin tämän moittiminen/haukkuminen. Päinvastoin nykyisin ollaan sitä mieltä, että lasten nimenomaan pitää saada tietää mahdollisimman paljon vanhemman persoonallisuushäiriöisyydestä - mitä pikemmin sen parempi lasten psyykkistä terveyttä ajatellen.

Vanhemman vaikea luonnehäiriöisyys/persoonallisuushäiriöisyys on aivan muuta kuin mainitsemasi 'vanhempien huolet'. Lapsilla on oikeus tietää vanhempansa 'sairaudesta' mahdollisimman paljon aina kunkin ikävaiheensa mukaisesti, ja heidän ympärillään olevilla aikuisilla on velvollisuus antaa heille tietoa heidän kulloisenkin ymmärryskykynsä mukaisesti - ottaen aina huomioon heidän ikänsä ja ymmärryskykynsä.
Käsittääkseni tämä on kutakuinkin ainoa keino suojata 'luonnehäiriöisten' ihmisten lapsia niin, että lapset säilyvät psyykkisesti terveinä - edes suurinpiirtein.

Ilkikurimus, jotakin sinäkin olet elämäsi varrella ihmetellyt ja selittänyt itsellesi, koska tiedät kertoa olevasi narsistin lapsi... Tuollaista tuskin sanoisit, jos et olisi joutunut miettimään asioita lapsena.

Lue lisää

Samaa mieltä olen minäkin. Lapselle on kerrottava rehellisesti miten asia on. Oman lapseni psyykkeen pelasti se, että hän sai tietoa narsitisesta persoonallisuushäiriöstä ja lakkasi alistumasta ja syyttelemästä itseään kiusaajan edessä. Tieto antoi hänelle valtaa ja voimaa asettaa itselleen ne rajat ja torjua kiusaaja. Hänestä tuli vahvempi ja itsenäisempi, kun hän ymmärsi, että kaverilla oli narsistinen häiriö, totaalisen heikko itsetunto ja tarvitsee toisia tukemaan sitä. Hänen ei tarvinnut enää alistuen kuunnella syyttelyä.

Itkuisesta ja alistetusta lapsesta on nyt kasvanut vahva hyvän itsetunnon omaava nuori. En olisi kyennyt auttamaan ja ymmärtämään lastani, ellei minulla itselläni olisi ollut tietoa ja kokemusta. On julmaa, jos lapselle ei kerrota millaisesta ongelmasta on kyse. Lapsi tarvitsee aikuisen tukea ja neuvoja. Asiat jäävät leijumaan ja niistä tulee epämääräisiä ihmetyksen möykkyjä, jos niihin ei löydy selitystä. Kun asioille löytyy järkevä syy loppuu monenlainen epävarmuus, itsesyytökset ja ihmetykset.

Mirri57 kirjoitti:

Mielestäni emme ole minkäänlaisella törmäyskurssilla - ellet sinä ole törmäämässä minun 'jääräpäisyyteeni'... Näköjään 'paasaamme' molemmat paljon ja hartaasti, kumpikin omasta näkökulmastamme samasta ja tärkeästä asiasta. Ei tällaisen 'paasaamisen' tarvitse johtaa meitä mihinkään 'törmäyskurssille' - ei jos ei haluta törmäillä.

Olen samaa mieltä siitä, etteivät vanhempien huolet kuulu lasten kannettaviksi, eikä vanhemmilla ole oikeutta moittia toisiaan lapsille. Ei ole hyvä sekään, että joku sivullinen alkaisi moittia lapselle tämän vanhempia. Vanhemman vaikeasta persoonallisuushäiriöisyydestä kertominen lapsille ei kuitenkaan ole ollenkaan samaa kuin tämän moittiminen/haukkuminen. Päinvastoin nykyisin ollaan sitä mieltä, että lasten nimenomaan pitää saada tietää mahdollisimman paljon vanhemman persoonallisuushäiriöisyydestä - mitä pikemmin sen parempi lasten psyykkistä terveyttä ajatellen.

Vanhemman vaikea luonnehäiriöisyys/persoonallisuushäiriöisyys on aivan muuta kuin mainitsemasi 'vanhempien huolet'. Lapsilla on oikeus tietää vanhempansa 'sairaudesta' mahdollisimman paljon aina kunkin ikävaiheensa mukaisesti, ja heidän ympärillään olevilla aikuisilla on velvollisuus antaa heille tietoa heidän kulloisenkin ymmärryskykynsä mukaisesti - ottaen aina huomioon heidän ikänsä ja ymmärryskykynsä.
Käsittääkseni tämä on kutakuinkin ainoa keino suojata 'luonnehäiriöisten' ihmisten lapsia niin, että lapset säilyvät psyykkisesti terveinä - edes suurinpiirtein.

Ilkikurimus, jotakin sinäkin olet elämäsi varrella ihmetellyt ja selittänyt itsellesi, koska tiedät kertoa olevasi narsistin lapsi... Tuollaista tuskin sanoisit, jos et olisi joutunut miettimään asioita lapsena.

Lue lisää

"Ilkikurimus, jotakin sinäkin olet elämäsi varrella ihmetellyt ja selittänyt itsellesi, koska tiedät kertoa olevasi narsistin lapsi... Tuollaista tuskin sanoisit, jos et olisi joutunut miettimään asioita lapsena."

En ole. Minulle on kerrottu aikuisena, hoitavan psykiatrin toimesta, että toinen vanhemmistani on mahdollisesti persoonallisuushäiröinen; vaihtoehtoja oli muitakin sillä hetkellä. Se oli ensimmäinen kerta, kun kuulin asiasta. Enkä katso mistään jääneeni paitsi.

Mirri57 kirjoitti:

Mielestäni emme ole minkäänlaisella törmäyskurssilla - ellet sinä ole törmäämässä minun 'jääräpäisyyteeni'... Näköjään 'paasaamme' molemmat paljon ja hartaasti, kumpikin omasta näkökulmastamme samasta ja tärkeästä asiasta. Ei tällaisen 'paasaamisen' tarvitse johtaa meitä mihinkään 'törmäyskurssille' - ei jos ei haluta törmäillä.

Olen samaa mieltä siitä, etteivät vanhempien huolet kuulu lasten kannettaviksi, eikä vanhemmilla ole oikeutta moittia toisiaan lapsille. Ei ole hyvä sekään, että joku sivullinen alkaisi moittia lapselle tämän vanhempia. Vanhemman vaikeasta persoonallisuushäiriöisyydestä kertominen lapsille ei kuitenkaan ole ollenkaan samaa kuin tämän moittiminen/haukkuminen. Päinvastoin nykyisin ollaan sitä mieltä, että lasten nimenomaan pitää saada tietää mahdollisimman paljon vanhemman persoonallisuushäiriöisyydestä - mitä pikemmin sen parempi lasten psyykkistä terveyttä ajatellen.

Vanhemman vaikea luonnehäiriöisyys/persoonallisuushäiriöisyys on aivan muuta kuin mainitsemasi 'vanhempien huolet'. Lapsilla on oikeus tietää vanhempansa 'sairaudesta' mahdollisimman paljon aina kunkin ikävaiheensa mukaisesti, ja heidän ympärillään olevilla aikuisilla on velvollisuus antaa heille tietoa heidän kulloisenkin ymmärryskykynsä mukaisesti - ottaen aina huomioon heidän ikänsä ja ymmärryskykynsä.
Käsittääkseni tämä on kutakuinkin ainoa keino suojata 'luonnehäiriöisten' ihmisten lapsia niin, että lapset säilyvät psyykkisesti terveinä - edes suurinpiirtein.

Ilkikurimus, jotakin sinäkin olet elämäsi varrella ihmetellyt ja selittänyt itsellesi, koska tiedät kertoa olevasi narsistin lapsi... Tuollaista tuskin sanoisit, jos et olisi joutunut miettimään asioita lapsena.

Lue lisää

Narsistin lapsista on oltava huolissaan. Itseltäni meni n. 8 vuotta ennenkuin ymmärsin että naisystävä oli narsisti. Alkoi usein oikein heittämään päästä kun en ymmärtänyt mistä oli kyse, miten toinen ei osaa käyttäytyä. Siis heittämään päästä! Eli kun ei pysty ymmärtämään niin itse sairastuu.. Olen aikuinen ihminen. Miten siis lapselle käy kun omaa äitiä ei voi ymmärtää ja uskoo että "oma äiti kyllä on oikeassa"..?
Jo se että saa tiedon mistä on kyse, silloin näkyy valoa tunnelin päässä..

Benny123 kirjoitti:

Narsistin lapsista on oltava huolissaan. Itseltäni meni n. 8 vuotta ennenkuin ymmärsin että naisystävä oli narsisti. Alkoi usein oikein heittämään päästä kun en ymmärtänyt mistä oli kyse, miten toinen ei osaa käyttäytyä. Siis heittämään päästä! Eli kun ei pysty ymmärtämään niin itse sairastuu.. Olen aikuinen ihminen. Miten siis lapselle käy kun omaa äitiä ei voi ymmärtää ja uskoo että "oma äiti kyllä on oikeassa"..?
Jo se että saa tiedon mistä on kyse, silloin näkyy valoa tunnelin päässä..

Lue lisää

Benny, olipa osuvasti kuvattu luonnehäiriöisen ihmisen läheisen tuntemuksia. Minulla on sama kokemus, ja tuskin ollaan poikkeuksia siinä, että uhri epäilee omaa todellisuuden tajuaan, järkeään, ymmärtämiskykyään - ja ties vaikka mitä. Omien korviensa välin kuntoa joka tapauksessa. Etsiskelee loputtomiin ongelmiin selitystä ja syytä sieltä, jos kukaan ulkopuolinen ei sano mistä on kysymys. Järkevänkin ihmisen järki ja realiteettitaju voi pettää hänen ollessaan (tunteineen) tarpeeksi kauan 'samassa veneessä' vaikeasti persoonallisuushäiriöisen ihmisen kanssa. Ja vaikkei ihan todellisuudentaju pettäisikään, niin vakava ahdistuneisuus ja masennus kyllä uhkaavat.

Niinpä lapsillekin täytyy kertoa ongelman löytyvän isästä/äidistä, ei heistä. Heillä on suuri vaara muuten joutua luonnehäiriöisen ihmisen vääristyneen todellisuuden keskelle, ja se alkaakin olla heidän elämässään ainoa, 'normaali' ja 'terve' todellisuus. Silloin alkaa 'heittämään päästä' lapsellakin.

Mirri57 kirjoitti:

On tärkeää tietää esim. se, ettei ole kysymys mistään hoidolla parannettavissa olevasta mielenterveysongelmasta. Eihän sairasta ja hoitoa tarvitsevaa ihmistä jätetä, eihän? Hänen hyväkseen tehdään kaikki mahdollinen, jotta hän saisi apua ja hoitoa, ja alkaisi voida paremmin.

Noin moni vaikeasti luonnehairiöisen ihmisen puoliso ajattelee siinä luulossa, että toinen on sairas ja hoidon tarpeessa. Olisi tosi tärkeää saada tietää mistä todellisuudessa on kysymys. Ettei esim. vuosikausia kuvittele toistuvien itkuraivareiden sun muun aggressiivisuuden johtuvan vaikeasta (mutta hoidettavissa olevasta) depressiosta, tms.

Tämähän onkin yksi ikuisuuskysymys esim. puolisoilla: kuinka pitkälle tuetaan ja autetaan, milloin todetaan ihminen vaikeasti luonnehäiriöiseksi ja pelastetaan ympärillä olevat ihmiset. Tieto takuulla auttaa maallikkopuolison etsiskellessä vastauksia mielenterveysongelmaisen ihmisen läheisenä. Kysymys kuuluu: onko toivoa paranemisesta, kannattaako jatkaa rinnalla pysymistä sillä mielellä, ettei sairasta ihmistä ole tapana hylätä?

Rajojen asettaminen itsen ympärille on toki tärkeä juttu sekin. Muttei se yksistään riitä, jos läheinen on siinä luulossa, että kysymys on parannettavissa olevista mt-ongelmista. Pahimmillaan hän taistelee viimeiseen asti, jotta saisi omaisensa hoitoon, ja jotta tämä paranisi. Tarvitaan tietoa 'sairauden' luonteesta ja laadusta - sen paranemattomuudesta.

Lue lisää

Väitätkö sinä ettei narsismiin ole parannus-ja hoitokeinoja?Vai ymmärsinkö väärin?

narsistin kohde kirjoitti:

Väitätkö sinä ettei narsismiin ole parannus-ja hoitokeinoja?Vai ymmärsinkö väärin?

on Raimo Mäkelän kirjoittama: NAAMIONA TERVE MIELI
Saa kaiketi kirjastoista.

Tyttäreni sai kaksi lasta narsistin kanssa ja kävi läpi "maratoniavioliiton" 3 kk,
karkasi lasten kanssa tarpeeksi kauas. Narsisti ex-mies pelotteli ja uhkaili
myös sinne tytärtäni..

Lukekaa kaikki narsistien lähellä elävät tuo kirja, meille ja koko lähisuvulle siitä
oli tosi paljon apua.

Sorry, en ehdi jutteleen enempää ja ihan vahingossa tänne ajauduin, enkä
voinut olla mainostamatta tuota kirjaa.

Hyvä ystäväni ja myös serkkuni ovat joutuneet narsistin uhreiksi. Molemmilta
meni työpaikat ja ystäväni myös paloi loppuun ja käy terapiassa. Serkkuni
sai uuden työn ja miettii kovasti kuka entisessä työpaikassa on seuraava uhri.

Vielä: Kaksi vaihtoehtoa narsistin läheisille: Ota auktoriteettiasema häneen ja
älä salaile totuutta siitä mitä hän tekee. Jos tähän et pysty niin pakene henkesi edestä!!!!

narsistin kohde kirjoitti:

Väitätkö sinä ettei narsismiin ole parannus-ja hoitokeinoja?Vai ymmärsinkö väärin?

En tiedä keneltä kysyt ja miksi, en jaksanut lukea ihan kaikkia keskusteluja, mutta mikä on oma mielipiteesi, voidaanko persoonallisuushäiriöisiä auttaa, kuten esim. narsisteja?

narsistin kohde kirjoitti:

Väitätkö sinä ettei narsismiin ole parannus-ja hoitokeinoja?Vai ymmärsinkö väärin?

sitä vähemmän löytyy parannus- ja hoitokeinoja, sellaista väitän. Persoonallisuushäiriö ei ole hoidettavissa ja parannettavissa oleva sairaus, sen sijaan sen oireita voidaan lievittää, jos vain suinkin ihminen itse tuntee tarvitsevansa apua. Vaikeaan persoonallisuushäiriöön kuitenkin liittyy niin 'sairaudentunnottomuutta' kuin hankalaa käyttäytymistä, eikä se ole hoidettavissa.

Ymmärsit väittämiseni ihan oikein.

"terve"mieli kirjoitti:

En tiedä keneltä kysyt ja miksi, en jaksanut lukea ihan kaikkia keskusteluja, mutta mikä on oma mielipiteesi, voidaanko persoonallisuushäiriöisiä auttaa, kuten esim. narsisteja?

Lue lisää

Ei narsistia voi auttaa jos hän ei itse ymmärrä olevansa sairas,ei ne itse hakeudu hoitoon,koska luulevat että muissa vika on.itselläni sellainen suhde takanapäin,tiedän kyllä mistä puhun.olen lukenut että narsistisia voidaan kyllä auttaa,mutta heidän täytyy itse ymmärtää ensin olevansa sairaita,hoidot kestää monia vuosia,ja yleensä narsisti itse keskeyttää hoidon.

Mirri57 kirjoitti:

sitä vähemmän löytyy parannus- ja hoitokeinoja, sellaista väitän. Persoonallisuushäiriö ei ole hoidettavissa ja parannettavissa oleva sairaus, sen sijaan sen oireita voidaan lievittää, jos vain suinkin ihminen itse tuntee tarvitsevansa apua. Vaikeaan persoonallisuushäiriöön kuitenkin liittyy niin 'sairaudentunnottomuutta' kuin hankalaa käyttäytymistä, eikä se ole hoidettavissa.

Ymmärsit väittämiseni ihan oikein.

Lue lisää

Viestini oli siis mirrille,kiitos vastauksesta.Olen jutellut narsismista kokeneen psykoterapeutin kanssa ja hänen mukaansa sitäkin voidaan hoitaa.Ongelmanahan on yleensä se että narsisti ei tajua olevansa "sairas".Kuten ex-naisystäväni.Hänkin on luvannut haastaa oikeuteen terapeutin, virkavirheestä.Edes rautalangasta vääntäminen ei auta.Hänen narsisminsa on vain minun "sairaan mielen" kuvitelmia.

narsistin kohde kirjoitti:

Viestini oli siis mirrille,kiitos vastauksesta.Olen jutellut narsismista kokeneen psykoterapeutin kanssa ja hänen mukaansa sitäkin voidaan hoitaa.Ongelmanahan on yleensä se että narsisti ei tajua olevansa "sairas".Kuten ex-naisystäväni.Hänkin on luvannut haastaa oikeuteen terapeutin, virkavirheestä.Edes rautalangasta vääntäminen ei auta.Hänen narsisminsa on vain minun "sairaan mielen" kuvitelmia.

Lue lisää

Olen lukenut, että narsismi lieventyy vanhana, jolloin yleensä kaikkien ihmisten erinomaisuuden tavoittelu vähenee ja itsensä hyväksyminen paranee. Siis myös narsistin.

Olen saanut miehestäni narsisti-diagnoosin, kun itse loppuunpaloin ja epikriisissä luki "vaikea avioliitto". Se oli tullut sinne, kun he kysyivät, miten mies oli auttanut ja tukenut minua, kun väsyin. Haukkui ja halvensi. Itse katsoin, että se oli normaalin vaikea avioliitto.
Rupesin lukemaan narsismista ja oli kuin olisin lukenut jonkun tekemää analyysia miehestäni. Hän on oman isänsä uhri. Isä vaati koko ajan palveluja lapsiltaan ja aina oli vaatimassa parempaa ja parempaa - hän ei ole siis kelvannut koskaan isälleen ja hakee nyt edelleen epävarmana ja epätoivoisena muiden rakkautta ja huomiota. Ja jos ei saa, rupeaa ilkeäksi.

EE kirjoitti:

Olen lukenut, että narsismi lieventyy vanhana, jolloin yleensä kaikkien ihmisten erinomaisuuden tavoittelu vähenee ja itsensä hyväksyminen paranee. Siis myös narsistin.

Olen saanut miehestäni narsisti-diagnoosin, kun itse loppuunpaloin ja epikriisissä luki "vaikea avioliitto". Se oli tullut sinne, kun he kysyivät, miten mies oli auttanut ja tukenut minua, kun väsyin. Haukkui ja halvensi. Itse katsoin, että se oli normaalin vaikea avioliitto.
Rupesin lukemaan narsismista ja oli kuin olisin lukenut jonkun tekemää analyysia miehestäni. Hän on oman isänsä uhri. Isä vaati koko ajan palveluja lapsiltaan ja aina oli vaatimassa parempaa ja parempaa - hän ei ole siis kelvannut koskaan isälleen ja hakee nyt edelleen epävarmana ja epätoivoisena muiden rakkautta ja huomiota. Ja jos ei saa, rupeaa ilkeäksi.

Lue lisää

Onko miehesi narsistisuus nyt mielestäsi lieventynyt? Katsos, kun väittävät ihan toista tuosta persoonallisuushäriöisen piirteistä, että kävisi päinvastoin. Kirjat ovat pullollaan tietoa siitä, miten nämä oireet pahenevat iän myötä ja vaan kärjistyvät. Onpa uutta tietoa, en itse ole kuullut. Voisiko kyse olla väärästä diagnoosista? Oma kokemukseni näyttäisi kyllä, että nämä piirteet siinä, kun muutkin vanhuuteen ja raihnasuuteen vaikuttavat piirteet tulevat entistä enemmän esille.

***** kirjoitti:

Hei

Tässäpä kokemuksiani narsistin lapsena olemisesta. Lapsihan ei itse ymmärrä, joten en minäkään huomannut pienenä miten äitini minua kohteli. Onneksi sukulaiset olivat tunnistaneet jo aikoja sitten äitini käyttäytymisen, eivät kaikki tosin osanneet tunnistaa häntä narsistiksi, mutta näkivät hänen alentavan ja syyttelevän käytöksensä. Minulla on ihania sukulaisia. Äitini sisarukset ovat tukeneet minua helvetin läpi. Toinen kertoi äitini jyränneen minut jo pienenä, määräsi pukeutumisestani ja sen sellaista.

Pääsin helvetistä irti n.5kk sitten. Äitini ei pitänyt uudesta poikaystävästäni, joka aiemmista suhteistani poiketen oli aikuisempi. Äitini keksi vaikka mitä syytöksiä ja uskomuksia poikaystävästäni. Kerran näin äitini seuranneen minua poikaystäväni luo, tämän lisäksi sulkeneen puhelimeni. Olin kaukaa viisas ja olin vienyt puhelimen turvaan. En luottanut enää pariin vuoteen äitiini. Tavaroitani oli kadonnut, joten arvasin hänen ottaneen ne. Kun helvetti alkoi, äiti syytti minua valehtelijaksi. Psykologiaa, tämä on defensimekanismi, eli puolustautuminen. Äitini oli pitkän aikaa valehdellut omansa, kuten isänikin sukulaisista minulle. Yksi puolustuskeino on siirtää oma ominaisuus toiselle, tässä se tuli ilmi.

Lähtöni jälkeen kuulin hänen ottaneen minut pois kirjoilta asunnostaan, lapsuudenkodistani. Tämä tuntui helpottavalta. Kuulin tästä tilanteessa, jolloin minun oli soitettava hätäkeskukseen ja pyydettävä sitä kautta virkavallan apua, kun äitini oli lukinnut oven, etten minulle jääneellä avaimella edes päässyt enää sisään ja hakemaan omaisuuttani pois.

Kun pääsin pois, hän lähestyi minua pilapuheluin ja häirikkökirjein. Kirjeiden lähettely väheni lopulta. Sain kuitenkin ilmeisesti jälkistressin.
Olen lukio-opiskelija ja kirjoitukset ovat edessä. Sain myös olla varpaillani koko kevään, milloin taas äitini ilmestyy jostain. Hänellä kun oli tapana tulla jopa oppilaitokseeni. Viikko ennen lähtöäni olin elänyt tuskaisissa oloissa, ollessani vielä kotona. Koin ahdistusta, ja aina kun hän tuli häiritsemään elämääni, koin samaa ahdistusta. Vielä muutama viikko sitten hän ilmestyi kaupassa ystäväni ja minun taakse sanoen tuosta noin vain keitäs täällä on. En kestänyt jäädä tilanteeseen, sanomatta hänelle sanaakaan sanoin ystävälleni että on paras lähteä. Suunnilleen samanlainen ahdistus iski uudestaan, meinasin murtua.

Olen kuulemma nykyään arka. Olen ollut surullinen vähän väliä lähdettyäni. Koen tämän jälkistressinä. En saa edelleenkään mielenrauhaa kun ajattelen tulevaa vuotta koulussa, milloin taas äitini on pihalla odottamassa syytöksineen ja loukkauksineen. Tätä voisi jo suunnilleen pelätä. Melko todennäköisesti, joka päivä, kun lähden, mietin, onko hän taas ulkona.
Olen katkera siitä, että hän vei itsetuntoni ja jätti tämän jäljen, että muutuin rohkeasta, energisestä ja iloisesta nuoresta naisesta araksi ja surulliseksi.
Tiedän tämän menevän ohi, mutta olen katkera, että hän vei itsetuntoni, jota saan kaikin voimin yrittää parantaa.

Tarvitsen apua. Miten saisin itsetuntoni takaisin ja arkuuteni pois, minkä hän jätti? Tahdon olla se iloinen ja energinen nuori nainen, jota olin ennen.
Muut saman kokeneet, miten olette selvinneet?

Lue lisää

no en ole varma onko äitini narsisti, mutta jotain vastaavia piirteitä olen huomannut. En osaa sanoa syytä, miksi äitini tuntuu halveksuvan minua. olen yrittänyt olla kuuliainen ja koulunkin kävin kiitettävästi. Silti en ole saanut mitään rohkaisua, en muuta kuin vittuilua, halveksuvia kommentteja ja muuta hyvin itseäni rajoittavaa ohjausta. Ei ole edes yrittänyt tutustua minuun, enkä minä häneen koska hän suorastaan luo ympärilleen kylmän kentän, jonka läpi kun menee niin huuto vaan käy!

Enivei, anteeksi, innostuin selittämään omiani... aika ahdistuneissa olotiloissa olen ollut, ja olen kirjoittanut tuntemuksiani paperille. olen myös tietoisesti yrittänyt luoda omaa, tervehenkistä elämää (vaihtelevalla menestyksellä). Pitää ymmärtää itseään ja omia tuntemuksiaan, eikä pidä syyttää itseään. kaikessa hulluudessaan on vain ajatella nykyhetkeä, näitä sekunteja.

On ajateltava, että nykyhetki on kaikesta huolimatta hyvin ja siten tärkein. menneessä ei kannata liikaa uiskennella...

alter_me__ kirjoitti:

no en ole varma onko äitini narsisti, mutta jotain vastaavia piirteitä olen huomannut. En osaa sanoa syytä, miksi äitini tuntuu halveksuvan minua. olen yrittänyt olla kuuliainen ja koulunkin kävin kiitettävästi. Silti en ole saanut mitään rohkaisua, en muuta kuin vittuilua, halveksuvia kommentteja ja muuta hyvin itseäni rajoittavaa ohjausta. Ei ole edes yrittänyt tutustua minuun, enkä minä häneen koska hän suorastaan luo ympärilleen kylmän kentän, jonka läpi kun menee niin huuto vaan käy!

Enivei, anteeksi, innostuin selittämään omiani... aika ahdistuneissa olotiloissa olen ollut, ja olen kirjoittanut tuntemuksiani paperille. olen myös tietoisesti yrittänyt luoda omaa, tervehenkistä elämää (vaihtelevalla menestyksellä). Pitää ymmärtää itseään ja omia tuntemuksiaan, eikä pidä syyttää itseään. kaikessa hulluudessaan on vain ajatella nykyhetkeä, näitä sekunteja.

On ajateltava, että nykyhetki on kaikesta huolimatta hyvin ja siten tärkein. menneessä ei kannata liikaa uiskennella...

Lue lisää

Oma äitini oli myös hyvin tunnekylmä. Mikään mitä tein ei ollut oikein. Ylioppilasjuhlissani hän keikkui kuin se olisi ollut hänen oma saavutuksensa.

Jollakin lailla sitä vuosikausia etsi äidin hyväksyntää, ja odotti edes jotain hyvää palautetta. Tai että pitäisi edes suunsa kiinni, eikä aina arvostelisi. Lakkasin kertomasta hänelle asioitani, sillä se olisi aina vain aiheuttanut arvosteluryöpyn. Arvostelu tuli usein myös kuin pikakiväärin suusta, miten monet kerrat lähdinkään kyynel silmäkulmassa. Tosin se johti myös siihen, että aloin pitää yhteyttä yhä harvemmin.

Kun äiti sairastui ja joutui vuodelepoon, kävin kyllä katsomassa, mutta se oli hyvin väkinäistä. Vielä juuri ennen kuolemaansa ehti hän syytää solvauksia. Kun hän sitten kuoli, tunsin vain helpotusta. Nuo aina syyttävät silmät olivat sammuneet, olin vapaa. Tunnen syyllisyyttä kun sanon näin, mutta täällä voin tunnustaa, anonyyminä.

Äidin kuoleman jälkeen kuulin asioita, joista en ennen tiennyt, joten ehkä pikkuisen opin jopa ymmärtämään häntä. Mutta kaikki olisi silti voinut olla niin toisin.

Itselläni on murrosikäinen tytär. Meillä on hyvin lämpimät välit. En missään nimessä halua samaa kuin oman äitini kanssa. Kehun ja kannustan, ja hellittelen. Hänen ei tarvitse pönkittää minun egoani, olen suunnattoman iloinen hänen pelkästä olemassa olostaan.

valitettavasti eivät katoa iän myötä mihinkään, ne vain muutavat vuosien varrella muotoaan. Niinpä ne voivat saada uusia ilmenemismuotoja vanhuudessa.

MuS kirjoitti:

Oma äitini oli myös hyvin tunnekylmä. Mikään mitä tein ei ollut oikein. Ylioppilasjuhlissani hän keikkui kuin se olisi ollut hänen oma saavutuksensa.

Jollakin lailla sitä vuosikausia etsi äidin hyväksyntää, ja odotti edes jotain hyvää palautetta. Tai että pitäisi edes suunsa kiinni, eikä aina arvostelisi. Lakkasin kertomasta hänelle asioitani, sillä se olisi aina vain aiheuttanut arvosteluryöpyn. Arvostelu tuli usein myös kuin pikakiväärin suusta, miten monet kerrat lähdinkään kyynel silmäkulmassa. Tosin se johti myös siihen, että aloin pitää yhteyttä yhä harvemmin.

Kun äiti sairastui ja joutui vuodelepoon, kävin kyllä katsomassa, mutta se oli hyvin väkinäistä. Vielä juuri ennen kuolemaansa ehti hän syytää solvauksia. Kun hän sitten kuoli, tunsin vain helpotusta. Nuo aina syyttävät silmät olivat sammuneet, olin vapaa. Tunnen syyllisyyttä kun sanon näin, mutta täällä voin tunnustaa, anonyyminä.

Äidin kuoleman jälkeen kuulin asioita, joista en ennen tiennyt, joten ehkä pikkuisen opin jopa ymmärtämään häntä. Mutta kaikki olisi silti voinut olla niin toisin.

Itselläni on murrosikäinen tytär. Meillä on hyvin lämpimät välit. En missään nimessä halua samaa kuin oman äitini kanssa. Kehun ja kannustan, ja hellittelen. Hänen ei tarvitse pönkittää minun egoani, olen suunnattoman iloinen hänen pelkästä olemassa olostaan.

Lue lisää

>>(lainaus tekstistäsi) Kun äiti sairastui ja joutui vuodelepoon, kävin kyllä katsomassa, mutta se oli hyvin väkinäistä. Vielä juuri ennen kuolemaansa ehti hän syytää solvauksia. Kun hän sitten kuoli, tunsin vain helpotusta. Nuo aina syyttävät silmät olivat sammuneet, olin vapaa.

Sulle kirjoitti:

Ei narsistia voi auttaa jos hän ei itse ymmärrä olevansa sairas,ei ne itse hakeudu hoitoon,koska luulevat että muissa vika on.itselläni sellainen suhde takanapäin,tiedän kyllä mistä puhun.olen lukenut että narsistisia voidaan kyllä auttaa,mutta heidän täytyy itse ymmärtää ensin olevansa sairaita,hoidot kestää monia vuosia,ja yleensä narsisti itse keskeyttää hoidon.

Lue lisää

syvällä ihmisen luonteessa.Se on lapsena sinne juurtunut.Kerran narsisti aina narsisti.

hajalla kirjoitti:

13 vuoden avioliiton aikana miestäni narsistiksi. Aina vika oli minussa ja minun päässäni, minä huono vaimo ja siksi hän oikeutettu erilaisiin hirvittäviin psyykkisiin ja fyysisiin tekoihin. Aina ne olivan minun syytäni. Minä pyysin anteeksi.

En tunnistanut miestäni, muusta syystä lääkäriin menin ja sitä kautta vyyhti aukeni ja diagnoosi saatiin. Koko perhe terapiassa, mies omalla tahollaan, pienellä tyttärellämme pitkään terapiaa edessää ja minulla pitkään terapiaa edessä. Avioliitto on lopullisesti ohi...ja edelleen minulla on halu pyytää anteeksi mieheltä jolle olen "tehnyt väärin"

Joten miten joku voi sanoa, että pitkässä liitossa narsistin tunnistaa.. en minä tunnistanut.

Lue lisää

1. Teen sinusta loputtomasti ilmoituksia eri viranomaisille niin ettet saa hetkenkään rauhaa elää omaa elämääsi.

2. Kerron sinusta perättömiä tietoja iäkkäille ja sairaille vanhemmillesi, niin että he kärsivät puolestasi. Pyrkimys vahingoittaa uhrin läheisiä tai ainakin kiusata uhria.

3. Ajan sinua vastaan niin monta oikeusjuttua että näännyt.

4. Kyttääminen uhrin kodin ja työpaikan läheisyydessä sekä pienten merkkien jättäminen tarkoituksena osoittaa uhrille ettet pääse minusta koskaan eroon.

5. Olet hullu ja järjestän sinut hullujenhuoneelle ja otan lapset itselleni. Luonnehäiriötapauksissa on yleistä että häiriöinn on saanut uhrinsa sairastumaan ja tämä kokee olevansa syyllinen tilanteeseen vaikka ongelma on todellisuudessa häiriöisessä joka ei pysty tunnistamaan ongelmaansa ja sitä että juuri hän on ongelmien aiheuttaja.
-Siinä muutamia lainattuja NUT-lehdestä ja kohdallani toteutuneita.

Toipuva uhri kirjoitti:

1. Teen sinusta loputtomasti ilmoituksia eri viranomaisille niin ettet saa hetkenkään rauhaa elää omaa elämääsi.

2. Kerron sinusta perättömiä tietoja iäkkäille ja sairaille vanhemmillesi, niin että he kärsivät puolestasi. Pyrkimys vahingoittaa uhrin läheisiä tai ainakin kiusata uhria.

3. Ajan sinua vastaan niin monta oikeusjuttua että näännyt.

4. Kyttääminen uhrin kodin ja työpaikan läheisyydessä sekä pienten merkkien jättäminen tarkoituksena osoittaa uhrille ettet pääse minusta koskaan eroon.

5. Olet hullu ja järjestän sinut hullujenhuoneelle ja otan lapset itselleni. Luonnehäiriötapauksissa on yleistä että häiriöinn on saanut uhrinsa sairastumaan ja tämä kokee olevansa syyllinen tilanteeseen vaikka ongelma on todellisuudessa häiriöisessä joka ei pysty tunnistamaan ongelmaansa ja sitä että juuri hän on ongelmien aiheuttaja.
-Siinä muutamia lainattuja NUT-lehdestä ja kohdallani toteutuneita.

Lue lisää

ainakaan vielä tässä vaiheessa ;)

Mirri57 kirjoitti:

On tärkeää tietää esim. se, ettei ole kysymys mistään hoidolla parannettavissa olevasta mielenterveysongelmasta. Eihän sairasta ja hoitoa tarvitsevaa ihmistä jätetä, eihän? Hänen hyväkseen tehdään kaikki mahdollinen, jotta hän saisi apua ja hoitoa, ja alkaisi voida paremmin.

Noin moni vaikeasti luonnehairiöisen ihmisen puoliso ajattelee siinä luulossa, että toinen on sairas ja hoidon tarpeessa. Olisi tosi tärkeää saada tietää mistä todellisuudessa on kysymys. Ettei esim. vuosikausia kuvittele toistuvien itkuraivareiden sun muun aggressiivisuuden johtuvan vaikeasta (mutta hoidettavissa olevasta) depressiosta, tms.

Tämähän onkin yksi ikuisuuskysymys esim. puolisoilla: kuinka pitkälle tuetaan ja autetaan, milloin todetaan ihminen vaikeasti luonnehäiriöiseksi ja pelastetaan ympärillä olevat ihmiset. Tieto takuulla auttaa maallikkopuolison etsiskellessä vastauksia mielenterveysongelmaisen ihmisen läheisenä. Kysymys kuuluu: onko toivoa paranemisesta, kannattaako jatkaa rinnalla pysymistä sillä mielellä, ettei sairasta ihmistä ole tapana hylätä?

Rajojen asettaminen itsen ympärille on toki tärkeä juttu sekin. Muttei se yksistään riitä, jos läheinen on siinä luulossa, että kysymys on parannettavissa olevista mt-ongelmista. Pahimmillaan hän taistelee viimeiseen asti, jotta saisi omaisensa hoitoon, ja jotta tämä paranisi. Tarvitaan tietoa 'sairauden' luonteesta ja laadusta - sen paranemattomuudesta.

Lue lisää

Mirri: "On tärkeää tietää esim. se, ettei ole kysymys mistään hoidolla parannettavissa olevasta mielenterveysongelmasta. Eihän sairasta ja hoitoa tarvitsevaa ihmistä jätetä, eihän? Hänen hyväkseen tehdään kaikki mahdollinen, jotta hän saisi apua ja hoitoa, ja alkaisi voida paremmin."



Olen kyllä eri mieltä tästä. Sairas puoliso toki pitäisi ohjata hoitoon, mutta itselleni ei kyllä riittäisi pelkkä velvollisuudentunne suhteen jatkamisen perusteeksi. Jos rakkautta ei enää olisi, en kokisi suhteen jatkamista mielekkäänä, vaikka toisella olisi sairaus, jolle ei voi mitään.

vieraileva äiti kirjoitti:

on Raimo Mäkelän kirjoittama: NAAMIONA TERVE MIELI
Saa kaiketi kirjastoista.

Tyttäreni sai kaksi lasta narsistin kanssa ja kävi läpi "maratoniavioliiton" 3 kk,
karkasi lasten kanssa tarpeeksi kauas. Narsisti ex-mies pelotteli ja uhkaili
myös sinne tytärtäni..

Lukekaa kaikki narsistien lähellä elävät tuo kirja, meille ja koko lähisuvulle siitä
oli tosi paljon apua.

Sorry, en ehdi jutteleen enempää ja ihan vahingossa tänne ajauduin, enkä
voinut olla mainostamatta tuota kirjaa.

Hyvä ystäväni ja myös serkkuni ovat joutuneet narsistin uhreiksi. Molemmilta
meni työpaikat ja ystäväni myös paloi loppuun ja käy terapiassa. Serkkuni
sai uuden työn ja miettii kovasti kuka entisessä työpaikassa on seuraava uhri.

Vielä: Kaksi vaihtoehtoa narsistin läheisille: Ota auktoriteettiasema häneen ja
älä salaile totuutta siitä mitä hän tekee. Jos tähän et pysty niin pakene henkesi edestä!!!!

Lue lisää

-
Nimimerkki "vieraileva äiti" kirjoitti:

"Aika hyvä kirja narsismista on Raimo Mäkelän kirjoittama: NAAMIONA TERVE MIELI
Saa kaiketi kirjastoista..."

Toivottavasti ei saa, sillä tuo kirja on kaamea uskontoa ja Raamattua lyömäaseenaan käyttävä pseudotieteellinen tekele jonka jokainen kopiota pitäisi kohdella ongelmajätteenä.

tavallisen hyvä-huono kirjoitti:

Mirri: "On tärkeää tietää esim. se, ettei ole kysymys mistään hoidolla parannettavissa olevasta mielenterveysongelmasta. Eihän sairasta ja hoitoa tarvitsevaa ihmistä jätetä, eihän? Hänen hyväkseen tehdään kaikki mahdollinen, jotta hän saisi apua ja hoitoa, ja alkaisi voida paremmin."



Olen kyllä eri mieltä tästä. Sairas puoliso toki pitäisi ohjata hoitoon, mutta itselleni ei kyllä riittäisi pelkkä velvollisuudentunne suhteen jatkamisen perusteeksi. Jos rakkautta ei enää olisi, en kokisi suhteen jatkamista mielekkäänä, vaikka toisella olisi sairaus, jolle ei voi mitään.

Lue lisää

Olen kanssasi samaa mieltä siitä, ettei pelkkä velvollisuudentunne sairasta ihmistä kohtaan saisi olla parisuhteen jatkamisen syynä.

Lainaamassasi sitaatissa kuvasin ajattelua, joka yhä nykyisinkin on aika voimakas, ja joka saa aikaiseksi huonon ja epätyydyttävän parisuhteen ylläpitoa velvollisuudentunteen vuoksi. Moni kokee asian niin, että puolison psyykkinen sairaus tekee lähtemisen (hylkäämisen) vaikeaksi verrattuna siihen, että puolisolla ei olisi psyykkistä sairautta.

Tarvitaan aika vahvaa ja syyllistämisistä vapaata itsetuntoa ennen kuin ihminen pystyy ajattelemaan kertomallasi tavalla. Läheskään kaikilla ihmisillä ei ole sellaista, joten vaikeasti persoonallisuushäiriöinen puoliso/kumppani pystyy käyttämään pitkät ajat toista hyväkseen vetoamalla omaan psyykkiseen 'sairauteensa' oireineen. Toinen ei pysty jättämään, koska 'eihän sairasta ihmistä hylätä'...

Tosiasiassa silloin pitäisi pystyä ajattelemaan juuri noin kuin sinä sanoit: parisuhde ei voi/ei saa olla vain velvollisuus - 'hoitosuhteesta' puhumattakaan. Velvollisuudentunne (tai syyllisyydentunne) ei milloinkaan saisi olla motiivina sairaan suhteen jatkamiseen. On vain niin, että juuri ne velvollisuuden/syyllisyydentuntoisimmat ihmiset kaikkein huonoimmin tajuavat asian, ellei heitä auteta ymmärtämään sitä. Siksipä he ovatkin niin hyviä uhreja vaikeasti luonnehäiriöisille ihmisille, jotka vetoavat heihin 'psyykkisellä sairaudella/oireilulla' ja 'hoidon/tuen/ymmärtämisen tarpeella'.

Toipuva uhri kirjoitti:

1. Teen sinusta loputtomasti ilmoituksia eri viranomaisille niin ettet saa hetkenkään rauhaa elää omaa elämääsi.

2. Kerron sinusta perättömiä tietoja iäkkäille ja sairaille vanhemmillesi, niin että he kärsivät puolestasi. Pyrkimys vahingoittaa uhrin läheisiä tai ainakin kiusata uhria.

3. Ajan sinua vastaan niin monta oikeusjuttua että näännyt.

4. Kyttääminen uhrin kodin ja työpaikan läheisyydessä sekä pienten merkkien jättäminen tarkoituksena osoittaa uhrille ettet pääse minusta koskaan eroon.

5. Olet hullu ja järjestän sinut hullujenhuoneelle ja otan lapset itselleni. Luonnehäiriötapauksissa on yleistä että häiriöinn on saanut uhrinsa sairastumaan ja tämä kokee olevansa syyllinen tilanteeseen vaikka ongelma on todellisuudessa häiriöisessä joka ei pysty tunnistamaan ongelmaansa ja sitä että juuri hän on ongelmien aiheuttaja.
-Siinä muutamia lainattuja NUT-lehdestä ja kohdallani toteutuneita.

Lue lisää

Vastauksena viestiisi voin vain todeta, että kaikki nuo asiat ovat elämässäni karmaisevaa totta.

Mirrin argumentit olivat samansuuntaisia, kuin omat kokemukseni ovat olleet.
Olen elänyt 24 v. narsistimiehen kanssa, joka on uhannut itsarilla, syyllistänyt mut, että ei jaksa elää, kun olen niin kamala ihminen, ja jos vain mä älyäisin itse muuttua, niin kaikki olisi aivan toisin, eikä hän koskaan olisi sairastunutkaan.
Todellisuudessa oli alkkis, deeku ihan. Kun lakkasin hyysäämästä ja jätin omilleen neljäksi kk: ksi , tuli toisen miehen asuntoon "kyläilemään" salaa, ettei ainakaan muut nauti mun muijasta, kun minäkään en.
Soitteli uhkauspuheluita silloisen majapaikan antajalle, ja mulle, murtautui sähköpostiini, valehteli lapsilleni , sosiaaliviranomaisille, jne.

Puhui toiveikkaana potaskaa hyvistä aikeistaan, kun huomasi, että on menettämäisillään mut. ja minä hölmö uskoin!!!
Olen saanut ( tai oikeammin olemme koko perhe) saanut posttraumaattisen pelkotilan ainaisesta uhkailustaan, pelkäämme väkivaltaisuutta, joka kuulemma vain puhkeaa hänessä, mutta on mun vikani.
Minä sen hänessä aiheutan.Hänen mielestään.
Poikani on kolme kertaa ottanut narsistimasentujan kädet pois kurkultani.
Rahavaikeudet ja luotto-ongelmat ovat mun vikani, ja kuulin tuossa tänä kesänä , nyt kun nuorimmainen on 16, että ei olisi alunperinkään halunnut lapsia kanssani, kertoipa tuon vain liian myöhään.
Kun suku ei luota häneen, olen kuulemma puhunut hänen siskolleen tahallaan pahaa hänestä.
Uskomus on totta, ja totuus on vain uskomus, riippuu, onko hän altavastaajan vai päällesylkijän asemassa...

Olen sanomattoman uupunut ja itselleni vihainen, että en nähnyt aiemmin, minkälainen mies hän on.
Rakastin ihan liikaa, pelkäsin liikaa seurauksia, ja liikaa, että tekee itselleen jotain.
Liian lähellä olin itse tilannetta, niin, että en kyennyt objektiivisesti havainnoimaan omaa tilannettani vaan pidin itseäni oikeasti syypäänä kaikkeen siihen, josta minua haukkui.
Ehdottomuus, kuuntelemattomuus, vastuuttomuus, huomionhakuisuus, oikeassaolemisen pakonomainen tarve, rajaton tyhmyys ja täydellinen piittaamattomuus muiden tunteista ovat varmoja tuntomerkkejä narsistista.
Narsisti ei tunne mitään, ei itsensä tunteita, saati toisen.
Mutta ei niitä kriisitilanteessa näe, vaan jälkikäteen, kun kimpaantuu tarpeeksi tilanteeseen ja uskaltaa päästää irti.

Mutta ammattilainenkaan ei aina narsistia tunnista:
Mirrin kommentti siitä, että työminä ja kotiminä eivät kohtaa on niin totta...
Tai että kukaan tuttava ei usko sitä todeksi,minkä jokainen sukulainen näkee.
Saati, että lapset kehtaisivat tuoda narsistin kotiin kavereita, narsisti varastaa shown näyttävällä ja huomiota hakevalla käytöksellään.
Ylipäänsä narsistin aidoin halu taitaa olla herättää huomiota, olla teatraalinen, mutta siten, että se näyttää muiden paskamaisuudelta häntä kohtaan.
Esim. lausutaan toiselle hiljaisella äänellä paskamaisuus korvaan, joka herättää itkun silmään läheiselle, ja kas, läheinen on se , jolla viiraa, ei tämä pirullinen kuiskuttelija.

Olen ainakin itse pysyvästi vammautunut henkisesti vaikeasti narsistisen miehen vaimona.
Enkä sitä mitenkään huomannut yhdessäolomme aluksi.
Olisi pitänyt hälytyskellojen soida, kun mies asuu vanhempiensa kanssa vaikka on 30.

Kuulostaa ihan työpaikkakiusaamiselta eli olet kiusaamisen uhri. Toki tämän kiusaamisen taustalla voi olla narsistinen persoonahäriö, mutta ei se ole kauhean yleinen tällaisessa suoran toiminnan työpaikkakiusaamisessa. Toi läheisyys helposti tekee sen, että työsuhde muuttuu avioliitolle ominaiseksi ja sitten pomo kiukuttelee kuin joku pikkukakara.

Mutta et ole avioliitossa hänen kanssaan, vaan työsuhteessa ja siinä on se hurja etu, ettei sinun tarvitse tietää, mitä tämän käytöksen taustalla on. Se ei tavallaan kuulu sinulle lainkaan. Sinua kiusataan töissä ja siltä pohjalta asiaa olisi ajateltava. Kun pomo kiusaa, niin siinä ei kylläkään usein ole muuta vaihtoehtoa kuin työpaikan vaihto. Ellei sitten ole vielä suurempaa pomoa, jolle tästä alemmasta pomosta voi valittaa. Netistä varmaan löytyy googlella paljon asiaa, kun laittaa siihen "työpaikkakiusaaminen" hakusanaksi. Kannattaa joka tapauksessa vähän katsella mitä muuta vois tehdä ja laittaa papereita ja käydä työpaikkahaastatteluissa. Se kannattaa tehdä salassa siten, ettei kerro edes työkavereille. Niiltä työkavereilta voi lähinnä kysyä sitä onko niillä kiusaamiskokemuksia?

sanoisin tähän kirjoitti:

Kuulostaa ihan työpaikkakiusaamiselta eli olet kiusaamisen uhri. Toki tämän kiusaamisen taustalla voi olla narsistinen persoonahäriö, mutta ei se ole kauhean yleinen tällaisessa suoran toiminnan työpaikkakiusaamisessa. Toi läheisyys helposti tekee sen, että työsuhde muuttuu avioliitolle ominaiseksi ja sitten pomo kiukuttelee kuin joku pikkukakara.

Mutta et ole avioliitossa hänen kanssaan, vaan työsuhteessa ja siinä on se hurja etu, ettei sinun tarvitse tietää, mitä tämän käytöksen taustalla on. Se ei tavallaan kuulu sinulle lainkaan. Sinua kiusataan töissä ja siltä pohjalta asiaa olisi ajateltava. Kun pomo kiusaa, niin siinä ei kylläkään usein ole muuta vaihtoehtoa kuin työpaikan vaihto. Ellei sitten ole vielä suurempaa pomoa, jolle tästä alemmasta pomosta voi valittaa. Netistä varmaan löytyy googlella paljon asiaa, kun laittaa siihen "työpaikkakiusaaminen" hakusanaksi. Kannattaa joka tapauksessa vähän katsella mitä muuta vois tehdä ja laittaa papereita ja käydä työpaikkahaastatteluissa. Se kannattaa tehdä salassa siten, ettei kerro edes työkavereille. Niiltä työkavereilta voi lähinnä kysyä sitä onko niillä kiusaamiskokemuksia?

Lue lisää

Joo, työn luonteen vuoksi me ollaan jatkuvassa tekemisessä toistemme kanssa ja tietysti se lisää aina ristiriitojen riskiä. Sen tiedän, että hän itse voi huonosti ja ehkäpä näin purkaa pahaa oloaan. Tuota vittumaista käytöstä voi kestää ensin vaikka koko viikon, jonka jälkeen hän saattaa katua ja pyytää anteeksi. Sitten voikin mennä jonkun aikaa tosi hyvin, kunnes taas joku laukaisee tuon käytöksen. Hyvänä päivänä hän on valloittava persoona ja suorastaan ihana ihminen. Hänessä tuntuu vuorottelevan kaksi eri ääripäätä, enkä minä ymmärrä kuka ja mikä hän on oikeasti. Nuo ääripäät voivat vuorotella myös saman päivän sisällä, mikä on hämmentävää. Samaa käytöstä myös muiden ihmisten kanssa. Vaikka en minä täysin tarkkaan tiedä, mitä muille sanoo/tekee, mutta huonoa käytöstä myös muita kohtaan samoin kuin tuota hyvääkin käytöstä.

Kun pannaan sun työnantaja ja mun mies samaan työpaikkaan, niin saat työrauhan,tosin työt jää kyllä tekemättä-
katopas kun kaksi narsistia eivät ehdi muuta tekemään kuin kilpailemaan siitä, kumpi osaa olla paskamaisempi, tai että kummalla on oikeus sanoa mitä ja miksi ja kumpi onkaan pomo ja kuka niin sanoo, että pomo muuten on pomo lainkaan, että jos se vaikka onkin vain vi***aan sillä paikalla...ja että kyllä se paikka kuuluisi paljon paremmin työt tekevälle narsistimiehelleni, joka osaa ihan kaiken... tai ainakin melkein...ja jos ei osaa, osaa ainakin käskyttää tehokkaasti.

- mulla tämmöinen kokemus avioliitosta, sä sentään pääset kotiin, pois, lepäämään välillä. Mulle koti on työpaikka, 24 h.
Mä en, en voi mennä minnekään, ettei narsistimasentujamies vain tee itselleen mitään.
Kerronpa miten syvälle voi toinen satuttaa: kun hain tyynyä, jolla oli päätään pitänyt, mulla meinasi laatta lentää, koska siinä oli sen haju. YÄK !