Mitä vinkkejä avioerosta toipumiselle?

Minua on auttanut ja prosessin ollessa vielä ihan kesken, ainakin henkisesti, toiminta. Olen käynyt jazzkonserteissa, luennoilla, rannalla. En jäänyt makaamaan vaan lähdin liikkeelle. Hain myös vertaistukea kaltaisellasi tavalla, täältä. Ihmiset tosin vastaavat enemmän, jos avaudut ja kerrot oman tarinasi.
Minä olen tavannut ihania kohtalotovereita sekä sähköpostitse että kasvokkain. Monet tuntuvat jo ystäviltä. Omien ystävien voimat ovat tosiaan jo aika lopussa, kun prosessi on vienyt vuosia, niin kuin monella. Varsinkin kun välillä on palattu yhteen ja yritetty uudelleen. Ystäviä saa sosiaalisesta mediasta, harrastuksista ja omien aiempien tuttavuuksien kautta. Pitää olla aktiivinen ja keskustella kaikenlaisten ihmisten kanssa kaikkialla. Se onkin sitten jo aika paljon helpompaa, kun on jonkin ajan ollut yksin. Siis puhumisen tarve kylllä kasvaa luontaisesti.
Kun aika parantaa alkaa huomata myös omia virheitä ja katsoo asiaa rationaalisemmin. Tämä kuulostaa kliseeltä, mutta tuntuu olevan niin totta. Kun niin pian vastusti ajatusta erosta, teki asioista mielessään vähän liian mustavalkoisia.

Monella meistä on noita kokemuksia miesten erilaisesta rahankäytöstä. Nyt pääset aloittamaan oman elämän hallinnan. On mahdollista nauttia valtavasti (olen itse haparoivasti vasta aloittelemassa) omasta vapaudesta. Ihan ensin tuli jonkinlainen paniikki, kelpaanko naisena, mutta parin viikon chattiperiodin jälkeen huomasi, että eniten kaipaa juuri mahdollisuutta tehdä näitä valintoja harrastusten, sisustuksen ja talouden suhteen. Itse pidän hienona mahdollisuutena, että syksyisin on niin paljon harrastusmahdollisuuksia avoinna. Nyt vain valitsemaan. Oma harrastuscoctailini tulee sisältämään kieliä, pastellimaalausta, liikuntaa yms. On parempi, että on koko ajan jotain tekemistä, suremiselle toki täytyy myös antaa aikansa. Pyjamapäiviäkin voi viettää elokuvia katsellen silloin tällöin.

Itsellä myös paras vaihtoehto on ollut pysyä liikkeessä,eikä istua sohvalla.Ex-vaimo halusi eron reilu vuosi sitten ja vieläkin aikamoista hapuilua tämä itsekseen elely on.Pääasia on,ettei jää makaamaan yksin kotiin ja pyörittelemään kaikkia eroon liittyviä asioita päässään,sillä saa itsensä vielä huonompaan jamaan....testattu juttu.Vielä vuoden jälkeenkin takapakkeja tulee juuri silloin,kun ajattelee että kaikki alkaa olla järjestyksessä.Itselläni omanarvontunto alkaa nyt pikkuhiljaa taas rakentumaan,mutta tiedän että aikaa vielä vaatii ennen kuin pääsee taas kokonaan jaloilleen.Parhaiten on toiminut se,että pakottaa itsensä ovesta ulos ja pikkuhiljaa huomaa että erossa voi olla paljon hyviäkin puolia :)

Itselläni oli fyysinen ero ja muutto omaan asuntoon tärkeä etappi. Sitä oli mukava laitella ja sai ajatukset pois erosta.

Lapset ja lapsenlapset ovat olleet suurena apuna ja se, että on muutamalle ystävälle voinut puhua omasta ahdistuksestaan. Itkeminen ja mennen analysointi (hyvät ja pahat) on osa paranemisprosessia.

Mitä pidempi liitto, sen varmempaa, että toinen kulkee ajatuksissa koko loppu elämän, onhan hän ollut iso pala yhteistä historiaa.

Hienoa on, jos pystyy pysymään ystävänä exänsä kanssa, varsinkin, jos on lapsia.

Musiikki toimii kyllä hyvänä terapiana, omaan elämäntilanteeseen osuvat sanoitukset koskettavat.

Aika tekee tehtävänsä ja eron kipeys hälvenee (mutta ei koskaan unohdu).

Itse oltuani 40 v aviossa en usko, että enää ketään uutta kohtaa, toivoahan tietysti saa. Riippuu paljon iästäsi, miten helppo/vaikea uuden eron jälkeisen elämän rakentaminen on.

Jaksamista!

Lukiessani ketjua tuli kyllä mieleen, että aina on tuo minä itse juttu.
Jopa että lapset auttoiviat erossa, mutta mitenkäs se on lasten laita, kuka heitä auttaa, varsinkin pienet tenavat ovat vailla ketään.
Joku tietysti laukoo taasen että onhan heillä nyt niin hyvä, kun mimä olen löytänyt sen uuden rakkaan ja olen onnellinen.

Jaaha, montakohan kertaa tämä pitää paikkansa jos oikein totta puhutaan. Auttaahan se unohtamaan kaiken jos on uusi ihminen, jonka okanssa mennään koko ajan, mutta kun se pari vuotta ja vajaakin on mennyt, menot alkaa hiipumaan ja lapsia on kummallakin ja eri ikäisiä, näytää olevan vitsit vähisää, nyt uusiomies jo lähtee ihan omille teilleen harrastuksiin, mutta kas kun sattuikin olemaan ihan muualla, minne oli sanonut menevänsä, jätti lapsensa 4 kappaletta hoitoon vain ja karkasi teilleen, kuten oli tehnyt aikeisemmassa liitossaankin. Jotta siinäpä sitä iloa sitten olikin.

Sanoisin tässä että laittakaapa se ukko kaikkine leluineen ja lapsineen ulos ovesta ja ilman paluulupaa.

Nyt vain omien lasten kanssa laatuelämää ja onni saapuu ilman etsintää jkos on tullakseen, senkin näin työtoverini kohdalla, kun jaksoi odottaa, näyttää saaneen todellakin järkevän ihmisen luokseen ja nyt avioituvatkin, lapset kasvatteli aikusiksi ja välit ovat hyvät kaikkiin läheisiin, kun ei hoppuillut eron jälkeen eikä haihatellut.

Huomasin tänään, että olen tainnut jo toipua aika hyvin erosta. Näin kaupassa ex.ni näköisen ihmisen ja tuli tunne, eipä taitanut olla helppoa ex.ni elämä kun olimme aviossa, siksikö haki ratkaisua salaisesta suhteesta.

Jotenkin säälitti tämä x.ni näköinen mies, ja tunsin empatiaa, sillä yhtä kärsineen oloinen oli kuin silloin kanssani ex.ä.

Eli ajatukset voi loksahtaa näin lopulta kohdalleen ja tulee tunne, ettei syytä enää mistään vaan toivoo vaan hyvää oloa ja jatkaa omaa elämää, ilman katkeruutta.

Katkeruuttahan aina näissä asioissa on,ei siitä mihinkään pääse.Ja pitää vaan opetella laittamaan asiat uuteen järjestykseen.Parisuhteessa yleensä ajatellaan "me"-muodossa,ja eron jälkeen pitää opetella se että oma hyvinvointi on etusijalla.Terve itsekkyys on mielestäni erossa täysin hyväksyttävää,oli sitten ero saanut alkunsa mistä tai kummasta tahansa.Toisen osapuolen syyttely ei pitkälle johda,eroon on jokaisella omat syynsä ja niitä pitää kunnioittaa,vaikka kuinka kirpaisisi.Väkisin yrittämisestä ei mitään tule.itse olen siitä onnellisessa asemassa että välit ovat pysyneet hyvinä eron jälkeenkin.Tunnustan kyllä,että olen itse meinannut ne pilata tyhmyyksissäni...Mutta tosiaan yksin ei missään nimessä kannata jäädä murehtimaan.Reilusti apua hakemaan kun ahdistaa,vaikka se alkuun aika vaikealta tuntuukin.Itsellä kesti yli puoli vuotta,ennenkuin antoi luonto periksi...