Vaikea suhde...

Päätin rohkaista itseni ja kirjoittaa tänne luettuanu hetken muiden kirjoituksia. Kynnys on korkea,koska tunnen jo itseni typeräksi ja tiedän, että se tunne vain vahvistuu kun alan kirjoittamaan juttua.

Olen tapaillut minua hieman vanhempaa miestä jonkin aikaa (puoli vuotta). Suhde oli heti alussa jo erikoinen. Ei mennyt kuin viikko kun mies sai ensimmäisen raivokohtauksen tyhmästä asiasta. Yleensä suhteissa on ns. mieleistely vaihe joka kestää edes hetken. Tässä sitä ei ollut kuin tosiaan viikko.
Sen jälkeen suhde on ollut sitä samaa, eli melkein joka viikko maailman lopun riita milloin mistäkin turhasta asiasta. Olin hyvin hurmaantunut tähän mieheen jo ennenkuin hän pyysi minua ulos ja jotenkin hän sai aina selitettyä kaikki riidat ja lirkuteltua minut takaisin. Yleensä riidat ovat olleet mustasukkaisuudesta johtuvia, mutta silti miehellä kyllä on oikeus soitella exälleen ja touhuta milloin mitäkin ihme juttuja.

Ehkä miksi kirjoitan tätä juttua on se, että miksi ihmeessä tälläsiiin suhteisiin jää koukkuun?? Tiedän sanomattakin, että koko hommassa ei ole mitään järkeä ja se olisi pitänyt lopettaa jo heti alkuunsa, mutta ei kun ei.

Riitamme menevät yleensä aina samaa kaavaa. Hän suuttuu jostain typerästä. Seuraa hirveä riitä ( myös minä osaan olla tempperamenttinen) Aina tulee puheeksi ero hänen puoleltaan. Muutama päivä saattaa mennä,niin että ajattelen sen olleen tosi hyvä juttu, KUNNES minuun iskee epätoivo. Teinkö sittenkin väärin? Olisinko voinut välttää riidan? Mitä jos tästä kuitenkin tulisi jotain jos minä sitä tätä minä tätä. Kauhea itsensä syyllistäminen. Yleensä otan itse yhteyttä,jos hän ei sitä itse kännissä tee. Haluaisin aina keskustella ja sopia riidat,koska koen oloni niin ahdistuneeksi muuten. Lähettelen hänelle viestejä ja hän vastaa milloin tykkää. Lirkuttelu alkaa kun minä LUOVUTAN. Päätän, että olkoon. Kaikki on tehty ja näin on paljon parempi. Sitten hän aloittaa vuorostaan sopimisen ja siinähän taas mennään. Ei siihen tarvita paljoakaan kun olen taas mukana kuvioissa.

Olemme tulleet pisimmillään toimeen noin kk. Mikä ei todellakaan tarkoita sitä etteikö aihetta riitoihin olisi ollut vaan minä olen pysynyt riita tilanteissa rauhallisena. Yrittänyt heti sovitella, antanut hänen olla rauhassa. Siten olen saanut hänet jopa pyytämään anteeksi heti. Mutta kun valitusta tulee joka toinen päivä ja kaiken sen keskellä on hyvin vaikea pysyä rauhallisena aina, vaan välillä on pakko puolustautua ja luoja jos korotan ääntä ja minä suutun.. sitten mennään. Tuntuu ihan typerältä edes kirjoittaa tätä. Itse tässä sekopää on kun edes pohtii tämmöstä, mutta ainakin herää ajatuksia edes itselleen kun kirjoittaa asioista. Nyt pariin viime riitaan on tullut jo mukaan uhkailua väkivallalla...

Kaverit ihmettelee, että koska minusta on tullut tämmönen tossukka. Isäni oli narsisti ( tässä kohtaan ei ole väärinkäytetty sana) ja olen kyllä tottunut uhkailuun ja pelossa elämiseen, mutta on minulla ollut ihan normaalikin suhde, joka myös loppui niinkuin kahden normaalin ihmisen suhde loppuu. Nyt ei loppua näy ja mikään ei ole normaalia. Vähiten oma käytös.

Että,jos tämmösiä omituisia ihmisiä löytyy lisää, niin olisi mukava kuulla muiden motiiveja roikkua näissä jutuissa. Mikä meitä vaivaa?