Mummo kuoli, tyhjä tunne

Alussa on shokkivaihe: tuntuu että ei tämä ole totta ja voi tuntua että asia ei kosketa ollenkaa,. Psyyke torjuu raskaan kokemuksen alussa,

Ja sit tulee se helvetillinen ahdistus, joka ei lähe ikinä, ja lopulta löytää ittesä vanhasta ladosta naru käpälässä, ja aattelee et "mite mä tähä päädyin?!". Sit kotia, ja jatketaan ankeeta elämää. :)

Tiedän tunteen. Menetin kans pappani kolarissa tammikuun alussa.
Kun sain kuulla siitä olin aivan shokissa, oksentelin ja itkin vaa pari päivää..
Yleensä kun sanoo näin "et mummoni kuoli" ni tulee heti ajatuksia siitä että mitä sitten..kaikki isovanhemmat kuolee normaalisti ennen..
"Et kyllä sitä nuorempiakin kuolee"..
Mut itselläni tilanne oli ainaki aivan kauhee.
Pappani oli tosi nuorekas ja tosi hyvä ihminen..ja jätti ihan kauheen surun lähteessään noin ettei saanut hyvästellä.
ja kaikki merkkipäivät vietetty yhessä..

Itselläniki tätä kirjoittaessa tulee väkisinkin kyyneleet silmiin...
Haluun vaan kertoo että pakko jatkaa elämää vaikka sattuisko tosi paljon ja mietin väkisinkin että miten tää voi olla mahdollista, välillä tulee päiviä kun on paljon tekemistä ja ei "kerkee" aatella asiaa.
Mutta kun jää yksin ja varsinkin illalla tulee tosi surullinen olo..

Jää pitkäksi aikaa moneksi vuodeksi tästä varmaa päivittäinen suru...
Oliko mummosi sairas?

vai niin

Minultakin kuoli mummu tällä viikolla. On epätodellinen olo. En vieläkään usko tätä todeksi. Ensimmäisenä päivänä itkin koko päivän. Nyt on vain tyhjä ja epätodellinen olo. En ole itkenyt, mutta maha on kipeä, kurkussa ja rinnassa tuntuu puristava tunne. Vähän väliä tulee tunne, että sairaalasta soitetaan mummun heränneen. Kun puhelin soi, tulee ajatus, että täti soittaa ja kertoo mummun kuulumisia. Näin mummua melkein joka päivä. Näin mummun hänen kuoltuaankin. Silloinkin tuntui, että mummu hengittää. En vain voi tajuta, että mummu on poissa. Ehkä hautajaisten jälkeen alkaa tajuta asiaa kunnolla. Lisäksi mummu on ensimmäinen todella läheinen ihminen, jonka menetin. Hautajaisissa olen viimeksi ollut lapsena joskus melkein 20 vuotta sitten.

Haluaisin itkeä enemmän, mutta jotenkin suru ei pääse ulos. Varmaan siksi maha on sekaisin ja päätä särkee ja rintaa ahdistaa. En oikein osaa tehdäkään mitään.

MINUN MUMMU KUOLI 2006 SEN JÄLKEEN OLI AHDISTAVAN KOVA IKÄVÄ MUTTEI ENÄÄ OLE AHDISTAVA IKÄVÄ ONNEKSI

Älä suotta ota mitään ohjetta joita näillä sivuilla tarjotaan. Surusi on sinun ja se miten koet ja teet surutyösi. Siihen ei kukaan pysty antamaan reseptiä. Todella hienoa, että suret. Se auttaa jaksamaan. Ihan huomaamattasi koet, että läheinen ihminen on pois. Anna vaan itsellesi aikaa. Kaipaus ei poistu mutta suru helpottaa.

Sulla se shokkivaihe. Ajan kanssa helpottaa, mutta se suru kyllä kestää pitkän ajan ja siks toiseks niin rakasta ihmistä ei milloinkaan unohda, aina on se kaipaus kuitenkin vaikka monia vuosiakin kuluisi.
Minun mammani kuoli jo aikoja sitten, hän oli minulle hyvin rakas. Aikaa tuosta tapahtumasta on arvaas kuinka paljon,....siitä on jo kohta 40 vuotta, mutta aina se kaipaus ja ikävä on olemassa, mutta eri tavalla kuin silloin mamman kuoleman jälkeisinä päivinä ja viikkoina. Aika on tehnyt kyllä omaa tehtäväänsä, mutta milloinkaan en häntä unohda. Sen shokin muistan kyllä hyvin, se oli tosi kamalaa aikaa ja niin kova järkytys ettei sitä voi sanoin kuvata.
Ja kyllä aina niitä rästejä todellakin jää sille ei mahda mitään.
Surun voi hoidattaa ihan keskusteluterapiaan hakeutumalla. Jos sitten tarvitsee jotain lievää lääkitystä niin sitäkin on nykyään saatavilla. Seurakunnilla on vapaaehtoisia ja erilaisia työntekijöitä, joiden kanssa voi keskustella. On myös erilaisia sururyhmiä.

Jos sinusta tuntuu sille etett jaksa yksin, niin hakeudu toki jonnekin keskustelemaan. Ihan mielenterveystoimistoon voit mennä ja sitten on yksitysiä psykiatreja ja psykiatrian erikoissairaanhoitajia niin kuin on psykologejakin, joiden kanssa voit kerrata asiaa ja saat hyvää tukea tuolle tapahtumalle.

Itselläkin kuoli mumma eilen.. Olo on tosi outo ja epätodellinen.. Kaipa se tässä ajan kanssa. Mutta on se vain hirveätä kun rakas läheinen on yhtäkkiä poissa. Ja itse kun sain kuulla tästä vieläpä koulussa... En vieläkään ymmärrä että mi pitäisi ajatella. Olo on sekava...

Mummot ja papat ovat minultakin kuolleet, kuin myös isä, äiti ja veli. Pitää oppia sen totuuden kanssa elämään, kun sit ei muuttaakaan voi. Käsittele surusi.Aika auttaa, niin teennäiseltä kuin se kuulostaakin.

minulta kuoli mamma tänään muttä en tunne mitään suuurta surua muuta kuin että vatsaa hieman kivistää :(

minulta on kuollut tasaiseen tahtiin sukulaisia siitä alkaen kun olin 6-vuotias. tuntuu, ettei edellisestä surusta ehdi toipumaan puoliksikaan, kun uusi suru-uutinen jo tavoittaa. taaskin, viime joulukuussa viimeksi. olen itsekin jo mummo-ikäinen, ja pahimmalta tuntuu, kun itseäni nuorempia jo lähtee.
voimia ja jaksamisia kaikille muille sureville

Hei

Minusta on hienoa, että täällä jaetaan kokemuksia ja lohdutetaan toisia. Toivon, että kukaan ei jää yksin surun kanssa, vaan että jokaisella olisi joku läheinen ihminen, joka kanssa voisi jakaa surua ja kaipausta sekä kertoa omista tunnelmistaan.

Olisi myös hyvä, jos jokaisella olisi joku, jonka kanssa muistella yhdessä.

Jokaisen elämään tulee kuoleman surua, yleensä yllättäen. Mutta surulla on myös jotain annettavaa ja surutyö kannattaa tehdä.

Toivon voimia surun ja kaipauksen keskelle
Tervehtien Päivi-pappi

Itsellä kuoli myös mummo juuri, oli viimeinen ja myös läheisin isovanhemmista. Kuin olisi osa lapsuudesta kadonnut lopullisesti kun mummoa ei ole enää olemassa. Melkein hirvittää ajatus käydä mummolassa nyt kun mummoa ei enää ole. Joten yllättävän suuri suru vaikkei kovin usein nähtykään viime vuosina.

Aluksi tuli myös syyllisyyden tunteet kun ei vieraillut useammin. Myös huoli muista omaisista kuten äitini pärjäämisestä on raskasta.

Sitä on niin helppo siirtä ajatus mahdollisesta kuolemasta syrjään mutta sitten kun se iskee niin shokki on suurempi kuin osaisi kuvitella. Nyt ajattelen tätä kuolemaa jatkuvasti varsinkin kun kadulla näkee muita vanhuksia. Toivottavasti on nyt paapan kanssa paremmassa paikasssa.

Minun mummoni kuoli tänä vuonna itken joka ilta. Mitä teen

Otan osaa suruuunne. En osaa auttaa, tiedän mitä on kun menettää lähimmän ihmisen ja kun hän oli ainut paras ystävä ja muita ei ole, ei tule se on raskasta todella raskasta.