Psykoterapia?

Suoraan sanoen niin terapia on keskustelua toisen ihmisen kanssa tai sitten keskustelua ryhmässä eli useamman ihmisen kanssa samanaikaisesti. Terapia- nimi kalskahtaa vain niin upeelta, kun siihen on saatu niinsanottua koulutusta. Tuo terapiakoulutus vain antaa terapeutille eli kuuntelevalle ihmiselle valmiudet kestää ja jaksaa kuunnella rankkoja asioita.

Terapeutti eli tuo toinen ihminen kuuntelee pääasiassa, mutta ei saa antaa elämänohjeta eikä neuvoja toiselle ihmiselle.

Voit mennä terapeutin kanssa keskustelemaan, mutta terapiasta yleensäkään ei missään sielullisessa/psyykkisessä ongelmassa ole pitemmän päälle mitään apua. Ongelmat pysyvät, mikäli niitä ei itse hoida ja asioitaan järjestele.

Paremman avun saat, kun luotat muutamaan lähi- ihmiseesi ja kerrot ongelmiasi heille,. tulet kertoessasi huomaamaan miten heilläkin on ja kaikilla meillä omat ongelmamme täällä maailmassa, nyky- yhteiskunnassa eläessämme. Et ole sinä sen sairaampi tai ongelmallisempi kuin kukaan muukaan. Saatat suorastaan hämmästyä, kun huomaat jutustellessasi muiden ihmisten kanssa, kuinka jokaisella on surua ja murhetta ja erilaisia sairauksia ja sairauksien oireita.

Pyri avaamaan silmäsi ja olemaan muiden kanssa luottavaisella mielellä, niin säästät rutkasti rahaa, sillä terapeutit ottavat kiskurihintoja. Vuodessa menetät rahallista omaisuuttasi. Jos yksi käyntikerta maksaa noin 120 euroa ja käyt kaksi kertaa kuukaudessa, niin saat rahamäärän ja sitten vakuutuksesta tai kelasta saat osan takaisin. Jos käyt kerran viikossa ja maksat tuon summan noin 120 euroo, niin voit laskea vuoden ja sitten edelleen hintojen nousun mukaan lukien muutaman vuoden terapiakäyntien hinnan. Niin ja poliklinikkakulut päälle, joista ei saa kelakorvausta. Näitä hintoja ei kukaan tarkistele sen kummemmin. Terapeutti itse määrää samoin kuin terapiaa antavat hoitopaikat/poliklinikat omat maksunsa/hinnoittelevat/määräävät arvonsa/palkkansa, vaikka työ ei olisikaan niin auttavaa hoitoa, mitä asiakas odottaa. Poliklinikkahinnoista ja niiden suuruudesta ei kukaan kysele, sillä se mihin poliklinikkamaksut menevät, ei kukaan tiedä.

Akuutissa vaivassa, jolloin todellakaan et itse pysty pitämään itsestäsi huolta ja et pääse vuoteesta on paikkasi päivystävällä lääkärillä, ei terapeutilla.

Kyllä sinä pärjäät, sillä sinun ympärilläsi on paljonkin hyviä ihmisiä. Ajatteleppa asiaa niin, että pärjäät miettimällä asioita ja olet ihan yhtä hyvä kuin me muutkin täällä kadulla kävelijät.

Kyllä mä olen psykoterapiasta apua saanut. Tuskin se itsekaksisuuntaista hoitaa tai parantaa, mutta kyllä siitä muuten apua voi saada.

Aluksi en löytänyt ihmistä joka tuntuisi minulle sopivalta. Juoksin parissa paikassa keskustelemassa, mutta vasta tämä nykyinen terapeuttini tuntuu siinä määrin luotettavalta että uskalla rupeta menneisyyttäni avaamaan ja tarkastelemaan. Olen käynyt menneisyyden mörköjä läpi ja suurin paha olo on helpottanut. Ehkä juttelemisen voi hoitaa myös naapurin tai ystävän kanssa, mutta itselleni on ammattilainen ollut hyvä ratkaisu. Koen tärkeäksi sen, että rikkinäiseen sieluuni päästämäni ihminen on ammattilainen ja vastuullinen. Haluan voida luottaa siihen että ne asiat mitkä otan keskusteluun, käsitellään turvallisesti niin että ne eivät jää "auki" kiusaamaan mieltäni vaan pääsen niiden yli ja niistä eroon.
Juttelen toki myös ystävieni kanssa, mutta jätän traumaattisemmat kokemukseni
ammattilaisen käsiin.

Psykoterapia auttaa kaksisuuntaiseen, kunhan jaksaa käydä tarpeeksi kauan. Kelan tuen jälkeen kannattaa jatkaa omalla kustannuksella. Minulla ei ole vuosikausiin ollut manioita eikä masennuksia, mikä on pitkäjänteisen vuosia kestäneen psykoterapian ansiota.

Kaksisuuntaiseen on ensisijalla lääkitys, koska se on sairaus, joka ei parane, mutta oireet voivat pysyä lääkityksellä loppuiän poissa.

Ei sen kummempaa kuin esimerkiksi diabeetikon insuliinihoito. Siihen pitää opetella suhtautumaan hyväksyvästi, eikä sitä tarvitse hävetä.

Terapia auttaa juuri hyväksymään kyseisen sairauden. Läheiset ja ystävät ehkä tarkoittavat hyvää kuunnellessaan ja neuvoessaan, mutta he eivät useinkaan ymmärrä, että kyseistä sairautta pitää hoitaa lääkkeillä. Ovat usein hyvin lääkekielteisiäkin.

Muistakaa muutama vuosi sitten käytetty tv-mainos: "Vain otettu lääke auttaa".

Itselleni on löytynyt vuosien kokeilujen jälkeen sopiva lääkitys, josta ei ole mitään sivuvaikutksia. Elän nyt aivan normaalia elämää ilman raskaita masennusjaksoja tai maniajaksoja, jolloin mm. tuhlasin rahaa mielettömiä määriä ja ryyppäsin "surutta".

Heh, minulla on sitten ollut väärä diagnoosi, koska maniat ja masennukset ovat kokonaan kadonneet. Hyvä niin, mutta herää epäilys psykiatrien ammattitaidosta tehdä diagnooseja...

Kaksisuuntaisen mielialahäiriön hoidossa kläytetään psykoterapiaa ja Kela myöntää tukea myös pitkäaikaiseen terapiaan, sillä se tutkitusti kohentaa huomattavasti taudinkuvan ennustetta, vaikkei itse sairautta "parantaisikaan". Koska bibolaarihäiriö on YLEENSÄ krooninen ja siihen on tehokkaat lääkkeet, YLEENSÄ lääkehoito on perustana ja erilaiset tuki ja terapiamuodot auttavat parantamaan elämänlaatua. Kyseessä ei siis ole ainoastaan sokeritautiin verrattava fyysinen sairaus vaan psyykkiset häiriöt ovat aina monimutkaisempia.

Itse sain juuri pari kuukautta sitten diagnoosin tyypin II kaksisuuntaisesta ja lisäksi ahdistushäiriön ja ADHD:n paperit. Yksityinen psykiatri suositteli etsimään kognitiivis-analyyttistä terapiaa ja aikoo kirjoittaa minulle b-lausunnon kelaa varten pitkäaikaiseen 1-3 kestävään terapiaan kunhan sopiva terapeutti löytyy. Minulle lääkkeeksi riittää Sertralin 75mg/vrk eikä tasaavia määrätty kuin varmuudeksi. Välillä otan rauhoittavaa (Oxamin 7,5 mg) levottomuuteen tai unettomuuten. Lääkärin mielestä tämä oli riittävää että vain alennettiin tuota SSRI-lääkkeen annosta, sillä se aiheuttaa hypomaanisia oireita. Tuo annos riittää juuri pitämään minut masennuksen tällä puolen.

Kaikille kaksisuuntaista sairastaville ei suositella pitkäaikaista intensiivistä terapiaa, sillä sitoutuminen vuosia kestävään hoitosuhteeseen on mahdotonta manioiden vuoksi. Kannattaa panostaa hyvään yksityiseen psykiatriin(n.160 €/kerta) jotta saa oikean diagnoosin ja ohjeita/suosituksia jatkohoidoista. Terapiamuoto ja terapeutin valinta riippuvat kaikki yksilön tarpeista ja kapasiteetista.

Kela ei ole suostunut (2 hylkyä) kustantamaan mun psykoterapiaa koska olen liian sairas. En kuulemma ole kuntoutuksen vaan hoidon tarpeessa. Enkä ikinä parane. Olen pahemman luokan Bipo 1 ja minulla on psykooseja. Kela ajattelee, että turha minuun on rahaa tuhlata koska tod.näk. pysyn työelämässä pari vuotta ja sitten eläkkeelle. Olen nyt 28-vuotias ja seitsemättä vuotta kuntoutustuella. Opiskelen aikuislukiossa keskittymiskyvyn, muistin ja kunnon paranemisen toivossa. Kelan kuntoutusosaston pomo sanoi minulle suoraan, että ammatillista kuntoutusta ei minulle myönnetä, ja että opiskelet nyt vaan. Minuun ei siis luoteta.

Minähän hankin sen lakin vaikka väkisin ja jatkan siitä vielä eteenpäin. En ole tyhmä. Myönnän, että muistini ja keskittymiskykyni on surkea ja hankaloittaa joka päiväistä elämää ja koulua.

Anteeksi vuodatus. Pointti oli siis se, että ehkä bipoja (varsinkin psykoottisia ykköstyyppejä) vissiin pidetään toivottomina tapauksina, eikä Kela näin ollen viitsi heihin rahaa tuhlata. Pientä eläkettä kyllä suostuvat maksamaan. Itse saan eläkettä 700e kuussa. Siitä vuokra, laskut, ruuat ja koulukirjat Jes...

Totta kai tepsii ja auttaa. Sehän on 100%:sti kiinni yksilöstä. "Diagnoosilla" ei ole mitään merkitystä.