Pakkomielle ja

Oman kumppanin kanssa on joitain ongelmia, mutta luultavasti ihan normaaleja ja ratkaistavissa olevia. Joten sinäänsä tuosta voisi olla kysymys, mutta sitten taas ei, koska tämä tunne ei seuraile niitä vaihteluja vaan elää omaa elämäänsä.

Seksuaalisesta turhautumisestakaan ei varmaan ole kyse, koska ne ajatukset ja niiden aiheuttamat tunteet saattavat tulla ihan koska tahansa. Silloinkin, vaikka olisin seksuaalisesti täydellisen epäturhautunut ja ne saavat aikaan sen tunteen, että olisin. Voin yrittää tehdä sille jotain, mutta sen aiheuttamat tuntemukset eivät poistu kehosta. Vaikea selittää, mutta se riivaaminen ehkä kuvaa tilannetta. Voin siis tyydyttää itseni itse, mutta se olo mikä saa tekemään niin ei poistu kehosta, vaikka sen pitäisi. Edes hetkeksi, mutta ei.

En ole varma ymmärränkö mitä ihastumisilla yms. tarkoitetaan, koska itselleni tapahtuu sitä hyvin harvoin. Minulla ei taida olla kokemusta nuoruuden (kauko)ihastumisistakaan/ihailustakaan. Ainakaan siinä mielessä, mitä muilla tytöillä oli Leonardo DiCaprioon ja mihin lie. Ihastuin lapsuudessa kerran ja hyvin heikosti, eikä se ollut mitenkään kaukoihastumista eikä muutenkaan ehkä tyypillistä. Jotain sellaista, että se poika piti musta huolta ja halusi istuskella mun kanssa, vaikka halusin vaan olla hiljaa tai en uskaltanut päästää sitä kovin lähelle enkä ollut varma olinko sittenkään ihastunut, vaikka tykkäsin siitä ja oltiin samalla luokalla eli usein tekemisissä. Myös vähän vanhempana ihastumiseni ovat aina olleet hyvin samantapaisia, että jos ihastun, niin säikähdän sitä itse ja menen vähän vaikeaksi. Kaukohaaveilu tuntuu siksi ehkä hieman oudolta, kun se ei ehkä ollenkaan sovi persoonaani.

Pakkoajatteluunkaan minulla ei ole taipumusta. Oikeastaan päinvastoin. Kiinnityn huonosti ajatuksiin, asuinpaikkoihin, ihmisiin yms. Olen aika irrallinen ja olemuksenikin on kuulemma aina hyvin hillitty ja melkein välinpitämättömän viileä, vaikka olen ystävällinen kyllä. Mutta en siis liittäisi tusinaihastumisia ja pakkoajattelua omaan persoonaani, vaan ehkä juuri päinvastaiset ajatukset. Siksi tämä kummastuttaakin.

Täytynee mainita myös, että tämä häiritsee minua hyvin paljon senkin takia, että tunnen, kuinka ne ajatukset ja niiden aiheuttama ristiriita saa hengitykseni tahdin muuttumaan ja silmät tuntuvat raskailta. Se tuntuu koko ajan silmissä. Ja jostain syystä se näkyy silmistäni sillä tavalla, että JOKAIKINEN kerta, kun tällaisia ristiriitaisia riivaavia ajatuksia on pyörinyt päässäni, niin miehet alkavat käyttäytyä kummallisesti. Alkavat vihjailla kohteliaasti, mutta ihan liian selkeästi. Ja itse olen varmasti entistä välinpitämättömämpi ja sen on pakko johtua siitä, että silmistä näkyy ne asiat, mutta ne välittyy jollain väärällä tavalla. En osaa kuvata asiaa, mutta se tunne muuttaa eleitäni hitaammaksi ja muutun poissaolevaksi ja pää ja silmät tuntuvat juopuneilta ja sisällä repivältä. Ja tässä olotilassa ollessani tapahtuu aina liian suorien vihjeiden tulva, joten haluaisin senkin vuoksi tämän olon pois. Näitä on ollut erilaisia joskus. Liian pitkä tarina selitettäväksi, mutta aiheutumat ovat olleet sellaisia, että esimerkiksi autokoulun opettajani halusi näyttää miten voisin ottaa vaihdekepistä kiinni ja puristaa käden enemmän sen ympärille ja piti kättään käteni päällä. Aina silloin, kun se alkaa tuntua silmissä, vaikka en edes katso ketään ja olen välinpitämätön, mutta se on niiden riivaavien ajatusten syy, koska ne muuttavat olemukseni jotenkin raskaammaksi.

Haluan mainita myös, että olen hyvin realistinen, enkä ole kiinnittynyt tähän kyseiseen henkilöön, vaan ajatukseen hetkestä hänen kanssaan ja siinä hetkessä tapahtuvista asioista. Tietysti voisin vieläkin ihastua häneen varmasti, mutta en anna sen tapahtua pääni sisällä.

Nämä ajatukset nimenomaan luovat sitä tyhjyyttä, koska ne repivät minua ylempänä mainituista syistä, jättävät jatkuvaa puutoksen tunnetta ja saavat oloni hyvin välinpitämättömäksi koko maailmaa kohtaan.

Sekavaa, mutta toivottavasti joku ratkaisun keksivä saa selvää. Terv. optimisti.

Ikävä myöntää, että on suuri mahdollisuus, että olet oikeassa.

En silti haluaisi myöntää asiaa itselleni. Etenkään jos siitä ei ole asian käsittelyn kannalta hyötyä. Pelkään, että se alkaisi varmaan ahdistaa minua enemmän, jos tässä tilanteessa myöntäisin itselleni sellaista. En tiedä? Toisaalta olen aina sitä mieltä, että faktat on faktoja eikä niitä saa paeta.

Mutta voiko se sittenkään olla rakastumista, kun se on niin kapeaa se ajattelu. Suuren osan häneen liittyvistä ajatuksista pystyn suodattamaan kokonaan pois, pystyisinkö jos olisin rakastunut? Ehkä, en tiedä. Paitsi nyt noita yksiä ajatuksia. Miksi en halua ajatella koko asiaa, miksi se tyhjentää, eikö rakkauden tunteiden kuuluisi tuottaa mielihyvää?

Tuosta rakastumisajatuksestasi tuli mieleen, että ehkä tosiaan jotain sen kaltaista tunnetta on, mutta kestän edes itse käsitellä sellaista minimaalisen vähän. Ja siksi se koko ajatusrakennelma on vaan yksittäinen hetki, jonka kulusta en oikeastaan välitä miten se ajatuksissani kulkee, kunhan se alkaa, jotta tunteet pääsevät ulos ja että se loppuu, jotta en joudu kestämään tunteitani enempää.

Päätäni hieman särkee ja luulin, että en jaksa pohtia tätä asiaa enempää, mutta kiitos paljon sinulle, koska se nyt aukenikin itselleni vähän enemmän sun näkemyksen myötä. Olen varmaan tahtomattani rakastunut tai jotain sen kaltaista, mutta en itsekään kestä niiden tunteiden tuntemista liian pitkiä ajatusjaksoja ja tarvitsen taukoa niiltä ja tietoa, että saan ne päästä pois ja siksi ajatuksetkin ehkä pyörivät todella kummallisesti. Vaikka ei silti selitä miksi tunnen juuri tiettyjä asioita juuri tiettyä henkilöä kohtaan. Ja se kysymys vielä jää, että miten ne ajatukset saa pois päästä... Miten sen rakastuneisuuden rippeen voi sammuttaa, jos sellainen on olemassa? Pääni on ilmeisesti kehittänyt keinon elää sen kanssa antamalla sille sijaa vain sen verran kuin itse kestän ja tiedon, että tunteilta voi aina levätä. Joten miten sammutan omien aivojeni kehittäneen sopeutumismekanismin kokonaan? Haluaisin takaisin esimerkiksi normaalin fyysisen olon...