Sos.tilanteiden pelko-testin pistemäärä

saparosika

Elikkä paljonko te saatte tästä sosiaalisten tilanteiden pelko-testistä:
http://www.socialanxietysupport.com/disorder/liebowitz/

ja jos joku tarvitsee suomenkielistä versiota, niin se löytyy täältä:
http://www.ebm-guidelines.com/xmedia/duo/duo80017.pdf

Olen jo useamman vuoden ajan epäillyt mulla tätä sosiaalisten tilanteiden pelkoa olevan, masennustakin, ja lopulta tänä syksynä hakeuduin lääkärille.
Siitä lähtien olen käynyt psykiatrisen sairaanhoitajan luona keskimäärin noin kerran-kaksi kuukaudessa. Tästä sos.tilanteiden pelko-epäilyksestäni olen puhunut kyllä, mutta tuntuu, ettei se oikein ota mua tosissani sen suhteen.
Nyt tein sitten tuon testin, ensimmäistä kertaa, ja 114 pojoa siitä paukahti.
Vähän yllätti..Ei siksi, ettenkö itse kokisi tämän elämääni rajoittavan/häiritsevän, vaan siksi, että tämä psyk.sairaanhoitajani niin kovasti on koittanut väittää mun olevan ihan normaali.

Ai niin, unohtui sanoa, että lääkitys mulla on, 20 mg Optiparia/pv (en tosin edes tiedä onko ne tähän pelkoon vaiko todettuun masennukseen). Kuitenkin tuntuu, että tarvis rinnalle jotain muutakin apua..Olo usein sellainen, että heitän koko elämäni hukkaan näin. Ihan kuin en osaisi elää ollenkaan!

Mutta joo..mielenkiinnosta pyydän, että testatkaapa itsenne ja vastatkaa! Kommentoidakin saa asiaa, ja sen jälkeen mä mietin, että koitanko vielä ottaa asian esille, jos siihen jotain apua sitten saisi..

99

12676

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • diagnosoitu

      133 pistettä. Ko. diagnoosi kuuluu niihin, mitkä on minulle annettu. Eläminen on vaikeaa.

    • lkjhf68olk

      85, ei diagnoosia

    • shtrrr

      123p. You have very severe social anxiety. Tiedetään. Outoa on, että vaikka pelkään suuresti, mulla on joskus halu ja tarve tulla huomatuksi, ja se tuntuu aina vähentävän tilani vakavuutta, vaikka päivittäin julkisten paikkojen pelkoni on sitä että ennemmin kuolen nälkään ja katuojaan kuin lähen kauppaan tai kerjäämään rahaa sossulta.

    • bföbflfo

      mul tuli toi severe social anxiety. se on ollu mul tosi kauan, ja haittaa koulunkäyntiä yms. ihan arkipäivästä elämää. en kuitenkaa tiedä miten hakeutua hoitoon, siis terapiaan? ja entiedä edes miten uskaltaisin, ja oisko siitä sit kuitenkaa apua.. tietääkö kukaan, onko tähän jotai itsehoito ohjeita joita vois kokeilla?

    • 61 pojoa

      Olen kärsinyt masennusoireista ja sosiaalisesta ahdistuksesta teini-iästä lähtien ja nyt päälle parikymppisenä alkanut käymään terapiassa pakon edestä. Sen verran hankalalta tuntuu itsensä kanssa oleminen. Eli alussa ollaan vielä täälläkin.

      Tsemppiä kaikille ja muistakaa, että saman arvoisia me oikeesti ollaan vaikka elämä jännittäiskin!

      • saparosika/aloittaja

        Jos saa tarkemmin kysellä, niin käytkö ihan terapiassa/psykologilla, vai tällaisella julkisen puolen psykiatrisella sairaanhoitajalla?

        Ihan siksi kysyn, sillä itse käyn tällaisella sairaanhoitajalla juttelemassa aina silloin tällöin. Meidän paikkakunnalla on pääterveysasemalla vain KAKSI psyk.sairaanhoitajaa, joiden vastuualueena on lähes koko kaupungin asukkaat sekä yhtäkkiset kriisitilanteet yms!! Vastaanottoa on käsittääkseni vain jokatoinen viikko, ja heillä ihan mahdoton kiire..Ja minusta kun tuntuu, ettei mulle nuo käynnit muutaman viikon välein riitä ollenkaan.

        Osaatko sinä tai joku muu sanoa, että onkohan julkisella puolella edes mahdollista päästä ihan psykologille tai johonkin terapiaan, sellaiseen joka olisi vähän intensiivisempää...? Vai täytyisiköhän sellaista halutessaan kääntyä reilusti vaan yksityisen puoleen..
        Tietysti vähän paikkakuntakohtaistakin varmaan.


    • 61 pojoa

      Käyn psykoterapiassa kaksi kertaa viikossa. Pääsin siihen psykiatrin lausunnolla ja Kela korvaa suurimman osan maksuista.

      Tässä on lista psykoterapeuteista psykologiliiton sivulta:
      http://www.psyli.fi/psykoterapeuttiluettelo
      Teraupeutteja on toki psykologien ulkopuolellakin, mutta ainakin tästä pääset alkuun :)

      Tsemppiä!

    • näinkin

      oho, minulla diagnoosi, muuta vain 30 pistettä tuli

    • en kestä enää

      139p. Olen niin väsynyt ja kyllästynyt koko elämään tän ongelman takia! En ole päässyt edes ovesta ulos pariin viikkoon. Rauhottavat on ainoita mitkä auttaa mutta mulle ei ole ikinä tehty diagnoosia ja bentsojen saaminen tuntuu nykyään olevan niin vaikeaa. Paniikkikohtaus tulee kun vain ajattelenkin ihmisten ilmoille lähtemistä!

    • 25467

      Tuli 91 pistettä, pieni yllätys oli. Oon vasta viime aikoina ajatellu ett mulla vois olla lievä sosiaalisten tilanteiden kammo, koska kädet tärisee joskus ihmisten lähellä ja saan joskus myös sosiaalisten tilanteiden jännityksestä johtuen päänsärkyä. Aiemmin oon pistäny kaiken vaan ujouden piikkiin.

    • pelkis

      121 pointsia. Diagnoosi löytyy.

    • 14 pistettä

      Minulle on diagnosoitu lievä sos.tilanteiden pelko. Näköjään se on lieventynyt entisestään.
      Ennen pelkäsin ihmisiä niin etten voinut katsoa silmiin tärisemättä saati syömään ja juomaan missään muuten kuin yksin.
      Olen siis voittanut pelkoni! Enpä olisi ikinä arvannut. Tämän helvetin tappamiseen kului semmonen reilu 15 vuotta, sitkeästi vain altistamalla itsensä ja keskittymällä muihin juttuihin kuin itseeni.
      Tuon pelon takia tuntui etten voi elää ollenkaan normaalia elämää ja olin hyvin hyvin masentunut. Tuntui, että olen täysin poikkeava ja hullu, kun pelkään muita niin kauheasti.
      Olen nyt 30 vuotias.

    • arkuli

      Mä sain:
      Esiintymistilanteiden osapisteet 49
      Sosiaalisten tilanteiden osapisteet 30,5
      Yhteensä: 79,5p

    • Mä sain:
      Esiintymistilanteiden osapisteet 72
      Sosiaalisten tilanteiden osapisteet 66,eli täydet molemmista.
      Yhteensä 138
      Diagnoosia mulle ei oo tehty mutta lääkäri sanoi mulla olevan sos.tilanteiden pelko.En tiedä miksei mulle tehdä virallisia diagnooseja.

    • mörkö maakari

      16. Määrä kasvoi varmaan, koska inhoan juhlia, joten vältän niitä täysin.

    • yuliett

      99 pistettä tuli. Pahinta ikinä on yleiset safkailupaikat, en pysty syömään tuntemattomien seurassa yhtään. Kädet tärisee niin paljon ettei saa ruokaa edes suuhun. Ainoa miten selviydyn seurassa syömisestä on totaalinen sulkeutuminen ja välinpitämättömyys, joten ehkä pitää ne romanttiset kynttiläillalliset unohtaa..... :( mulla ei ole diagnoosia ja lääkitystäkään en tod. näk. saa aikaiseksi itselleni puhua. Aika runsaasti on seurannu huimausaineiden käyttöä tästä, kun ainoa milloin voi vähän vapautua ihmisten seurassa, mutta siihen ne ihmissuhteet sitten jääkin kun selvinpäin elää vaan oman pään sisällä, aina pohtimassa omaa itseään ja mitä teki ja miksi. Rasittaa aika älyttömästi.

      • TäysPöljä

        Tiiätkö mulla on sama juttu. En pysty syömään tuntemattomien seurassa, monesti saattaa olla, etten pysty ajattelemaankaan syömistä hyvien ystävienkään seurassa. Puolisoni on ainut, jonka seurassa voin syödä rentona, omana itsenäni. Mä menen jotenkin syömis- ja juomistilanteissa lukkoon, enkä haluaisi, että kukaan näkee kun syön.
        Mulle tulee sellanen ihan hullu olo, että pyörryttää ja en saa haarukkaa tai lasia vietyä suuhun. Tuntuu että niskat jäykistyy ja haarukka jää puolitiehen. Ihan kahjoa, tajuan tämän olevan aivan pöljää, mutta siitä huolimatta tämä varjostaa kauheasti elämääni. En mielelläni käy ravintolassa syömässä, pelkkä ajatus, että pitäisi syödä ja juoda vieraitten ihmisten ympäröimänä kauhistuttaa. Kuitenkin haluaisin kovasti käydä ulkonakin välillä syömässä. Samoin ruokavierailukutsut stressaa ja yritän keksiä hätävalheita, jotta pystyn luikertelemaan kutsuista :( En halua elää näin, mutta en näe poispääsyäkään. Muakin rasittaa ihan kauheasti ja kyllästyttää, en oikein enää jaksa!
        Luonnollisesti mullakin alkoholi on oiva apu, kun tulee tarpeeksi otettua alkoholia, koska se auttaa vapautumaan ja unohtamaan hetkeksi nämä pakko-ajatukset.
        Kenellekään en ole tästä puhunut, koska tuntuuhan tämä vaiva itsestäkin niin järjettömältä, en kehtaa kertoa edes puolisolleni, olen salannut tämän jo vuosia.


    • En pelkää

      23

    • -..-.-.-.-.ll,--

      68

    • asgr

      112. Help!!!!

    • Silly me

      Lievä-keskiverto 40 pistettä. Jatkuva jännittäminen, epävarmuus ja stressi ovat aiheuttaneet kuitenkin sen, että sairastuin kymmenisen vuotta sitten krooniseen eteisvärinään. Beetasalpaajat kuuluvat elämääni siksi ihan pakostakin. Muutoin yritän selvitä terapialla ja itsesuggestiolla, sillä järjellä ajateltuna tiedän, että ongelma on minussa, ei muissa. Jos siis toimin ennakoiden ja yritän pysyä mahdollisimman rauhallisena (puhe, eleet yms), muut eivät jännistystäni huomaa. Työelämässä jännitykseni aiheuttaa väistämättä ahdistusta ja välttelyä, koska yritän välttää ennaltaarvaamattomia tilanteita, mutta toivon että siedättämällä ja hyvien kokemuksien kautta opin. Yritän järkeillä, että ei tässä kukaan ole henkeä viemässä vaikka vähän vinoon katsoisivatkin. Siksi maltti on ollut minulle valttia. Moinen keittiöterapia ei toki vaikeaan ahdistukseen auta, mutta itseäni se on auttanut :)

    • 92

      92 pistettä. Kaupassa käynti jännittää, jonottaminen saa sydämen hakkaamaan, pelko ettei olekaan rahaa tai en muuten vain pysty maksamaan ostoksia ja takanani olevat turhautuvat. Ja se pakkaaminen! Tuskailen kiireissäni pussin kanssa ja yritän ettei mikään terävä kulma (maitotölkki esim) vain tekisi reikää pussiin ja pussi leviäisi kesken matkan ja minua tuijotettaisiin. Ulos lähtiessäni tarkistan monta kertaa näytänkö jollain tavalla typerältä, julpit kiinni, takki hyvin, housuissa ei mitään likaa kuten takapuolessa joku langan palanen roikkumassa. Yritän olla mahd. huomaamaton ihmisten ilmoilla.
      Koulussa jäin toisen kerran luokalle, enkä edes enää uskalla mennä sinne kun ei tunne ketään ja uusia opettajiakin tullut. Ja kun uusien tuttavien kanssa pitäisi jutella en saa sanaa suustani ja kun minulta jotain kysytään punastun ja puhe muuttuu änkytykseksi eikä ajatus kulje. En mielelläni tapaa uusia ihmisiä enkä mene paikkoihin missä on paljon porukkaa/en tunne ketään. En ole saanut itsekään aikaseksi tehdä tälle mitään..

    • 44 pistettä

      joten mä taidan alkaa olla parantunut, vaikka diagnoosi kyllä on..

    • Not suffering?

      42 pistettä - yllättävän vähän. Ja testi sanoo "You do not suffer from social anxiety." Olen eri mieltä..

      Ei diagnoosia, kymmenisen kerran rupeama on asioita puitu lekurin kanssa.

      Vihaan puhelimessa puhumista, erityisesti seurassa ja erityisesti englanniksi. Työpaikan ryhmätilanteet ahdistavat. En voi kuvitella pitäväni palaveria/muutenkaan toimimaan seremoniamestarina. Pahimpia ovat muutenkin tilanteet, joista ei ole mahdollisuutta paeta. En yleensä voi mennä baariin.

      Itse itseäni tutkien&hutkien olen jäljittänyt ongelmien syyksi jatkuvan kiusatuksi tulemisen lapsena.

      Noh, ei menetetä toivoa. Hallittu siedätyshoito tuntuu auttavan, ja alan huomata, että maailmahan on itse asiassa pullollaan mahtavia tyyppejä, joiden kanssa olla tekemisissä. Hidasta vaan on tämä parantuminen..

    • uihopl

      135. Ei diagnoosia, ei mitään lääkitystä (paitsi melatoniini nukahtamiseen), tarkalleen ottaen kukaan ei taida edes olla tietoinen ongelmistani. Ehkäpä pitäisi hakea apua jossain vaiheessa. Kunnan psykologin numeroa on tullut aina välillä pyöriteltyä, mutta se soittaminen on aivan liian vaikeaa...

    • n18_

      Your score:
      59(fear) 56(avoidance) = 115
      You have very severe social anxiety

      Tiedossa oli kyllä... Opiskelu ihan mahdotonta, kun on esiintymistilanteita, pienryhmäopetusta, pari- ja ryhmätyöskentelyä... Toisten kanssa en ole pystynyt ruokailemaan melkein neljään vuoteen. Muita vieraita en pysty kotiini päästämään kuin perheenjäseniä, puhumattakaan siitä että itse pystyisin kenenkään luona käymään tai ketään tapaamaan. Kaupassa, postissa, kirjastossa yms. sentään pystyn vielä asioimaan, kykenen elämään itsenäisesti ja puheluiden kanssa olen rohkaistunut kun on ihan pakko ollut. Mutta muuten välttelen kaikkea viimeiseen asti ja jos on mahdollista, niin hoidan asiat netin kautta. Ahdistuneisuushäiriötä epäilty ja masennusta mitä luultavammin on, minkäänlaista diagnoosia tai lääkitystä ei ole. Nyt kun pystyis vaan hakeutumaan oikeeseen osotteeseen. :)

      • M25_-_-_

        moro.. oon 25 vuotias äijä ja painiskelen samojen asioiden kanssa.
        virasto asioiden hoito tuntuu ihan mahdottomalta tehtävältä.
        vaikka kuitenkin aina sen pakon edestä hoidettuani totean että ei se niin paha homma edes ollut niin seuraava reissu on ihan mahdoton.


    • Ahdistunut

      Sain tosta testistä 40 pistettä mut koulussa ahdistaa tosi paljo kaikki ihan normaalit tilanteet ja alan täristä ja hikoilla joka vaan pahentaa ahdistusta ja se taas pahentaa fyysisiä oireita. Kaupan kassalla myös välillä ahdistaa tosi paljo ja viimeaikoina on alkanu kotonaki ahdistamaa välillä normaalit sosiaaliset tilanteet. En kehtaa puhua tästä kenkää kanssa. Tätä on jatkunu 2 kuukautta ja tuntuu vaan pahenevan. En saa välillä edes nukuttua ku mietin että miten selviin huomisesta. Esiintymis tilanteet on aina ahdistanu. Miten voisin välttää ahdistusta ja päästä yli tästä ilman että joudun kertomaan tutuille tai perheelle?

    • kokemusta on

      eikä kun kerro kaikille joille vaan kehtaat ja juokse vielä perässä selittämässä. Tämmöinen halu salailla sitä kuuluu näiden häiriöiden oireisiin ja ihminen eristyy miettimään erilaisia parannuskeinoja yksin. Minun mielestä pitäisi siis tehdä juuri toisin päin, selittää niistä mieluummin muille ja välttää alkaa harrastaa niiden yksin puimista.

    • sellast se on

      89 pistettä, ja onhan tuo tässä elämän aikana tullut aika selväksi että pahemman laatuisesta ujoudesta on kysymys. Välttelen kaikenlaisia sosiaalisia tilanteita, paitsi niitä joihin on pakko mennä. Sosiaaliset tilanteet on perseestä.

      En mä nyt mitään paniikkikohtauksia saa, ja selviän kyllä niistä tilanteista, mutta se miten tämä vaikuttaa itsetuntoon ja aiheuttaa sitä kautta masennusta, tekee elämästä nauttimisesta vaikeaa. Apua olis kiva saada, koska tämä kaikkien asioiden oman pään sisällä puiminen tuntuu vaan pahentavan asiaa, mutta eipä sitä oikein uskalla kenellekään puhua...

      Toisaalta ihan toistuvasti joihinkin tilanteisiin meneminen kyllä auttaa, kun siihen tottuu, esim kaupassa käyminen ei aiheuta mitään ahdistusta, paitsi jos pitää maksaa jollain hiluilla ja niitä sitten kaivella siinä kassalla (mitä harvoin teen, jos maksan hiluilla niin kaivan ne hilut jo valmiiksi esiin).

    • fjdkfhvnfkghb

      71 - "You have marked social anxiety" Jaahas... :/

    • kisssssssssa

      36(fear) 28(avoidance) = 64
      You have moderate social anxiety.

      Tosin yhdellä lisäpojolla olisin jo seuraavassa kategoriassa.

      Mulla ei ole mitään tähän liittyvää diagnoosia. Sen sijaan masennus on ollut keskivaikea-vaikea, mutta katson, että se liittyi muihin asioihin (todella vaikea avioliitto/avioero ikidiagnosoimattoman (tod.näk. narsistisen) persoonallisuushäiriöisen kanssa). Lievää masennusta ja ahdistusta mulla on kyllä ollut teininä, nyt siis 30, liittyen just jännittämiseen ja uusien ihmisten kanssa olemiseen ja heihin tutustumiseen. Nämä on vaan sinänsä vähän vaikeita asioita, kun etenkin nuorena on ihan normaalia olla epävarma. No, jos onkin vähän enemmän epävarma, onko se sitten huono itsetunto (jossain määrin koulukiusattu), temperamenttipiirteenä oleva ujous ja tietynlainen varautuneisuus uusissa tilanteissa (kyllä löytyy), masennus, joka saa ajattelemaan, että on huonompi kuin muut, vai sosiaalisten tilanteiden pelko, joka itse asiassa johti siihen masennukseen..

      Omasta tilanteestani olen sitä mieltä, että taipumusta sosiaalisiin pelkoihin on, ja perimää löytyy. Kumpikaan mun vanhemmista ei oo ikinä millään tavalla nauttinut esiintymisestä, vaan vältelleet sitä niin hyvin kuin mahdollista. Äiti on noin muuten aika sosiaalinen ja juttelee vieraille, isä taas oli aika varautunut. Minustakaan ei ihan tasan ikinä mitään esiintyjää tule. Mun kohdalla huono juttu oli muutto 10-vuotiaana toiselle paikkakunnalle, ja sen yhteydessä tullut trauma (kaksi rinnakkaisluokkaa, joku oli kämmännyt ja opettajat riitelee mun nenän eessä, kumpi joutuu ottamaan uuden oppilaan -> teki muuten todella hyvää itsetunnolle, vaikka tämän seuraukset tajusinkin vasta paljon myöhemmin). Mulla on välillä ollut parempia ja välillä huonompia aikoja, ja sen mukaan menee myös mun pelot. Nykyään rakastan käydä yksin kaupungilla, kaupoissa, syömässä jne. mitä ikinä. Olen myös matkustanut yksin, ihan toiselle mantereelle asti. Nämä eivät enää tuota ongelmia. Pystyn elämään välittämättä vieraista ihmisistä, puhumaankin ihan vieraille ihmisille, vaikka se edelleen nostaa hien pintaan ja selkä ja kainalot kastuvat. Mulle paljon vaikeampaa on tavata uudelleen joku sama "vieras" tai sitten ihmisiä, jotka ovat puolituttuja. Luonnollisesti hankalaa on myös tilanteissa, joissa joutuu jotenkin arvioiduksi. Ei siis mitään treffejä tai työhaastatteluita mulle kiitos. ;) Treffeillä voi tosin olla humalassa, työhaastattelussa taas yleensä ei...

      Tiedän, että mun jännittäminen ja pelot ovat jotain, mikä ylittää normaalin. Sitä on hyvin vaikea kuvailla, miksi pelottaa, mutta se paniikki tulee jostain syvältä, ja silloin tekee mieli lähteä nopeasti ja kauas karkuun. On äärimmäisen turhauttavaa kuulla uudelleen ja uudelleen, kuinka ihmiset hokevat, että kaikki jännittää ja sillä siitä pääsee, että menee vaan niihin vaikeisiin tilanteisiin. En tiedä, mitä nämä ihmiset luulevat, että auttaa, kun on siihen tilanteeseen itsensä sitten jossain mielenhäiriössä asettanut ja vähintään omasta mielestä siitä tuli ihan katastrofi. Silloin ajattelee vaan, ettei enää ikinä ja kelailee uudelleen ja uudelleen mielessään, mikä kaikki meni pieleen ja tuntee poskien kuumotuksen, kun muistaa nekin typerät sanat, jotka piti päästää suustaan. Paljonko auttoi?

      No, elämä on jatkuva koulu, ja kyllä mä sanoisin, että eteenpäin olen päässyt tässäkin asiassa. Ehkä mä joskus voin elää jotain suht normaaliakin elämää, ja päästä töihinkin. Nythän olen onnekseni vielä opiskelija kirjekurssiyliopistossa, ei tarvitse miettiä haastatteluita, mahdollisia esiintymisiä, puheita, palavereita, aina uusia ihmisiä... Mutta kuten sanottu, onhan sitä toivoa niin kauan, kuin on elämää. :)

    • Afox_

      68p (38 30). Ongelmani on lähinnä tilanteet puolituttujen kanssa, tuntemattomat ja ystävät ovat ok. Rauhoittavia en ole koskaan saanut vaikka niitä kaipaisin, en pysty käymään koulussa enkä hoitamaan raha-asioitani tämän takia.

    • jännittäjää

      103 tipahti ja ei yllättänyt.. nyt 6-7v ollut on-off lääkitys (Cipralex) masennukseen, paniikkiin ja sosiaalisten tilanteiden pelkoon, lopetan lääkkeet aina (lääkärin luvalla) kun tuntuu hieman paremmalta ja koska en tykkää Cipralexin sivuvaikutuksista. Muitakin lääkkeitä on ollut mutta niissä vielä pahemmat sivuvaikutukset taikka ei tehoa. Nyt olen ollut puolisen vuotta taas ilman lääkkeitä mutta on kyllä jumalattoman vaikeaa, hyvä että saa pakotettua ittensä edes ovesta ulos ja töihin. Niin, tiedän että on ihmisiä ketkä eivät pysty edes sitä tekemään, mutta minä kun satun olemaan taistelija ja on opetettu kotona että omilla pärjätään niin pakkohan se on sitten töissä käydä. Vapaa-ajalla en sitten pahemmin ulos menekkään esim.kauppaan tai mitään ja hoidan kaupassakäynnit työmatkalla kun kerran samalla jo paniikissa ulkona ollaan, tai jätän kyllä senkin usein tekemättä, mutta pakko välillä käydä kaupassa kun yksin asuu.

      Nyt ehkä menee hieman sivuraiteille, mutta kumminkin.. Pahinta on ollut huomata että varsinkin viime aikoina on alkanut kytemään, ehkä tähän jotenkin liittyvä, ihmisviha. Kun on paniikissa ja pelkää vieraita ihmisiä, niin esim. ihmisten tuijotus tuntuu tosi pahalta ja se saa paniikin ja masennuksen lisäksi aikaan suurta vihaa. Ja myös muihin ihmisiin kohdistuva tuijotus saa raivon valtaan. Onkin ollut raivostuttavaa seurata kuinka tälläkin etelä-suomalaisella paikkakunnalla riittää näitä, usein keski-ikäisiä, ketkä pällistelevät ihan pokkana suu auki jos näkevät vähänkin jotain massasta poikkeavaa. Suuria ihmetyksen aiheita täällä näyttäisi olevan mm.rastat, shokkivärjätyt hiukset ja mustat vaatteet, ja esim.maiharit mitä olen alkanut käyttää nyt loskakelien tultua ovat suuri ihme (siis hyväluoja maiharit!) Ja (junassa kuultua, keski-ikäinen seurue) mustat vaatteet on kuulemma yhtäkuin saatananpalvoja, samaten jos halloweenina tai muuten cosplayaa jotain horror hahmoa on myöskin yhtäkuin "hyväluoja jotain saatananpalvojia tai sekopäitä" (suora lainaus, keski-ikäinen nainen) Joskus onneksi osaa nauraa näille asioille, mutta hyvin usein vain suututtaa, ja valitettavasti tällainen ihmisten pukeutumisen tuomitseminen myös vaikuttaa omaan pukeutumiseen kun ei halua paniikin takia lisää huomiota :(
      En siis halua tuomita keski-ikäisiä ja en itsekkään ole enään teini (29v) mutta jostain kumman syystä kaikki tuijottajat ja pukeutumisen tuomitsijat ovat keski-ikäisiä ja mietinkin tänään mistäköhän johtuu..? Kun eikös se niiden nuoruus joskus 70-luvulla ollut myöskin suhteellisen hullua pukeutumisaikaa..

      En tiedä jaksanko seurata tähän tulevia vastauksia, mutta sainpas purettua mieltä :P

    • laidasta laitaan

      Riippuu aivan siittä, KEITÄ näissä testin kuvitteellisissa tilanteissa on mukana.

      Itselläni jännitys ja jopa pelko lähtee ihan siitä, missä asemassa olen suhteessa toiseen/toisiin osapuoliin. Jos olen vahvoilla, ts. kokeneempi ja asiasta tietävämpi ja ylempänä hierarkiassa, no problem. Olen suorastaan ylivilkas, puhelias ja jopa teatraalinen, ADD/ADHD:kin kun taidan myös olla...

      Jos taasen olen altavastaajana, kellon ääni on aivan toinen. Myyntihommasta (oikeasta tai sosiaalisesta, ts. myyntiähän se on monella tapaa vuorovaikuttaminen ja vaikuttamaan pyrkiminenkin) ei tule mitään. ETENKÄÄN jos joudun "tyrkyttämään" omaa osaamistani.

      Siksi kaiketi olenkin työtön, jo useamman vuoden vaikka CV:ssä on mittaa, taustalla monipuolinen akateeminen(kin) koulutus ja kokemustakin on monista tehtävistä, johdostakin. Kun pääsen organisaatioon sisään ja tutustun ihmisiin, homma kulkee ja osaamisellani/ työlläni ylenenkin nopeasti, mutta näillä eväillä ei sitten näköjään enää minnekään päästäkään.

      Opiskelu ja muu keskittymistä vaativa (ADD/ADHD:ta ei ole tutkittu eikä diagnoosia, joskin oireet siitäkin aika selkeästi olemassa ja tuntemani ADD/ADHD:t ovatkin lukeneet minut olemukseni perusteella suoraan porukoihinsa) on viety opetellulla jumalattomalla kurinalaisuudella, mutta siitä ei tähän sosiaaliseen tilannepelkoon tunnu olevan mitän apua. Lähinnä tökkii nuo auktoriteettiaseman erot, enkä myöskään esim. (etenkään) julkista arvostelua pysty ottamaan juuri millään lailla vastaan, tosin julkinen arvostelu nyt lienee ongelma hiukan muillekin... Narsistinen en usko myöskään olevani, sillä olen toisaalta hyvin empaattinenkin ja kykenen aika hyvin ottaman huomioon toistenkin tunteet ja näkökulmat asioissa ainakin vanhemmiten, vaikkakin sitä ei minusta välttämättä huomaa, sillä vaikka olen useasti erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa hyvinkin vilkas ja ulospäinsuubtautunut, luontainen arkuuteni pystyttää kyllä näkymätöntä etäälläpitämisen muuria väliin koko ajan...

      Niin, se testi.
      "Participating in a small group activity" Jos tuttuja ja/tai alempana hierarkiassa => Fear 0 ja Avoidance 0, outoja ihmisä ja altavastaajana => Fear 3 ja Avoidance 3. Sitä samaa läpi testin, joten laskekaapa siitä...

    • Väsynyt juoksemaan

      98,5.
      Olipa "ihanaa" löytää tälläinen ketju netistä. Täällä kun tulee muutenkin vietettyä paljon aikaa. En oikeastaan oo koskaan ajatellu kuinka suuresti mun elämää haittaa se, että pelkään sosiaalisia tilanteita. Olen käynyt terapiassa ahdistuksen ja masentuneisuuden takia, mutta oon tajunnut viime aikoina että ne on aiheuttanut lähinnä sosiaalisten tilanteiden pelko. Huomasin tällaisen lehtisen eräänä päivänä ja päätin ottaa selvää että kuinka paljon pelkään sosiaalisia tilanteita, tulos yllätti kyllä suuresti. "Erittäin vaikea-asteinen".. Tiedän ainakin minkä asian otan puheeksi nyt kun jouduin jälleen hakemaan apua psyykkisiin ongelmiini. Mielenterveys ei vaan kestä. Luulin että mun ongelmat olisi jo selätetty, mutta luulen että tästä se vain alkaa.

      Lähimmät ystäväni oikeastaan menetin lukion lopettamisen jälkeen, jonka lopetin koska oli liian suuret paineet siellä ihmisten ilmoilla. Aiemmin rauhotin itseäni ja rentoutin itseni ihmisten ilmoille alkoholin avulla, nykyään en voi sitä tehdä eräästä lääkityksestä johtuen. Sulkeuduin hiljalleen aikalailla täysin.. Yrittänyt monia uusia ihmissuhteita ja parisuhteita, jotkut kaatunut enemmän tai vähemmän sen takia että en ole saanut "avattua" itseäni täysin, koska pelkään liikaa. Omana itsenä oleminen on se isoin asia mulle, lukioaikana opin jota kuinkin pitämään tietynlaista "täydellisen" ihmisen roolia, joka on kyllä hyvin voimia viemää..

      Bussissa, lääkärissä, kaupoissa, junissa, koulun ruokailuissa, yleisissä ruokapaikoissa, juhlissa, elokuvissa, koulun oppitunneilla, kokeissa.. Mitähän muuta jää vielä jäljelle missä ei ole vaikea olla.. Yleiset vessat, oma koti. Nämä oli mun omasta elämästä lähinnä.. Nykyään täytynyt jatkuvasti olla tuolla ihmisten ilmoilla, enemmän kun siinä yhdessä kohdassa elämääni kun lopetin lukion ja olin eräässä "työssäkuntoutujien" paikassa lähes vuoden..

      Puolisen vuotta sitten tutustuin hiljalleen erääseen uuteen ihmiseen, jonka kanssa sitten aloimme hiljalleen seurustella.. Meillä on kaukosuhde, emmekä tapaa välttämättä edes joka toinen viikonloppu, joten olen aika paljolti saanut salattua tätä ongelmaani.. Tai no itsekin vasta aloin tajuta ongelman vakavuutta vasta joitain kuukausia sitten.. Aina uskottelen että tämä on aina vain jotain "alkujännitystä" kaikkea kohtaan, mutta enpä usko, tai jos on niin aika sairaanloista sellasta ja pitkäkestoista.. En pysty poikaystävälleni avautumaan vieläkään täysin itsestäni, olen jopa hänen ja hänen perheensä seurassa hyvin jännittynyt ajoittain, vaikka aika tutuiksi olemmekin jo tässä ajan mittaan tulleet..

      Ahdistaa aloittaa taas joku uusi lääkitys, mutta koen ettei ole enää muuta vaihtoehtoa jotta pystyisin nauttia elämästä. On hyvin väsyttävää kun tuntuu että joutuu juosta aina paikasta toiseen, äkkiä kaupasta hakemaan tarvittavat jutut "huomaamattomasti", äkkiä kotiin jottei matkalla tulee ihmisiä vastaan, koulussa täytyy olla mahdollisimman hiljaa ja keskittyä omiin tekemisiinsä jottei kukaan ala jutella.. Ruokailujakaan en halua alkaa välttää, syön hyvin nopesti ja täristen ja kauhun vallassa joka päivä. Loppu päivät ovatkin sitten sellaisessa "lamaantuneessa" mielentilassa.. Jokainen aamu on taistelua itseni kanssa jotta saan rauhoitettua itseni edes jotenkin, että selviän taas tästäkin päivästä edes jotenkin. Olen myös hyvin paha myöhästelijä, juuri tämän takia että jännitän helvetisti ja yritän saada itseni rentoutettua aamuisin. Olen kokenut että hitaat ja rauhalliset aamut ovat auttaneet vähäisen.. ainakin muutamaksi päivän ensimmäiseksi oppitunniksi.

      Lääkäri here I come. En jaksa elää enää näin. Poikaystävänikään ei ehkä kauaa jaksa käytöstäni, koska ajoittain kun lähdemme johonkin niin panikoin sitten ja muutun ihmeelliseksi.. Aina olen keksinyt jonkun eri selityksen käytökselleni, mutta kauaa en niitä enää osaa keksiä.. Täytyy varmaan jossain vaiheessa kertoa totuus.. Jos nyt ensin saisin jonkin SSRI lääkityksen (kenties?) aloitettua..

    • piipaa

      Sain nyt pisteitä 78, ennen lääkityksen aloitusta pistemäärä oli rutkasti yli sata.

    • Toinen pöljä

      Onko mitään keinoja, joilla voisi helpottaa oloaan ilman lääkitystä?

      Itselläni sos.tilanteiden pelko ilmenee ainoastaan silloin, kun on kyse juomisesta. Nieluni menee ihan lukkoon ja en vain saa nestettä nieltyä. Tuntuu, että se luikertelee väärään nieluun koko ajan ja jää vain suuhun pyörimään ja tuntuu, että kaikki katsoo. Syöminen onnistuu mutta neste ei. Rajoittaa elämää, kun ei voi lähteä kavereiden kanssa kahville, terassille jne tai jos lähtee, niin on kuivinsuin tai pyörittelee sitä juomaa ikuisuuden edessään ja tuhoo sitä teelusikka kerrallaan peläten koko ajan, että kohta menee väärään hengeen. Pahimmillaan tilanne oli pari vuotta sitten, kun tuntui, että en saa edes sylkeä nieltyä. Kävin silloin psykologin juttusilla mutta se oli turha käynti. Nainen pyysi vain kuvailemaan tunteitani väreillä, piirtelemään juttuja ja totes vaan, että olisiko niin, että sinua ahdistaa huomion keskipisteenä oleminen muiden katsellessa.... joo, tiedetään mutta mikähän siihen auttaisi. Ei tullu mitään neuvoja....

      Kaupoissa ei voi koskea juomaesittelijöiden näytteisiin koska sitä desin pahvimukia ei vaan saa tyhjennettyä kertahuitasulla. Töissä tee pysyy kupissa ja seilaa takaisin kahvipöydästä työpöydälle ja päivän päätteeksi viemäriin. Alkoholi rentouttaa, eli bileiltoina ei juominen tuota mitään ongelmaa kun ensin pääsee vauhtiin kotona. Olen myös huomannut, että mitä meluisampi ympäristö, sen helpompaa juoda. Tuntuu, että itsellä juomisesta kuuluu kovia nielemisääniä ja ärsyttää miten jotkut juo ilman mitään ääntä vaikka on hiirenhiljaista. Sekoo mutta minkäs voi. Ja tosi rentoutuneena kun on hyviä ystäviä ympärillä ja on saanut nauraa niin juominen helpottuu.

      Olen usein miettiny milloin minulle syntyi tällainen juomapelko ja luulisin sen syntyneen joskus ala-asteella.Eli 20v kestetty tätä. Sitä en vain muista mistä kaikki alkoi. Saattoihan olla, että joku ope kielsi jättämästä maitoa yhtään ja oli pakko juoda aina loppuun tms. En muista, että olisin koskaan meinannut tukehtua sen pahemmin juomaan kuin yleensäkään silloin jos jotain menee väärään henkeen.

    • w

      39(fear) 42(avoidance) = 81, ei diagnoosia.

    • Ei pelkoa

      18 - fear
      19- avoidance
      on yhteensä 37.

    • foobikko

      127 pistettä (64 fear 63 avoidance). Ei tullut yllätyksenä, diagnoosi löytyy papereistakin. Tässä parhaillaan taistelen itseäni vastaan, että pystyisin viemään roskat ja käymään kaupassa - taistelu, joka on jo oikeastaan hävitty tässä vaiheessa, naapureiden teoreettinenkin kohtaaminen ahdistaa liikaa.

    • mustapiika

      Minä sain pisteiksi 68. Olen viimeisten vuosikymmenien aikana oppinut esim. hoitamaan asioita puhelimessa mitä en olisi ennen millään pystynyt tekemään. Moniin muihinkin asioihin olen opettanut itseäni. Eikä tämä häiritse minua muuten kui sellaisessa isossa asiassa, että jos ihastun johonkin mieheen niin en pysty puhumään hänelle, pahimmass tapauksessa lähden karkuun. Tällaisissa tilanteissa myös änkytän.

      Taitaa tulla vanhapiika musta.

    • HL

      116 pistettä. Itse olen jo yli 5 vuotta kärsinyt kyseisestä ongelmasta. Ahdistuneisuus ja masentuneisuus vaikeuttavat tilannetta entisestään.
      Hetkellisesti pahaan oloon on auttanut alkoholi mutta se johti vain alkoholiongelmaan,Nyt olen ollut 30 päivää selvänä ja tuntuu kun jalat irtois maasta. Ei siis olo ole parantunut. Vaikka olen neljän seinän sisällä muiden ollessa töissä/koulussa/kavereilla, oloni on silti ahdistunut ja mietin mitä muut minusta ajattelevat ja mitä joudun huomenna kohtaamaan mahdollisesti..

      Välillä tuntuu että voisi heittää pyyhkeen kehään, kun kukaan ei tunnu ymmärtävän. Minulle sanotaan vaan että älä kiukuttele tai itseppähän ongelmasi aiheutit. Se lähinnä saa minut vetäytymään entisestään. Käyn viikottain psykiatrisella polilla juttelemassa mutta sielläkään ei tunnuta ottavan huomioon kuinka helvetillistä elämäni oikeastaan on, Sanovat vain että kun ihmisen on vain pakko tehdä niin ja näin ja sinun on nyt vain pakko mennä töihin/kouluun. Sana "pakko" ahdistaa suunnattomasti. Jos pitkän harkinnan jälkeen uskallan huomauttaa äidilleni tai muulle läheiselle että tarvitsisin ehkä enemmän apua, sanovat he vain että älä jaksa, ei sua mikään vaivaa. Tämä saa minut vain vetäytymään entistä enemmän ja avunhakemisen kynnys nousee huimasti.

      Päätin nyt kertoa joitain omia kokemuksia ja tuntemuksiani, toisaalta positiivista tietää etten olekaan ainoa joka tästä kärsii, kun välillä on niin omassa kuoressaan ettei ajattele mitään kuoren ulkopuolisia asioita.
      Jaksamisia kaikille. Kumpa pian voitas paremmin!

      • sivuhuom.

        Oli pakko vastata kun mulla on samanlaisia kokemuksia psykiatrian polilta.(vai mikä se paikka taas olikaan...).
        Hieman naureskellen tai hymyn kera todetaan, että "kun sinne töihin pitää mennä ja heh-heh eipä taida ollakaan sellaista ammattia missä voisi ihan yksin työskennellä, va mitäpä ajattelet?"
        Väkisinkin mieleen hiipii tunne, ettei ne sedät/tädit siellä oikeastaan kovin hyvin ymmärrä, mikä tässä olikaan ongelmana.
        Tämä suhtautuminen joskus masentaa, joskus pelkästään suututtaa. Pitäisi kai oikeasti uskaltaa/osata mennä johonkin vertaistukiryhmään, jos ei psykiatri jaksa tai viitsi ymmärtää tätä tilannetta.


    • foobikkoko
    • welliam

      30(fear) 24(avoidance) = 54, diagnosoitu.

      Testi oli totta puhuen vähän yhtä tyhjän kanssa kun kysymykset oli niin hemmetin tarkkoja, tyyliin:
      "Returning goods to a store for a refund"
      tuosta tulee 0-pojoa jos ei uskolla mennä kauppaan mitään edes ostamaan.

    • ihmispelkuri

      139 sain.. ennätys?

    • social_coward

      41(fear) 57(avoidance) = 98 mitään diagnoosia ei ole, yritin pariin otteeseen hakea apua. Muttei siitä tullut mitään, kun en uskalla puhua pahimmista ongelmista, varsinkin tuntemattomien kanssa, vaikka heillä olisi ammattinimikkeitä.

    • usually fear

      56(pelkoa) 43(välttelyä) = 99

      En tiedä pitääkö tuo edes paikkansa ( onko liian pieni luku) kun en kaikkiin osannut kovin sanoa mikä olisi oikea vaihtoehto. Olen kuitenkin huomannut, että tuntemattomille on helpompi puhua kuin henkilöiden kanssa, jota näen päivittäin, mutta en ole pahemmin tekemisissä tai eivät ole minulle läheisiä. Ainostaan luotettavien ystävien kanssa tuntuu, että voisin tehdä mitä tahansa heidänkanssaan.

      Yksin en välitä julkisille paikoille mennä. Mitä enemmän ihmisiä, sitä vaikeampaa ja ahdistavampaa on. Kauppaan menen ainoastaan jos on pakko tai jos muuten vain niin se on sitten sellainen oikein pikainen reissu ( yleensä).

    • Erittäin uupunut..

      Tervehdys kaikille..
      144, täydet pisteet koko perkeleen testistä.
      Oli kyllä aika kummallista lukea joidenkin kuvailuja mitkä oli niin huvittavan samankuulloisia ajatuksia kuin omat.

      On ties mitä diagnoosia tullut, ja ties mitä lääkkeitä tullut syötyä. Terapeutilla en ole koskaan käynyt, kun en pysty. Tätä touhua on jatkunut jokunen 5-6 vuotta, en enää edes tiedä vuosista, päivistä tai kuukausista.. Kaikki on niin ahdistavaa puuromössöä hetkestä toiseen.

      Lopetin viimevuoden marraskuussa kaikki lääkkeet, ajattelin että nyt jumalauta saatana pakko kokeilla näin, jos joku voima auttais nyt jaloilleen, kun ne pillerit on vaan niin pillereitä.. No luonnollisesti turi hirveät vierotusoireet, pelkästään noita fyysisiä säpsähtely-oloja kesti ainakin kuukauden, ja siis ne aivan järkyttävät säpsähtelyt.. Tossa vuoden vaihteessa olikin suht hyvä kausi, jos oikein muistan, mutta nyt on taas kaikki niin päin helvettiä..

      Kaikki tässä on ollut niin kummaa, kun ei oikein tiedä että mikä on johtunut ja mistäkin ja miten ja milloin.. Ajattelukin on nykyään niin vaivalloista ja vaikeata.

      Kaikki päivät menee neljän seinän sisällä surkutellessa, vähän odotellen että tämä paska korvien välissä häviäisi itsestään pois, "jotenkin luonnollisesti". Nyt olen taas alkanut miettiä, että aloitanko lääkitykset uudelleen, mutta en kyllä voi.. se on sitten menoa. Terapian olen ajatellut aloittaa jotenkin, jotenkin kun saisin väkerrettyä itseni sinne.. Pelkästään tuota terapiaa olen toden teolla miettinyt muutaman vuoden, mutta kaikki psyykkiset ja fyysiset (johtuen psyykkisistä) esteet ollut edessä. Kaikki välit olen pikkuhiljaa tai täysin, kuihduttanut pois. Sanonut että musta et kuule vähään aikaan nyt, ja nytten vierähtänyt melkeen vuosi ja en ole sanaakaan vaihtanut kenenkään kanssa, kenen kanssa olen ollut yhteyksissä.. Viime ajat on nuo kaikki pyhät ja juhlatkin suututtanut niin saatanasti, kun niihin en ole voinut osallistua.. Uudetvuodet, vaput, juhannukset, syntymäpäivät, kaikki oon perkele yksin katsomassa jotain ostoskanavaa kotona.. Ja sitten siitä sitä katkeraa ajatusmaailmaa kuinka muut ei joudu kärsimään ja minä tätä kestän ym.

      Tuntuu tässä elämä menevän hukkaan, ja kun tämä on tämmöstä itsensä kusettamista vielä jotenkin.. Ja päivä toisensa jälkeen kun sitä yrittää, tuntuu välillä asiat olevan vaan vaikeampia ja että tämä yrittäminen on turhaa tai sitä palkitsemista tai kiitosta ei näy eikä kuulu..

      On tässä näiden vuosien aikana jotkut asiat muuttunut, jotkut asiat ei, jotkut vaan pahentunut.. Mutta on tämä niin naurettavaa että kaupassa käyntikin on niin saatanan vaikeata, niin saatanan vaikeata, että hyvä kun saa sen leivänkannikat suuhun.. Niin kauanko tätä oikeasti jaksaa yrittää? Ihan oikeasti. Vanhemmat on ollut autammassa tietyissä asioissa, ja en mä täällä olisi jos ne ei olisi ollut auttamassa, se on kyllä varma.

      Itsemurhaa en ole sen kummemmin kokeillut, koska jos kokeilen, niin pidän huolen että se ei jää kokeiluksi. Synkimpinä aikoina en muuta ajatellutkaan, kuin miten pääsisin pois täältä mahdollisimman vähin äänin, niin että siitä koituisi vähiten haittaa tai ääntä kenellekkään. Tämä touhu on kyllä niin raskasta ja uuvuttavaa, että en tiedä onko kohta aika lähteä pois..

      Haluaako joku rupatella parikymppisen miehen kanssa jostain elämän alueista sähköpostin välityksellä?

      I.K

      • aurinkopaistaarisuka

        Nimimerkille "erittäin uupunut": Tilanteesi kuulostaa aika pahalta ja tarvitset apua, ihan jonkun henkilön joka auttaisi sinua alkuun. Siis että varaisitte ajan psykologille ja menisitte sinne yhdessä ja toinen henkilö vaikka hoitaisi kaiken puhumisen jos itsestäsi ei ole siihen. Pystyisikö äitisi esim. auttamaan Sinua tässä asiassa? asut kuitenkin yksin? Et varmaan ole töissä/opiskele?
        Onko mitään mietteitä mistä oireesi ovat alkaneet tai mistä tilasi johtuu? mutta ne asiat on hyvä saada avautumaan hyvän terapeutin kanssa (joko julkisella puolella tai yksityisellä mikäli on varaa). Ja jos et halua lääkehoitoa aloittaa enää niin suosittelisin kokeilemaan joko akupunktiota/vyöhyketerapiaa tai homeopatiaa. Mutta näissä Sinun täytyisi etsiä sellainen, joka on pätevä terapeutti eikä pikakurssin saanut. Ja alan kirjallisuutta suosittelisin myös lukemaan: esim. Vapaaksi Ahdistuksesta (Bourne) ja kirjastosta löytyy paljon muitakin hyviä opuksia. Ja syötkö lainkaan vitamiineja? Esim. kalaöljy olisi (E-epa) mielestäni Sinulle ainakin ehdoton ja aluksi useita kuukausia vaikka kahta-kolmea kapselia/vrk. Ja d-vitamiini (20 mikrogrammaa/vrk). Mutta siitä pystyy parantumaan, ja itsensä täytyy hyväksyä juuri sellaisena kuin on, sillä itse olet varmasti itsellesi kaikkein ankarin, siihen pitää saada muutos. Olet arvokkain oma itsesi, muista se aina ja itseään täytyy rakastaa ja pitää huolta! Tsemppiä todella paljon!!!!! Elämä on elämisen arvoinen, vaikka se tuntuu välillä juuri päinvastaiselta.


      • erittäin uupuneelle

        Itselläni oli melkein pahin vaihe justiinsa parikymppisenä.... Eristäydyin melkein täysin ja hoidin vain todella pakolliset asiat. Pelkkä ulosmeno jännitti ihan mielettömästi ja ellei itselläni olisi ollut koiraa en varmaan olisi täällä.
        Ite voisin "jutella" enemmän yksityisesti jos kiinnostaa?
        väliaikainen s.posti on minnuli00gmail.com


      • plsss

        On jännä kun sait testistä reilut 24 pistettä enemmän.
        Itse uskalsin terapiaan mennä eikä kaupassa käynti ole sairaalloisen vaikeata.
        Vaikka terapiassa käynti onkin välillä hyvin ahdistavaa, kun on vielä ryhmäterapia.

        Lopussa kyselit sähköpostikeskusteluista, itse en taas voisi kuvitella edes ehdottavan tuota, että kirjoittisin jonkun kanssa sähköpostin välityksellä niitä näitä, ajatus on käynyt mielessä mutta mua taas ahdistaa tuo ihan liikaa.


      • plsss
        plsss kirjoitti:

        On jännä kun sait testistä reilut 24 pistettä enemmän.
        Itse uskalsin terapiaan mennä eikä kaupassa käynti ole sairaalloisen vaikeata.
        Vaikka terapiassa käynti onkin välillä hyvin ahdistavaa, kun on vielä ryhmäterapia.

        Lopussa kyselit sähköpostikeskusteluista, itse en taas voisi kuvitella edes ehdottavan tuota, että kirjoittisin jonkun kanssa sähköpostin välityksellä niitä näitä, ajatus on käynyt mielessä mutta mua taas ahdistaa tuo ihan liikaa.

        Ja tuo ylläoleva teksti oli erittäin uupuneelle.


    • Stålberi

      Eli tässä tulee nyt listaus, ensimmäinen numero tarkoittaa siis Pelkoa tai ahdistuneisuutta ja toinen Välttämiskäyttäytymistä.

      1. 1&0
      2. 2&1
      3. 2&1
      4. 1&0
      5. 2&0
      6. 3&2
      7. 2&0
      8. 2&1
      9. 1&0
      10. 2&1
      11. 1&0
      12. 2&1
      13. 0&0
      14. 1&0
      15. 2&1
      16. 2&1
      17. 2&0
      18. 2&1
      19. 2&2
      20. 1&0
      21. 3&3
      22. 1&0
      23. 2&1
      24. 1&0


      Ja nämä siis vaihtelevat päivittäin fiiliksen mukaan, jos hyvä päivä niin en pelkää ollenkaan mm. huomion keskipisteenä olemista. Ja muutkin pistemäärät vaihtelevat. En sitten tiedä mistä se johtuu että päivä y ei jännitä tai pelkää asiaa a ja sitten päivänä x pelkää ja jännittää asiaa a....

    • sgstdgdsgsgd

      17 pistettä. Noi jutut on enemmänkin semmosia mistä en tykkää tai ne ahdistaa.

    • jakomieliperunamuusi

      Diagnoosi on, en jaksanut tehdä testiä. Vaikea se kuitenkin on paniikkihäiriö, epävakaa persoonallisuushäiriö ja ADD, ainakin näin ensihätään, vaikkei ADD:stä viel diagnoosia olekaan, mutta sitä sit seuraavaks tutkimaan paperilappusten täyttelyn muodossa ja varmaa jotai haastattelua tai haistatteluja lekurin taholta.

      Noh, bentsot pelasti mut sosiaalisten tilanteiden pelolta, tai no et voin jopa elää normaalia elämääkin. Se on ihan hemmetin jees, ku 10 vuotta piti ryypätä ja pilata elämää. Älkää ihmiset koskaan syökö mitään SSRI-mössöjä tai neuroleptejä, vaikka niitä aina ekana tyrkytetään. Ite piti ottaa pilleriyliannostusta ym. et sai noi vakuuttuneeks siit, et oon tosissani, enkä leikissäni. Nyt ei sit enää tarvi juodakaan. Kuivil ollu siit ja kauan.

      Tsemppii vaan kaikile sosiaaliselle phoobikoille ja muille mentaaliprobleemaisille!

      • jakomieliperunamuusi

        Oho vähän kirjoitusvirheitä, kun herännyt aikaisin ja väsyttää, kuten aina päivisin, koska olen yöeläin, mutta sanoma meni varmaan kuitenkin perille. :)

        Viel noist bentsoist sen verran, et niit ei helpol saa vaikka oikeesti ovat helvetin suuri apu, mul oli vaan lopus esim. paniikkihäiriö niin paha, et meinasin tukehtua jokaiseen nielaisuuni ja huippas kokoajan, säikähtelin joka asiaa ja sit myös pakko-oireet vähentyny huomattavasti, ku pelkäsin aina, et joku tunkeutuu tänne mun asuntoon. Itsemurha-ajatukset ei ole päivittäisiä ja oon alkanu uskaltaa miettii naisiakin, tai no ennen se oli mahotonta. Uskallan jutella ja katella nättejä gimmoja nykyään ja se on ihan jees. :) Mut siis, lekurit ja ne jotka palvoo puoskareita, eli pitää niiden jokaista sanaa totena (oikeestihan apteekeil on monopoli ja uusist SSRI-mössöist ja lepteist saa enemmän rahaa, vaikka todellakin ovat vierotusoireita ja riippuvuuksia aiheuttavaa kamaa. Ja neurolepteis ei oo varotuskolmiota, ni sitä voidaan määrätä. Mulla sitä määrättiin unettomuuteen ja pienin annos sai jo aikaa oireet, joiden takia mun sit käskettiin lopettaakki niiden syönti. Mä oon päivittäin syönyt useemman kuukauden Rivatrilia ja sitä ennen Xanoreita satunnaisesti, kun ei viel lääkäriltä saanut, vaan piti ostaa "kadulta". Ja minkäänlaista riippuvuutta tai toleranssin nousua ei oo syntyny. On vaan ollut ainoit lääkkeit jotka oikeesti on helpottanu jokaista noista diagnooseist mitä mul on.

        Mut oli omakin itsemurha lähellä, tiesin miten sen toteuttaisin. Oisin menny junan alle niin, kaula on raiteilla ja semmoses kohas jos on mutka ja juna ajaa kovinta vauhtia, eikä kerkee jarruttaa. Mut eipä enää tarvi totakaan ajatella. Kiva silti tietää, et jos asiat menee päin vittua, ni sit voi sentään päivänsä päättää. Ihmisel on siihen oikeus ja se ei ole itsekästä. On itsekästä pitää itsekkäänä heikossa tilassa olevan ihmisen tilannetta, mutta silti ei tarjota auttavaa kättä. Muutaku noita paska troppeja ja rupattelutuokioita mukatietävien kukkahattujen istunnois, jos saa olankohautuksen tai "Hyvä!" huudahduksen jokaiseen lauseeseen, mitä suusta nyt uskaltaa sanoa. Nykyään kyl uskallan puhua just lääkkeiden ansiosta ja psyk. saikku ihmetteli, et miten must on tullu näin kiree, ku uskallan sentään nyt puhua omat ajatukseni, enkä pitää niit pään sisäl. SSRI- ja neurolepteil, "potilas" eli hoitohenkilökunnan silmissä "esine" lamautetaan ja manipuloidaan uskomaan, et kaikki on jees.

        Muutenki naurettavaa miten ihmiset uskoo kaiken mitä niille sanotaan. Esim. jos sä meet lekurille ja valitat kivuista, ni 1. lekuri sanoo, sul on liikunnanpuute. 2. lääkäri sanoo, kuvittelet. 3. lääkäri sanoo se voi olla joku hermoperäinen juttu haluatko SSRI-lääkettä, joka nostaa kipukynnystä? 4. lääkäri, sul voi olla sitä ja tätä. Mut sit se asia jää kuitenki tutkimatta. Sama pätee mentaalisiin sairauksiin. Jokainen vitun puoskari minkä kaa oon ollu tekemisis on esittäny omat teoriansa mun ongelmista ja ne on täysin ristiriidassa keskenään. Ja kun aloin epäillä tota epävakaata (olin viillelly syvät jälet kumpiinki käsiin, ei itsemurhatarkotukses). Mietin vaan sit, et mikä helvetti mul on. Masentunuhan mä en koskaa ees oo ollu vaan ahdistunu ja vittuuntunu. No kattelin noit persoonallisuushäiriöitä ja epävakaa kolahti oireineen tosi hyvin. Netist siis niit kattelin. No sit sanoin psykiatrille, et tutkitaanpas tota. No se sano, et nettii ei piä uskoa, mut kuiteski lopult se joutu tekee mulle sen diagnoosin, ku tehtiin virallisetki lippuset ja lappuset.

        Eli lopuks viel haluun sanoo, et pitäkää puolianne ja tiedän, et se on mahotonta sosiaalisten tilanteiden pelos, mäki istuin vain hiljaa ja sanoin "juu" tai nyökkäilin, muka samaa mieltä olevana, vaik oman pään sisäl ajattelin, et ei vittu mikä ämmä. Sit läheisiltä, ku sai tukee ja äitin esim. mukaan lekurille, ni alko viimein rullaa se projekti.

        Eipä mul muuta kai. Meen lämmittää kahvetta, että jaksaapi valvoa viel hetkisen ja silmätippoja vois myös tunkea öögoneihinsa, et näkee jotaki. =)


    • eieonåe

      Ei tullut kuin 120

    • fhdb

      75, ei diagnoosii

    • Hieman lustig

      57(fear) 62(avoidance) = 119

      Yllätyin hieman omasta tuloksestani.

      Olen mielestäni mennyt eteenpäin itsevarmuudessani, mutta näköjään tosiassa sosiaalisten tilanteiden pelot / epävarmuus eivät ole hälventyneet juuri minnekään.

      Huvittavaa, että itselläni ei ole koskaan diagnisoitua sosiaalisten tilanteiden pelkoa, vaikka pyörin mielenterveyden puolen rattaissa 5-6 vuotta, ja yritetty diagnisoida ongelmiani. Varmaan haastattelijoita, psykologeja, psykiatreja yms on hämännyt, että heidän kanssaan olen aina pystynyt melko vapautuneesti kertomaan asiani. Eli itselläni on jonkinlainen ammatillisuusluotto / auktoriteettiluotto, sosiaalisissa tilanteissa.

      Oikeastihan itselläni pitäisi olla kyllä diagnoosi tästä.... Tiedän kyllä, että välttelen lähes kaikkia sosiaalisia tilanteita, varsinkin ulkona, mutta myös netissä melkolailla.

      Ainoastaan muuten, en enää häpeä sitä niin paljoa, että välttelen sosiaalisia tilanteita, tai sitä, että en puhu juuri mitään muille. Ehkä hieman väärin kasvanut mun itsetunto/varmuus...

      Hyvä testi, kiitos linkistä!

      • Hieman lustig

        Niin ja tosiaan, tuli mieleen. Pystyn kirjoittamaan tälleen foorumviestejä vapautuneesti, yleensä, mutta mikäli joku vastaa niihin, niin alkaa paha ahdistus. Aivot heittää monesti heti stopin, tuntuu, ettei saa mitään järjellistä vastattua, ahdistaa vain kovemmin ja kovemmin. Jos jotain vastaan, niin monesti sekin vain ahdistaa. Huvittavaa :)

        Eräs henkilö ei uskonut, että mulla olisi ongelmia sosiaalisissa kyvyissä / itseilmaisussa, kun tuli lähetettyä yhdellä forumilla privaviesti. No, se viestittely kyllä jäi siihen. Ei sen takia, ettenkö olisi halunnut viestitellä, vaan sen vuoksi, että alkoi ahdistamaan niin paljon sosiaalinen tilanne.


    • Katkeraa tilitystä;)

      89 pistettä. Pelkoa enemmän kuin välttelyä. Miksi tein tämän testin?

      Oli tässä aika vasta tarkoitus mennä kaverini bändin keikalle, josta on ollut jo puhettakin ainakin yli vuoden, mutta vaikka ajoinkin perille, en pystynyt nousemaan autosta ja kävelemään baariin, kaikki muutkin kaverini ja tuttuni olisivat olleet siellä. Vältän muutenkin kaupunkia. Sielläkin olisi varmaan ollut koko keikan ajan ns. full-blown paniikki kohtaus päällä. Ressasin asiaa koko päivän, turhaan... Käyn harvoin baareissa ja silloinkin pitää olla jo valmiiksi hieman humalassa, tai ainakin porukassa, että pystyn olemaan, koska vaivaannun jos minua tarkkaillaan, ja kuvittelen joka paikassa, että minua tarkkaillaan. Mitään diagnoosia ei ole tehty. Sain propral lääkkeitä kun kävin kerran psykologilla, koska iski eräässä opetustilaisuudessa tosi paha ahdistuskohtaus. En ole kuitenkaan niitäkään käyttänyt melkein vuoteen. En tavallaan usko koko asiaan, mutta kuinka sitten käykään? Välttelen tilanteita. Onneksi käyn säännöllisesti töissä ja kavereiden kanssa harrastelemassa.

      Tiedän kyllä miten homma lähtisi luonnollisesti pois. Pitäisi saada vain itsetunto kohdilleen. Sekin on kummallista ettei se ole (ilmeisesti) hyvä. Ilmeisesti en vain halua/kykene näkemään joitain asioita itsestäni. Mikä tähän auttaisi? Olen nyt erittäin pettynyt itseeni, tämän tapauksen takia. Tämmöinen olen, kuin olen, minkä sille mahdan? Tavallaan itsesuojeluvaisto toimii liian tehokkaasti.

    • snt

      Vaikea sosiaalinen fobia. Eipä ole yllätys. Kirjoittelen virkumpana ehkä enemmän.

    • r

      sinulla ei ole sosiaalista fobiaa.

    • lmk1985

      91 ei diagnoosia. Masennusta sairastan ja siihen saan nyt terapiaa. Pitänee varmaan mainita tästä testistä joku kerta...

    • qweeweewe96

      51 pistettä, siinä rajoilla vaikka tuolla testin määrityksellä nyt ei juuri mitään tee. Itselleni aika mahdotonta määrittää tuon avulla mitään kun asun keskellä ei mitään jossa opiskelun ulkopuolella sosiaalisiin tilanteisiin ei juuri edes joudu, itselläni kyllä sitten kun vain alkujännitys menee ohitse yleensä sujuu asiat ihan hyvin, mutta varsinkin koulujen alut ja tämmöiset ovat melko ahdistavia tilanteita kun on ollut useamman kuukauden joutumatta pahemmin tämmöisiin tilanteisiin.

      Sinänsä en pidä tätä pahana ongelmana, lomilta paluun lisäksi ainoastaan esiintymistilaisuudet ja vastaavat lähinnä sitä harmia aiheuttavat. Joillain retkillä kun on ollut viikon tai enemmän paljon sosiaalista kanssakäymistä tuntuu tämä vaiva menevän melkein kokonaan pois. Ehkäpä sitten kun tulee aikanaan muutto opiskelemaan jonnekkin suuremmalle paikkakunnalle pääsee tästäkin lopullisesti eroon...

    • voitto

      14 pojoa tuli. Pienempänä kärsin todella pahasta sos. tilandeiden pelosta, en uskaltanut mennä kaupunkiin tai isoihin kauppoihin ja vielä mitä muuta, mutta nyt olen kasvanut ja uskallan tehdä jo aika paljon kaikkea. =)

    • ellieeee

      76, välttelen paljon enemmän kuin pelkään. Mutta esiintyminen, äänessä oleminen pelottaa äärettömän paljon. Moni asia jää tekemättä, en halua kohdata tilanteita..
      En usko mistään olevan apua.. Olen jaksanut hyvin pitkän aikaa mutta nyt on uupumus lähellä..

    • fakkedupperson

      66 pointsia. Oon tällä hetkellä duunissa ja joka päivä olen vuorovaikutuksissa eri ihmisten kanssa. Koko ajan olen sellaisessa jännityksen tilassa joka alkaa jo aamulla kun lähden töihin ja ajattelen töissä olemista. Mutta töissä on vaan pakko jotenki skarpata, vaikka oon duunin jälkeen aina henkisesti todella väsyny. Työkavereiden kanssa en juuri puhu mitään, en osaa mitään smalltalkkia, koska koko ajan oon jotenki jumissa ja tarkkailen itseäni ja mietin että sanoisinko jotain mutta sitten menee sanat hukkaan ja jne jne..turhauttavaa.

    • be like a cloud

      Sain 81 pistettä, jos nyt muistan oikein.. ja varmaan tulos heittelee eri päivinä vähän suuntaan tai toiseen fiiliksen mukaan :) Jotenkin hassua, olen aina ihmetellyt että miten en muka uskalla pissiä yleisissä vessoissa, mutta kai sellaista ongelmaa on sitten joillakin toisillakin ihmisillä (jos sitä tässäkin kysyttiin). :'D

      Esiintymistilanteet on kaikista vaikeimpia. Eksyin tähän keskusteluun juuri siksi, että tänään piti koulussa improvisoida puhe ja menin luokan edessä ihan täydellisesti lukkoon, en saanut sanaakaan suustani. Opettaja onneksi hetken odotettuaan vapautti minut tilanteesta ja lohdutti, että kyllä jännittäjistäkin voi tulla taitavia puhujia.. Tiedä sitten. Kun en tiedä pitäisikö tästä keskustella jonkun kanssa, esim. lukiopsykologin. Ystäville ainakin uskallan kertoa, onneksi minulla on ystävä ja toinen ja jopa kolmaskin

    • sd

      Miten olette selviytyneet koulusta/työstä? Vai oletteko ollenkaan? Itselläni on äärimmäisiä hankaluuksia saada itseäni kouluun, koska pelkään muita ihmisiä ja sosiaalisia tilanteita. Itsetuntoni on täysin nollissa, enkä edes kestä mitään kritiikkiä tai tulen heti huonolle tuulelle.

      Jätin kerran tulematta ennaltasovittuun tapaamiseen erään työvalmentajan kanssa, koska en vaan sietänyt sitä ajatusta että joudun työpaikalle missä on paljon muita ihmisiä.

      Eikä ollut edes ensimmäinen kerta kun näin tapahtuu, vitkuttelen asioiden kanssa kerta toisensa jälkeen ja jätän ne hoitamatta koska en vain uskalla mennä ihmisten ilmoille.

    • yreerererrdfdfree

      56 pistettä, keskipaha sosiaalisten tilanteiden pelko.

      Itselläni on tämä vaiva ollut jo useita vuosia Yläasteelta lähtien... Yläasteella en sitä niin ajatellut kun johtuen koulukiusaamisesta nimenomaan pyrin olemaan huomaamaton, mutta nyt kun olen jo lukiota käynyt ylitse vuoden ja ei haluaisi olla mitenkään eristäytynyt olen huomannut miten vaikeaksi monet sosiaaliset tilanteet ovat käyneet. Luulen että tämän ongelman kehittymisen taustalla on osittain perintötekijät, yläasteen ajoilta päälle jääneet defenssit ja yleinen kouluasioiden ulkopuolisten sosiaalisten kontaktien vähyys johon myötävaikuttaa se että asun pienellä paikkakunnalla jossa ei hirveästi mitään suurempia tapahtumia ja muita vastaavia seurallisia tapahtumia ole ja mitään minua kiinnostavaa täällä ei juuri harrasteta.

      Arjen sosiaalisista tilanteista, lähinnä koulutyöstä ja näin kyllä selviän ihan siksi että on pakko, kuitenkin tuntien itseni aikalailla koko ajan kömpelöksi ja oloni hieman ahdistuneeksi, ja esiintymisten ja muiden kohdalla todella vahvasti ahdistuneeksi.

      Se mikä minua eniten vituttaa ja ahdistaa tässä on se että vaikka koulutyö ja arjen rutiinit sujuvatkin pääasiassa ilman ongelmia niiden aiheuttamaa myös koulun ulkopuolelle jatkuvaa väsymystä ja stressiä lukuunottamatta taas sitten muuten olen ihmissuhteissa aivan surkea. Vähän paremmin tuntemieni muutaman henkilön kanssa voin vähän jutustella, mutta taas erityisesti aloitteen tekeminen varsinkin tuntemattomille on aika mahdottomuus, varsinkin jos ei ole mitään konkreettista asiaa vaan pitäisi jotain small talkia saada aikaan että juttu lähtisi luistamaan.

      Tosiaan tässä saattaa olla taustalla osittain myös yleinen sosiaalisten tilanteiden puute muutenkin, tuossa viime vuonna eräällä viikon kestävällä leirillä jossa oli jatkuvasti sosiaalisia tilanteita ei hirvän tuttujen ihmisten kanssa huomasin pelkojeni tilapäisesti lievenevän huomattavasti, mutta taas sen jälkeen tilanne palautui nopeasti takaisin siihen mitä se on nyt. Ongelma on vain siinä etten oikein missään tuollaisten leirien ulkopuolella tuosta vain mennä sosiaalisiin tilanteisiin kun mielenkiinnonkohteet ovat aikalailla erilaiset niistä mitä suuri osa tällä seudulla harrastaa.

      Sitä vain tuntee olonsa surulliseksi kun miettii miten paljon parempaa elämä saattaisi olla ilman tätä ongelmaa... Voisi olla osa yhteisöä, ihmiset eivät ajattelisi minua mitenkään outona ja kenties voisi olla seurustelusuhdekin.

      En tiedä sitten mitä tämän kanssa pitäisi tehdä... En oikein haluaisi mennä lääkärille tai tunnustaa tätä ongelmaa vanhemmillekaan, tavallaan häpeän sitä ja pelkään että minua pidettäisiin jotenkin hulluna ja syrjäytyneenä vaarallisena yksilönä jota en todellakaan ole.

    • panic attack

      Sain 39 pistettä ja minulla ei ole koskaan diagnosoitu sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Muutenkin jos olen esim. hermostunut se ei saa minua vetäytymään kuoreen vaan enemmänkin höpöttelemään normaalia enemmän.

      Minulla on diagnosoitu paniikkihäiriö, ahdistuneisuushäiriö ja masennus.

      En varsinaisesti koe, että pelkään sosiaalisia tilanteita vaan omalla kohdallani kyse on siitä, että pelkään joutuvani niin kovaan paniikkiin, että en pysty toimimaan tai hallitsemaan itseäni. Muuten minun on helppo puhella tuntemattomillekin ihmisille joskus höpötän liikaakin.

    • 115 pistettä

      ei diagnoosia mut tiedossa oli että korkeet pisteet tulee.. oon 15 ja mulla on ollu jonku 2 vuotta masennusta ja pelkoa sosiaallisia tilanteita kohtaan.. vaikuttaa elämää niin paljon sillä mulla ei oo ollenkaa ystäviä OIKEASSA elämässä.. netissä kyllä.. menen paniikkiin jos alan juttelemaan jonkun kanssa, ja toista silmiin kasominen on niin helkkarin vaikeaa...

    • 130

      Ahdistaa!

    • ahiahiahiahi

      95 pointsia. Ahistaa niin maan perk....

    • Törönkari

      Merkillistä,että sain vain 35 pistettä,mutta tunnen silti vastenmielisyyttä mennä esim urheilukilpailua seuraamaan ,koska joudun ehkä istumaan jonkun ihmisen lähellä.Tai menemään ravintolaan syömään,koska tuntuu hiukan vastenmieliseltä,että joku näkee minun syövän, tai pubiin ,jossa on vieraita ihmisiä.
      Vika ei ole yksin minussa, vaan myös siinä, että ihmisiin on vaikea saada kontaktia.Liekö sitten sosiaalinen silmäni niin huono,etten ymmärrä, kuka olisi halukas keskustelemaan.
      En tunne paljon ketään täällä missä olen asunut jo 30v. ja tunnen olevani vieras.Uskon ,että muut tuntevat enemmän toisiaan ja olen jäänyt ulkopuolelle, koska olen muuttanut tänne muualta.
      Silloin ,kun muutimme nykyiseen taloomme, sanoi naapuri,ettei täälläpäin ole tapana mennä kylään käskemättä...muttei häntä haittaa vaikka käymmekin kylässä ja ajan mittaan hän alkoi jo kysymään,että miksei olla käyty kylässä.
      Harvassa ovat olleet kutsut kylään.Tosin parina viimeisenä vuonna olen itse ollut kovin huono menemään kylään niihinkään kyliin ,jonne olisi kutsuttu.
      Ehkä olen vaativa ,kun ajattelen ,että koko maailman pitäisi olla avoin minulle.Pitäisi arvostaa ja käydä kylässä siellä,minne on sentään kutsu avoinna.Ei kannata ruikuttaa,jos ei itselle kelpaa edes se ,mitä tarjotaan.

      Diagnoosi lienee: "Kun mikään ei riitä",ainakin ystävyyssuhteitten osalta.En siis hae ystävyyttä,vaan yritän saavuttaa suosiota, niin ,että olisin laajalti suosittu ja kun en tunne olevani suosittu, tunnen oloni epämukavaksi vieraassa seurassa,kuten urheilutilaisuudessa tai ravintolassa.

      Oliskohan mitään ,jos oppisin antamaan huomiota ja suosiota muille ihmisille ja pitäisin sitä ensiarvoisena sosiaalisissa tilanteissa, eli toisten hyvämielen rakentajana olemista

    • pelokas2

      105 pistettä tuli jee
      2 koulun keskeytystä takana. Terapiassa on juostu ja lääkettäkin kokeiltu. Nyt terapian aloitus uudestaan ja tarkoitus olis kokeilla ryhmäterapiaa, jos siitä enemmän hyötyä. Ahdistaa jo pelkkä ajatus mennä johonkin ryhmään puhumaan vaikka tietty muillakin samoja ongelmia siellä. Olen tällä hetkellä 28v. ja kärsinyt 13vuotiaasta-->

    • Mörkö

      80 pojoa. Ei mitään diagnooseja. Alkanu vaan aattelemaan asiaa tarkemmin.

      Pahinta on kohdata tuntemattomia tai puolituttuja ihmisiä ja varsinkin naisia. Ihmisten-ilmoilla-ilman-kaveria-tilanteet ei houkuta myöskään yhtään. Kun on kaveri mukana niin pystyy työntämään sen ulkopuolisen kauemmas itsestään ja moni asia helpottuu.

      Ja tuntuu että tämä pahenee koko ajan. En oo puoleen vuoteen käyny missään ellei joku ole raahannut tai ole ollut ihan pakko mennä.

      Jostain syystä esiinnyn kuitenkin aika luontevasti kunhan siihen asti joutuu. Aika ristiriitaista. Ehkei sos.tilanne pelko mutta sinne päin ja todellakin haittaa elämää.

    • Törönkari

      Pitää vaan löytää ihminen ,jonka kanssa on samalla aaltopituudella ja juttu luistaa.Kaikkien kanssa ei tarvitse olla kontaktissa.Kaikkien huomiota ei tarvitse kaivata.
      On ihmisiä ,joita ei voi vähempää kiinnostaa kuka minä olen tai mitä minä teen, mutta on paljon ihmisiä ,joita kiinnostaa yleensäkin katsella kaikenlaisia ihmisiä ja tehdä heistä päätelmiä.
      Minusta joku voi päätellä mitä vain, joku ei päättele yhtään mitään ,joku ei edes huomaa ,että olisin koskaan ollutkaan hänen näkökentässään.Joku on voinut jopa jutella minulle joskus jotakin ,mutta uudelleen tavatessaan ei muista koskaan nähneensä minua milloinkaan.Joku toinen muistaa minut ja jutelleensa minulle ,mutta minä en tunnista häntä.
      Olenko valmis tarkkailtavaksi.Milloin olen valmis ?Milloin tarkkailu ei enää häiritseisi minua ?
      Tiedänkö itse mikä minä olen?
      Jos tiedän mikä minä olen, tiedän mitä muut voivat minussa nähdä jakaikki muu on sitten heidän kuvitteluaan ,niinkuin itsenikin ajatukset näkemistäni ihmisitä ovat omaa tulkintaani.
      Ja ne tulkinnat voivat olla vain oman pääni tuotteita.
      Ja se mitä omassa päässäni on, on oman kehityshistoriani tuotetta ,ei näkemäni ihmisen tuotetta.
      Jännitän omaa historiaani.Löydän jännitykseni aiheet omasta historiastani.

      Synnyin vahingossa, kaipaamatta,rakastamatta, yhden yön huuman tuloksena.Kasvatettiin suvun vaatimuksesta.Hylättiin täysi-ikäiseksi tultuani.
      Kas siinä syyt jännittämiseeni.

      • terapia?

        Miksi kaikkien pitäisi tykätä olla huomion keskipisteenä tai pystyä keskittymään silloin kun joku KYYLÄÄ? Minä en ainakaan pysty keskittymään jos joku kyttää. Se on tosi häiritsevää!

        EN tykkää esiintymisestä, eikä minun ole pakko! Terapiat on aivan perceestä jos yrittää pakottamalla niihin tilanteisiin totutella! Ei onnistu varsinkaan KUN TILANTEET ON TEENNÄISIÄ! Siitäkös vasta traumoja syntyykin!

        Siis prkle jos saa olla luontevasti ja muut ovat sitä, ei ole mitään ongelmaa. Taitaa ongelmat olla toisten korvien välissä! Ihmiset yleensäkin on niin pirun teennäisiä.

        On ihmisiä joista en tykkää ja ihmisiä joista pidän! En kaipaa kaikkien kaveruutta todellakaan!


    • Vastaamo.fi

      Kelalta voi saada tukea (yksityisen sektorin) psykoterapiaan seuraavin ehdoin:

      Kelan kuntoutuspsykoterapiassa Kela maksaa osan psykoterapeutin palkkiosta. Aikuisten (26-67-vuotiaat) yksilöterapian korvaus on 37 tai 45,41 euroa ja nuorten (16-25-vuotiaat) yksilöterapian korvaus 52,14 tai 60,55 euroa per käyntikerta. Kelalta voi anoa korvausta myös matkakustannuksiin. Lue lisää Kelan tukeman kuntoutuksen sivuiltamme.

      Ennen kuin Kela korvaa psykoterapiaa, potilaalla tulee olla psykiatrin tai muun lääkärin diagnoosin jälkeen vähintään kolmen kuukauden hoitosuhde psykiatriin, jonka aikana vähintää kaksi tapaamista vastaanotolla. Tämän jälkeen psykiatri tekee kuntoutustarpeen arvoinnin arvioinnin sisältävän lausunnon psykoterapian tarpeesta (ns. b-lausunto).

      Psykiatrin lausunnon jälkeen potilas voi hakea Kelalta tukea 1-3 vuoden kuntoutuspsykoterapiaan, jonka toteuttaa psykoterapeutti psykiatrin seuratessa hoidon edistymistä.

      http://www.vastaamo.fi/psykoterapia

      Hakemukseen liitetään tieto tulevasta psykoterapeutista ja hänen viitekehyksestään. Psykoterapeutin valinta tehdään muutaman tutustumiskäynnin jälkeen. Tutustumiskäynnit asiakas maksaa itse kokonaan. Tarvittaeessa psykoterapeutti auttaa asiakasta henkilökohtaisen Kela-hakemuksen tekemisessä.

      http://www.vastaamo.fi/kela-tuki

    • Puhelinkammoinen

      74, ei diagnoosia. Tuli kyllä erityisesti erilaisista auktoriteettikammon muodoista :D Ehkä asiasta kannattaisi keskustella psykologini kanssa... Ehkä paikoitellen laitoin välttämispisteet liian korkealle, toisaalta usein olisin voinut laittaa korkeammatkin. Harmi, että aina -vaihtoehtoa ei ollut, sillä se sopisi mulle noihin puhelinkohtiin.

    • m26

      80 sain, mitäs tuohon sanoisi. Kai sitä tulee välteltyä aika paljon tilanteita ja esiintymistä inhoan yli kaiken.

    • mansikkamyrky

      Minäkin liityn nyt sitten joukon jatkoksi. Kävin terapiassa alunperin ahmimishäiriön takia, mutta nyt otettiin mukaan sosiaalisten tilanteiden pelkokin. Yksin toimiminen onnistuu suhteellisen hyvin, ryhmätilanteet eivät niinkään. Enitenhän tästä on haittaa opiskeluilleni. Olen vasta 20 v ja jostain on pakko valmistua.

      Sellaista haluisin teiltä lääkkeellisiltä kysyä, että millaisia sivuvaikutuksia noista teidän popsimista lääkkeistä tulee? Terapeuttini otti puheeksi lääkityksen ja sitä omalla kohdallani pohditaan. Kertokaa mitä lääkettä syötte ja millaisia sivuvaikutukset ovat.

      Ja jos täällä on joku joka kaipaa vertaistukea tai muuten haluaa jutella samassa veneessä uppoavan kanssa, niin laittakaa meiliä tulemaan [email protected]

    • Lalaa

      Sos. tilanteiden pelosta kärsivä nuori vertaistukea vailla! Saa laittaa e-mailia : [email protected]
      Olen pian parikymppinen.

    • zenaa_

      41(fear) 42(avoidance) = 83p
      Ja on diagnoosi kyseisestä pelosta sekä myös keskivaikea masennus todettu. Paniikkikohtauksia tulee tuon sosiaalisten tilanteiden pelon mukana:P

      Rajoittaa elämää paljon sillä olen työtön enkä pysty mennä kyselemään töitä enkä edes soittaa mihinkäään. Alan itkemään ja panikoimaan niin se ei kauheesti hyvää kuvaa anna:P Ehkä joskus sais tän pois, mut tää on vaivannu mua nyt joku nelisen vuotta ja oon kuitenki vast 20.. ja tuntuu et koko aja muuttuu pahemmaks vaan:P

    • pelokasss

      74... ongelmana se etten uskalla mennä puhumaan kenellekkään........

    • Hartioita jännittävä

      82 pistettä tuli tuosta. Itse olen juuri 33 -vuotta täyttänyt mieshenkilö. Haittaa tästä on esim työssäni, kun neuvottelupöydässä olen ihan hiljaa pala kurkussa nyökkäillen. Parisuhdetta en olisi varmaan koskaan pystynyt muodostamaan, mikäli rohkeita naisia ei olisi olemassa. Kiitos tästä kuuluu osittain myös kieltämättä miellyttävälle ulkonäölleni. Mutta esimerkiksi flirttailemaan en pysty ollenkaan, ainoastaan pienessä humalassa tämä jotenkin onnistuu. Jos joku kaunis nainen katsoo minua silmiin, niin tunnen todella pakottavaa tarvetta kääntyä pois. Omalla kohdalla uskon tämän johtuvan lapsuudestani, alkoholisti-isästäni ja nuoruuden kokemuksistani.

    • Lannistunut

      Sain pisteitä 84.

      Jo useamman vuoden ajan olen miettinyt, ettei tää tunnu enää olevan normaalia ujoutta. Ja pahemmaksi on vain mennyt ja kuva omasta itsestä muuttunut negatiivisemmaksi..

      Pystyn kyllä juttelemaan vieraille ihmisille, vaikka sekin jännittää. Vaikeampaa mun on jutella puolitutuille ja jopa kavereille, joita en niin usein näe. Jännitän kaverille menoa jo etukäteen ja mietin mitä ihmettä mä juttelen siellä, pelkään että tulee hiljasia hetkiä ja sitä ettei toinen halua enää tämän kerran jälkeen nähä mua, koska musta tuntuu ettei kenelläkään oo hauskaa mun kanssa.

      Monien kavereiden kanssa kaverisuhteet vaan hiipunu pois, koska tapaamiset jännittää kauheasti ja jos toinen ei tapaamisia kysele, ei niitä kyllä yleensä tulekaan... Ja uusia kavereita en vain osaa hankkia, en osaa olla oma itseni olleenkaan... Vaikka tämän tiedostan, en pysty sitä muuttamaan.

      Esiintymiset esim. luokan edessä kammottavia... Tärisen, hikoilen, sydän hakkaa hulluna, änkytän, puhun liian nopeasti, unohdan mitä piti sanoa... Sama voi tapahtua myös pienemmässä porukassa, jos äkkiä huomaan että useampi henkilö katsoo ja kuuntelee mua. Mua jännittää myös vain yhdelle henkilölle puhuminen, koska pelkään etten osaa sanoa mitään, sanon jotain tyhmää, käyttäydyn tyhmästi koska jännitän niin paljon... Ja usein huomaan ettei muut oikeen osaa suhtautua muhun luonnollisesti, varmaan siksi koska en itekkään osaa olla luonnollinen ja rento niiden seurassa...

      Äh, ompas sekava kirjotus.. Tullut nyt itselle semmonen tunne, ettei tää vaan voi jatkua näin. Menetän lopulta viimisetkin kaverit ja saa nähä miten opiskelukin menee jos tää ei lähe helpottamaan.. Ja ei olis ihme jos jossain vaiheessa masennuskin hiipis seuraksi. Nyt jo tuntuu että oon jotenkin huonompi ihminen, tyhmäkin (siis älyllisesti), huumorintajuton, tuntuu etten tuu ihmisten kans toimeen vaik kuinka yritän (tai ainakaan kukaan ei tunnu pitävän musta).. Nää vetää mielen aika matalaksi. Ainoat ihmiset joiden seurassa voin olla täysin oma itteni, ovat mun poikaystävä, vanhemmat ja sisko. Kaikkien muiden seurassa stressaan.

      Huomenna taidan soittaa koulukuraattorille, saa sitten nähä ottaako se mua tosissaan.

    • nössö

      100 pistettä

    • 7890iu

      Liebowitzin asteikon mukaan sinulla on erittäin vaikea sosiaalinen fobia.

      Tiesin. Pilannut ja pilaa KOKO elämän!

    • pelkovammainen

      Minulla on testin mukaan severe social anxiety, ja pisteitä tuli 100. Pelkään todella paljon lähes kaikkea kodin seinien ulkopuolella. Kotona olen onnellinen ja tyytyväinen. Jos minun on lähdettävä pois kodin seinien ulkopuolelle, saan rajuja fyysisiä oireita ja saatan tilapäisesti joutua johonkin kai psykoosin kaltaiseen tilaan, saatan "seota". Rauhoitun heti, jos minulle luvataan, että saan olla kotona.

      On sanomattakin selvää, että en ole pystynyt opiskelemaan ammattia, en ole työelämässä enkä pysty edes osallistumaan työkkärin kursseille. Lukiossa sain erityisvapauden esitelmien pitämisestä, kun opettajani huomasi minun systemaattisesti lintsaavan niistä ja lukion käymiseni oli vaarassa keskeytyä sen vuoksi.

      Taannun leikki-ikäisen tasolle kognitiivisesti ja tietotaidollisesti, jos joku muu ihminen kuin äitini, isäni, sisareni tai ystäväni vaatii minulta suoritusta.

      Olen pelkojeni invalidisoima enkä ymmärrä, miksi minulle piti käydä näin.

    • 10+2

      117 sain ja pystyn elämään tämän kanssa joten kuten.

    • LEPPIS10

      1119

      • LEPPIS10

        Siis 119


    • Anonyymi

      Menkää lähimmälle Rauhanyhdistykselle ja tehkää parannus ja uskokaa synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä niin kaikki vaivat katoavat. Sosiaaliset ongelmat johtuvat synnistä, synnin ahdistuksesta

    Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Mitä ihmettä

      Kaipaat hänessä
      Ikävä
      105
      1796
    2. Välillä käy mielessä

      olisiko sittenkin ollut parempi, että emme koskaan olisi edes tavanneet. Olisi säästynyt monilta kyyneleiltä.
      Ikävä
      81
      1417
    3. Mika Muranen juttu tänään

      Jäi puuttumaan tarkennus syystä teolle. Useat naapurit olivat tehneet rikosilmoituksia tästä kaverista. Kaikki oli Muras
      Sananvapaus
      6
      1376
    4. Oho! Farmi-tippuja Wallu Valpio ei säästele sanojaan Farmi-oloista "Se oli niin luotaantyöntävää..."

      Wallu oikein listaa epämiellyttävät asiat… Monessa realityssä ollut Wallu Valpio ei todellakaan säästele sanojaan tippum
      Tv-sarjat
      13
      1299
    5. Lopeta tuo mun kiusaaminen

      Ihan oikeasti. Lopeta tuo ja jätä mut rauhaan.
      Ikävä
      144
      1293
    6. Mitä oikein

      Näet minussa? Kerro.
      Ikävä
      92
      1260
    7. Kotipissa loppuu

      Onneksi loppuu kotipizza, kivempi sotkamossa käydä pitzalla
      Kuhmo
      23
      1227
    8. Uskoontulo julistetun evankeliumin kautta

      Ja kun oli paljon väitelty, nousi Pietari ja sanoi heille: "Miehet, veljet, te tiedätte, että Jumala jo kauan aikaa sitt
      Raamattu
      647
      1192
    9. Hanna Kinnunen sai mieheltään tiukkaa noottia Tähdet, tähdet -kotikatsomosta: "Hän ei kestä, jos..."

      Hanna Kinnunen on mukana Tähdet, tähdet -kisassa. Ja upeasti Salkkarit-tähti ja radiojuontaja onkin vetänyt. Popedan Lih
      Tv-sarjat
      8
      1058
    10. Helvetin hyvä, että "hullut" tappavat toisensa

      On tämä merkillistä, että yritetään pitää hengissä noita paskaperseitä, joilla ei ole muuta tarkoitusta, kuin olla riida
      Kokkola
      13
      1018
    Aihe